Saturday, December 31, 2011

HAPPY NEW YEAR 2012!

Uutta vuotta kohti mennään kovalla vauhdilla. Päivä aloitetaan lasten kanssa San Josen Children's Discovery Museumissa, missä juhlistamme vuodenvaihdetta myös Suomen aikaan; katsotaan jaksammeko jonottaa ilmaisia puheluita, mutta "pallon putoamisen" aiomme todistaa itse tekemämme hassut hatut päässä. Paikallisen vuodenvaihteen vietämme mieheni kanssa kahden Santana Row:lla. Aikomus on bilettää ihan rokkistaroina.

Uuden vuoden lupauksia en harrasta ja jos kuulen jonkun tutun kertovan aloittaneensa karkki -ja tupakkalakon, sekä tipattoman tammikuun, kannattaa soitella vasta helmikuussa;)Kiukkuisempia ihmisiä saa hakea.

Vuoteen 2012 katson toiveikkaasti ja kaikin puolin positiivisin mielin.
Haasteet toivotan tervetulleiksi, sillä ilman niitä, ei tapahdu muutosta ja sitähän
tässä on lähdetty hakemaan. Ilotulituksin tai ilman, elämä on ihanaa ja kuten Nykäsen Matti sen niin kauniisti muotoili, "Ihmisen parasta aikaa";)

Live like there's no tomorrow
Love like you've never been hurt
Dance like nobody's watching


Tataa!
ps Only in America lista saattaa jatkua aiemmin kuin luulinkaan

Thursday, December 29, 2011

Löytö

Olen Raili Hulkkosen "number one fan". Vaalin vinkkejä, joita hän on antanut minulle viimeisten viidentoista vuoden aikana. Yhden niistä jaan nyt. "Tuotteet, jotka pestään kasvoilta pois, ei tarvitse olla kalliita"
Lue: edullisilta, ruokakaupoistakin löytyviltä, merkeiltä tulee vähän väliä aivan loistavia tuotteita. Nyt löytyi yksi, se on tässä kuvassa. Huippuhelppoa ja kätsyä. Ihanat värit tarjolla. Kokeile ja ihastu. Maksoi häthätää 10 dollaria. Ainoa miinus, ettei tumman liilaa löydy. mur. Laitan takuuvarmasti uutena vuotena ja ostan vielä samaa sarjaa waterproof shadowblastin, jossa luomenalustajaa mukana. Miten se nyt menikään... easy breezy covergirl;)

Tataa!

Monday, December 26, 2011

Vaihto-ja palautusoikeudella, Kiitos!


Missio: Osta lahja anopille, joka ei 1)halua mitään 2)tarvitse mitään 3)sanoo suoraan ellei pidä lahjasta, ja bonuksena: 4)loukkaantuu ellei saa lahjaa. Mahdollisuus onnistua on lähes olematon.

Lahjakulttuuri on täällä kummallinen. Lahja annetaan usein kuitin kanssa. Joskus hintalappukin olla möllöttää lahjassa. Kuitti liitetään mukaan "ihan vaan sen takia", jos vastaanottaja ei vaikka pidä lahjasta. Kuittia vastaanhan lahjan voi sitten kätevästi palauttaa ja samalla saada "store credittiä" tai vaihtaa toiseen tavaraan. On siis täysin normaalia, ettet loppujen lopuksi tiedä mitä olet antanut lahjaksi.

Inhottavan maallista. Missä on joulun taika? Ja mikseivät nämä sitten ostele toisilleen pelkkiä lahjakortteja?(Arvatkaa mitä anoppi sai, huhahaha. Herkkä nahkani ei olisi kestänyt sitä silmien pyörittelyä. Ei tänä vuonna.)

Minä otan mieluummin vastaan paketin kuin kirjekuoren. Myönnän olevani hiukan lapsellinen, mutta paketti on kivempi avata ja lahjakortti on niiiiin tylsä.
Lahjan saaja voi myös ihan suoraan sanoa, että "Joo.. en tykkää." Really??!! ja tällaisesta "I'm just being honest"-kommentista ei saa loukkaantua.

Ensiksi; minä loukkaannun. Olen investoinut lahjaan paljon ajatusta ja lahjan antaminen tuottaa iloa. (Sitä poroneuletta ei palauteta!!)

Toiseksi, elämä ei saa olla liian helppoa. Jouduin joskus 15-vuotiaana, teiniangstissani, pukeutumaan lahjaksi saatuun ihan järisyttävän kamalaan kolttuun siksi, että se oli kohteliasta.(Lahjanantaja oli vieraiden joukossa.) Siinä sitten seisoin sähkönsinisissä kajaaleissani kyllästyneen näköisenä. Jälkikäteen ajateltuna, olen aivan varma, että äitini nautti tilanteesta;)

Tällaiset kokemukset on laitettava kiertämään!

Nykyään ei näe edes epäonnistuneita(lue: hauskoja) valokuvia. Nelivuotias sanoo jokaisen kuvanoton jälkeen; Näytä! Voinkin siis tässä faktuaalisesti todeta, että en tule liittämään kuitteja ainakaan seuraavaan kymmeneen(?) vuoteen tyttärieni vaatelahjapaketteihin;)En toki tarkoituksella aio ostaa heille mitään kamalaa, mutta kyllä vanhemmilla on oltava joitain oikeuksia.

Olen taas oppinut jotain. Minun on kasvatettava paksumpi nahka. Muuten en selviä. Ja olisihan se pitänyt tajuta tästäkin, vuoden 1968 laulunsanoista,

Take it away Frank:
.... It's time for the holly, the fun and the folly, and all of that jolly jazz, The people are glowing, the Santas ho-ho-ing, each window is showing it has All the latest in toy things, the daddy and boy things and all that razz-a-ma-tazz, But I wouldn't trade Christmas, wouldn't trade Christmas for New Year's Day, Thanksgiving, Halloween and the rest. Christmas we love you the best. I wouldn't trade, no, no. never would I, wouldn't trade Christmas, I love you the best. The traffic gets pokey, the turkey gets smoky, and all of that hokey stuff, The people are shopping for things they'll be swapping like filigree boxes of snuff, Though you pour the hot toddy, to force everybody, though half of the toddy's enough, I wouldn't trade Christmas, wouldn't trade Christmas for Father's Day or Mother's, Valentine, and the rest, Christmas we love you the best....

Tataa!
ps alennusmyynnit alkoivat, Vaihto- ja Palautusjono on pidempi kuin kassajono. Go Figure.

Saturday, December 24, 2011

Rauhallista Joulua ja Merry Christmas

Kirjaimellisesti ja prikulleen. Se sanotaan jo toivotuksissa. Täällä vietetään vähän molempia.

Friday, December 23, 2011

Only in America

Monesta asiasta en täällä enää hätkähdä, mutta muutama asia jaksaa hämmästyttää, kummastuttaa ja naurattaa. Listasin muutaman vanhan ja uuden tuttavuuden ja saatan päivittää tätä Only in America listaani matkan varrella.

1. Kuuma kaakao. Ihan niinkuin ei olisi itsessään tarpeeksi makiata.Esikoiseni sai joululahjaksi koululta Snowman Soupin ainekset;kaakaojauhetta, päälle vaahtokarkkeja sulamaan. Sekoitetaan candycanelle, joka samalla maustaa juoman mintulla. Ainiin, ja pohjalle tiputetaan muutama suklaanami sulamaan. Hampaat tippuivat suusta, kun vain katsoin sitä sekoitusta.
Only in America


2. Joulukoristeet, ihan naapurissa. Check this out.(amatöörikuvani ei oikein välitä todellista valoloistoa, pahoitteluni)
Only in America



3. Muutama vuosi sitten Heinz valmisti liilaa ketsuppia. "Älykkäät" markkinoijat yrittivät tehdä punaisesta ketsupista houkuttelevamman, "more appealing" lapsille. Punainen ketsuppi näytti liikaa tomaatilta. Tomaattihan on se tylsä vihannes, josta lapset eivät tykkää. Lue itse, ja tämä siis toimi, Heinzin markkinaosuus kasvoi, hetkellisesti tästä johtuen. Unohdin mainita, että toinen uusi väri oli kirkkaan vihreä ja sinistäkin ainakin ehdotettiin, en tiedä pääsikö ikinä hyllylle saakka.
Only in America


4. Nutellaa mainostetaan nyt TVssä seuraavasti: hasselpähkinälevite, joka on tehty rasvattomasta maidosta. Mukaan lisätty ripaus suklaata. Apua, en kestä, kuukahdan nauruhalvaukseen. Toisaalta, jos aamupalalla haetaan energiaa päivään, tästä sitä saa, oikein kunnolla. hohhoijaa Katso tästä.
Only in America


5. Napostelu, snacking, on täällä tapa, joka opetetaan pienestä pitäen ja sitä vastaan on vaikea taistella ilman, että oma lapsi tuntee olevansa ulkopuolinen. Ensimmästä kertaa kuntosalin lapsiparkissa: (huom! hoitoaika 90 minuuttia) Lähtiessäni yksi hoitajistani kysyi, missä lapsesi välipala on? Anteeksi mikä? Välipala. No ei meillä mitään ole mukana..lapseni on täällä 90 minuuttia, hän kyllä selviää sen aikaa ilman ruokaa. -No, jos ei mukana ole omia ruokia, snack timella annetaan kaikille kultakaloja.
Only in America


6. Lasten vitamiineja olen roudannut täältä Suomeen purkkikaupalla jo vuosia. Neukkua tai ei. On myönnettävä, että syön niitä välillä itsekin. Jos ja kun kalanmaksaöljy maistuu ja näyttää tältä, maistuis varmaan sullekin.
Only in America


7.Pysytellään yhdessä lempiaiheistani; ruoassa. Vinkki: Man v. Food. Kappas, San Jose on ihan vieressä, siellä monta tärppiä, eiku testaamaan. Iguana's testattu ja hyväksi koettu. Sitten "Christmas in the Park"- markkina-alueella jokin klikkasi päässä ja oli ihan pakko maistaa uppopaistettuja Oreo-keksejä kermavaahdolla. Ja kun silmät vielä liikkuivat päässä, tilasimme satsin uppopaistettuja snickers-patukoita.
Only in America


Nuff Said.
Tataa!

Sunday, December 18, 2011

Kadonneen Joulufiiliksen Metsästys

Rakastan joulua. Pidän suomalaisesta tavasta rauhoittua joulunviettoon. Puhelin ei soi, kukaan ei liiku ulkona, kaupat ovat kiinni. Perheet kokooontuvat yhteen, pukeudutaan hienosti, käydään haudoilla, luetaan jouluevankeliumia, muistellaan perheenjäseniä, jotka eivät ole luonamme, lauletaan ja syödään pitkään. Maassa on hanki.

Tänä vuonna en tunnu löytävän minkäänlaista joulufiilistä. Tämä aiheuttaa levottomuutta. Olen tässä yrittänyt jos jonkinlaista temppua; kynttilät, kuuset, piparit, glögit ja muut. Jouluradiokin raikaa taustalla minkä kerkiää. Ei toimi. Joulu on sydämessä ja sydän ei nyt kyllä ole mukana. Sydän taisi jäädä Suomeen.

Odotan kokevani jokavuotisen wow-jouluefektin, sellaisen, että kyyneleet tulevat silmiin(ja siihen ei tässä tapauksessa paljon vaadita). Usein näin tapahtuu, kun näen Espan ja Aleksin jouluvaloissa vuoden ensimmäistä kertaa. Tajuan, että joulu on nyt täällä. Pysähdyn. Kotona saatan istua pitkäänkin yksin, talon jo hiljennyttyä, pimeässä, ihastellen jouluvaloja. Koristellut palmut eivät toimi. Värit, hajut ja tunnelma ovat jotenkin vinksallaan.

Mitä tehdä? Suloiseen joulurauhan tunteeseen ei voi tuudittautua, joten on keksittävä jotain ihan muuta. Tässä tilassa saatankin vetää ihan lekkeriksi.

Ensimmäisenä ostan "One Piece":n. Ja, ei, en tätä teletappihaalaria, joka on nyt niin pop. Nähtyäni tämän ensimmäistä kertaa, sain kauhean flashbackin itsestäni 80-luvun lopussa samantapaisessa ratkaisussa, NafNafin kokohaalarissa, turkooseissa moonbootseissa junassa matkalla Lappiin. Meitä oli muutama, kaikilla se haalari, permanentti ja valkoista huulipunaa. Asuun yhdistettiin mökillä jotkut hassunhauskat ISOT eläinaiheiset tossut. Been there, done that. Ei enää.

Nyt, aikuisena;) havittelen Snuggia, Slanketia tai Blankoatia, vastaus dilemmaani löytyi täältä. Mahtava sivusto. (kiitos sivustovinkistä armas mieheni)Eddielle saatan myös ostaa jouluasun.

Pukkihan ei tänne aattona kerkiä, joten kun joulupäivän aamuna nousemme paketteja avaamaan, minä sutaisen tukan nutturalle, vedän päälle uuden paksun "kaftaanini" ja nautin mukin eggnogia. Oleilen koko aamupäivän veluuriin kääriytyneenä ällömakeata juomaani siemaillen ja katselen lasten riemua. Taustalla soi Sika. Kapinaa.

Wednesday, December 14, 2011

Saisinko sen valkoisena, kotiinkuljetettuna?

Suomessa mietin miten helppoa ja mutkatonta elämä Amerikassa olisi. Voisi käyttää palveluitakin ihan eri tavalla. Meillä kävi siivooja, mutta esimerkiksi pesulan palveluita käytin vain harvoin. Täällä käytetään paljon palveluita ja elintaso on keskiluokkaisella korkeampi;talot ovat isompia, autot ovat uudempia, tiet tehty ajamista varten, kaupat ovat auki, palvelu pelaa ja lapsista tykätään. Varpaankynsiä en lakkaa täällä koskaan itse. Käyn pedikyyrissä.

Totuutta ei pidä unohtaa, täällä on niin kauan hyvä olla, kun on nuori, terve ja työssäkäyvä, tai muuten vakuutukset kunnossa. Jos on köyhä ja kipeä, on juuri sitä. Apua on vaikea saada ja moni onkin menettänyt koko omaisuutensa, kun sairastuu. Katso Sicko. Toki Obama on tehnyt joitakin muutoksia, mutta periaatteessa "you are on your own". Olet omillasi. Kirjaimellisesti.

Hoitaessani perheen asioita mietin miten vähällä voisin päästä, jos lakkaisin viitsimästä. Heittäytyisin Kuningas(gatar) EI:ksi "En tahdo, eikä mun tarvitse."

Kuvitteellinen päiväni voisi edetä seuraavasti: Aamupalalle. Kätevästi mihin tahansa drive-iniin. Pankki-asioita? Kappas, drive-iniin ja ilmanpaineputkilon kautta asioiden hoito, No real human contact. Voisin hoitaa monet virastoasiat nousematta autosta. Ruokakauppaan? Joutuisin itse vielä keräämään ostokseni(katastrofi!), mutta ne sekä pakattaisiin, että kannettaisiin autoon puolestani. (En normaalisti hyväksy tarjousta, sillä se esitetään tittelillä Ma'am. Liian mummoa.)

Tietyissä ruokakaupoissa on jatkuvasti maistiaisia, joten sitä voisi samalla vähän syödä ja jos joutuu oikein sisälle pankkiin, kahvia, keksejä ja tikkareita on aina käden ulottuvilla ja ovet kiiruhdetaan avaamaan. (pankkien välinen kilpailu on kovaa) Voisi myös lorvia jättilatte kourassa lasten kanssa putiikista toiseen. Sisäänastuessa myyjä tervehtisi iloisesti ja keskittyisi lapsiin, jotta saisit katsella rauhassa. He haluavat, että ostat, eivät että aikasi menee lastesi käskyttämiseen. Kelpo idea adaptoitavaksi muuallekin? Ravintoloissa lapsille lykätään heti crayonit käteen ja heidän ruokalistansa on samalla värityspaperi, jotta vanhemmatkin saavat nauttia olostaan.

Mitäs jos tarvitsee apua vaikka palohälyttimien sijoittelun kanssa? Soitto palokunnalle. Palvelualttiina he lupaavat tulla henkilökohtaisesti paikalle, eivätkä sano: "Kato netistä". Heidän ystävällisellä opastuksellaan siinä sitten rupateltaisiin ja katseltaisiin ympärilleen. Lapset saisivat junior firefighter-tarrat ja poseerata paloauton edessä vesiletku kädessään. Olen kuullut näin tapahtuvan;)tihihihi

Tähän on pakko kertoa, miksi jotkut paloautot ovat täällä valkoisia. Amerikkalainen yhteiskunta perustuu pitkälti vapaaehtoisuuteen ja myös paikallinen palokunta aloitti näin. Seudulla oli paljon maitotiloja, jotka lahjoittivat säiliöautojaan palokunnalle. Sisältö vain vaihdettiin maidosta vedeksi. Kätevää!

Jos rupeaisin oikeasti hyödyntämään kaikkia "elämää helpottavia" palveluita minusta tulisi laiska ja lihava. Yritän siis pysyä reippaana ja aktiivisena, vaikka parkkeeraankin aina eturiviin ja urheilut hoidan erikseen.

Sainko sen siis valkoisena, kotiinkuljetettuna? Vastaus on kyllä. Joskus täytyy heittäytyä naisellisen avuttomaksi. Kaupan päälle tuli kolme palomiestä ja pitkä mittaileva katse naapurin kotirouvalta. Elämä on.

Tataa!

Tuesday, December 13, 2011

På Bio

Anna-Leena Härkönen kirjoitti kerran leffoista; erityisesti sellaisista leffoista, joita ei tajua. Sellaisista, joita pitää seurata monella tasolla, monessa ajassa, takautumien kanssa. Taisi kolahtaa kotiin. Kuinka varmistinkaan mieheltäni, että olin varmasti tajunnut Matrixin ja Vanilla Sky ärsyttää minuakin vielä jollain tasolla.

Voin melkein väittää harrastavani elokuvia. Ja ihan amatöörinä, en ole koskaan käynyt yksin teatterissa. Joskus työmatkoilla olen miettinyt menoa, mutta tullut järkiini ja perunut aikeeni. Jotenkin minusta tuntuu, että kaikki(suomalaisittain) ajattelisivat, että "tolla ei oo kavereita", vaikka todennäköisesti kukaan ei edes huomaisi, että olen yksin. Parhaassa tapauksessa näyttäisin ihanan aikuiselta, joltain tyylikkäältä life coachilta. Hörppisin naisellisesti rooibos teetä ja söisin gojimarjoja ja olisin tullut katsomaan ranskalaista elokuvaa ja vaikuttaisi siltä, että olisin tullut viettämään omaa laatuaikaa; nauttimaan elokuvasta ilman keskeytyksiä? HMMMM, joo, ei tule toimimaan. Pälyilisin ympärilleni kuin orpo piru.

Käymme leffassa tosi usein ja valitsemme kutakuinkin vuorotellen illan flickin. Täällä ei muuten saa leffaan "sitä turvallista" paikkalippua ja minua inhottaa mennä edeltä. Pimeässä siristelen vapaita paikkoja ja kompastelen ison popcorntörpön kanssa; excuse me, Excuse me. Argh.

Immortals 3D on nähty jonkin aikaa sitten.(väkivallalla ja verellä mässäilyä, mutta pukusuunnittelijalla oli huumorintajua. Repeilin jumalien päähineille oikein olan takaa. Siitä ** ) Happy Feet Two 3D oli hauska(***), tosin hiukan liian pitkä ja aiheutti nelivuotiaalle "tailfeather shaking"-kohtauksen, joka on muuten hauskuttanut vielä kauan leffan jälkeenkin. Ihailen Pink:iä vieläkin enemmän. Rispekt.

Nyt kehun uusinta hömppää, New Year's Eveä(***). Kuten esim Valentine's Day ja Love Actually, tämäkin on ahdettu täyteen tähtösiä. Jos tykkää tästä vuodenajasta ja ikävöi sitä että nenä jäätyy ulkona, tästä saa hyvät fiilikset. Vaikka kaikki kliseet toteutuvat, lopussa pääsee yllättymään, kerta toisensa jälkeen. Ja liikuttumaan. Aina hyvä combo. Liian harvoin pääsee nauramaan pilalle menneille otoille, mutta tässä pääsee, eli pysy tuolissasi.

Aina eivät ole valinnat osuneet oikeaan, leffan ja leffaseuran suhteen;), mutta taitaa olla vain yksi elokuva, josta olisin ikinä kävellyt ulos. Normaalisti sinnittelen loppuun asti. Näin ei ole aina leffaseuran kohdalla:

Olin 90-luvun alussa treffeillä. Jodie Foster ja Liam Neeson olivat kovia nimiä. Elokuva oli Nell. Täytyy myöntää, ettei alku (keskiosa, tai loppu) ollut ihan hurjan mukaansatempaava, mutta kun olin tokaisemassa sitä seuralaiselleni, koin pienen yllätyksen. Hän oli nukahtanut suu ammollaan, pää roikkuen taaksepäin. Iso mies. Ja juuri, kun olin tökkäämässä häntä hereille, hänen suustaan kuului aivan kamala uniapneaa sairastavan virtahevon kuolonkorinaan verrattava hirveän kovaääninen kuorsaus. Koko leffateatteri kääntyi katsomaan ja minä pamautin tätä tyyppiä sumeilematta mahaan kädenselälläni. Kuorsaus loppui ja minä tarvitsin drinkin.

Nelliä en ole uudestaan katsonut, mutta eilen vuokrasimme Sarah's Key:n. Koskettava.(****) Täytynee seuraavaksi lukea pari kirjaa, ettei liiaksi amerikkalaistu;)

Tataa!
ps edellämainittu kuorsaaja sai pian kuorsata jonkun ihan muun seurassa

Tuesday, December 6, 2011

Täti täyttää vuosia

Amerikantäti tykkää reissata, joten synttäreitä piti päästä viettämään muualle. Suuntasimme tunnin matkan päähän, ihanaiseen San Franciscoon. Valitsimme parvekkeellisen hotellin suoraan Fisherman's Wharfilta, jotta voisimme lasten nukahdettua vielä istua kahdestaan iltaa.

Lähtö oli yhtä kaoottinen kuin aina. Kun haluaa pakata kaikkien tavarat ja asettaa lähes mahdottoman aikataulun, kiire, stressi ja hermoloppu on vakio. "Ihan sama, kunhan päästään liikkeelle!" huusin aika monta kertaa yrittäessäni pakatessa värikordineerata vaatteitamme. Lähtöhetkellä tavaraa sitten riittikin, olin kuuntelematta vastannut "Ihan sama!" aika moneen lasten pyyntöön; ison pinkin matkalaukun lisäksi Eddien kyytiin pakattiinkin sitten, unilelua, kirjaa, lääkärinlaukkua ja muuta pikkunyssäkkää. Onneksi on tilaa.

Hotellimme oli tosi kiva. Perille päästyämme suuntasimme heti fiilistelemään Pier 39:lle. Aina yhtä viehättävä paikka. Katseltavaa riitti aikuisille ja lapsille ja lounas oli ihana nauttia kuumassa auringonpaisteessa terassilla. Alcatraz, merileijonat, kulho maukasta clam chowderia ja kunnon drinkki. Keli oli mitä mahtavin ja kaikilla hyvä mieli. Päälle vielä Mrs Fieldsin lämpimiä white chocolate macadamian, chewy chocolate fudge ja chocolate chip cookies ja olo hipoi täydellisyyttä.

Parin tunnin varikkopysähdyksen jälkeen olimme valmiita illan viettoon.
Vanhoina "omatoimimatkailijoina" emme varanneet pöytää etukäteen, sillä olimme sitä mieltä, että mennään vaan jonnekin kivaan paikkaan. Ravintolavalikoimahan on aivan mahtava. Ensin pakollinen cable car-kokemus. Oli alkuilta ja pimeää. Lapsia pelotti. Itse huutelin tekopirteänä, että täähän on kuin Linnanmäellä! Jihuuuuu!! (niin kuin onkin, se 50-luvun koliseva puuvuoristorata;)

Sitten, suunnitellusti Chinatown, onneksi, sillä cable car lopetti toimintansa sen pysäkin kohdalle. Vikoja tulee kuulemma koko ajan ja tällä kertaa me taisimme olla ainoat tyytyväiset asiakkaat. Chinatown on illalla tosi makean näköinen paikka ja sinne täytyy palata vielä pian ostoksille. En lähtisi seikkailemaan pikkukujille. Turisteja ja liikennettä piisaa, mutta on siellä myös hämärämmän näköistä kulkijaa. Puristin pikkulaukkuani ihan mummona.

Pitkän kävelyn jälkeen tuli nälkä. Piti löytää ravintola. Heti. En edes muista kuinka monessa ravintolassa kävimme. Jono oli kaikkialla vähintään puolesta tunnista kahteen. Puolen tunnin jonoissa oli LIVE Jazz bändi, eikä ihan lapsiystävällinen meininki. Kaikilla oli jo aika nälkä ja lapsia alkoi väsyttää. Siinä me tintattiin paikasta toiseen ruoan toivossa tyllit ja glitterit vilkkuen. Aikuisten välillä saattoi havaita pientä kireyttä ja voi olla, että hampaiden välistä suhahti muutama tiukka lausahdus. Burger King rupesi näyttämään hyvältä ja korkokenkäkin alkoi painaa.

Lopulta löysimme italialaisen kuppilan, joka sai kelvata. Täydellä vatsalla alkoi taas olla kivaa ja paluu hotellille sujui Bullittin hengessä, tai ainakin se tuntui siltä. Perheen tytöt kikattivat takapenkillä, kun taksikuski pisteli alamäkiä menemään Steve McQueenin tyyliin. Olen varma, että automme haukkasi ihan kunnolla ilmaa parissa hypyssä;)

Lapset sammuivat kuin saunalyhdyt ja aikuiset jatkoivat iltaansa. Kokonaisuudessaan hauska reissu ja ensi kerralla ollaan taas viisaampia mutta nyt, ainakin monta kokemusta rikkaampia;) Sunnuntaina väsytti, lienee ollut meri-ilma.

Kohti uusia seikkailuja.
Tataa!

ps tämä kiersi joskus muutama vuosi sitten naistenpäivänä tekstarina ja vaikkei edellinen mikään villi reissu ollutkaan, aina pitää pyrkiä siihen, että on hauskaa;)

Elämän ei pidä olla vain matkantekoa hautaa kohti, tarkoituksena saapua turvallisesti perille viehättävässä ja hyvin säilyneessä kropassa. Ehdottomasti mieluummin sivuluisua viinilasi kädessä, suklaapatukka toisessa, vartalo totaalisen loppuun kaluttuna ja huutaen: Jihuu, mikä kyyti!

Oodi Suomelle

Oi Suomi synnyinmaa. Rakastan luontoasi kaikkina vuodenaikoina. Ilmasi on aina raikas. Kurkku maistuu kurkulta, kraanavettä juo ilokseen. Naiset ovat tasa-arvoisessa asemassa eikä meitä katsota kieroon jos ilmaisemme mielipiteemme. Eskari-ikäisen ohjelmaan kuuluu muutakin kuin akateemista suorittamista. Lasten päivähoito on laadukasta ja edullista. Kaikkia ei ole pakko moikata eikä pysähtyä keskustelemaan täysin vieraiden ihmisten kanssa. Yksityisyyttä arvostetaan. On täysin ok istua katse maahan käännettynä ja räplätä kännykkää, seurassa;) Ruuhkasi ovat vitsi. Miten olenkaan voinut valittaa Länsiväylällä? Ponnari on täysin hyväksyttävä juhlakampaus. Ihmiset pukeutuvat sään vaatimalla tavalla eivätkä sukat sandaaleissa korvaa talvikenkiä. CDkotelo ei ole normaalisti jääskrapa. Hampaiden ei tarvitse olla niin valkaistut, että ne loistavat pimeässä. Ikä saa näkyä kasvoilla. Ravintoloissa saa syödä rauhassa ja kahvin saa tilattua helposti. Asiat sanotaan suoraan. Sämpylä ei ole täysipainoinen ateria. On täysin normaalia tutustua uuteen ihmiseen alasti ja hakata häntä hetken kuluttua koivunoksalla. Ah suomalaisuutta.

Olemme homogeeninen kansa. Eli mitä sitten jos leffajonossa kahdeksalla kymmenestä on musta villakangastakki yhdistettynä burberrymulberry huiviin ja olalla keikkuu Longchamp? Onnea 94-vuotias Suomi!

Friday, December 2, 2011

Haju.

Pienenä tunnistin perheenjäsenteni pyyhkeet haistamalla. Pyyhkeet olivat samanlaisia ja niiden koukkupaikat piti muistaa. Kaikki oli järjestyksessä. Minä en niitä tietenkään muistanut, joten nousin korokkeelle ja haistelin. Oman tunnisti aina siitä, ettei se haissut miltään.

Kaikilla on kotonaan ominaishaju. Kyläilemään mennessä tuo haju tervehtii samalla, kun ovi aukeaa. Joillakin se haju on hyvä, toisilla ei. Mieheni vitsailee, että jos olisin supersankari, kykyni olisi superhajuaisti. Ei kovin seksikästä, eikä aina hyvä asia. No, meillä ei mielestäni tietenkään ole mitään hajua, vaikka haistankin sen aina ensimmäiset pari minuuttia, kun palaamme matkoilta.

En voi ostaa mitään, minkä hajusta en pidä. Käytän siis kaupassa paljon aikaa haistellen. Ennen ostopäätöstä haistelen pyykinpesuaineet, huuhteluaineet, suihkugeelit ja käsisaippuat. Shampoot ja hoitoaineet ovat erittäin tärkeitä samoin kuin kaikki muotoilutuotteet. Hajusteettomista en perusta. Eri maiden lentokentilläkin on tietyt hajut; Saksassa haisee ihan erilaiselta kuin Usassa. Voittaisin mestaruuksia hajumuistikilpailuissa.

Olen kylmän viileästi jättänyt käyttämättä mieheni minulle lahjoittamia hajuvesiä ja miettinyt mielessäni. "Tältäkö hän toivoo minun tuoksuvan?" Hui kamala. Parfyymin vaihto on ihan hirveä rumba. Siksi jämähdänkin usein yhteen ja samaan "päätuoksuun" vuosikausiksi ja kevätkesäisin ruiskin vapautuneesti kaikenmaailman hedelmäisiä glitteri body splashereita.(Victoria's Secretistä saa loistavia) Enkä voisi ikinä ostaa hajuvettä, josta tulee mieleen joku tuttu. Hajut ovat tärkeitä ja hyvin henkilökohtaisia.

Konttimme saapui tänään ja tavaramme purettiin. Avasin muutaman laatikon ja sieltä se tuli. Meidän Kotihaju. Suorastaan liikuttavaa. Vaatelaatikoita avatessa minua tervehti pikkujätin ja comfort spring freshin sekoitus. Oi mikä ihana jälleenhaistaminen. En olekaan vielä löytänyt täältä sitä Oikean Tuoksuista pesuainetta.

On toki hiukan katkeransuloista nähdä puolet omaisuudesta pakattuna varastossa, eikä vielä uudessa kodissa, mutta alan kotiutua. Tämä on nyt entistä todellisempaa. Me asutaan täällä, hajuineen kaikkineen.

Tataa!

Thursday, December 1, 2011

Amerikanblondi

Minulla on hyvä luottokampaaja Suomessa. Olen viimeisten n15 vuoden aikana myös "pettänyt", eli käynyt hakemassa uusia näkemyksiä muualta, mutta palaan aina hänen luokseen.

Välttääkseni juurikasvuhirviö-ilmiötä, oli aika löytää täältä kampaaja. Sain luotettavan suosituksen eräältä suomalaisrouvalta ja hardcore suunnistuksen jälkeen löysin perille. En vieläkään omista GPSää. Miksi? En tiedä, ehkä siksi, etten GPSn avulla opi mitään. Tykkään kartoista; hahmottaa missä olen ja minnepäin menossa. Käytän myös paperikalenteria elektronisen sijaan. Piirrän sinne eriväritusseilla, jotta se näyttää kivemmalta. Ihanan konkreettista.(ja kyllä, käytän nykyteknologiaa ja työskentelen IT-alalla.)

Kaikella kunnioituksella kampaajia kohtaan, olen heistä erittäin kiitollinen ja riippuvainen, mutta he ovat kyllä ihan oma lajinsa. Lähes poikkeuksetta he dumaavat edellisen työn ja ehdottavat uutta, omaansa. Tämä ei ollut poikkeus.

Olen tyypillisellä suomalaisella värityksellä varustettu; hailakan siniharmaat silmät hiekkatien väriseen tukkaan yhdistettynä. Täten käytänkin kampaajan palveluita hyvin säännöllisesti hakemassa kirkastusta olemukseeni. Omaan myös aika vaalean ihon, joka on tietty parhaimillaan siinä tammi-helmikuussa. NOOOT. Hello ihanat itseruskettavat tuotteet.

Ainaiseen vaaleuteen kyllästyneenä, kokeilin kerran tummempaa kuontaloa. Se oli mielestäni tosi ok, vaikka jouduinkin katsomaan itseäni aina pariin kertaan peilistä ihan vaan varmistaakseni, että se olen minä. Omituista, että sen tummemman tukan mukana ei siunautunut 20 cm lisää säärtä, pisamia, tummia silmäripsiä ja kulmia yhdistettyinä vihreänruskeisiin silmiin, tai sen puoleen muitakaan Cindy Crawford-tyyppisiä piirteitä. Totuuden nimissä, sen ajan valokuvia katsellen mietin what-the-hell-was-I-thinking? Muutoshaluisena löysin helpomman tien ja päädyin käyttämään ruskeita piilolinssejä ja jatkoin vaaleana. Toimii. Suosittelen. Täällä muuten noihin, yllämainittuihin 180-senttisiin brunetteihin, törmää usein. Siinä sitä sitten olmina vieressä, ohuine hiuksineen persjalkaisena. Mahtavaa.

Kampaajalle; istuin ja kuuntelin kohtaloani. Hän piti minua niin vaaleana, että ihmetteli miksi minulle yleensäkään oli käytetty valkaisuaineita. Hän ehdotti, että antaisimme oman sävyni kasvaa. Jaa, mietin, nyt minusta vasta juurikasvuhirviö tuleekin. En tiedä ketään Kim Basingerin, Meg Ryanin ja SJP:n lisäksi, kuka näyttäisi tosi hyvältä juurikasvussa. Hän lupaili, että kyllä tästä vaalea tulee, mutta ei vaalenneta. ?

Foliot päässä istumisen jälkeen alta paljastui vaalea pehko. (ei tosin ihan vielä niin vaalea kuin kuvassani;)Raita-aineen sijaan laittoi jonkun kevythuuhtelun, mutta aplikoi sen sillä virkkuukoukun näköisellä systeemillä ja tulos on mahtava! Tukka kiittää vähemmistä kemikaaleista. Hän myös suoristi tukkani ja se kiilsi enemmän kuin koskaan. Tosin vain hetken. Kostea ilma toi esille sille tyypillisen puudelipörrön. Varasin heti uuden ajan. Mietin josko kokeilisi Brasilian Blowouttia? Olen kuin tuo ylhäällä oikealla. Ja joo, ei musta silti Demi Moorea tule.

Tataa!
ps tilasin viime keväänä Moroccan oilia, ehkä just toi Demi mielessä;) On aivan liian raskas tyypilliseen suomalaiseen tukkaan. Tukka lässähtää ja on heti likaisen oloinen. Myös sarjan light versio, shampoo ja hoitoaine aiheutti ainakin minulle ihan jotain muuta kuin ilmavuutta...

Wednesday, November 30, 2011

Oops, tea time

Olin 90-luvun alussa vaihto-oppilaana täällä isossa lännessä ja seurasin loanheittoa kandidaattien kesken. Kyseessä taisi olla kuvernöörivaalit. Haastaja närppi istuvaa kuvernööriä verorahojen tuhlaamisesta lentomatkustamiseen. "If I was the governor, I would pay for the gas myself and drive there in my Oldsmobile" oli mainoksen iskulause. En unohda sitä koskaan.

Ihmettelin myös lääke- ja limonadimainontaa, jossa vain haukuttiin kilpailijaa. En vieläkään ymmärrä moista mainontaa. Siinähän samalla mainostetaan ilmaiseksi kilpailijaa. Miksi mainostaisin muita omalla mainosbudjetillani?

Budjeteista; tulevat USA:n presidentinvaalit. Hyvääää päivääää, miten paljon rahaa tuleva kandidaatti tulee tarvitsemaan. Eivät edes Heinzin ketsuppirahat riittäneet muutama vuosi taaksepäin. Ja vastassa oli vain George W.

Kunhan norsut ovat valinneet kandidaattinsa, alkaa viihde, mutta älkää käsittäkö väärin, voi pojat, että täällä saa nauraa jo nyt. En edes tunne myötähäpeää, nauraa hohotan vaan ja seuraan kun republikaaniehdokkaat "drop like flies". Tai no, eivät ne mihinkään tipu, vaan jatkavat yleisön hauskuuttamista. Tästä sekalaisesta seurakunnasta on vaikea valita "parasta".

Ensin näkemäni slogan, olkoon se samalla poliittinen kannanottoni.
"Tea party is for little girls with imaginery friends"

Sitten muutama "Late Night"-vitsi.
''Michele Bachmann won the Iowa Straw Poll. She said she hasn't been this excited since she won last year's 'Who's Crazier Than Sarah Palin' contest.'' — Conan O'Brien

Ja todellinen suosikkini, Rick "OOPS" Perry. lempinimi johtuu tästä: ja linja jatkuu täällä. Hassua, äänioikeus on täälläkin 18 vuotta ja päivämääräkin meni vähän vierestä. Äh, mitä pienistä, ei nekään meistä;)

''Texas Governor Rick Perry distanced himself from George W. Bush by saying, 'I went to Texas A&M. He went to Yale.' In other words, his idea of instilling confidence is by saying, 'Don't worry. I'm not as smart as George W. Bush.''' — Conan O'Brien

Ohhoh. Mietin vaan, jos Niinistö tai Lipponen erehtyisi puheessaan esim äänestysiästä? Suattaisi olla poliittinen itsemurha, suattaisi saada hyvin lööppitilaa. Täälläpä ollaankii suvaitsevampii ja kampanjointi jatkuu. Perryn kohdalla on tullutkin jo tavaksi; ensin töpeksitään, sitten selitellään.

Heittäytymättä liian vakavaksi, on mahtavaa olla aitiopaikalla seuraamassa miten "vapaan maailman johtajaa" valitaan. Viihdettä ei ainakaan puutu. Samalla suosittelen poliittisia elokuvia Ides of March. (vakava. hyvä. ***)ja J.Edgar (mahtava henkilökuvaus, koskettava****)ja Leo vain paranee vanhetessaan;)

Yksi pieni pyyntö minulla kuitenkin olisi; kuuleeko Korvatunturi?
Jos tulevan Usan presidentin sukunimi ei ala O:lla, olkoon se myös alkamatta B:llä, C:llä tai P:llä.

Tataa!

ps ''The Republicans now control the House, and they say they're going to follow a strict interpretation of the original Constitution. So I hope you women and non-whites don't like voting.'' —Jimmy Kimmel

Tuesday, November 29, 2011

Saapasjalkakissa

Oli vuosi 1996. Vietimme joulua veljeni luona Lontoossa. Vanhempani olivat lupautuneet ostamaan minulle uudet saappaat. Hyvin epätyypilliseen tapaamme siis porukalla ostoksille. Äidin kanssa aina kierreltiin kauppoja, niinkuin naisten kanssa tehdään, katselu, sovittelu ja ikkunashoppailu on yhtä tärkeä osa kokemusta kuin itse ostos. Hyvä voi löytyä vaikka ekasta kaupasta, mutta on saatava tietää löytyykö seuraavasta jotain parempaa! Äiti-tytär-päivänä on aikaa syödä yhdet soft icet Stockalla ja aina voi palata pisteeseen A;)

Hiukan jännitti, sillä muistin muutamat ostosreissut isän kanssa pienenä. Ne menivät suurin piirtein näin: Ajoimme ensimmäiseen kenkäkauppaan. Kerroin kokoni ja millaiset haluaisin. Myyjä toi, tai isä otti hyllystä suurin piirtein kuvausta vastaavat. Laitoin kengät jalkaani. "Onko ne sopivat?" Jos vastasin "Joo". Isä sanoi: "Ne otetaan." Ja ennen kuin ehdin sanoa Kissa, oltiin jo kassalla. Tehtävä suoritettu.

Takaisin Lontooseen; yritin siis toimia nopeasti. Paha juttu, etten ollut ihan varma mitä etsin ja se tulikin esille muutaman tunnin sovittelun jälkeen. Muotiin oli juuri tulleet kireääkin kireämmmät korkeakorkoiset saappaat. Siinä sitten hiki päässä tungin suomalaisugrilaisia pohkeitani kapeisiin korkeakorkoisiin saappaisiin ja iho jäi vetskarin väliin enemmän kuin kerran. auts.

Visiossani oli "just ne täydelliset saappaat." (Joku ehkä tietää mistä puhun) Halusin siis "NE", joita aina mietin, "NE", joita näkee muiden jaloissa ja lehtien sivuilla, muttei ikinä livenä. Nykyään, jos "vähän-niinku-NE" sitten löytyvät, ostan, mutten melkein ikinä käytä.(tai välillä käytän, mutta kun vetää takapuolelleen jäiselle kadulle pikkuskumpassa ystävättärensä kanssa käsikynkässä, jolla myös samanlaiset järkevät jalkineet, ne laitetaan sivuun ainakin siksi aikaa, kunnes mustelma parantuu, tai kikatus loppuu;)

Takaisin Lontooseen; usean kenkäkaupan, lounaan, ehkä jopa oluen ja sikarinkin jälkeen, oli kuulemma kumma, ettei kenkiä löydy. Aloin itsekin olla levoton. Sitten, kuin ihmeen kaupalla, eteemme osui pieni boutique. Saappaani olivat kuulemma löytyneet. Minulle ojennettiin matalakorkoiset(!) prätkäsaappaan näköiset mustat mokkasaappaat. Ne istuivat kuin nakutettu. Olin ihan hämilläni miten mukavat ne olivat. Minulta kysyttiin, ties kuinka monetta kertaa "Onko ne hyvät?" Tarinan loppu lienee arvattavissa.

Kunhan saapuvat, nuo lempisaappaat saavat kokea 16nnen talvensa. Toki olen joutunut kerran vaihdattamaan niihin vetskarit. Aivan mahtava lahja. Kiitos!

Opinko mitään? Tjaa. Täällä on viileät kelit. Olen hankkinut itselleni muutamat kengät. Kuvassa parit. Miljoonan taalan kysymys; kumpia käytän?

Tataa!
pa Saapasjalkakissa, Puss In Boots, on muuten nähtävä 3Dnä!

Sunday, November 27, 2011

Lenkkarit ja Louis Vuitton

Yksi ensimmäisistä teoistani täällä oli liittyä kuntosalille. Sopiva löytyikin heti, YMCA. Luit oikein, YMCA, ilman niitä poliiseja ja intiaaneja. Amerikäntädin ego olisi halunnut käydä uudessa, trendikkäässä 24hr Fitnessissä(Jillianin ruoskittavana), mutta elämäntilanteeni ajoi minua kohti Y:ta. Sinne siis.

Olen usein tunnin nuorin osallistuja, ohjaajan lisäksi. Joskus ohjaajakin on paremmat päivänsä nähnyt ja mikäs siinä jumpatessa suu virneessä, kun hänellekin tulee mahamakkaroineen kunnon hiki.

Asuista; kaukana ovat mittailevat katseet ja varmistukset siitä, että päällä on viimeisimmät stellat. Minulla ei ollut mukanakaan kuin juoksukengät ja niillä hirveillä rumiluksilla, jotka eivät mätsaa minkään muiden treenivaatteiden kanssa, sujuu zumbat ja muut ihan ongelmitta. Täällä ei nääs tunneta käsitystä sisäurheilukengistä. Nämä tätsyt tulevat jumppaan jossain random lenkkitossuissa ja painelevat ruokakaupat ja muut samoissa vermeissä.New Balance vaan vilahtaa, kun jalka nousee zumbassa(vaikka fashionpolice soisi niiden käytön vain IT-miljonääreille, kuten edesmenneelle Jobsille,Bill Gatesille, tai 70 ikävuoden ylittäneille), tosin usein se jalka kuuluukin jollekin senior citizenille.

Urheilu on iso osa arkea täällä. Minusta se on hieno asia. On mahtavaa katsoa ympärilleen, kun selvästi eläkeiän ylittäneetkin huolehtivat päivittäisestä kuntoilustaan. Liikunnan tärkeydestä myös puhutaan selkeästi. TV ja radio pukkaa jos jonkinlaista ohjetta sydämen terveydestä. Ei puhuta kardiovaskulaari diipadaapaa, vaan, että pitää tulla hiki ja hengästyä. Ollaan konkreettisia. Tykkään.

Muodista innostuvana pukeutuminen on herättänyt minussa täällä suurta mielenkiintoa. Naureskelen itsekseni ostaessani mukavia karvakenkiä, neuleita ja pehmohousuja. (Tämänhetkinen elämäntilanteeni suosii pehmoa.) Kotona, Suomessa, en näyttäytyisi niissä kuin lähikaupassa sunnuntaina, mutta täällä voin ihan pokerina lähteä niissä vaikka lauantai-iltana leffaan. Aika mukavata.

Lenkkareita en vieläkään pidä omassa käytössäni katukelpoisina.
Olen tosin hiukan kaksijakoinen tämän asian suhteen. Toisaalta, ihailen sitä välittömyyttä ja mukavuutta, jolla nämä ihmiset toimivat. Toisaalta, kauhistelen(jäykkään pohjoiseurooppalaiseen tyyliini), tyypillistä yhdistelmää; trikoot, ylisuuri huppari, lenkkarit, timantteja kuin joulukuusella ja kallis designlaukku. Hiukset on aina laitettu viimeisen päälle ja meikki on virheetön. Kokonaisuus on siis suunniteltu?!
(Jessica Simpson on kyseisen genren elävä ikoni. Fanitan kyllä hänen muuta tyyliään.)

Fashionpolice on tuskissaan, sillä tähän ns "hajuvesi-lihapulla" yhdistelmään törmää koko ajan ja kaikkialla. Myös erittäin siistiin asuun yhdistetään lenkkarit ja vaikka nainen olisi pikkumustassa, miehellä on usein lenkkarit khakihousujensa jatkeina. Ihmettelen myös sitä, että täkäläiset kävelevät trikoissaan, kokoon katsomatta, missä tahansa, ilman takapuolen peittävää paitaa. Itse tuskastelen pimeässä lenkille lähtöä ihonmyötäisissä juoksutrikoissa;)

Tykkään laittaa asioita muotteihin ja luokitella. Täällä tämä vaikeutuu. En yksinkertaisesti tajua sitä, että laittaisin lämpörullat ja meikin ja koristeltuani itseni sormuksilla ja isoilla korvakoruilla valitsisin asukseni verkkarit ja lenkkarit? Argh.

Tämä asia on pakko järkeistää. Olisiko kuitenkin niin, että, vaikka nämä toki viihtyvät lenkkareissaan ehkä liiankin hyvin, niin suurin osa porukasta on oikeasti tulossa urheilemasta?

hehheh.

ps katotaan vaikka, kohta kuljen samoissa releissä enkä näe siinä mitään ihmeellistä.

Friday, November 25, 2011

Thanksgiving

Asuimme Suomessa viimeiset kaksitoista vuotta ja niistä viimeiset viisi, mieheni puhui, että, tänä vuonna voisinkin tehdä kalkkunan, täytteen, "the whole nineyards"; kutsuisimme ystäviä kylään ja viettäisimme kiitospäivää. No, vietimme ensimmäistä kiitospäivää eilen, täällä, sukuloiden.

Ensin puunattiin ja käkerrettiin tukkaa ja ahtauduttiin autoon. Road Trip ahead. Hassua kyllä, liikenteeseen oli eksynyt muutama muukin perhe. Istuimme siis megaruuhkassa, lapset kinastelivat, anoppi käkätti poikansa kanssa ja minä selailin suomalaisia naistenlehtiä ja yritin levitoida itseni jonnekin onnelliseen, rauhalliseen paikkaan. Sitten pienimmälle tuli hätä ja kolmella viidestä oli jo nälkäkin. Eiku kaikki ulos autosta ja pit stoppi. Aika perussettiä siis. Suunniteltu kahden tunnin matka venyi yli kolmeksi tunniksi. Perillä se perusteellisesti aseteltu tukkakin oli lässähtänyt. Oh well.

Saavuimmme viettämään kiitospäivää melkein 90-vuotiaan isotädin luo. Mikä ihana lämmin tunnelma. Kuin olisin tullut omaan mummolaan. Kaikki isovanhempani ovat nukkuneet pois jo vuosia sitten. Olisi pitänyt arvata, että vastaillessani kattavasti kysymyksiin elämänmuutoksestamme, perheestäni ja ystävistämme, olin jo vaaravyöhykkeellä.

Istuimme pöytään. Isotäti on aika uskonnollinen, joten otimme toisiamme käsistä kiinni ja hän johti meidät ruokarukoukseen. Taustalla soi joulumusiikki. Tämä oli se viimeinen tippa. (ei auttanut, että kuopukseni piti tätä aivan järjettömän hauskana juttuna ja repesi kikattamaan hillittömästi) Sitten se tapahtui, kyyneleet alkoivat vuolaasti valua pitkin poskiani. Ja kun näin tapahtuu, se ei ihan heti lopukaan.

Onneksi istuin miestäni vastapäätä ja esikoiseni vieressä, joten pystyin välttelemään muiden katseita aika tovin. Siinä sitten nieleskelin kalkkunaa ja pyyhin kyyneleitä ja yritin joillakin hyvin lyhyillä kommenteilla osallistua keskusteluun leuka alas painettuna. Esikoiseni katsoi minua silmät lautasen kokoisina, mutta hyssyttelin häntä kunnes sain koottua itseni.

Loppuilta meni ihan rauhallisesti, sillä aina kun tunsin tunneaallon tulevan, olin katselevinani vanhoja valokuvia ja kävin tasaisin väliajoin
painelemassa kylmällä punakirjavia kasvojani sen verran, että uskaltauduin valokuviin. Enhän voinut näyttää ihan tursakkeeltakaan.

Kotimatkalla esikoiseni kysyi minulta miksi minulle tuli paha mieli. Mieheni katsoi minua ällistyneenä. Hän oli niin keskittynyt syömiseen, ettei ollut huomannut mitään tavallisesta poikkeavaa. Hän oli vain ihmetellyt miksen osallistu innostuneemmin keskusteluun. Miehet.

Siinä sitten yritin selittää, että aikuisillekin tulee ikävä äitiä ja ystäviä ja Suomea jne. Onneksi olin tässä vaiheessa jo hiukan huvittunut koko tilanteesta, sillä tiedostan herkkyyteni ja se pahenee vuosi vuodelta. Tämä tilanne olisi hyvin voinut purkautua Velipuolikuumaisesti, siihen sketsiin, jossa Kari Heiskanen selittää poikaansa esittävälle Niko Saarelalle miksi lähtee. Hän itkeä ulvoo niin kovaa, ettei hänen sanoistaan saa mitään selvää, ja lopuksi, nyyhkytystensä lomassa saa sanotuksi; "Toivon, että sinä muistat nämä sanat".

No, enpä sitten siinä ruokapöydässä saanut sanotuksi omia kiitoksiani, mutta olen kiitollinen monesta asiasta ja erityisesti monesta ihmisestä. Kiitän mieluummin jatkuvasti, kuin kerran vuodessa.

Nyt jännitän joulua, lempipyhääni. Onneksi sitä vietetään NIIN eri tavalla kuin Suomessa. Tuskin vollotan yöpuvussa joulupäiväaamuna paketteja aukoen.
Mutta eihän sitä ikinä tiedä;)

Tataa!

Saturday, November 19, 2011

Eddie

Suhteen alkuaika saattaa olla monimutkainen varsinkin silloin, kun suhde on aloitettu olosuhteiden pakosta. Aina voi suunnitella, että syksyllä jotain hiukan herkempää, ehkä kitaransoittaja, joka tykkää kynttilöistä, punaviinistä ja hillovoileivistä. Talvella hengataan pilke silmäkulmassa, pipo vinossa, hiihtopummien kanssa; on hulvattoman hauskaa, minttukaakao maistuu ja löytää parhaille puutereille. Keväällä, hankien sulaessa alkaa veneilykausi; hyvät hammasrivit ja kansitakkien suhina. Mutta mitä jos se kitaransoittaja on kuvioissa vielä keväälläkin?

Se kitaransoittaja, joka on ihan mukava ja kiva, ja jonka kanssa on helppo olla, mutta se jokin puuttuu. Ja tästä syystä tiedät, ettei se tule olemaan kuvioissa pidemmällä tähtäimellä. Mutta on kiva, että on joku, jonka kanssa käydä leffassa ja syömässä.

Vähän tällainen suhtautuminen minulla on nyt ostamaani uuteen autoon, Eddieen.

Eddie hankittiin olosuhteiden pakosta. Eddie on siisti ja ihan komea ja kannen alla murisee V8. Eddie oli aika edullinen ja hyvin pidetty, vain muutama exä. En olisikaan halunnut sellaista, joka olisi kovin monen kanssa ollut. Huumori on tärkeää, ja se on kohdallaan; aina kun katson Eddieä, minua hymyilyttää. Eddie ei ole maailman modernein, eikä nopein käänteissään, mutta turvallinen ja iso. Aika näyttää onko myös luotettava. Ja Eddien syliin pitää oikein kiivetä.

Uskon rakkauteen ensi silmäyksellä, enkä siihen, että tunteet kasvavat ajan myötä. Se on joko tai. En ajatellut häneen kiintyä, mutta niin olen sanonut jo kerran aiemminkin yhdestä ja vaihto uudempaan, siihen oikeaan, silti kirpaisi. Eddie on nyt kuitenkin oleellinen osa perhettämme ja edustaa liikkumisen vapautta. Ja toisin kuten yksi aiempi, Eddiellä on jo nimi, kuten kaikilla elämäni tärkeillä autoilla. Aion antaa hänelle todellisen mahdollisuuden voittaa minut puolelleen. Perheen mies ja lapset ovat jo myytyjä.

WRRUMMMMMM

Wednesday, November 16, 2011

Korrektia vai oliks se Korrek:ia?

Minulle kun on toistamiseen vakuutettu, että poliittinen korrektius on yhtä tärkeää kuin hengittäminen täällä Amerikan ihmemaassa. Tässäpä oiva käytännön esimerkki.

Tapahtui eräänä päivä, erään koulun pihassa. Oli kirpeä syysaamu. Seisoin tyttäreni kanssa luokan edessä, odottaen opettajaa. Luokan eteen, jonoon, asettui myös muita luokan oppilaita. Kerrottakoon, että koulun demografia on virallisesti seitsemänkymmentäviisiprosenttisesti aasialainen. (Käytännössä ehkä kuitenkin yhdeksänkymmentäprosenttisesti.)Eräs amerikkalainen rouva saapui saman luokan eteen. Tässä vaiheessa jonossa, noin metrin päässä, oli jo kymmenkunta lasta.

Me esittäydyimme toisillemme ja hän alkoi selittää kovalla äänellä. "Onpas kiva nähdä toinen valkoinen, vaaleatukkainen lapsi. Kun tyttäreni meni päiväkotiin, siellä oli vain kaksi valkoista lasta, niin, ja muutama puoliksi valkoinen. Kun vein hänet ensimmäisenä päivänä ja näin tilanteen, menin kotiin itkemään." Tämän kuultuani katsoin häntä suu auki, ja aloin miettiä, miten pakenen tilanteesta. Ympärillämme seisoi paljon muita lapsia ja vanhempia. Väitän, että hän olisi voinut olla hiukan diplomaattisempi?

Sanoin, minun täytyy käydä kansliassa, ja lähdin kävelemään eteenpäin. Hän seurasi minua ja jatkoi toitottaen: "Kalifornia on niin muuttunut. Me olemme nyt vähemmistöä! Miten tässä nyt näin kävi?" Kävelimme samalla useiden ihmisten ohi ja minä yritin vienosti hymyillä muille vanhemmille ja nyökätä huomenen.

Tarina jatkui; "No, me ollaan nyt sitten tässä vähemmistössä, näiden ihmisten kanssa, mutta onneksi nämä ovat ihan hyviä, kovasti töitätekeviä ihmisiä. Ajattele, jos oltaisiin vähemmistönä siinä toisessa ryhmässä!" Tässä vaiheessa olin jo täysin kauhuissani ja epänormaaliin tapaani aika sanaton. Ojensin käteni ja toivotin hänelle hyvää päivänjatkoa.

"Ainiin", hän lisäsi, "teen vapaaehtoistyötä tyttäreni luokassa, ja jos tarviset mitään, ota minuun yhteyttä". Joo, vastasin, ja mietin samalla, etten tarvitse jäsenkirjaa arjalaiseen veljeskuntaan, kiitos kysymästä. Kävelin hiukan normaalia jähmeämmässä asennossa tapaamaan koulun ylitsevuotavan ystävällistä intialaista sihteeriä.

ps onks tää nyt sitä freedom of speechiä?

Tunnustus

Tämä alkoi MTV:n Real Worldista joskus 1900-luvun lopulla, kun jumituin katsomaan jenkkiteinien häsläämistä, enkä ollut silloin oikein varma mitä ajatella tästä uudesta genrestä. Sitä seurasi, vuosien jälkeen, addiktoituminen Hillsiin (ja lyhyt romanssi The Cityn kanssa);kieltäydyn uskomasta, että tämä on ns käsikirjoitettua realitya;) Miehelleni selitin, että katson sitä VAIN kivojen asujen ja hiusinspiraation takia. Uskokoon ken haluaa.

Speidin jälkeen tutustuin GymTanLaundry porukkaan ja tietenkin latasin netistä aina uusimman jakson. Nyt, en enää jaksa Snookiea ja The Situationia, (hänestä en ikinä perustanutkaan; Olen Team Ronnie). Ja C'moon - ne on niin "last season", kuten veluuriasut, Ed Hardy ja Abercrombie.

Sain kunnon flunssan viime viikolla ja jouduin daytime TV:n armoille. Mikä mahtava tilaisuus. Todellista roskaa oli paljon tarjolla. Vanha tuttavuuteni Real Housewives OC on saanut sisaruksia muista suurkaupungista. Beverly Hills versiossa käydään joka toisessa jaksossa Botox piikillä, riidellään, ollaan pillerikoukussa ja juodaan koko ajan viiniä. Atlantassa juodaan koko ajan viiniä ja tapellaan; Jaksojen antikliimaksi on Kimin uusin polyesterperuukki. NYC ja New Jersey; tappelua ja viinin juontia, en edes enää jaksa ihastella 10karaatin timanttisormuksia, kaikilla killui niitä sormissa. Voi hyvää päivää, eivätkö ne muuta keksi?

Oli aika löytää uusia "kavereita"; Kardashianin perhe vilahti joka toisella kanavalla; Keeping up with, Khloe&Lamar, Kim&Kourtney take NYC, Rob tanssii tähtien kanssa, OVERDOSE OVERDOSE.

Perusteellisen kanavasurffailun jälkeen, törmäsin uuteen; Love&HipHop. Todellista törkyä. Saa nähdä kuinka monta jaksoa jaksan katsoa. Ja tätä on turha selitellä; en etsi kivoja asuyhdistelmiä tai hiusinspiraatiota. Sisäinen fashionpoliisini antaisi elinkautisen jokaiselle hotpants-halterneck-10-inch heels-bleiseri- yhdistelmälle ja niitä vilahtelee tässä sarjassa ihan kiitettävästi.

ps Basketball wives LA on ihan kesy.
Tataa!

Sunday, November 13, 2011

Käsipäivää

4-vuotiaani;"Äiti, muistatko kun oltiin mummilla ja vaarilla kylässä, ja siellä oli paljon vieraita ja me sanottiin kaikille käsipäivää". "Joo" "Tykkään sanoa käsipäivää. Miksei täällä sanota käsipäivää?" Mielessäni ajattelen; samasta syystä kuin täällä on ok puhua ruoka suussa, syödä sormin, tai pelkällä haarukalla, TV:n ääressä, putsata sormet nuollen ja miesten istua ravintolassa hattu päässä. huhahaha. Elävässä elämässä suustani tulee kuitenkin ihan muunlainen vastuullinen, kaksikulttuurisen perheen äidin diplomaattinen vastaus kulttuurieroista ja täällä vallitsevasta, yleisesti hyväksyttävästä käytöksestä.

Kutsun seuraavaa "tarjoilijakulttuuriksi". Ihmiset esittäytyvät poikkeuksetta etunimillään, ehkä heilauttavat kättään ilmassa, kenties nyökkäävät. OK, jos kyseessä on Cher tai Madonna. Pikkupiruni haluaisi kysyä, eikö sinulla ole sukunimeä? Mutten kysy. Yritän olla "amerikkalaisempi", sulautua joukkoon. Ja toisaalta - ehkäpä ne pelkäävät jotain tartuntaa? Olenhan itsekin käsidesifani ;)

Olen toki tiukkapipoinen kontrollifriikki, joka arvostaa vanhoja, perinteisiä, eurooppalaisia tapoja ja tämän lisäksi mummoilen. Olen asunut tällä mantereella aiemminkin ja kotoa löytyy esimerkki ihmisestä, joka ei pienistä napise. Ehkä opin itsekin relaamaan, olenhan heittänyt veitsen ja haarukankin jo pois pizzaa syödessäni, eli kohta huutelen vieraisiin pöytiin suu täynnä ruokaa?

Ja hei, etunimittelen itsekin, koko ajan, mutta ehkä hauskinta tässä kuitenkin on se, että 4-vuotias huomioi käytöserot. Kunhan tavat ovat hallussa, niistä voi lipsua, mutta kaikissa tilanteissa on pystyttävä käyttäytymään tilanteen vaatimalla tavalla. Näin kasvatan omia lapsiani. Niin.

Tuohon nimiasiaan; ehkä vanhanaikaista, mutta minusta on kiva tietää kenen kanssa olen tekemisissä. Toisaalta, jos esittäydyn lempinimelläni, pysyn aika anonyyminä, Ha! Lempinimestäni ei nimittäin ihan tavallinen pulliainen päättele oikeaa nimeäni. Good Luck in Googling.

Ensi kerralla lupaan olla positiivisempi. Kenties keskityn shoppailu- ja palvelukulttuuriin sekä lasten huomioimiseen. Esittelisinkö samalla ostamiani kenkiä? Täällä on oikeasti tosi kivaa. That's All. Tataa!

ps koulusta soitettiin; "Good News!" testaajanne oli laskenut pisteet väärin. Tyttärenne pääsee suoraan normiluokalle. EI, parahdin. Säätö siis jatkuu. Täytynee ottaa kovat otteet käyttöön. Tätä taistelua en häviä.

Wednesday, November 9, 2011

Pidätetään hengitystä

Esikoiseni selviytyi ensimmäisestä kokeestaan amerikkalaisessa koulujärjestelmässä hyvin. Melkein liian hyvin. Olemme olleet maassa kohta kolme viikkoa ja on aika saada arkirutiinit pyörimään, kuten esikoinen kouluun. Kauhuissani luin Suomessa koulualueemme tasosta. Koulu on aivan huippuluokkaa ja yli kaksi kolmannesta oppilaista on aasialaisia. Näin itseni puurtamassa science projecteja yön pimeinä tunteina pitkän työpäivän päälle, jotta tyttäreni pärjäisi kanssaoppilailleen, tigermomien jälkeläisille.

Kävimme tutustumassa myös pehmeimpien arvojen kouluun, mutta meidät ohjattiin aina sinnikkäästi takaisin lähikouluumme. Oli aika hyväksyä faktat. Kohta me aikuisetkin tekisimme läksyjä.

Ensin, kävimme esittäytymässä. Siihen se tyssäsikin. No shots - No school. Meidän kanssa ei edes keskusteltu, ennen kuin rokotukset olisivat kunnossa. Eli ei muuta kun piikille. Sanomattakin selvää, että täällä ei pelleillä. Paikalliseen rokotusohjelmaan kuuluu 6-vuotiaan kohdalla aika monta uutta piikkiä. Oli muuten mahtava raahata hysteerisesti itkevää, piikkikammoista lasta kohti rokotushuonetta, Halloween tyyliin koristeltua käytävää pitkin. Ihan lempparia.

Rokotusten, ja megaisojen jäätelöannosten (Cold Stone Creamery-suosittelen!) jälkeen, olimme taas askeleen lähempänä koulunaloitusta. Totuuden nimissä, meidän piti kyllä käydä koululla esittämässä jos jonkinmoista todistusta siitä, että me Ihan Oikeasti asumme väittämässämme osoitteessa. Täällä on kuulemma "tapana" valehdella osoite, jotta lapsi pääsee paremman koulupiirin kouluun. jep jep.

Jonkin verran opetuksesta ja yleensä pedagogiikasta tietävänä yritin puhua tytärtäni eskariin. Vastaus oli aina sama. Ei. 6-vuotias kuuluu ekalle. Ei otettu edes kuuleviin korviin, kun yritin selittää, ettei hänellä ole kuin 2kk eskaria alla. Hän ei lue, eikä kirjoita sujuvasti edes vahvemmalla kielellään, suomella. Ei auttanut itku markkinoilla.

Koitti kielikoe. Hengitystä pidätellen toivoin, ettei hän saisi hyvää tulosta. Kokeen jälkeen vielä kauhusta kankeana kuuntelimme tuloksia. Hän selviytyi loistavasti. Onneksi kuitenkin, kirjoittamisesta tuli ns Entry Immediate. HUH! Mikäli kaikki hänen tuloksensa olisivat olleet tuon yläpuolella, hän olisi joutunut aloittamaan normiluokassa. Nyt hän pääsee English Language Development-luokalle. Suuren suuri helpotus koko perheelle.Uskoin kuitenkin testaajan katsomukseen; hänen mielestään tyttäreni pitkästyisi eskarissa. Ekaluokka on hänelle paras paikka.

Jää nähtäväksi kuinka paljon saan tehdä läksyjä. Minua pelottaa hiukan se, miten pikkuperfektionistini turhautuu jos ei pärjääkään. Silloin meillä eivät nuku muutkaan. Mieheni mielestä pelkoni on turha. Ja toisaalta, hän on innokas oppimaan, joten ehkä stressaan turhaan. Yhdessä yössä eskarilaisesta ekaluokkalaiseksi.

Taidan olla toisenlainen tigermom; suojelen lapsiani tiikerin lailla ja pitäisin heidät mieluiten pidempään pieninä, äidin vauvoina. Oppia ikä kaikki.
ps tämän postauksen kirjoittaminen oli hiukan haastavaa. Käytössä oleva "hiukan vanhempi pöytäkone" kieltäytyi antamasta käyttööni Ä:tä ja Ö:tä.Oli aika mukavaa miettiä suomenkielisten sanojen synonyymejä, joissa noita kyseisiä kirjaimia esiintyy. Onneksi IT-tuki auttoi ja tämä pelittää taas. jee!
Tataa!

Friday, November 4, 2011

Amerikkalaisen irtohymyn opettelua

Niinpä. Suomessa tuo olisi hauska, täällä ei. Mitä kaikkea "jännää, uutta ja erilaista" olenkin päässyt kokemaan. 50-lukulaista meininkiä ei todista vain käytössäni oleva shekkivihko, vaan myös toistuva epätasa-arvoinen kohtelu, suora sovinismi. Erittäin itsenäiselle, suhteellisen temperamenttiselle amerikantädille tämä on kova paikka. Ei muuten auta yhtään, kun mieheni niin mukavasti välillä muljaisee "Try to be more American". Yritä ite.

Kun on kymmenennen kerran kuullut "Why don't we talk to your husband", alkaa naama vähän nykiä. Ei auta yrittää kimittää, että minä(!) tätä autoa olen ostamassa. Vastaukseksi hymyillään lempeästi. Kaikkihan kuitenkin "tietävät" kuka auton lopulta maksaa.

Tämä pikkurouva meneekin nyt sitten kauneusunille, ettei rasitu ajattelemalla ison maailman asioita. Jaksan sitten paremmin leikellä alennuskuponkeja talteen. Tataa!

ps

Wednesday, November 2, 2011

Halloweenin jälkiaallot


Pääsimme sitten heti kokemaan periamerikkalaisen tradition; Halloweenin. Televisiosta pauhasi, myös ennen "primetimea" aivan kamalan pelottavia mainoksia tulevista Halloween specialeista ja hirveimpien asujen ostospaikoista. Minua vähän jännitti mainoskatkot jo kuuden aikaan illalla. Päätin silloin, etten oman "trick or treat kierroksen" jälkeen avaisi ovea yhdellekään "virpojalle". Joku muu saisi hoitaa.

Ensin ostettiin asut, kamalasta Halloween City-liikkeestä. Siinä minäkin, hiukan hermostuneen oloisena, lapsen kanssa käsi kädessä astuin sisään pimeästä oviaukosta, jossa meitä tervehti joku silmä poskella roikkuva verisuinen zombie.

Pienistä tytöistä kun on kyse, he valitsivat asuikseen Helinä-keijun ja Tuhkimon. Vaihtoehtona, 6-vuotiaalle, olisi ollut esim punamusta goottikorsettiasu?! Maassa maan tavalla, joten päätin itsekin ryhtyä katselemaan asuja. Minun vaihtoehtoni olivat pikkutuhmat poliisi/palomies osaston releet tai hassunhauskat kokoasut. Kun kuitenkin olimme päättäneet samalla tervehtiä uusia naapureitamme, jätin LadyGaga asun ostamatta ja päädyin supertylsään, sataankertaannähtyyn, kissankorva-settiin. Maalasin toki nenänpään mustaksi. Jei!

Koitti kauan odotettu Halloween ilta. Siinä me tytöt sitten tällingissä pimeää odotellessa. Kyselin illan mittaan toistuvasti mieheltäni, että mitä JÄRKEÄ on pelotella? Ja saataisiinko me kuitenkin lähteä jo ennen pilkkopimeää, lapset ovat niiiiin pieniä jne. Tuli hämärä, lähdettiin.

Nuorimmainen yllätti. Helma vain heilahti, kun hän juoksi kohti vieraita taloja. Ei välittänyt luurangoista, hautakivistä tai kamalista noidan käkätyksistä. Esikoista jännitti ja pelotti. Ja minua. Oli inhottavaa kävellä pimeitä vieraita pihoja pitkin ovelle, jonka avasi joku scream-asuinen muriseva naapurinsetä. Usein oven avautuessa, joku hirveä viritys vielä helähti soimaan; milloin kuului kirkumista, milloin joku ällöttävä luuranko kurkisti jostain purkista. Tapasimme myös muita. Onneksi oli suurimmaksi osaksi niin pimeää, etten nähnyt kenenkään kokopäänaamareita kunnolla. Rohkeasti vain huiskaisin Happy Halloween, kuin mikäkin aikuinen, joka olisi lähinnä huvittunut koko juhlasta.

Kun vihdoin pääsimme kotiin, olin helpottunut. Vaihdoimme vaatteet salamannopeasti ja asetuin lasten kanssa saaliin ääreen. Ovikellon soidessa viittilöin anopille juhlaan sopivine luurankokorvakoruineen, että siitä vaan, me ollaan kato jo yöpaidoissa ;) En halunnut nähdä enää yhtään valkonaamaista veitsipäässä seisovaa esiteiniä.

Olenko muuten muistanut kertoa, että näin vuosia(!) painajaisia Gremlins elokuvasta, enkä unohda ikinä sitä, ettei niitä söpöjä mogwaita saa syöttää tai kastella puolen yön jälkeen, eikä minua edelleenkään naurata yksikään leffan kohtaus. Ei yhtään.

p.s. Eväät olivat aika hyviä, mutta terveisiä amerikkalaisille makeisvalmistajille, että peanutbutter EI ole ainoa mauste, jota saa käyttää.

Tataa!

Sunday, October 30, 2011

Car is a wheeled motor vehicle used for transporting passengers

Yeah right. Minulle auto on paljon muutakin ja täällä, Kaliforniassa, autokuume on aivan huipussaan. Kuten amerikantädin kuuluu, minulla tulisi olla pinkki avoauto. Elämäntilanteeni tosin rajoittaa tämänhetkistä valintaani; on otettava huomioon kaksi pientä lasta, mukana satunnaisesti matkustava anoppi(!) ja tietysti vieraat Suomesta. Katseeni siis kääntyi 7-paikkaisiin autoihin.

Suomessa puuskutin hurmiossa Cadillac Escaladesta, helmenvalkoisena, (ravasta ja loskasta on turha huolehtia; pöly on täällä suurin syy autopesuun) ja siitä, kuinka nousisin jättimäinen juoma kädessäni pari askelmaa ylös luksusautoni rattiin. Kuuden litran moottori hurahtaisi pehmeästi käyntiin V8:in voimalla ja lipuisin matkaan huippusoundsystemini toistaessa R&Btä, valkoinen väri kimmeltäisi auringossa ja minä istuisin mukavasti tummennettujen lasien takana; übercoolina.

Sitten iskee totuus; täällä ollaan, enkä olekaan miljonääri. Siis mitä? en siis voikaan toteuttaa unelmaani uudesta Cadillacista? pöö. Lähdimme kuitenkin kiertelemään autokauppoja.

Minä, kuka "ei ikinä ostaisi uutta autoa" rupesin vakavasti harkitsemaan uuden, vuoden 2012 mallisen auton leasingia, tai jopa ostoa. Ikisuosikkini Mersu, ei näyttänytkään täällä yhtä päheältä kuin joku möhkäleen kokoinen ja tuntuinen isorenkainen amerikkalainen maasturi. Mersun klassinen muotoilu ei ehkä sovikaan amerikanminääni. Tämä muuten sopisi

Ja entäs minivanit, kokonaan oma lajinsa; lapset hihkuivat riemuissaan joka kerta kun pääsivät liukuovien kautta istumaan omille jättimäisille "ohjaajantuoleilleen" ja laskivat dvd screenin katosta. Etukonsolissa oli valmiina cooleri ja mukana matkustaisi parhaimmillaan mukavasti 8 aikuista. Puhumattakaan siitä, miten iso takakontti jäisi vielä kaikille tavaroillekin! Kerta kaikkiaan kätevää ja järkevää. Juuri mitä perheemme tarvitsisi.

Mutta, onko se juuri ne liukuovet, jotka tekevät minivaneista niin kotiäitiautoja? Ja joskaan en löydä yhtään syytä, miksi juuri minivani ei olisi se PARAS tapa matkustaa roadtripillä, joita meillekin siunautuu ihan kunnioitettavasti, en silti näe itseäni ajamassa sellaisella jokapäiväisessä ajossa. Olen pahoillani. Tässä asiassa en osaa olla järkevä. Egoni ei suostu.

Jos ensimmäinen, reilu viisituntinen autokauppareissu ei tehnyt muuta kuin kasvatti autonälkääni ja avarsi katsettani uusiin merkkeihin(saaden ajatukseni vielä enemmän sekaisin),on luultavaa, etten tee autopäätöstä tänään. Yhden asian tiedän edelleen varmasti, auton hankinta on minulle tunneasia.

Thursday, October 27, 2011

Haasteita


Ja seikkailua tämä on ollutkin; kun ensin hoitaa nelihenkisen perheen muuton sellaisen muuttofirman kanssa, joka sössii ruhtinaallisesti(en uskalla edes ajatella missä kunnossa omaisuutemme vihdoin saapuu määränpäähänsä), voisi melkein luulla, että amerikantädillä olisi hermo kireällä. Ajattelin, että kun pääsen perille, kapsahdan mieheni kaulaan ja alan vollottaa. Vollotuksen jälkeen laukeaa monen viikon stressi ja puolinaamaa peittävä herpes, mutta sitäkään ei tapahtunut. Olen oikeastaan ollut aika cool. Yliväsymys kai vastaa kohdallani sitä hassua hormonaalista olotilaa, jossa raskaana ollessani välillä hymyilin ilman syytä ja tiputtelin rikkimeneviä tavaroita lattialle. Eikä harmittanut yhtään.

Nyt olen palaamassa normaalien kirjoihin ja olen hereillä. Onneksi.
Paikka on meille tuttu monen vuoden kokemuksella, mutta vain lomapaikkana. Etupihallamme Espoossa jökötti tukevasti vaahtera, täällä palmu.

Arkirutiinien pyörittäminen on ihan eri asia. Kaupassa ei esimerkiksi vain "kipaista" käymään. Tai jos kipaisee, niinkuin minä tein, onnistuu ostamaan lapsille sellaista jogurttia, jonka syötyään he loistavat pimeässä. Ei hätää, neonturkoosin jogurtin syöminen ei luonnistunut. Tarvitsemme edelleen lamppuja.

Ruoka-asiat aiheuttavat kohdallani haasteita. Keli on läpivuoden lämmin, joten "sisävaatteissa" mennään. On turha kuvitella piiloutuvansa untuvatakin uumeniin. Ruokakauppojen hyllyt notkuvat herkkuja, joten minun on parasta ostaa itselleni ravihevosten käyttämät silmälaput ja ryntäillä vain tiettyjen hyllyjen luo katse muuten tiukasti maahan käännettynä.

Ravintoloitakin piisaa joka nurkalla, tarjolla on vanhan ajan dinereita, sushi paikkaa, jäätelöbaaria, sandwichia, meksikolaista ja you name it, kaikkea löytyy. On myönnettävä, että hampurilaiset, pizzat, burritot, buffet breakfastit, makukahvit, smoothiet ja pirtelöt on jo kertaalleen syöty. Onnea siis matkaan.

Samaan aikaan, olen tehnyt henkilökohtaisen ennätykseni ja urheillut tämän ensimmäisen amerikanviikkoni aikana jo neljä kertaa! Olen jopa juossut(yrittänyt juosta) helteellä lenkkiä mieheni perässä, joka muuten paahtaa eteenpäin kuin terminaattori. Jää nähtäväksi kuinka kauan pystyn ylläpitämään tätä balanssia.

Tataa!

Monday, October 10, 2011

Aika on koittanut


Kahdenkymmenen vuoden ajan olen uhkaillut muuttavani amerikantädiksi;
Kasvattaisin liian pitkät punaiset kynnet, blondaisin ison tukkani aivan valkoiseksi, käyttäisin paljon meikkiä ja hajuvettä, olisin aivan liian ruskettunut ja lähettelisin laulavia postikortteja. Pieni puettu koirani istuisi sylissäni ajaessani avoautollani ja lapsia nähdessäni, nipistelisin heitä poskista. Ja sutinaa olisi tietenkin puertoricolaisen poolboyn kanssa.

Ennen "There is something about Mary"- elokuvaa en ollut ihan varma miltä sitten tarkkaan näyttäisin, mutta elokuvan nähtyäni ikonikin löytyi, siksi kuva tässä ylhäällä. Näillä mennään.

Totuuden nimissä muutama variaabeli ei toteutune, mutta "Be careful what you wish for"; liput on ostettu, seikkailu alkakoon.