Friday, April 22, 2016

Punk Rock


On ollut yhtä rocknrollia viimeiset pari viikkoa.  Tai siis jos rocknrolliin kuuluu omasta takaa smoky eye-pesukarhu-look yövalvomisineen, satunnainen oksentelu ja örveltäminen...

Let me rewind. Vielä pari viikkoa sitten riitti jännitystä, välillä hellettäkin ja suurta innostusta kohta alkavaan lasten spring breakiin. Ehkä kuitenkin suurimpana juttuna oli isovanhempien vuosittainen visiitti, joka osuu aina sekä esikoisen, että isäni synttärien aikaan. Taas mahtavat tuplajuhlat ja loma. Jee!

Loma koitti. Kaikki ihan täpinöissään. Ainoana pikkumiinuksena se, ettei sää näyttänyt parhaita puoliaan. Tulisi tuulisia, kylmiä sadepäiviä koko ekaksi viikonlopuksi, eikä seuraavankaan viikon ennuste pelkkää aurinkoa luvannut. No, päätimme hoitaa ostokset sadesäillä, pelata korttia, syödä hyvin, viettää kivaa perheaikaa yhdessä. Let's concentrate on the positive!

Tauti alkoi esikoisesta. Hän valitteli vatsakipua ja aloitti aamun oksulla. Olo tuntui siitä parantuvan, eikä kellään muulla ollut mitään, joten päätimme iltapäivästä toteuttaa pienen kotiseutu turneen joka tapauksessa. Lapsella ei ollut kuumetta, ei huonoa oloa, joten vesipullo ja crackereita mukaan ja menoksi. Reissu meni hyvin, potilas sai istua mukavilla tuoleilla ipadia pelaten. Olo tuntui kohentuvan. Jaksoi alkuillasta pelata Pictionaryakin, joten ajattelin, että ehkä tämä olikin vain joku mysteeripöpö, ehkä oli syönyt jotain omituista...
Niin.

No, kolme päivää ensimmäisen potilaan sairastumisen jälkeen (oppikirjaesimerkki), heräsin yöllä taaperon hysteeriseen itkuun. Ponkasin ylös, kohdatakseni hänet sängyssään, yltä päältä oksussa. Voi ei!Ei muuta kun lapsi kainaloon ja pesulle. Poika toipui hetkessä ja päätti sitten, pahan olon kadottua, ruveta riehumaan. Mikä ihana yö; hän halusi painia ja pomppia sängyssä puoli kahdesta puoli viiteen. En uskaltanut viedä takaisin omaan sänkyynsä(?), vaan yritin rauhoitella ja nukutella viereeni. Se tuntui jotenkin kauhean järkevältä ratkaisulta juuri silloin, kahdelta yöllä... voisko vatsatauti joskus alkaa päivällä, että vanhemmankin järki toimisi paremmin...

Seuraavana päivänä pienin oli sopivan sippi; nukkui on/off lähes koko päivän. Miten niin väsyttikin?Tässä vaiheessa alkoi myös pelko kiipeämään selkää pitkin; tämä on siis joku vatsatauti. Mitä jos me kaikki saadaan tämä? Kirsikkana kakussa; oli show-ilta.

Lasteni koulussa järjestetään joka vuosi Variety Show, jossa oppilaat esittävät laulu-tanssi-jms numeroitaan. Tänä vuonna olin koreografioinut tyttärilleni kivan kaksiminuuttisen tanssiesityksen Demi Lovaton Confident-kappaleeseen. Esitystä oli odotettu, asut ostettu, huulet punattu. Juuri ennen lähtöä, keskimmäinen alkoi yhtäkkiä valittamaan vatsaansa. Ei. Kertakaikkiaan Ei.

Huonon olon aalto tuli ja meni, joten keskimmäinen päätti lähteä esiintymään. Esitys meni hienosti. Olin heistä taas todella ylpeä. Kotiintultua piti vielä saada ruokaa ja jäätelöäkin, paha olo oli tiessään. Tai niin me luultiin.

No, menemättä into all the gory details, keskimmäinen lapseni aloitti oman sairastamisensa yöllä, kuinkas muutenkaan, kello 2. Tähän sanon vaan Manaaja. Manaaja yläsängystä joka puolelle. Ymmärtäköön ken ymmärtää. Tässä vaiheessa alkoi huumori loppua jo äidiltäkin ja tarjosin aamupalalla aikuisille ihan reteesti pakkojekut, kun ei Underbergiä tai Fernettiä sattunut olemaan tarjolla..

Siinä sitten parin seuraavan päivän pössis; sohvilla nuutuneina makaavia lapsia kertaa kaksi. Jägeriä pakkotarjoava väsynyt äiti. Taustalla jylläävä pesukone. Onneksi loman lopulla kaikki tuntuivat olevan kunnossa. Oli esikoiseni synttäripäivä. Hän oli tehnyt päivään oikein ohjelmankin muutaman tunnin tarkkuudella; aamukasista iltaseiskaan. Aloitimme päivän upealla voitolla softballissa, synttärisankari syötti ja pelasi upeasti. Sitten oli vuorossa ihana chocolate chip pancakes brunssi ja Warriorsien peli, uintia ja korvien rei'itys, dinneri, kakunleikkaus, lahjoja ja jacuzzi.

Niin, no. Joskus kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Umpire, softball "tuomari", kertoi, ettei korvakoruja saa käyttää, kuten ei koripallossakaan, joten me päätettiin siirtää rei'itys suosiolla kauden loppuun. Sitten, ettei elämä käy tylsäksi, kun olin föönaamassa tyttäreni hiuksia ennen illalliselle lähtöä, huomasin pienen mustan pisteen hänen päänahassaan. PUNKKI! Dinnerin sijaan mieheni lähti viemään tytärtäni lähimpään päivystykseen. Voi elämä.

Se ei sit ollutkaan punkki. Dinneri syötiin myöhään, tosin ihanasti ulkona, mukavan italialaisravintolan terassilla, lempeässä illassa. On onni, että kaikilla riitti huumoria, eihän siinä itkukaan olisi auttanut, ja ettei kukaan aikuisista saanut mahapöpöä.

Seuraavana yönä kukaan ei herännyt huutamaan äitiä kahden pintaan. Ja vaikka joku olisi huutanutkin, on hyvin paljon mahdollista, etten olisi herännyt siihen;)

Mukavaa viikonloppua! Meillä on luvassa Softball appreciation day lauantaina. Perhe on taas koossa mieheni työmatkan jälkeen ja terveenä(!), kop kop puuta.

Tataa!

PS Ainiin, muistinko sanoa, että äitini sairastui ärhäkkään flunssaan loman keskivaiheessa ja toipuu siitä vieläkin kotona Suomessa...