Tuesday, January 31, 2012

Most Mobtastic

On pakko palata reality TVn pariin. Got two words for y'a. Mob Wives. Sama konsepti kuin Real Housewives sarjoissa, mutta nyt mukana on myös isoja macho miehiä, silloin kuin eivät ole kaltereiden takana, tai "sleeping with the fish" ;) Nimet ovat kuin suoraan Goodfellas elokuvasta, mutta oikeita kutsumanimiä. Junior Pagan, Sammy "The Bull" ja Lefty Guns. Aikuisten oikeesti.

Tässä kuvaus:From The Godfather to The Sopranos to My Cousin Vinny, these women are sick and tired of the lies and stereotypes that exist about their lives. They're determined to finally set the record straight and show the world once and for all that while their lives may seem crazy at first glance, they love, laugh and get their hearts broken just like everyone else.

Nojoo, samalla tavalla hengataan vinkkulasit käsissä, huulet turpeina timantit sormissa. Joskus huulet ovat extraturpeina johtuen siitä, että on oltu tappelussa edellisenä iltana, joskus timantit säihkyvät vain korvissa ja kaulassa, sillä ukko on ollut linnassa on/off kymmenen vuotta ja rouvalle riitti. Divorcea pukkaa. Sanoja loyalty, family ja respect käytetään aika usein ja vähintään joka toisessa jaksossa kuulee tämän. "You don't wanna go to war with me."

Tässä tositvn uusin tulokas. Meet Big Ang. oi kauheeta miten mahtavaa;)

Tataa!

Monday, January 30, 2012

Hassut Pelot

Uuden kodin mukana tulevat uudet äänet. Illalla myöhään, kun kaikki muut jo nukkuvat, saatan kuunnella kuinka talo huokaa. Jonkun mielestä se on talon ystävällinen tapa toivottaa tervetulleeksi, mutta minua se vähän pelottaa. Saatan myös nousta vielä sängystäkin tarkistamaan että ovet ovat varmasti lukossa.

Jos olen yksin kotona, minua pelottaa iltapesulla se, että kun nostan pääni, takanani seisoo joku. En silti ole valmis vaihtamaan vanu-puhdistusmaito-kasvovesi-yhdistelmään;)

Jossain vaiheessa arastelin katsoa pimeällä auton takapeiliin liikkeelle lähtiessäni. Olin varma, että peilistä tuijottaisi kauhea sarjamurhaaja ja veitsen terä vain vilahtaisi yön pimeydessä. Urban Legends elokuvan ensimmäinen kohtaus aiheuttaa vieläkin väristyksiä.

Teininä, ja hiukan myöhemmin, katsotut kauhupätkät olivat tyhmiä. Mutta nyt olen yhtäkkiä joutunut niiden tapahtumapaikkoihin. Amerikkalaisen ison leffateatterin wc on ehkä pelottavin paikka ikinä. En voi ostaa isoa juomaa, sillä silloin voi joutua poistumaan kesken elokuvan käymään siellä. Sinne ei ikinä osu kenenkään kanssa samaan aikaan, iltaisin. Paikka on iso, kaikuva ja kolkko. Ovet ovat saluunan ovia, joissa on metalliset lukot ja isot raot. Paikka on kerrassaan kammottava. Kun pakon sanelemana joudun sinne, pelkään ihan oikeasti. Sieluni silmin näen, kun jonkun oven alta laskeutuu äänettömästi pari maihinnousukenkiä. Ylös en uskalla katsoa ollenkaan. Viereisestä kopista kurkkaa aivan varmasti se scream ukko. Hello Sidney.

Viimeisin epämiellyttävä kokemus tapahtui, of all places, day spassa(!)Olin värjäyttämässä ripsiäni. Kosmetologi, korjaan, esthetician, jätti minut pimeään aromatuoksuiseen huoneeseen myrkyt silmillä merenkohinaa kuuntelemaan. Sanoi vain poistuessaan, I'll be back in a few minutes. Ennen kuin ehdin sanoa kissa, hän oli poissa. Ensin iski paniikki. Apua, mihin hän meni, minkänäköinen huone tämä oli, mitäs jos alkaa kirvelemään, pitääkö huutaa apua, miten hän voi jättää minut tänne yksin?!! Hetken panikoinnin jälkeen nukahdin.

Heräsin säpsähtäen, mutten onneksi räväyttänyt silmiäni auki. Olinko edelleen yksin? Missä olinkaan? Hapuilin varovasti ilmaa, mutten tuntenut kenenkään läsnäoloa. There was no disturbance in the Force;) Huhuilisinko nyt apua? Oliko se esteetikko unohtanut minut? Inhottavaa. Kukapa nyt haluaisi maata yksin vieraassa paikassa pimeässä huoneessa pystymättä avaamaan silmiään..hui.

Makuuhuoneen ikkunamme ovat takapihalle ja pihaa ympäröi aita. Aita on sen verran korkea, ettei meille näe kukaan. Tykkään siitä, että voin herätä aamunvalkeuteen joten suosin hyvin ohuita verhoja. Tästä johtuen uusin kehittämäni pelko on se, että kun herään yöllä, valoverhon takana seisoo tumma hahmo. Voi hyvää päivää.

Ehkä pitäisi katsoa vähemmän elokuvia, lukea vähemmän dekkareita ja enemmän vaikka runokokoelmia;)

Tataa!

ps on muuten hauska vertailla pelkoja. Saa kuulla ihan uusia itselle omituisia juttuja, joita joku muu pelkää.(lohduttavaa) Onneksi en ole onnistunut adoptoimaan muiden pelkoja;)

Friday, January 27, 2012

On Ilmoja Pidellyt

Karkasin mieheni kanssa viime keväänä Roomaan. Kahdestaan. Matkamme oli täydellinen. Pelkäsin, että kun matkaa odottaa ihan hirveästi, se purkaantuu jännityksen lauettua lentokoneessa jonain hirveänä tiuskimiskinana. Mököttäisin, pienessä tilassa, kuuden euron kuoharia naukkaillen. Mulkoilisin vieruskaveria ja mutisisin; tyypillistä, aina sama juttu. Ton kanssa en lähde enää ikinä minnekään. Näin ei kuitenkaan käynyt. Oltiin se sopuisa rakastunut pari, jossa mies lukee Economistia ja nainen torkkuu hänen olkapäätään vasten. Taidettiin kuoharitkin ottaa.

Meillä oli siis hurmaavan ihanaa keskenämme, mutta onnistuimme todistamaan aivan mahtavan riidan. Kävelimme takaisin hotellillemme Trasteveren puolelle, kun sillan toisella puolella keski-iän ylittänyt paikallinen pariskunta heittäytyi kunnon tappeluun. He huusivat, mesoivat, mies heilutti sanomalehteään uhkaavasti, nainen huusi takaisin. Mies kumartui ihan naamaan kiinni, sylki lensi. Nainen vetääntyi välillä, mutta palasi sitten naamatusten huutamaan. Kädet viuhtoivat joka ilmansuuntaan. Volyymit kasvoivat. Mies polki jalkaa ja käveli pari askelta pois, mutta palasi aina huutamaan lisää. Hiljensimme vauhtia sillan toisella puolella ja nautimme esityksestä. Mietin mielessäni, että onneksi me emme ole tuossa ja jatkoimme matkaa jollekin rouhean rapistuneelle terassille.

Kun ei itse ole riitatilanteessa julkisella paikalle, sen seuraaminen on huvittavaa. Perheen, jossa on "tilanne päällä" bongaa jo kaukaa. Toinen kävelee edellä suu viiruna, toinen perässä tahallaan hidastellen. Katseita vältellään. Lapsia roikkuu käsissä, posket punottavat. Ilmaa voisi leikata.

Noh, tapahtuipa eräänä päivänä, että sanottiin jotain, mistä en pitänyt. Suutuin. Näyttämönä toimi iso ostoskeskus. Kun on ensin vähän kommentoinut ja mulkaissut päälle, mutta ei saa toivottua reaktiota, on siirryttävä muihin keinoihin. Päätin eksyttää. Aina viisas, kypsän aikuisen naisen päätös;)

Niskojani nakellen kiihdytin vauhtia ja livahdin erääseen kauppaan. Pysyi perässä. Sukkuloin hyllyjen välissä, livahdin takaisin ostoskeskuksen puolelle ja kiihdytin taas vauhtia. Pysyi perässä. Vaihdoin toiselle puolelle yläkertaa ja livahdin taas kauppaan. Silloin se tapahtui. Mies ampaisi vauhtiin ja jatkoi matkaa päättäväisen näköisenä suoraan eteenpäin, sivuilleen vilkuilematta. Apuva.

Tässä vaiheessa tilanne oli alkanut jo vähän huvittaa, mutta toinen oli kadonnut näköpiiristä. Voi ei. Nopea hapuilu. Bingo. Ei kännykkää. Mites nyt suu pannaan? Oli laitettava tossua toisen eteen ja muisteltava minne auto jätettiin. Paluu lähtöpisteeseen, ainoa järkevä päämäärä.

En päässyt parkkipaikalle asti, sillä minut yllätettiin matkalta ja meitä molempia alkoi heti naurattamaan. Toki, olen edelleen sitä mieltä, että minulle ei saa, varsinkaan julkisella paikalla, puhua tietyllä äänensävyllä, mutta loppu hyvin kaikki hyvin. En joutunut hortoilemaan monen neliökilometrin kokoisella parkkipaikalla etsien Eddieä...

Kun viuhdoin taakseni vilkuillen yrittäen eksyttää miestäni, penkillä istui juuri sellainen sopuisa rakastunut pariskunta. Ehkä me olemme heille nyt se roomalainen pariskunta.

Hauskaa Viikonloppua.
Tataa!

Thursday, January 26, 2012

Punaisen eri sävyt

(kuva lainattu)

Se alkaa syys-lokakuussa oranssilla. Syvenee marras-joulukuussa punaiseksi, tummetakseen tammi-helmikuussa tummanpunaiseksi ja vaaletakseen pinkiksi. Siis suklaan käärepaperi;)

Tarjonta ylittää hurjimmatkin unelmat. Sekoamisvaara.
Täti odottaa saavansa perinteisen sydämenmuotoisen rasian
Valentine's Dayna.

Tataa!

Monday, January 23, 2012

Toisenlainen Talvi

On hämmästyttävää miten lämpötilat muuttuvat päivisin. Aamulla saa skrapata ikkunoita ja iltapäivällä ei enää palttoota kaipaa. Paikalliset kehuvat olevansa etuoikeutettuja, oikeita luontoäidin lellikkejä, eivätkä piruuttaankaan varaudu kelin vaatimin varustein. (Jotkut toki vetävät untuvaa niskaan heti, kun lämpötila laskee alle kahdenkymmenen asteen.)

Aamuisin näkee usein porukkaa autoissaan, aamukahveineen, tuulilasin pyyhkimien viuhtoessa villisti. Jääskrapaa ei siis omisteta(sellaisen löytyminen olikin kiven alla)eikä defrost toiminto ole tuttu. No, jos ei ole kiire, käyhän se noinkin.

Koululuokan edessä värjöttelee yksi uggseissa sääret paljaina lyhyessä hameessa, toinen tukka pystyssä untuvatakissa ja kolmas hupparissa huulet sinisenä. Koulun viikkokirjeessäkin kehotetaan pukemaan lapsi sään vaatimalla tavalla. Kyllä se talvi tännekin tulee joka vuosi, mutta sitä ei kai haluta hyväksyä? Tai ehkä vanhemmat pukevat lapsensa päivän keskilämpötilan mukaan? Ja jotkut saavat selvästi päättää ihan itse mitä laittavat päälleen;) Oli miten oli, suomalaiselle tuttu ja järkevä kerrospukeutuminen on vierasta.

Sateella ei ulkoilla. Tätä täti ei ymmärrä, mutta kuten minulle taas niin ystävällisesti selitettiin; lapsilla ei ole sadevaatteita. Sateella on märkää ja liukasta. Sateessa voi kastua ja vilustua. Ja jos joku lapsi liukastuu ja loukkaa itsensä, oikeusjuttuhan siitä tulee. No huhhuh.

Meidän upouudet sadekamat laitettiin heti esille. Lapset oikein odottavat, että pääsevät sadeasuissa leikkimään. Toisaalta, ajattelen, nyt hymy huulilla, niitä hetkiä, kun pyyhällän päiväkodin pihaan viime minuuteilla ja siellä seisoo kaksi kurapukuista lasta. Mutaa on suupielistä varpaisiin, kädessä lappari ja ämpärissä mutavelliä. Ja miten onkin mahdollista, että aina kun sen kuminauhan ottaa saappaan alta, se lipsahtaa ja räpsähtää ja hiekkaa lentää silmiin ja suuhun. Joka kerta. It never fails. Joo, tuota settiä ei ole ikävä.

Jotta kuitenkin pääsisimme edes hiukan suomifiilikseen, puen lapseni heijastinliiveihin, kun lähdemme ulkoilemaan illan hämärtyessä. Täällä ei nimittäin harrasteta kävelyteitä, eikä katuvaloja. Autot ovat sen sijaan ISOJA ja kaasujalkakin painava. Moni pysähtyykin tuijottamaan lapsia neonkeltaisissa liiveissään ja kommentoi jotain hassunhauskaa. Useimmiten nostatamme peukkuja.

Kun seuraavan kerran sataa, päälle vedetään värikkäät kuravaatteet ja lähdetään ulos raikkaaseen ilmaan. On hauska seurata sivusilmällä, kun naapuritalojen verhot heilahtavat meidän talsiessa ohi. Pitävät meitä hulluina. Eihän kukaan ulkoile sateella. Taitavat olla ulkomaalaisia;) Pohjoismaalaisen mielestä Ei ole huonoja kelejä, on vaan huonoja varusteita. Eikö niin?

Tataa!

"Parempi kuin karamelli,
lapsista on savivelli,
niinkös, niinkös, niinkös että,
missä vain on kuravettä,
siellä hurjat huudot soivat,
siellä lapset ilakoivat.
Märkä hame, märkä takki,
ihan märkä koko sakki."

Thursday, January 19, 2012

Totuttelua

Valehtelisin jos väittäisin, että kaikki tavarat on nyt purettu ja paikoillaan, mutta voiton puolella ollaan.

Tämä talo löytyi, kuten kaikki kotimme. Heti sisään astuttuani tiesin saapuneeni. Miesparkani; tutustuessamme taloon ensimmäistä kertaa nipistelin häntä joka huoneessa käsivarresta, nostelin kulmakarvoja ja hymyilin kuin puuhevonen kuutamolla. Olisi varmaan vähemmästäkin tajunnut, että rouva on nyt löytänyt etsimänsä.

Ei tätä voi vielä kodiksi kutsua, mutta joku talon fiiliksessä muistuttaa omaa kotia Suomessa. Talon ääniin täytyy vielä tottua, mutta tänne on hyvä kotiutua. Moni asia on myös toisin, kuten alle viikossa, on tullut huomattua. Tässäpä muutama esimerkki; etuovi on turha. Sitä ei käytetä. Sisään tullaan suoraan autotallista kodinhoitohuoneen kautta.

Eteisen kaappeja ei ole. Eikä naulakkoja. Paikalliset kävelevät sisään kengät jalassa, kyselemättä. Lattialla saa olla valkoinen silkkimatto ja sille rontataan lenkkareissa oli niiden pohjassa rapaa tai ei. Takit heitetään sohvan nurkkaan tai tuolin selustalle, tai vaihtoehtoisesti ne päällä istutaan sohvalle ja ruokapöytään(!).

Olohuonetta ei käytetä. Sitä kutsutaan front tai sitting roomiksi. Siellä oleillaan vain vieraiden kanssa. Niinpä. Who are we kidding here? Ainakin suomalaisten vieraiden kanssa hengataan mahdollisimman ahtaasti keittiössä, likaisten astioiden ja kippojen seassa. Perheen kesken ollaan familyroomissa, sanoohan sen nimikin. Olohuone on siis siisti vähäkäyttöinen edustustila. Hukkatila. Varsinainen turhake.

Ruoanjätteet työnnetään lavuaarissa asuvaan garbage disposaliin. Se on pelottava ja kovaääninen. Suihkun voi laittaa päälle, juoda kupin kahvia, pestä rauhassa hampaat, tai lukaista sanomalehden ennen kuin sinne uskaltaa astua. Kuuman veden tulo kestää noin viisi minuuttia.

Kaikilla on puutarhuri ja jos niikseen tulee, myös poolboy.
Poolboy? Maanantaina makuuhuoneen ikkunan ohi hiihteli pieni harmaa ukonkäppänä, haavi kädessään. Entäs sitten puutarhuri? Metsään meni sekin. Pullea parrakas patu. Missä on se Gabyn Gardener? Tässä on huijauksen makua. Ei tarvihe paljon itsetehtyä lemonadea tarjoilla. Täytyy siis keksiä takapihan sitruunoille muuta käyttöä.

Jotkut asiat jaksavat naurattaa, jotkut asiat ärsyttävät. Tietty.

Se mikä ei ärsytä yhtään, on asua taas normaalilla kokoonpanolla. Ah miten vapauttavaa roikistella puolipukeissa ja tehdä just mitä huvittaa, milloin huvittaa. Enää ei myöskään tarvitse poistua huoneesta vähin äänin verenpaineen noustessa, mennä nurkan taakse irvistelemään ja vääntäytymään ihmeellisiin kouristuksenomaisiin asentoihin palatakseen takaisin naama peruslukemilla. If they only knew;)

Tataa!

Wednesday, January 18, 2012

M niin kuin Muutto

Täti nostaa päätään kamalan ihanan muuttolaatikkokasan keskeltä. Menee muutama päivä ennen kuin olen taas täällä vauhdissa. Kerrottavaa tietty on vaikka kuin, sillä viimeisiin päiviin on mahtunut ihania yllätyksiä ja karvaita pettymyksiä. Hengissä kuitenkin, ehkä hiukan väsyneenä, opetellaan elämään uudessa ihanassa talossa. Yksi toiveistani toteutui; keittiön tiskialtaan yläpuolella on isot ikkunat. Käsi tosin ei ihan yletä poimimaan sitruunoita suoraan omasta puusta;)
When life gives you lemons, make lemonade

Tataa!

Thursday, January 12, 2012

Kuponki Schmuponki

En malttanut olla poissa;) tämä aihe kutkuttaa liikaa.

Muuttotilanteessa tapoihini kuuluu purkaa ensin astiat ja keittiötavarat. Ja ruoka-aineet.
Jotakin kuivamuonaa ja mausteita lähetin muuttolaatikoissa(tervetuloa mannapuuro ja Fazerin sininen), mutta kaikki perusketsupit ja kastikkeet on hankittava uudestaan. (Puhumattakaan joka ikisestä kodinkoneesta ja muusta elektroniikasta) Joku saattaa luulla, että ruoka on täällä paljon halvempaa, mutta kaikki riippuu siitä mistä elintarvikkeensa ostaa. Maitotuottajia ei tueta samalla tavalla kuin Suomessa, joten esimerkiksi jogurtit, ovat täällä paljon kalliimpia.

Olen järkyttynyt ruokakaupan kuitista vain kerran; viinirypäleet maksoivat 8 dollaria.
8 dollaria! Olen suurin piirtein opetellut kääntämään paikalliset mittayksiköt tutumpiin,
(I miss you metric system),jotta pystyn edes vähän seuraamaan mitä mikäkin maksaa. Kanta-asiakaskortteja on hankittu, mutta yhtä asiaa olen vältellyt.
K-u-p-o-n-k-e-j-a.

Pidän sitä ihan naurettavana, että joka kauppaan on ensin hankittava kanta-asiakaskortti ja sen lisäksi mukana on kannettava kuponkeja; lisäalennuksia varten.
Ensiksi, kuinka paljon aikaa menisi kaikkien kotiinkannettavien mainosten läpikäymiseen ja sitten, toiseksi, pitäisi leikellä yksittäisiä kuponkeja irti.(ilmaisjakelujen määrä on täällä aivan hysteerinen) Kolmanneksi, ne kupongit pitäisi muistaa ottaa mukaan(!) ja vielä muistaa antaa kassalla. Haloo, elämme vuotta 2012! Voisimmeko siirtyä automaattisempaan järjestelmään myös täällä Isossa Lännessä. Eikö riitä, että vilautan kanta-asiakaskorttia alennuksen saamiseksi? Minä niin mielelläni piippaan kassalla ostoksetkin itse, jotta pääsen nopeasti ulos.

Ja niinkuin täällä uhotessa on käynyt jo muutaman kerran; se iski, kuin rautalapio takaraivoon. Pläräilin jonkun paikallisen ruokakaupan mainoslehtistä aamukahvilla. Bongasin salaattipussin. Se maksoi 0.79 dollaria. Whaaaaaaat?! Olin juuri edellisenä päivänä maksanut samasta pussista 3.79$ toisessa ruokakaupassa. Kupongilla olisin säästänyt 3 dollaria. Sain melkein halvauksen.

Satuin katsomaan "Kourtney and Kim take New York" episodin, jossa ensimmäinen innostuu uudesta tavasta säästää rahaa, ja alkaa "couponing" harrastajaksi;) Todistukseksi siitä, että tämä on toisille intohimoinen harrastus ja elämäntyyli, katso tämä. Usko tai älä, alan ymmärtää miksi. Heeetkinen, jos voin säästää 3 dollaria salaatin kohdalla, miten paljon voin säästää muissa ostoksissa?! Varsinkin tässä tilanteessa, kun joudun hankkimaan kaikenlaista tavaraa. Joudunkohan sittenkin ajattelemaan tämänkin asian uudestaan...örk.

Jotta ei menisi liian yksinkertaiseksi, kaupoilla ei ole montaa hyvää tarjousta samaan aikaan, ELI, jos aikoo tosissaan kuponkeilla, täytyy käydä ainakin kahdessa, kolmessa eri ruokakaupassa. Ei, tähän en lähde. Aikani ja bensanikin maksavat. Alan ymmärtää tätä amerikkalaistenkotirouvien ajankäyttöäkin paremmin, enkä siis enää ihmettele mitä he tekevät päivät pitkät, kun lapset ovat koulussa. Kaupasta A kauppaan B siirtyminen voi kestää helposti 20-30 minuuttia, eli jospa ne ajelevat minivaneillaan kuponkikansiot kainalossa paikasta toiseen? Tehokkaina, trikoissa ja lenkkareissaan. Tukka käkerrettynä;)

Minä alan suosia toista käytäntöä: Ostan suurimman osan elintarvikkeistani Costcosta. Käyn siellä kerran viikossa. Costco on mieletön; idea perustuu siihen, että sieltä ostetaan tukkumääriä, edullisesti. Saat sieltä autonrenkaista, Tvstä ja silmälaseista lähtien kaiken. Oikea sadan K:n marketti;). Ei tosin ole atmosfääriltään lämpimin, mutta toimiva. Ihan sama, jos kanafileitä täytyy ostaa kerralla 3 kiloa, bageleita 18 kpltta ja maitoakin 10 litraa. Kyllä meillä ruokaa kuluukin ja pakkanen on keksitty. Sitäpaitsi pakastaminen kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan rouvan puuhiin.hehheh
Noniin. Huh. Näillä mennään.

Ja juuri kun olin tehnyt päätökseni, kappas, postista tupsahti tänään Costcon(!) kupongit. Shoot me now. Jos en halua maksaa liikaa, minun on pakko alkaa harrastajaksi. Ensin kirjaan viikon ruokalistan ylös, sitten otan sakset esiin, vai pitäisikö tehdä toisin päin? Hmmmm joka tapauksessa, täältä tullaan kuponkimania.

Tataa!
ps kupongit eivät muuten ole ihan yhtä nättejä kuin yllä olevassa lainatussa kuvassa, mutta kamera nököttää jossain uuden kotimme keittiössä astioiden keskellä... ja nyt takaisin roudaushommiin. Giddyup Eddie!

Monday, January 9, 2012

What If

Joskus joku pieni juttu jää mieleen. Korvan taakse. Päähän soimaan. Inspiroimaan tekemään jotain rohkeaa. Tämä nostatti hymyn huulille:
“What would you do today if you knew you wouldn’t fail?
Now go out and do it.”


Tuumasta toimeen: Irtisanoudunpa ensitöikseni kivasta työpaikasta, hyvästä asemasta. Sitten tempaisen lapset irti tutusta ympäristöstään, kavereistaan ja kodistaan. Lähetän mieheni toiselle puolella maailmaa etukäteen ja jään yksin, omasta tahdostani, järjestelemään perheen muuttoa ja talomme vuokrausta. Myyn veneen. Tsemppaan itseäni ja lapsia. Uskottelen itselleni, että uusi elämämme ja siihen liittyvä seikkailu tulee olemaan niin mahtava, että se pyyhkii pois kaikki pelon ja epävarmuuden tunteet. Tiedän, että loppusyksystä tulee raskas ja ehkä vaikeakin, mutta kyllä me selvitään. Olemme hyvä, tiivis tiimi. Yritän aktiivisesti löytää jokaisesta pilvestä hopeareunuksen, vaikka tiedän, että kaikkiin muutoksiin liittyy kasvukipuja. Päätös on tehty.

Ystävät ja tuttavat pitävät meitä rohkeina, moni taputtaa innokkaasti selkään, vaikka varmasti samaan aikaan ajattelee, että olemme pähkähulluja, kun lähdemme lähes tyhjän päälle. Perhekeskeisenä vakuutan itselleni, että lentokoneet lentävät ja perhettä tavataan jatkuvasti tulevaisuudessakin. Laaja ystäväpiiri säilyy. Halailen tyhjän kodin seiniä ja otan paljon valokuvia. Itku tulee monta kertaa. Ja sitten lähdetään.

En tunne vielä muita, jotka olisivat toteuttaneet tällaisen hypyn tuntemattomaan. Yleensä syy ulkomaanmuuttoon on työpaikka. Meillä ei. Sen sijaan arkeemme astui "pikkumausteena" kolmas aikuinen, joka on kieltämättä aiheuttanut jos jonkinlaisia mielenkiintoisia tilanteita. Omituista kyllä emme asettuneet ihan South Fork tyyppiseen ratkaisuun, vaikka monessa sukupolvessa asutaankin.

Nyt tilanne muuttuu. Löysimme sopivan kodin ja muuttorumba on käsillä. Kun alkaa asumisen kannalta helpottamaan, alkavat muutkin asiat loksahtamaan pikkuhiljaa paikoilleen. Apuamme tarvitaan täällä ja olimme tarpeeksi hulluja uskomaan siihen, että(ystävärtäni lainaten) "elämä kantaa", ja uskallettiin hypätä. Kotisohvalla Suomessa tätä suurta muutosta suunnitellessa idea kuulosti melkein romanttiselta; mikä mahtava tilaisuus nykymaailman aikaan lapsien asua grandman kanssa, mikä mahtava tilaisuus anopille tutustua lapsenlapsiinsa paremmin, kun vielä jaksaa. No, ei sitten mennyt "ihan niinku Strömsössä." Mutta tuntuu toki aika hyvältä, että soimme kolmelle sukupolvelle mahdollisuuden asua saman katon alla. Aika aikansa kutakin. Huumori on kyllä ollut koetuksella pariin otteeseen. (lue: ansaitsen mitalin!)

Nyt, vihdoin, uskallan myös kurkata taaksepäin. En ole tänne tulon jälkeen kertaakaan oikein pysähtynyt miettimään, että mitä sitä oikein on menty tekemään? Olen paahtanut eteenpäin satanen lasissa, enkä nytkään pysähdy kunnolla, levähdän vain hetkeksi jatkaakseni taas. Tehtävää on vielä paljon, ennen kuin tämä täti on täysin kotiutunut ja sydän lepää.

Jos siis joskus tuntuu siltä, että "tää on niin nähty" ja vaikka kuinka mukavuudenhaluisena elämä alkaisi olla kohdallaan, jos uskallat, ota nenästä kiinni ja hyppää! Courage Willow! Anna Palaa, We only live once. Takaisin pääsee aina.

Seuraavat päivät menevät asettumisessa aloilleen, istuessa omalla sohvalla tyytyväisen onnellinen, ehkä jopa hiukan tyhmä hymy naamalla. Ihan Joulu. Hiljennyn nauttimaan omista tavaroista, vaatteista, kengistä ja hajuista, mutta I'll be back soon. Viimeistään ensi viikolla.

Tataa!
ps me vielä mitään tiedetä mihin tämä johtaa, kuhan kattellaan päivä kerrallaan.

Thursday, January 5, 2012

FIT, FAT, Fivefingers

Olen hyvän ruoan ystävä ja hyvällä ruoalla tarkoitan lähes kaikkea muuta kuin kesäkeittoa ja tillilihaa. Nautin myös viineistä, ja täällä viinitiloja ja tasting-huoneita löytyy joka kulmalta. Joskus mietin, että olisikohan pitänyt jättää syömättä se puoligallonaa jäätelöä, seitsemäs minicupcake JA samaan aikaan olla hymyilemättä ääneen YMCA:n weight loss campin mainokselle. Jälkiviisaus on parasta, varsinkin silloin, kun herkut on jo mahassa.

Tänne lähtiessäni päätin vakaasti, etten sitten ainakaan liho. Sillä, vaikka "mies ilman vatsaa on kuin talo ilman parveketta", jotenkin tuntuu, ettei sama sanonta päde naisiin; ja en nyt puhu mistään söötistä pikku pömpöstä.

Turposin odottaessani sievät 20 kiloa. Muita paheita ei ollut, joten söin karkkeja ja jäätelöä, jengissä. Siinä viimeisimpien kuukausien aikana sain mieheltäni lahjaksi iPod Shufflen. Se oli juuri tullut markkinoille. Oli kuulemma hyvä, kun sitten alan lenkkeillä. Lenkkeillä? En ollut ikinä lenkkeillyt. En minä lenkkeile! Ukkoparka toivoi, että aloittaisin;) En aloittanut, mutta raskauskilotkin lähtivät ensimmäisen lapsen jälkeen muutamassa kuukaudessa.

Ruoka on siis taas maistunut, tosin on sitä yritetty myös balanssin takia liikkua säännöllisen epäsäännöllisesti; kutsuttakoon sitä kauhun tasapainoksi;) Hurttiin huumoriimme kuuluu painolla vitsailu, ja vaikka mitään ei ole sanottu, sillä sehän olisi loukkaavaa ja ilkeääkin, nämä paljastuivat joulupukin kontista (vink vink ja hehheh ja Pisteet Pukille Väristä!)

Aluksi suhtauduin näihin varauksella, mutta hetken kierreltyäni ja katseltuani puin ähkien päälleni ja nyt olen tepsutellut näissä vähän ja ne tuntuvat vähintäänkin omituisilta. Olen vähän pöllämistynyt. Näillä pitäisi siis juosta(koko jalalla, lähes varpaillaan) ja jumpata tai pitää vaikka koko ajan ja muuttua supersankariksi;)Fivefingers webbisaitilta löytyy jos jonkinmoista ohjetta kävelyn ja juoksun opetteluun. Ja minä hölmö luulin jo osaavani. Think again.

Omituiset ovat. Kertakaikkiaan. Mieheni vannoo näiden nimeen, eli kai näille(kin) on annettava mahdollisuus. Kaikkea sitä ihminen joutuu kokeilemaan.

FITtiä minusta ei kyllä ihan heti tule, oli jalassa mitä tahansa. Elämässä on niiiin paljon muutakin hauskaa tekemistä kuin urheilu. FATtiakaan minusta ei tule.(sormet ristiin) Ehkä minusta tulee tuo omituinen viisisorminen, varpaillaan sipsuttelija.

Tataa!
ps liikkeellä näkee jos jonkinmoista "aamutossu-mumu-yhdistelmää", joten saan varmasti opetella hassua hidasta jalkapohjakävelyäni ihan rauhassa;)

Wednesday, January 4, 2012

Only in America jatkuu

Ilman sen kummempia selityksiä:

1) Murot. Helppo aamupala. Tosin, jopa all bran flakeseissa on sokeria muistaakseni yli 20g. Täällä pakkauksissa keskitytään mainostamaan sanoilla "low fat tai 30% less sugar", mutta annoskoko ei olekaan 100g, vaan esim 30g. Tyypillisiin "herkkumausteisiin" kuuluvat kaneli ja kirsikka. (Kirsikkamausteiset limut ansaitsisivat ihan oman inhokappaleensa, kun taas vanilja cokis ja cream soda rakkausylistykseni, mutta asiaan); Tällainen ilmestyi eteeni yksi kaunis päivä. Söpöjä ovat, pikkukorvapuustit.(huomaa multi-grain;)ja taas repeillään.
Only in America

2)Ilmasto on lempeä, joten voimme grillata läpi vuoden ilman, että näpit jäätyy. Mutta ajatella,
kaikkialla Amerikassakaan ei tällainen onnistu. Mikä avuksi, jos mieli kuitenkin tekee juuri sitä grillatun lihan makua? Vastaus on vanha tuttu tässä, tippa ei tapa. Only in America

3) Pysytään "aiheessa". Takkatuli ja polttopuut. Pelkkä tulen katseleminen ja puiden rätinä ei tietenkään riitä. So last year. Mitä tehdä? Millä tunnelman saisi muunneltua romanttisemmaksi tai tyttöjen iltaan sopivaksi? Nooo hajustetaan puut jollain eteerisellä öljyllä! Tietty!! Myskiä kahden kesken, sitrusta tai vaniljaa tyttöjen iltaan. Vai ottaiskohan vaihteeksi omenapiirakan tuoksun? Jos lähi Essolta ei löydy, tässä ohjeet.
Only in America

Tataa!

ps tuoksukunttilöiden ystävänä tädin on pakko myöntää, että aikoo kokeilla noita hajustettuja polttopuita asap. Jos ne olisivat kivemmin pakattuja, veisin tuliaiseksikin. Paikalliset perhetutut saattavat juuri nyt huoahtaa helpotuksesta;)