Friday, November 25, 2011

Thanksgiving

Asuimme Suomessa viimeiset kaksitoista vuotta ja niistä viimeiset viisi, mieheni puhui, että, tänä vuonna voisinkin tehdä kalkkunan, täytteen, "the whole nineyards"; kutsuisimme ystäviä kylään ja viettäisimme kiitospäivää. No, vietimme ensimmäistä kiitospäivää eilen, täällä, sukuloiden.

Ensin puunattiin ja käkerrettiin tukkaa ja ahtauduttiin autoon. Road Trip ahead. Hassua kyllä, liikenteeseen oli eksynyt muutama muukin perhe. Istuimme siis megaruuhkassa, lapset kinastelivat, anoppi käkätti poikansa kanssa ja minä selailin suomalaisia naistenlehtiä ja yritin levitoida itseni jonnekin onnelliseen, rauhalliseen paikkaan. Sitten pienimmälle tuli hätä ja kolmella viidestä oli jo nälkäkin. Eiku kaikki ulos autosta ja pit stoppi. Aika perussettiä siis. Suunniteltu kahden tunnin matka venyi yli kolmeksi tunniksi. Perillä se perusteellisesti aseteltu tukkakin oli lässähtänyt. Oh well.

Saavuimmme viettämään kiitospäivää melkein 90-vuotiaan isotädin luo. Mikä ihana lämmin tunnelma. Kuin olisin tullut omaan mummolaan. Kaikki isovanhempani ovat nukkuneet pois jo vuosia sitten. Olisi pitänyt arvata, että vastaillessani kattavasti kysymyksiin elämänmuutoksestamme, perheestäni ja ystävistämme, olin jo vaaravyöhykkeellä.

Istuimme pöytään. Isotäti on aika uskonnollinen, joten otimme toisiamme käsistä kiinni ja hän johti meidät ruokarukoukseen. Taustalla soi joulumusiikki. Tämä oli se viimeinen tippa. (ei auttanut, että kuopukseni piti tätä aivan järjettömän hauskana juttuna ja repesi kikattamaan hillittömästi) Sitten se tapahtui, kyyneleet alkoivat vuolaasti valua pitkin poskiani. Ja kun näin tapahtuu, se ei ihan heti lopukaan.

Onneksi istuin miestäni vastapäätä ja esikoiseni vieressä, joten pystyin välttelemään muiden katseita aika tovin. Siinä sitten nieleskelin kalkkunaa ja pyyhin kyyneleitä ja yritin joillakin hyvin lyhyillä kommenteilla osallistua keskusteluun leuka alas painettuna. Esikoiseni katsoi minua silmät lautasen kokoisina, mutta hyssyttelin häntä kunnes sain koottua itseni.

Loppuilta meni ihan rauhallisesti, sillä aina kun tunsin tunneaallon tulevan, olin katselevinani vanhoja valokuvia ja kävin tasaisin väliajoin
painelemassa kylmällä punakirjavia kasvojani sen verran, että uskaltauduin valokuviin. Enhän voinut näyttää ihan tursakkeeltakaan.

Kotimatkalla esikoiseni kysyi minulta miksi minulle tuli paha mieli. Mieheni katsoi minua ällistyneenä. Hän oli niin keskittynyt syömiseen, ettei ollut huomannut mitään tavallisesta poikkeavaa. Hän oli vain ihmetellyt miksen osallistu innostuneemmin keskusteluun. Miehet.

Siinä sitten yritin selittää, että aikuisillekin tulee ikävä äitiä ja ystäviä ja Suomea jne. Onneksi olin tässä vaiheessa jo hiukan huvittunut koko tilanteesta, sillä tiedostan herkkyyteni ja se pahenee vuosi vuodelta. Tämä tilanne olisi hyvin voinut purkautua Velipuolikuumaisesti, siihen sketsiin, jossa Kari Heiskanen selittää poikaansa esittävälle Niko Saarelalle miksi lähtee. Hän itkeä ulvoo niin kovaa, ettei hänen sanoistaan saa mitään selvää, ja lopuksi, nyyhkytystensä lomassa saa sanotuksi; "Toivon, että sinä muistat nämä sanat".

No, enpä sitten siinä ruokapöydässä saanut sanotuksi omia kiitoksiani, mutta olen kiitollinen monesta asiasta ja erityisesti monesta ihmisestä. Kiitän mieluummin jatkuvasti, kuin kerran vuodessa.

Nyt jännitän joulua, lempipyhääni. Onneksi sitä vietetään NIIN eri tavalla kuin Suomessa. Tuskin vollotan yöpuvussa joulupäiväaamuna paketteja aukoen.
Mutta eihän sitä ikinä tiedä;)

Tataa!

No comments:

Post a Comment