Friday, February 27, 2015

I'm not gonna miss you

Muutimme tänne aikoinaan perhesyistä; ollaksemme lähempänä mieheni äitiä. Hän on tähän mennessä asunut yksin kotonaan, mutta muisti on reistaillut jo jonkin aikaa. Niin kuin ymmärtääkseni muistisairauksiin kuuluu, on parempia ja huonompia ajanjaksoja. Usein alamäkien jälkeen ei enää palata aiempaan tasoon ja saattaa tapahtua kokonaisvaltainen tilan huonontuminen. No, sellaista vuoristorataa on ainakin meillä ollut viimeiset kolme ja puoli vuotta.

Tämänhetkistä tilaa ei voi edes verrata siihen, miten aktiivinen hän oli vielä vuonna 2011; ajoi autoa, kävi asioilla; leffassa, kampaajalla, kynsiä laitattamassa, ystävien kanssa syömässä jne. Oli kovasti mielipiteitä ja kommentoitavaa. On suorastaan vaikea käsittää, että aikaa on kulunut vain muutama vuosi. Toisaalta, me olemme olleet koko ajan läsnä, joten meidän silmissä vointi on huonontunut askel kerrallaan, pikkuhiljaa.

Emme voineet edes kuvitella vielä muutama kuukausi taaksepäin, että olisimme ehdottaneet, että hän muuttaisi pois kotoaan. Se ei olisi onnistunut. Mutta sitten tapahtui jotain, mikä sai meidät nopeasti toisiin ajatuksiin. Hän kaatui.

Kun meille sitten ilmoitettiin, että hyvän hoitokodin huone olisi vapaana, oli toimittava heti. Koko perheen voimalla veimme hänet uuteen asuinpaikkaansa. Minä tunsin oloni niin epämukavaksi ja syylliseksi, etten pystynyt seisomaan paikallani hetkeäkään. Vaikka päätös on kaikkien kannalta oikea, turvallisuudenkin kannalta, oli päivä aika rankka. Mitä jos hänet passivoitaisiin totaalisesti, mitä jos hän kyselisi jatkuvasti takaisin kotiin, mitä jos mitä jos...Pidin uutta asuinpaikkaa ankeana, ja palasin mielessäni tuhanteen kertaan siihen ajatukseen, josko ottaisimme anopin meille asumaan, tietyksi rajatuksi ajaksi. Mutta, juu Ei.

Kun pää sairastuu ja kroppa toimii, tilanne on aika kamala. Ihminen saattaa unohtaa viimeiset 50 vuotta elämästään ja muistelee vaan omaa nuoruuttaan. Jos sitäkään. Pää olkapää peppu sormet vai varpaat? Eli, jos saisi valita, minkä ottaisit? Toimivan kropan vai pään? Ja eihän sitä valintaa tarjota. Onni onnettomuudessa on se, ettei hän tosiaan muista. Eli, ei oikein ole mitä kaivata, mikä on tavallaan vielä surullisempaa. Vasta jälkikäteen miettii, että olisi pitänyt kysyä sitä ja tätä, pyytää kertomaan enemmän juttuja, joita voisi sitten kertoa lapsenlapsille.

Samalla, olemme joutuneet ihan oikeasti miettimään mikä on tärkeää, ja vastaus on - ei ainakaan tavaran keruu. Aloitimme hänen kotinsa raivaamisen heti muuttoa seuraavana päivänä. Talo on saatava vuokralle asap, kattamaan tähtitieteellisiä kuluja assisted livingissä. #etamerikkaeisitoomikäänhyvinvointivaltio. Taas inhotti ja tuntui syylliseltä. En suostu tekemään mitään päätöksiä, paitsi sen, mitä huonekaluja otetaan meille. Mieheni saa päättää kaikesta, autan vain pyytäessä, tuntuu muuten suorastaan tungettelevalta. It's not my place, kuten sanonta kuuluu.

Tuntuu myös makaaberilta heittää toiselle tärkeitä tavaroita pois, antaa lahjoituksena hyväntekeväisyyteen, tunkea roskasäkkeihin toisen elämää. Kirjaimellisesti, sillä sitähän tavara on- toisen elämää; pieniä osia, muistoja, tunnearvo tavaroita. Mutta kun niillä tavaroilla ei ole meille mitään merkitystä, emme aio niitä säilöäkään. Mieheni on jotenkin aika viileä asian suhteen, pragmaattinen. On vaan toimittava, teki pahaa tai ei. Jos tilanne olisi käänteinen, en ole varma miten pystyisin toimimaan, vai pystyisinkö. Enkä suostu edes ajattelemaan asiaa. Nyt on aika olla tukena ja auttamassa.

Näiden kaikkien asioiden ja tunteiden varjossa, kun Tim McGraw nousi lavalle Oscar gaalassa viime sunnuntaina, esittäen Glenn Campbellin kappaleen I'm not gonna miss you, jonka Glenn oli kirjoittanut saatuaan tietää sairastuneensa Alzheimerin tautiin. Huhhuh. Vollotin sohvalla ihan tursakkeena, vaikkei me anopin kanssa ikinä läheisiä olla oltu. Laulun sanat ovat alla. Lue itse. Niin koskettavaa ja kamalan totta.  

I'm still here, but yet I'm gone
I don't play guitar or sing my songs
They never defined who I am
The man that loves you 'til the end


You're the last person I will love
You're the last face I will recall
And best of all, I'm not gonna miss you
Not gonna miss you


I'm never gonna hold you like I did
Or say I love you to the kids
You're never gonna see it in my eyes
It's not gonna hurt me when you cry


I'm never gonna know what you go through
All the things I say or do
All the hurt and all the pain


One thing selfishly remains
I'm not gonna miss you

I'm not gonna miss you


PS näin tulevasta anopistani kuvan ensimmäistä kertaa vuonna 1999. Hän istui isossa nojatuolissa, leopardikuvioisissa housuissa, kimmeltävissä roikkuvissa korvakoruissa, tukka kiharalla, huulet tulenpunaisina, pidellen martinilasia. Hänen valkoinen iso hymynsä oli loistelias, rusketus oli syvä. Hän näytti juuri siltä, miltä Los Angelesissa ikänsä asuneen, tennistä ja shoppailua harrastavan rouvan kuuluikin näyttää. Minä haluan muistaa hänet juuri sellaisena, haasteineen kaikkineen. En sinä varjona, kuin hän nyt on itsestään.







Monday, February 23, 2015

Binging

Se alkoi aikoinaan LOSTista. Mieheni oli lukenut tästä sarjasta eikä se ollut vielä tullut Suomeen, joten hän hankki koko ensimmäisen kauden. Suomessa asuessa meillä oli erillinen ns kotiteatterihuone, jonne hän sitten linnottautui katsomaan tätä sarjaa. Minä vastustelin ensin, kunnes hän sai minut ylipuhuttua ja solisit siinä. Koukutuin heti. Siellä me sitten nyhjötettiin ilta toisensa jälkeen ja ahmittiin 3-4 episodia kerrallaan lasten nukahdettua. Kello on jo kaksitoista- mutta ehkä vielä yksi?

Meistä on tullut ihan mahdottomia ahmijoita- TV-sarjojen ahmijoita. Ja niin, kyllä me juustojakin ahmitaan ja suklaata...

Täällä meillä on tietty kanavapaketti ja sen lisäksi vuokraamme leffoja esim Apple TVn kautta. Kun seuraamamme sarjat menevät tauolle tai loppuvat, tyhjiö täytetään, no muilla sarjoilla. Kuulostaa tosi vihannesmeiningiltä. Apua. Luen minä kirjojakin!

Nyt lopettelen hitaasti Keplerin Paganini ja Paholainen kirjaa, jonka tavallaan haluaisin lukea kertaistumalta ja toisaalta, en halua, että se loppuu. Kaikki Läckbergit on luettu, luin Kristina Ohlssonin Nukketalon ennen tätä ja nyt on sitten tulossa tyhjiö. Onneksi suomalaisella tutulla on Pauloweja, että saan jatkaa suomenkielisten dekkarien parissa. Niin, ja mieheni saa tuoda Suomesta uuden Keplerin. (olen nyt pari viikkoa yhna, miehen ollessa työmatkalla)

Takaisin sarjoihin; mieheni katsoi kaikki Breaking Badit kerralla, sillä hän ei seurannut sarjaa kun se tuli TVstä. Oli muuten ihan hiukan ärsyttävää, kun tyyppi kulki ipad kädessä, ei nähnyt ei kuullut muuta. Ihan zombi. BB onkin yksi sarja, mitä en ole nähnyt; siis Breaking Bad, ei Big Brother, vaikken kyllä sitäkään ole nähnyt. Olen yrittänyt, ei pysty.

Me katsoimme tässä joulun tienoolla Homelandin, Fargon. True Detectiven jo paljon aiemmin- ihan huippuja kaikki!Sitten siirryttiin kahteen House of Cards-kauteen aivan mahtava, suorastaan herkku. (Robin Wrightin kylmä tyyneys muistuttaa aivan lempparini Damages Glenn Closen huippusuoritusta)Nyt pidetään taukoa, kunnes Homeland ja House of Cards jatkuu.. tosin joku mainosti Ray Donovania ja mieheni haluaisi katsoa Transparentin. Että sillä lailla. Niin, ja Orange is the new black, episodiakaan en oo nähnyt.

Ollaankohan me epänormaalin passiivisia? Vai ollaanko me vaan sairaan trendikkäitä;) Tai no, bing watching on kyllä jo sooooou 2014. Vihanneksina sohvalla, viinilasi kourassa, toisessa kourassa suklaa, tai mahdollisesti oikein kypsä brie...  ja tämä on kyllä ehkä vähän järkkyä. Ja sitten taas toisaalta, meillä on nyt meneillään isoja asioita, että tämänlainen aivoton nollaaminen on just passelia, muttei varmaan monen mielestä millään asteella sopivaa.

Harrastavatkohan muut avioparit shakinpeluuta, tuijottelevat intensiivisesti toisiaan silmiin, keskustelevat syntyjä syviä? Ja hei, kyllä mekin välillä jotain toisillemme sanotaan, tyyliin
- Kaada lisää viiniä;)

Tataa!


PS siitä BodyFlow-joogasta. Eihän siitä mitään tule. Koulutuksen jälkeen olin vähän aikaa intona, sitten, luovutin, mutta viime minuuteilla sisuunnuin ja lähetin jopa videoinninkin, mutta ei. En yleensä luovuta, mutta tässä tapauksessa on vain katsottava totuutta silmiin. Aika ei riitä kaikkeen. Vähän kyllä ottaa pattiin, sillä tunnen epäonnistuneeni jollain asteella.