Tuesday, October 30, 2012

Dirrrrty Girls

Kaikkea sitä pitääkin keksiä! Bongasin Dirty Girl mud run- mainoksen muutamia kuukausia sitten netissä, kun etsin paikallisia juoksutapahtumia. Tämän nähtyäni, innostuin heti.
Mieheni oli puhunut Tough Mudder- kisasta, johon en edes kuvittele ikinä osallistuvani, mutta tämä naisille suunnattu vitonen kuulosti tarpeeksi pähkähullun hauskalta idealta toteuttaa. Sitä paitsi, oli aika taas lenkkeillä;)

Päätin kutsua koolle tiimin. Pahaa aavistamattomat ystävättäreni joutuivatkin leikkimieliseen tilanteeseen, jossa sanoin vain Sanokaa Joo?! Trust me. JOO; neljän sisukkaan ja aivan fantastisen suomalaisnaisen voimin sitten rekisteröidyttiin ja eiku kisaamaan.

Tutustuttuani kisan reittiin, alkoi hirveä paniikki ja mummoilu. Hyi kamala, vesieste on ekana, siinähän kastuu, hyi, pitää kiivetä seinän yli, apua, en uskalla, tulee korkeanpaikan kammo. Tunnelin läpi ryömiessä iskee ahtaan paikan kammo ja  kynsien alle menee mutaa. Yäk.Onneksi tämän hurjan temppuradan suoritusta ei ajasteta ja jokaisen esteen kohdalla lukee myös:"Go Around, we won't tell anyone" Päätin jo etukäteen, että huumorilla sitten, kiljutaan ja käkätetään, mennään omaa tahtia. Yhdessä, tiiminä, ketään ei jätetä, kannustetaan autetaan! (lue: pusketaan verenmaku suussa perkele)

Juoksupäivä valkeni aurinkoisena. Vatsanpohjassa lenteli lauma perhosia. Ihan hurjissa täpinöissä saavuimme perille ja kokoonnuimme perheinemme. Kamalinta oli nähdä yltäpäältä mudassa olevia naisia juoksevan maaliviivan yli, kun oma paita hohti vielä valkoisena;)  Pompahtelimme innosta. Huddle, kimppahali! Starttiviivalla into oli ihan huipussaan; musiikki soi, MC huudatti, innosti, tanssitti, silmiin oikein kirahti vedet, kun ampaisimme juoksuun. Wohoooo, täältä tullaan!

Juoksu oli mahtava! Hölkkäsimme ripeään tahtiin, juttelimme, naureskelimme. Pidimme yllä just sopivaa vauhtia. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua;) Joka puolelta kuului naisten naurua, juttelua, kiljumista. Mukana oli jokaisen kokoista ja ikäistä temmeltäjää. Mahtava fiilis; kyllä energiset naisporukat ovat voittamattoman upeita! Ylävitosia ja rapaa lensi. Kaikki kannustivat toisiaan. Ikäväksemme todistimme myös muutaman kunnon loukkaantumisen.

Ensimmäinen mutaeste mentiin käsi kädessä varovasti, seuraaviin laskeuduttiin rohkeasti jo mahalleen. Se tunne, kun kengät täyttyvät mudalla ja joka askeleella sitä lörpsähtää varpaiden välistä. jaiks...

Verkkojen ali piti ryömiä, seinien yli kiipeillä. Vaikein ja pelottavin oli monta metriä korkean köysiverkon ylitys. Siinä pelotti. Oikeasti. Muu oli helppoa ja hauskaa. Kun loppu jo häämötti, halusimme hidastella. Nytkö tää jo loppuu? Vikaan mutaesteeseen heittäydyimme oikein kunnolla uimaan. Mahtavaa! Nälkä kasvoi syödessä.

Sitten pakollisia hauskoja valokuvia, edestä, takaa, sivusta, räps räps. Ennen ja jälkeen, eikö? Harmi, että liikuimme valonnopeudella, sillä perheemme eivät ehtineet paikalle, vaikka me hidasteltiinkin. Olivat järjestäjät sanoneet, että reittiin menee ainakin 15 minuuttia kauemmin. Eivät tienneet, että suomalaisella sisulla painetaan kovaa!

Olin vitsaillut, että paikalla on toki huuhtelumahdollisuus, mutten tiedä onko suihku vai painepesuri. hehheh. No, tästä alkoikin päivän extremein osuus; asettauduimme satojen muiden, kuivuneeseen mutaliejuun sonnustautuneiden, naisten kanssa kiemurtelevaan jonoon. Totuuden valjettua ei oikein tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa; meidän ohjattiin telttaan, jonka lattia oli mutavellissä. Laukku sitten siihen, läts.

Vaatteet pois ja suihkuun. Whaaaaaat?! Ei ollut suihkua. Oli pressuilla rajattu alue, jota naispoliisi valvoi kädet puuskassa. Asfaltin päällä kiemurteli putkia, joista noin metrin välein suihkusi jääkylmää vettä 50 sentin korkeuteen. Voi hyvä isä. Ei muuta kun mukaan kyykkimään ja pyllistelemään. Nauratti ihan vietävästi. Enpä ole muuten ikinä aiemmin nähnyt yhtä monta amerikkalaista naista samaan aikaan alasti. Toiset toki yrittivät jotenkin roiskia vettä vaatteet päällä, toiset pestä itseään alusvaatteissa. Good Luck. Mutaa oli joka paikassa. Huhhuh.

Kokonaiskokemuksena aivan ykkönen! Tämä on ehkä koettava uudestaan... Ensi kerralla isompi joukkue, taas perheet mukaan, isot viltit, paljon coolereita, retkimeininkiä! Mieheni ehdotti myös retkisuihkua... Puun oksalle vaan letkua ja tankki aurinkoon lämpenemään. Kannatetaan!


Tataa!

ps oli muuten huvittavaa, että lapsia selkeästi inhotti ja ärsytti äitien mutalieju-look. Vuoroin vieraissa! Kyllä äiditkin tahtoo heilua! Heti tapahtuman tapahtuman jälkeen tuli mieleen, että mitäs sitä seuraavaksi keksisi?;) täällä kun voi sään puolesta harrastaa vaikka mitä...palataan asiaan.

Thursday, October 25, 2012

Pirulliset Playdatet

Kuva lainattu
Jos joku sanoo sinulle näin: Lapset eivät enää halua, että olen niin tiiviisti heidän elämässään mukana. Minun koko sosialinen elämäni loppuu, kun en saa enää olla koko ajan koululla ja harrastuksissa heidän kanssaan. Juokse. Oikeesti. Tai sano Get a Life. Toki, puhun itsekin siitä, etten haluaisi lasten kasvavan, mutta tällainen supertakertuvainen, lasten kautta eläminen aiheuttaa minulle näppylöitä. Jättinäppylöitä.

Tiesin, että me tulemme vaihtamaan koulua, joten en viime lukuvuonna jaksanut paljon porukkaan (lue muihin äiteihin) tutustua tai tehdä mitään vapaaehtoistyötä koululla. En oikein fanittanut sitä paikkaa muutenkaan, jos nyt ihan rehellisiä ollaan;) Good riddance.

Tänä vuonna on eri ääni kellossa. Koulu on mahtava. Oppilasaines on monipuolinen, opettajat ja rehtori, sekä vanhemmat mukavia. Koulu on tasoltaan ihan huippu, mutta jotenkin ilmapiiri ei ole aasialaisen suorittava. Koulu sijaitsee kukkuloiden syleilyssä, ihanalla paikalla. Ai, että me kaikki tykätään. Toimii.

Puhelimeeni on ilmestynyt kymmenkunta uutta numeroa, inboxiin paukkuu kummallisten nimien lähettämiä kutsuja, (miten lausuisit intialaisen nimen, joka alkaa kolmella konsonantilla?) milloin on kyseessä playdate, milloin jotkut synttärit tai muut. Alan entistä enemmän tajuta kotiäitien päiväohjelmaa. Pelkästään näiden mailien hoitamiseen menee aika paljon aikaa. Mailien määrä kasvaa lapsimäärän kaavaessa. Onneksi on vain kaksi. Päälle tulee PTA mailit ja luokanvalvojien mailit. Osa lapsista roudaa lähes päivittäin korokeistuintaan, boosteriaan, luokan eteen, sillä he joko carpoolaavat tai menevät playdateille monta kertaa viikossa. Kung fu-bussinkin kyytiin nousee aika moni. Time management nousee arvoon arvaamattomaan; heidän keittiöidensä seinäallakoihin koodataan varmasti jokaisen menot erivärisillä kynillä ;)

Vielä jaksan protestoida. Minä en halua, että lapseni käyvät monta kertaa viikossa jonkun luona. Miksi? Kaupan päälle tulee usein äiti. Minä haluan, että koulun jälkeen vietetään enimmäkseen rauhallisesti aikaa kotona, joskus myös harrastuksissa ja läksyihinkin menee paljon aikaa, molemmilla. Ja pitääks aina touhottaa? Minä nautin ajasta ihan vaan omien lasteni kanssa.

Mitä siihen bonusäitiin tulee, minulle ei riitä, että meillä on samanikäiset lapset. Pitää olla muutakin yhteistä. Minä en halua viettää montaa iltapäivää viikossa juoden kahvia, napostellen, puhuen lapsista. Sue me. Sitä paitsi iltapäivisin täytyy hoitaa muitakin asioita, kun aamupäivät menee aina töissä. Lapsia otan mielelläni välillä vuoroin meille, lähetän vuoroin muualle. Mutta rajansa kaikella.

Sanonpa tähän vaan, että kun tämä playdate- kierros on pyöräytetty kunnolla käyntiin, loppua ei näy. Kutsuja tulee koko ajan. Puhelin piippaa. Ainoa pelastukseni on sanoa, olen kiireinen, on töitä. Sanon noin aina, jos vaikuttaa siltä, että pitäisi taas olla kertomassa juttuja, nököttämässä keittiön jakkaralla, kahvikuppi kädessä, jonkun elämäänsä sisältöä hakevan naisen luona. Puuh.

Kaikki eivät toki ole onnettomia get a life- tyyppejä, mutta kenelläkään ei tunnu olevan kiire. Toiselle asettaudutaan olemaan. Minun mielestä playdate kestää kaksi tuntia, max. Olen taas se odd-one-out. Jos lapseni ovat kaverilla leikkimässä, saisinko minä sillä aikaa retkottaa omalla sohvalla, hiljaisuuden vallitessa ja lukea vaikka Läckbergin dekkaria? Kun on minun vuoroni ottaa lapsia meille, loihdin mielelläni viidelle ipanalle lounaan ja pyöräytän jälkkäriksi lämpimät chocolate chip cookiesit.

Hyvien ystävien kanssa (onneksi täällä on muutamia sellaisiakin!)on ihan parasta vain olla ja juoruta, vaikka tuntikaupalla. Mutta keksi nyt tikusta asiaa jonkun üübertylsän tyypin kanssa. Don't get me wrong, toki haluan, että lapsillani on paljon kavereita, mutta täällä kaikki lasten harrastukset tuntuvat vaativan aikuisen läsnäolon. ARGH. Haluaisin kuitenkin aikuisena ihan itse päättää, kenen kanssa minä leikin;) Lapsetkin päättävät itse. Mitäköhän tästäkin vielä tulee. Mieheni sanoi minulle "Deal with it." Minä kysyin häneltä, josko hän haluaisi itse ruveta kiertelemään eri äitien keittiöitä pari kertaa viikossa. Ei sitten halunnut. Ihme...

Tataa!

ps oli muuten komia minivanijono meidän talon edessä maanantaina, kun äidit ja nannyt hakivat lapsiaan kotiin. Olisi pitänyt ottaa valokuva, mutten kehdannut. Otin satsin ipanoita koulusta kyytiin(kiitos Eddie!) ja ilmoitin milloin saa hakea. Sain luettua yhden vanhan Annan sillä aikaa. jeee.



Saturday, October 20, 2012

Vuosipäivä

Saavuimme tänne tasan vuosi sitten pöllähtäneinä, tulevasta tiedottomina, asettuaksemme asumaan anoppini luokse muutamaksi kuukaudeksi. Ensimmäiset kuukaudet menivätkin sellaisessa omituisessa käymis- tai välitilassa, jota on vaikea selittää. Tuntui siltä, kuin olisimme lomalla, muttemme kuitenkaan. Paikkahan oli meille jo melkein kymmenen vuoden ajalta tuttu.

Onneksi tapasimme heti alussa kivoja ihmisiä, joista on sittemmin tullut meille todella hyviä ystäviä ja sopiva, ihan meidän näköinen, kotikin löytyi pian. Kun taulut olivat seinillä ja lapset söivät lohta ja keitettyjä perunoita muumilautasiltaan aloin tajuta, että jaha- täällä sitä siis ollaan. Paljon on tapahtunut, mutta jollain tapaa elämämme hakee vielä muotoaan.

Mitä on amerikantädille käynyt? No, ensiksikin, hiihtelen tarvittaessa suoraan jumpasta ruokakauppaan pikkuhikipyyhe vielä niskassa. Naama punottaa, jäkihikeä pukkaa. Vien lapset joskus kouluun aamutossut jalassa, höyryävän kuuma kahvi kädessä. Vielä en ole heittänyt yöpaidan päälle takkia, sillä autostahan ei nousta, mutta ehkä rilluttelen joku "talviaamu" ja kokeilen sitäkin. tihihihi

Eddie on tullut jäädäkseen. On olennainen osa meitä täällä. Tästä muhkeasta karhumaisesta tyypistä ei noin vain luovutakaan. Etsin sille sopivaa Bobble headia. Kun ruoat hakee enimmäkseen tukkupakkauksissa, tilaa tarvitaan! (Vaikka Roccokin toimii toki oikein upeana kauppakassina;) Kuskaan myös välillä viittä tai kuutta lasta kerralla, siihenkin Eddie on loistava. 

No en mä ainakaan suomalaisten kanssa lähde Kaliforniaan hengaamaan. oho. Lähimmät ja parhaat ystävät ovat Suomesta. Tietty;) Laajenevaan ystäväpiiriimme kuuluu myös paikallisia, sekä muita ulkomaalaisia, myös mieheni vanhoja Losin kavereita, jotka ovat asettuneet lähistölle. Oi että on kotoista käkätellä säästä venäläisen kanssa, hytistä kevyessä untuvatakissa, kun mittari näyttää kymmentä plus astetta, celsiusta. Tuleeko kaikista täällä asuvista sääsnobeja?

En mä mikään Madonna ole, mutta jonkin sortin pieni metamorfoosi, reinvention, on tapahtunut. Energiavajeesta minua ei ole päässyt ikinä syyttämään, mutta täällä saatan päästä aivan käsittämättömiin suorituksiin. Energiapiikki saattaa iskeä aivan yhtäkkiä, ja sitten suunnittelematta, toimin jo. Hullutkin päähänpistot toteutetaan. En mä nyt olisi vuosi sitten ajatellut olevani yksinyrittäjä ja zumbaava partionjohtaja;)

Se hetki, kun maha vähän niinku kääntyy ympäri, kutkuttaa, on innoissaan, tietää, että tästä tulee hyvä päivä... Se tunne valtasi taas eilen. (Alan kohta pelätä noita tunneaaltoja, sillä se tarkoittaa usein sitä, että olen kohta mukana jossain uudessa projektissa)... Nytkin hihoista revitään; nyt vuorossa nämä koulu-on-sosialinen-elämäni-kotiäidit- siitä tuonnempana...

Summa summarum, tähän vuoteen mahtuu kaikenlaista. Joskus on hirvittänyt, jopa pelottanut, mutta onneksi olemme pystyneet nauramaan kaikelle. Paljosta on luovuttu, paljon muuta on tullut tilalle. Sitä paitsi kahden dollarin chardonnay on ihan hyvää;) Kertaakaan ei ole kaduttanut. Päinvastoin. Ja takaisin pääsee aina.

Kun ajelin eilen kotiin tukka hulmuten, hoilottaen Katy Perryn tahtiin, mietin vain sitä, miten hyvin asiat ovat. (sitä paitsi takaluukussa oli  täydelliset saappaat kokeiltuani varmaan 30 paria niitä, melkein,- muttei ihan- saappaita) Olin onnellinen ja huoleton, tunne joka valtaa täällä usein. Olisko se osaksi tuo aurinko? Ilot tulevat joskus ihan pienistä asioista. Peruspilarit ovat kunnossa; kaikki ovat terveitä, avioliittomme kukoistaa, lapsilla on paljon kavereita, meillä on ihana ystäväpiiri. Viihdymme täällä. Kyllä valon määrällä on osuutta asiaan. Anoppikin porskuttaa eteenpäin, joskus enemmän, joskus vähemmän skarppina. Apu on nyt lähellä. (Niin, ja mulla on urheiluauto;))

Tänään me siis aiomme juhlia perheenä rohkeutta ja seikkailunhalua ja suunnata kauden viimeistä kertaa huvipuistoon. Ilalla syömme hyvin ja muistelemme sitä hetkeä, kun päätimme ottaa nenästä kiinni ja hypätä. Taisi muuten olla päätöshetkellä viinilasi kädessä;) ja suattaap olla, että on tänäänkin.

Mukavaa viikonloppua ja rohkeutta päätöksentekoon!. Ainiin, sanoinks mä jo, että mulla on urheiluauto;)

Tataa!

ps  Man cannot discover new oceans unless he has the courage to lose sight of the shore.
– Andre Gide

Tuesday, October 16, 2012

How do cowboys say goodbye?

Juhlimme mieheni nelikymppisiä viime viikonloppuna. Eipä hänelle mitään kriisejä ole ollut, vaikka niin-kuin-nykyään-kuuluu onkin yhden pikkutriatlonin ja puolimaratonin vetäissyt ja treenailee kohti uusia koitoksia. Garderoobi tai vaimo;) ei ole mennyt vaihtoon. Autokuume on hänellä lievää sorttia, eikä onneksi fanita moottoripyöriä.

Tykkäämme rennoista pippaloista. Sellaisista, joissa ihmisillä on kiva olla, ruokaa ja juomaa riittää, nauru raikaa ja kaikilla on hauskaa. Pingottaminen on kamalaa. Niinpä päätimme unohtaa wine tastingit, sushikokit, monen ruokalajin dinnerit ja pikkumustat ja suuntasimme The Saddle Rack nimiseen country western night clubiin. Jiiiiihaaaaa.

Jotta kenenkään ei tarvinnut olla dedicated driver, vuokrasimme limusiinin. Kyytiin hyppäsi lähellä asuvia ystäviämme ja etkojen jälkeen istuimme lasit ojossa nahkapenkeille. Shampanja meni pari kertaa nenään, kun tiessä oli pomppu, mutta ei haitannut yhtään. Rokkasimme ja laulaa hoilotimme koko matkan. Aika mukavaa. (Kilpailutin monta palveluntarjoajaa. Monikaan ei muuten tarjoa charteria, kuten meillä, vaan haluavat, että limo vuokrataan esim minimissään 4 tunniksi.) Ainoa miinus siitä, ettei limossa ollut kattoikkunaa....

Paikan päällä on autenttista. Live bändi soittaa countrya, (sekä myöhemmin illasta top 40 biisejä)porukka tanssii aivan mahtavasti square ja line dancingia sekä erilaisia paritansseja. Bootsit ja stetsonit heiluvat, naisilla on isot tukat, kannukset vilkkuvat diskovaloissa. Mukana ei pysynyt sitten millään. Hävetti törmäillä tanssilattialla aina väärään suuntaan, mutta pakko oli kokeilla..siellä ei zumbatutkinnot paljon paina. Parkkipaikka on pick up truck- voittoinen;) Sairaan siistii.

Kuten paikan tyyliin kuuluu, siellä on mechanical bull. HA! Sinne siis! Ensin piti allekirjoittaa waver, eli omalla vastuulla mennään. Eniten pelotti tippuminen, mutta pehmeästi mätkähti;) Mahtava kokemus! Live musiikin, monien baarien ja härän lisäksi siellä on dentist chair, eli hammaslääkärin tuoli, joka kipataan alas ja ronski täti kaataa drinkkiainekset suoraan kahdesta pullosta suuhun. Jiiihaaa, sekin piti kokeilla, tietty. Olo oli kuin kakskymppisenä jossain yliopiston bileissä;)

Toiselta suunnalta saapuvia ystäviämme saapui vielä suoraan klubille, joiden kanssa siellä sitten hengattiin, tanssittiin ja kokeiltiin kaikkea hassua. Me emme pelanneet, mutta toki tästä paikasta löytyy myös biljardipöydät ja dartit. Ainiin, ja katosta ketjuilla roikkuva häkki, johon pääsee tanssimaan..

Seuraavana aamuna väsytti ja reidet olivat hellänä. Härkä oli ollut puristuksissa;) Mutta olipa mahtava käydä paikassa, jossa pääsi leikkimään;) Oikea aikuisten huvipuisto. Väitänpä, että meillä kaikilla oli aika hauskaa. Suosittelen!

How do cowboys say goodbye? They never do. They expect to see you again ;)

Tataa!

PS paikalle kannattaa paukata farkuissa ja aika rennolla mielellä.


Friday, October 12, 2012

Wonderful Sisterhood

Wonderful Sisterhood - Näin se minulle esitettiin. Istuin silmät suurena ja hypistelin silitettäviä merkkejä, terälehtiä, selailin puhuvien kukkien kuvia, jotka toistivat sanoja, kuten honesty, fairness, fun  ja responsibility - olin myyty.

Merkeistä tuli mieleen ne kamalan ihanat vakosamettiset autotyynyt, joita käytettiin "vanhaan hyvään aikaan" takapenkillä pään alla, kun lapsia ei köytetty viispistevöillä autoistuimiin. Onkohan se joku seiskytlukulaisuus, joka saa ihastumaan ommeltaviin kangasmerkkeihin? Haluaisin myös takaisin sellaisen kovan mustan matkalaukun, oikeastaan matka-arkun, joka olisi täynnä eri maiden ja kaupunkien tarroja! Täytyypä lisätä ostoslistaan. Se olisi ihana lisä familyroomiimme, huonekaluksi, ei matkailutarkoituksiin.

Enivei, jos joku sanoo mulle Sisterhood, mä oon messis. Istuin siis koulun kirjastolla ensimmäisessä partiotapaamisessa. Ihan pienten partioryhmää kutsutaan nimellä Daisies-päivänkakkarat.(ultrasöpöjä essuja ja pikkuliivejä) Ohjelma perustuu vanhempien vapaaehtoisuuteen, Quelle surprise! Mutta eipä aikaakaan, kun olin ilmottautunut vetämään ryhmää ainakin kerran kuussa. Syy tähän on seuraava; kaikki paikalla olevat äidit halusivat tehdä tästä troopista vähän-niinku-group-playdaten, ei mitään hampaat irvessä suorittamista. Toki opettelisimme arvoja, toisen huomioon ottamista, luontoasioita sekä muita taitoja, suorittaisimme merkkejä, kuten partiolaisten kuuluu.

Ilmoitin heti alkuun, että minä en telttaile, mutta tykkään vaeltaa! Voin vaeltaa vaikka kilometrikaupalla, mutta nukkumaan täytyy päästä kuivaan ja lämpimään. (Eräs aika laittautunut äiti katsoi minua kiitollisena ja läväytti ylävitosen;)

Omat muistoni partioajoista ovat ristiriitaisia...Kaikki se askartelu oli kivaa, samoin porukassa tekeminen. Joulukalenterien myynti oli kamalaa; joskus joku iso koira haukkui ovella ja hyökkäsi melkein päälle oven avauduttua. (pelkäsin koiria)Ultimate horror oli Väiski leiri kesällä 1984. Telttamme pohja oli irtonainen; hämyä ja muuta ötökkää tunki sisään joka kolosta. En juurikaan nukkunut sillä reissulla. Puistattaa vieläkin.

Onneksi saan(mme) nyt itse muokata minkänäköinen tästä päivänkakkaraporukasta tulee. Haluan olla edesauttamassa näiden pienten tyttöjen onnistumisia ja viedä heitä sateiseen metsään haistelemaan raikasta ilmaa. Ilmoitin myös, että ei ole huonoa säätä, on vain huonoja varusteita, johon sain vastaukseksi kohonneita kulmakarvoja. Pääsevät rouvat ostamaan lapsilleen sadekamoja;) Joku muu vanhempi saa sitten viedä joskus telttailemaan, tai ehkä ylitän itseni ja kaivan upean häälahjaksi saadun Haltin superteltan naftaliinista.. Kiitos rakkaille eräopas ystävillemme!

Takaisin sisterhoodiin: Minulla on monta ystäväryhmää, joihin kuulun visusti, ajasta ja paikasta huolimatta. Se on aivan ihanaa, tärkeää. Naiset voivat olla toisilleen aivan mieletön voimavara, toki myös ihan hirveitä susia. Miten-se-nyt-menikään  "Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan." Suhtaudun aina uusiin ihmisiin ja tilanteisiin avoimesti ja positiivisesti, mutta jos vastaanotto on nihkeä, annan olla. Joskus on ollut vaikea kävellä, kun on ollut kirveen kokoinen puukko selässä. Nämä ihmiset olen blokannut ulos elämästäni. Eipä ole tullut ikävä.

Partiossa kerrataan hyviä arvoja, partiossa kuulutaan yhteen, autetaan toista. Laskelmoivia, itsekkäitä ihmisiä maailma on jo pullollaan, minä haluan tukea muita arvoja ja olla tekemisissä kivojen ihmisten kanssa. Pääsen sitä paitsi leikkimään enemmän!(eli hoidan huonoa omaatuntoa) Ehkä siksi, idealistina? tämä osui ja upposi. Katsotaan onko se sitä sitten oikeasti...

Toivon kovin, että tyttärilläni tulee olemaan paljon ystäviä, joiden kanssa jakaa itkut ja naurut ja parantaa maailmaa. Ehkä nämä ystävyydet alkavat päiväkodista, ehkä partiosta, ehkä jostain ihan muualta. Tosi hyviä ja rakkaita ystäviä voi tavata vielä jatko-opiskeluaikoinakin! (Suukkoja)

Näen itseni istumassa tukka sotkuisena, farkuissa, t-paidassa ja villasukissa, vinkkulasi kädessä hiukan boheemin ystävättäreni kotona intialaistyylisten tyynyjen päällä lattialla, sohvapöydän ääressä, valoina vain myrskylyhdyt ja kynttilät, itkien ja nauraen, rentoutuen, nauttien. Elämä on ihanaa. Ja vaikkei tämä partio sinänsä mikään Yaya-sisterhood olekaan, jotkut ystävyydet kestävät ikuisuuden ja beyond! 

Olen tästä ryhmästä vähän innoissani ja aion tehdä kokoontumisista hauskoja. Ehkä edesautan uusien ystävyyksien solmimista ja yhtenäisyyden tunnetta. Mikäs sen mahtavampaa!

Mukavaa viikonloppua.
Tataa!

Monday, October 8, 2012

Ovela ipana

Meillä on tapana katsoa viikon kouluruokalista ja päättää minä päivinä pakkaan eväät ja minä päivinä saavat syödä koulun cafeteriassa. Cafeteriassa syödään yleensä pari kertaa viikossa.

Tapahtuipa eräänä aamuna matkalla kouluun: Äiti, mikset pakannut meille molemmille eilen eväitä mukaan? - Pakkasinhan. Pakkaan aina samana päivänä.- Aijaa, kun mä menin cafeteriaan, näin kun pikkusisko söi siellä pizzaa. Mulla oli omat eväät, en mä vaan mitään pizzaa saanut ?!? Auton peruutuspeilin kautta pikkusisko katseli yhtäkkiä kohti kattoa muina miehinä...

Eskarilaisilla on alkaneet pidennetyt päivät. Koulussa viihdytään klo 8:30-14:10.  Aamupäivän välipala syödään kello 10, lounas kello 12. Ekana pidennettynä päivänä opettaja oli ilmoittanut, että tänään syödään cafeteriassa. (Cafeteriassa syödään joko omat tai ostetut eväät) Lopputarina ei ole aukoton.

Pieni väittää, että oli puntannut menemään kaikki eväänsä jo aamupäivällä. Minä epäilen, että hän on kylmän viileästi nakannut jotain menemään, sillä hän ajatteli, että kivaa! tänään syödään cafeteriassa. Kyselin tätä asiaa häneltä monella eri tavalla. Vastaus oli aina melko sama, mutta ilmeet ja kehonkieli vaihtelivat. Pokkakin piti aika hyvin. Uskomaton tapaus. Minua vuoroin nauratti, vuoroin raivostutti. Ainoa asia mikä ei muuttunut, on se, että hän tykkää syödä ravintolassa...

Toki, jos hänellä on oikeasti ollut nälkä, minkäs sille voi. Silloin pitää syödä. Maksan lounaat etukäteen ja pidän kirjaa siitä, kuinka usein koululla syödään, ettei saldo lopu lounastililtä. (Lapsilla on koululla oma magneettiraitakortti.)   -Oliko tämä ensimmäinen kerta, kun ostit lounaan ilman lupaa? -Joo. -Valehteletko sinä? -En. -Sitten sinua pitää uskoa, mutta jos selviääkin, että valehtelet, sitten sinuun ei voi enää luottaa. Ymmärrätkö?- Joo. En mä yleensä valehtele. Vaan joskus, ihan vähän.  NONI.

Miten näistä on yhtäkkiä on tullut tällaisia pikkuihmisiä, jotka tekevät omia päätöksiä, huijaavat ja ovat ovelia. Ja eivätkö ne tajua, että minä tajuan? Minua ei noin vain huijatakaan, satun tietämään aika monet temput itsekin... Muutaman vuoden päästä tarkistan repun vaihtovaatteiden varalta ja etsin sen pienen salaisen meikkipussin... Ties vaikka laittaisi koulussa sähkönsinistä ripsiväriä ja glitterihuulikiiltoa tyttöjen vessassa. Olen kuullut näin tapahtuvan ;) Apuva. Pysäyttäkää aika!

Tataa!

ps Sama ipana tuli kotiin aika polleana. Oli ollut "mallioppilaana." Eskarilaiset olivat opetelleet anatomiaa. Hän sattuu olemaan luokan ainoa sinisilmäinen, joten kun tuli puhe silmistä; pupilleista ja iiriksistä, hän sai kunnian olla mallina. Mustuaisen, eli pupillin, olemassa olo oli ollut suuri yllätys monelle tummasilmäisille intialais-ja kiinalaissyntyisille luokkakaverille. Näinpä meidän ipana oli istunut pöydällä tapittaen, kun muut olivat yksitellen käyneet tarkistamassa hänen silmänsä. Oli kuulemma ollut aika hauskaa. Kikatellut kovasti.

Wednesday, October 3, 2012

Ai ei suklaa kelpaa?!

Kosteusvoide loppui. Ja vanulaput ja -puikot ja hammastahna. Miten kaikki loppuukin aina samaan aikaan? Ja miten on mahdollista, että kun käyn kaupassa ja seison kosmeosastolla muistan aina yhden vähemmän kuin ostoslistassa, joka nököttää keittiön tasolla kotona...

Ostin cocobutter- rasvaa, vaikka normisti haluankin jotain raikkaamman tuoksuista, joka ei taistele hajuveden kanssa. Rakastan läträtä kosteusvoiteilla ja kuten olen aiemminkin sanonut, tuoksut ovat tosi tärkeitä. Tämä tuntui just hyvältä.

Kosteusvoiteiden kulutus on kasvanut meillä räjähdysmaisesti siitä asti, kun lapset alkoivat rasvata itse itseään. Mina neuvon: kädet, jalat, naama ja peppu, mutta myös maha, ja erityisesti napa, rasvataan moneen kertaan... Olen myös tullut siihen lopputulokseen, että kannattaa ostaa jättipönikkä, eikä lapsille jotain ja itselleni toista, sillä se minun rasvani kulkeutuu jostain kumman syystä aina tyttöjen kylppäriin, samoin kuin joskus myös hammastahnani ja hiusharjani...(byebye Biotherm ja laitan tulevaisuudessa muuten munalukon vaatehuoneeni oveen)

Noniin, kävin rauhassa illalla pesemässä hiukset, päätin antaa niiden ilmakuivua, kun samaan aikaan keskittyisin rasvaamiseen. Olin vasta puolivälissä kun mieheni havahtui iPadin takaa: "Hyi kamala, mikä on tämä hirveä haju? Mitä hemmettiä sä laitat jalkoihisi?" Hiukan närkästyneenä vastasin, että tää on mun uutta suklaarasvaa. "Haisee ihan halvalta suklaajäätelöltä tai samalta kuin vetäisi kaakaojauhetta nenään. Hyi hitto, toi hajuhan leijailee koko kämppään. Mua aivastuttaa." Mietin, että ollaanpas sitä nyt herkkiä ja erikoisella tuulella ja jatkoin rasvaamista. Todellinen zen kotispa:ssa, tuhahtelin..

Menin edeltä sänkyyn. Mieheni seurasi myöhemmin ja ulvoi,  löytäisin tänne silmät sidottuina tän kamalan hajun perusteella. Jääks toi lemu lakanoihin?

Yön pikkutunteina esikoinen oli kömpinyt viereeni. Aamulla hän sanoi siskolleen. "Ootsä haistanut äitiä? Haisee ihan kamalalle." Toinen tuli luokseni työhuoneeseen, haistoi ja sanoi, "Joo, hyi, sun haju jää näihin huoneisiinkin."

Jaahas. Se oli sit siinä. Oli pakko uskoa. Jos haluan minkäänlaista lähikontaktia muun perheen kanssa, on tuon purnukan hävittävä. Se olikin sitten eka ja vika kerta. Miten tässä nyt näin kävi?(Noissa cocobutter rasvoissa on muuten eroja.. .harmi, ettei niitä voi kunnolla haistella etukäteen;)Eiku takaisin kauppaan ja kotiin turvallinen tummansininen Nivean pumppupullo kainalossa.

Tataa!

ps tämä rasvakeskustelu sikisi uuden haaran. Kysyin mieheltäni, onko sulla toiveita mitä laitan päälle sun juhliin? Olen varannut kampaajankin. Tähän mieheni vastasi, ethän ole varannut myös meikkiä? -Mitä, miten se tähän liittyy?  - No aina, kun käyt jossain meikattavana, näytät joltain Pat Benatar cirka 1984. Ihan liikaa meikkiä! Mun mielestä oot paremman näköinen ilman. Tai sit jotain tosi luonnollista.  Jäin hetkeksi vähän suu auki, mutta sitten alkoi naurattamaan. Siihen mieheni tokaisi lungnisti.  - Kuule, mä täytän 40. Nelikymppisenä saa sanoa just mitä ajattelee eikä tartte paljon teeskennellä, ja vinkkasi silmää. AHA. No, tulipa sekin sitten selväksi;) Ai että mua nauratti. Naurattaa oikeastaan vieläkin. On noi ukot hassuja ja kiva, että on tuota mieltä, eikä päinvastoin.

Ehkä pitäisikin säilyttää tuo cocobutter, jos haluan joskus ihan omaa aikaa, maata rauhassa sängyn päällä ja lukea kirjaa;) Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Monday, October 1, 2012

Se hetki, kun saa SIIVET

Jokainen, ikään, kokoon, sukupuoleen ja rotuun katsomatta tarvitsee onnistumisen elämyksiä. Niitä upeita mittaamattoman arvokkaita hetkiä, jolloin tuntuu siltä, että kohoaa hiukan maan pinnan yläpuolelle.

Minä sain siivet lauantaina; ei, en uutena Victoria's Secret Angelina(hehheh), vaan löysin itsestäni uuden ulottuvuuden. Onnistuin.

Astelin neonkirkkaat vaatteet päällä leuka pystyssä zumbatunnille, muutaman viikon tauon jälkeen. Energiaa oli kuin pienessä kylässä. Ohjaukseni meni ihan nappiin! Tuntui siltä, kuin minut olisi luotu siihen hommaan. (niin, no, ainahan minä olen tykännyt määräillä;), mutta tämä oli kyllä adrenaliinin huippu.) Hymyilin jopa, ja lauloin mukana! Sain tästä onnistumisesta aivan mielettömän lisäboostin koko loppupäiväksi. Ja motivaatiota kehitellä uusia koreografioita, joita saan taas sitten testata tunnilla. Kiitos!

Enpä olisi vuosi sitten arvannut, että vedän ihailemani ohjaajan tunnilla oman koreografian, tai,että alunperin vitsinä ajattelemani tutkinto tuli tehtyä ja se antaisikin tällaista haastetta ja iloa. Ja vielä se, että tutkinnon jälkeen tein asialle jotain, enkä jäänyt kotiin istumaan. Tuntuu toki hurjalta toimia oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja vieläpä onnistua siinä. Lisään tähän vielä tämän; muutama vuosi sitten taistelin kuntosalijäsenyyttä vastaan, mutta eniten taistelin ryhmäliikuntatunteja vastaan, sillä mikään ei ole kamalampaa kuin se, että täytyy olla tiettyyn aikaan jossain. En pysty. Minä urheilen silloin kun minä haluan. Millään tunneilla en ainakaan käy.;)

Myöhemmin lauantaina lupasin lapsille, että katsotaan Katy Perry-elokuva. Joo, tätäkään en olisi uskonut tekeväni. MUTTA ihan samalla tavalla kuin pienet tyttäreni, istuin sohvalla silmät suurena, kun KP esitteli muffinssi-, tikkari-, kakku- ja candycane-asujaan ja valmistautui konserttiinsa. (toki olen fani) Ja kun hän nousi yleisön kiljuessa lavalle, kihosi minullekin vedet silmiin. Esikoiseni hyppäsi sohvalta tanssimaan ja voi sitä riemun määrää, kun elokuvan viimeisenä kappaleena soi Firework. Oli aivan mahtavaa seurata pienten tyttöjen ihailua ja intoa, laulamista ja tanssimista. Taisin siinä samalla luvata konserttireissun..."Kato Äiti, kato mun jalkoja! Kato miten mä osaan!" Ja millä riemulla he hetkuttivat pieniä peppujaan kädet nostettuna ilmaan!Ihania ovat.

Olin niin mukana heidän riemussaan. Mietin siinä, miten onnellisia ja huolettomia pienet lapset ovat. Miten innostus ja ilo tulee helposti. Silmät säihkyvät. Olen itsekin onnekas, sillä olen löytänyt jotain sellaista, joka antaa minulle pelkästään positiivista energiaa. Olen ihan täpinöissäni. Innostun. Uskalsin toteuttaa sen, joka kiehtoi, mutta tuntui pelottavalta. Toivottavasti lapsetkin saavat riemun ja onnistumisen tunteita koko elämänsä ajan, kaiken muun keskellä. Löytävät sen "oman juttunsa", joka tuottaa mielihyvää.

En väitä, että zumbaohjaus on minulle ikuisesti "se juttu", mutta just nyt tuntuu aika kivalta tässä ruuhkavuosien keskellä, äitinä, yrittäjänä ja vaimona kokeilla jotain sellaista, joka on erilaista, ja täysin uutta. Hienoa huomata pystyvänsä, vaikka epäilyttikin. Olin rohkea. Se kannatti.

Ehkä zumba vaihtuu tulevaisuudessa golfiksi,katupyöräilyksi tai vaikka maalaamiseksi, mutta tällä hetkellä zumba on kivointa. Kun boogasin Fintelligensien tahdissa, hymyilin kuin puuhevonen kuutamolla.

Tataa!

ps seuraavaksi Waka waka, Shake Senora tai Smooth Criminal remix merenguena..