Sunday, December 23, 2012

Joulu

Meidän jouluaaton kulku on seuraavanlainen; perinteisesti syödään yksimantelinen riisipuuro puoliltapäivin (ellen onnistu polttamaan sitä pohjaan). Sen jälkeen katsotaan Lumiukko DVDltä. Illan tullen keräännymme joulupöytään syömään ähkyt ja jossain vaiheessa luetaan jouluevankeliumikin, siinä konvehtien(kiitos äiti!) ja vihreiden kuulien (kiitos Laura!), kahvin ja konjakin välissä. Laulamme myös varmasti muutaman joululaulun, jotta pukki löytää perille. Joitakin paketteja saa avata jo aattona. Onhan siihen totuttu.

Joulupukki ei tänne illalla kerkiä, joten yön pikkutunneilla pukki on tuonut ne liian monet lahjat, syönyt keksit ja juonut maidon takanreunalta. Laittaiskohan kuitenkin siihen mukiin tänä vuonna konjakkia?;)

Aamulla lapset rientävät katsomaan mitä pukki on tuonut ja lahjarumba alkaa alusta. Anoppi ruokitaan jo aattona, joten joulupäivä vietetään oman perheen kesken eggnogia siemaillen, pehmopuvuissa. Tvstä tulee ikävä kyllä koko päivän urheilua. Jotain jenkkifutista. Örk. Mieheni todennäköisesti parkkeeraa sohvalle aamupäivällä eikä paljon siitä liikahda, mitä nyt käy keittiössä välillä tankkaamassa. Minä ajattelin lukea kirjaa, toinen käsi sulkaarasiassa. Niin, ja pitää pakata hiihtoreissua varten (jätti jee!).

Me hiljennymme pikkuhiljaa joulun viettoon täälläkin. Ulkona sataa jo ties kuinka monetta päivää, joten on ihanan hämärää. Antaa jouluvalojen ja kynttilöiden loistaa pehmeää valoaan. Kinkku on paraikaa uunissa, lanttulaatikkoa alan kohta viimeistellä. Tänä vuonna suomalaisista jouluruoista nautitaan ensin aatonaattona, sitten aattona ja lopuksi rääpitään joulupäivänä. Tapanina suuntaamme lumille. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Piilaakso vaikenee.

Ihanan rauhallista ja rakkauden täyteistä joulua.

Tataa!

ps Ripustin ruokasalin ikkunaan siimoilla postin tuomia joulukortteja. Näin ystävät ja perhe ovat ikään kuin kanssamme pöydän ääressä. Etsin myös kauan jotain centerpiece:ä joulupöytään, mutta kaikki näyttivät liian krumeluureilta. Santa Cruzin rannalta löytämäni ihanan rouhea pikkuajopuu pääsikin päärooliin. Ja lasten kanssa askarreltiin servieteistä joulutossuja. Sopivat tämän vuotiseen Ralph Laurenin skottiruutuisten lautasten inspiroimaan preppy-tyyliseen kattaukseemme.

Friday, December 21, 2012

Tonttuilua

Meillä on ollut tapana ostaa vain joitakin lahjoja. Tähän amerikkalaiseen hysteeriseen lahjarumbaan en lähde. Jonain vuosina emme ostaneet omille lapsille juuri mitään, leluja ja kirjoja kun tuli niin paljon muualta ja jo peruskamppeisiin meni satasia parin kuukauden välein.

Tänä vuonna on tonttuiltu enemmän. Amazonin hymyilevä paketti jos toinenkin nököttää päivisin oven edessä ja kuusen alla on jo tungosta. Lapset käyvät kuikuilemassa, mutta vielä toistaiseksi ovat "herranpelossa" pidättäytyneet repimästä kulmia auki, ihan-vain-kurkatakseen;) Toista se oli ennen vanhaan. Hitsi vie, kun piti ensin kiivetä korkealle, sitten teippi repäisi vahingossa käärepaperin hajalle ja piti sitten yrittää sulkea uudestaan muka jälkiä jättämättä...

Lapsille olemme lanseeranneet kahden kulttuurin joulun; kuten jo Mauri Kunnaksen Joulupukki kirjassa sanotaan "Nykyään vanhemmat ostavat itse suurimman osan lahjoista. Mahdotonta Joulupukin olisikin kaikki toiveita täyttää, lapsia ja toiveita kun on niin paljon, mutta muutaman paketin jokainen lapsi Korvatunturilta saa." Ja tässäpä karu totuus; meidän lapset eivät ikinä saa kaikkia listaan kirjattuja tavaroita. Piste. Tai niin minä luulin...

Miehessäni on tapahtunut jotain kummallista (lue: jollain söpöilyllä ovat kietoneet ukkoparan pikkusormiensa ympärille). Hän ottaa toivelistat tosissaan ja kirjaimellisesti. Jos jompikumpi lapsista puolella sanalle vielä inahtaa jostain listan ulkopuolella olevasta tavarasta, kohta on taas Amazonille asiaa. Kyllähän lasten pitää lahjansa saada. Mitä? Mikäs juttu tää nyt on? Ei kaikkea voi saada!

Olemme tietty salakuljettaneet taloon eri käärepaperia, sillä eihän Pukilla voi olla samaa paperia kuin meillä! Eikä nauhoja. Tämä on tarkkaa puuhaa. Pakkailin pukin lahjoja, kun mieheni tuli viereeni sanomaan, että kyllä pukilta pitää enemmän saada ja eikö me anneta jotain isoa lahjaa? Miten olis trampoliini?

Tuli eilen kotiin muikeana, ei voinut kuulemma olla ostamatta ipanoille vielä paria lahjaa, vaikka kuinka olin kieltänyt?!? Järkipuhe ei auta. Menee kuuroille korville, kulkee ostoksilla ihan transsissa...Jospa piilottaisin lompakon? Ennen säntäsi sentään äijämäisesti vasta aattona kaupoille...aarrgghhhh. Kun tuo tuosta palaa normaalien kirjoihin ja käy tyttöjen huoneessa murisemassa tavaran paljoudesta, saatanpa ystävällisesti muistuttaa tästä toiminnasta.

Viikonloppu vietetään(tän) ruokia tehden, fiilistellen. Perinneruoka-aineksia on löytynyt kiinalais- slaavilais-ruotsalais ja saksalaisliikkeistä. Tunnen silti nyt jo suurta haikeutta, että kohta joulu on ohi. Onneksi ollaan tänä vuonna nautittu joulun odotuksesta jo monta viikkoa. Tämä on kyllä ihanaa aikaa.

Mukavaa tohinaviikonloppua.
Tataa!

Sunday, December 16, 2012

Love you Sephora Express

Vietettiin tyttöjen iltaa, vähän niinku pikkujoulut. Sephoraan voi kävellä ilman ajanvarausta ilmaiseen express meikkiin. Lähdettiin siis kotoa ihan olmina, elli velli naturelleina.

Kyllä minua hiukan nauratti, kun ajattelin, että mitä jos ne ei jostain syystä tänään meikkaakaan. Sitten kaivetaan paniikissa ripsaria esille ja yritetään maalata silmät päähän ostoskeskuksen vessassa. Tai vaihtoehtoisesti lähdetään radalle olmeina eikä otetakaan valokuvia;)

Sephoraan, haluttaisiin silmät päähän. Ei ajanvarausta, ei mitään. Muutaman minuutin sisällä istuttiin tuoleissa ja sudit huiskivat. Kysyivät toiveet ja noin kahdessakymmenessä minuutissa lopputulos oli valmis. Tosi hyvä. Samalla maskeeraaja korjasi pohjameikin, varjosteli, laittoi poskipunaa, huulikiiltoa. Hoiti koko lärvin. Express. Oho. Juomarahaa hän ei saanut ottaa vastaan, mikä on omituista tässä maassa, jossa kaikki pyörii tippauksen ympärillä. Hän ei edes yrittänyt myydä mitään tuotetta! Toooodella omituista. Oli vähän höntti olo sano vaan kiitti! ja tarpoa menemään hymy huulilla. Kehuivat meitä, miten fabulous ja hoteilta me nyt näytetään. Kävin tänään ilomielin täyttämässä heidän online surveyn ja kehuin nimenomaan tätä lyyliä.

Normaalistihan meikki tehdään esim sillä ehdolla, että tuotteita ostetaan vähintään 50 dollarilla tms. Macy's kosmetiikkaosastolla tämä on ymmärtääkseni normi tai ainakin voimakas suositus. Me mietittin eka jotain martinis and manicures-settiä, mutta tämä oli tarpeeksi hauska kokemus, pikku ohjelmanumero ennen drinksuttelua ja ruokailua ja kukkarolle suosiollisempi;)Tänne menen uudestaan! Kannattaa testata.

Tataa!

PS testasimme tätä Sexy Mother Pucker- huulikiiltoa. Olen käyttänyt jo jonkin aikaa noita plummereita, mutta tämä oli erityisen epämiellyttävä. Tuote vaikuttaa muutamassa minuutissa ja tuntui siltä, kuin huulet olisivat tärisseet. Mitään suurta pullistumista en huomannut. Aika kamala tuote.




Friday, December 14, 2012

Oi Kuusipuu

Kuvailin tuossa muutama viikonloppu sitten Macy's:llä erilaisia joulukuusia, mukamas inspistä hakien, vaikka olen sen verran kaavoihin kangistunut, etten osaa täysin vaihtaa koristevärejä tai teemaa vuosittain. Tässäpä muutama kuva amerikanmeiningistä. (Vielä joku päivä opettelen jonkun helpon ja hyvän kuvanlatausohjelman käytön, ehkä jopa tuunaan. Nämä näyttävät ihan raakileilta)


Tässä cupcake, jäätelötötterö-teemaa. Tytärteni mielestä tosi hieno. Juu, ei, ei meidän olohuoneeseen. Tytöillä on oma valkoinen pikkukuusensa, joka nostetaan vuosittain esille, Siinä roikkuu mm glitteri all star converseja ja muuta pinkkiä;)

Paljonkohan nuo pehmot painavat?  Olisko noita helppo tehdä? Mikä mahtava idea päiväkotiin. Hauskaa askartelua, kuusi koreaksi päiväkodilla ja jouluksi pöllö kotiin. Ehkä toteutan tuon idean itse ensi jouluna päivänkakkararyhmäni kanssa. Vai onkohan pöllö ensi vuonna jo ihan passé. Ihqu.


Elegantti sini-valko-hopea-yhdistelmä sopisi upeasti jonkin talonpoikaistyylisen salin keskipisteeksi.Totuuden nimissä kaikki sininen tökkii minulla tosi pahasti sisustuksessa, joten tyydyn katsomaan tätäkin kaukaa.





Jossain tuolla kaukana suolla asuu peikot pulleat! Mahtava. Hyväntuulinen. Hassu. Sammakko ja kärpässieni. Ja pöllö.
Tyylikäs, huurteinen, kaunis jäädyke;) Ja pöllö.




Ja sitten - Puppy tree. Pehmokoiria, iPodeja, kännyköitä ja muuta.
öh. no words.
Lopuksi meidän kuusi. Näyttää ihan onnettoman karulta näiden joukossa. Keskityin kultaan, hopeaan ja glitteriin. Otin mukaan ripauksen punavalkoista ja on joukossa tietty myös muutama lasinen cupcake;) Candy caneja täytyy hakea kaupasta vielä lisää.

Pöllöteema toistuu uudessa yöpuvussani, tai ehkä se on enemmänkin kerrasto. On muuten äärimmäisen seksikäs;) ja taatusti mukava. Olenkin istunut se pöllöpuku päällä hipihiljaa punkkua lipitellen kuusta katsellen, joululauluja kuunnellen. Tänä viikonloppuna lähdetään kyllä tyttöjen kanssa vähän-niinku-pikkujoulua viettämään, eli korot kopisten humputtelemaan, jääköön pöllöpuku odottamaan.

Pipareitakin on tarkoitus vihdoin leipoa, ja jollei saada aikaiseksi, syödään piparit vaikka tässä muodossa. Nam. Mikä löytö. Muutama ämpäri syöty ja hyväksi todettu.

Kivaa viikonloppua. Tataa! 

PS tässä maassa, kun ei makia lopu..Leivoin tuossa suklaa- piparminttukeksejä perheen leffailtaa varten. Täältä taikinan saa lisää-vain-kananmuna- pakkauksissa, mutta Suomessa esim Marianne rakeet toimivat enemmän kuin hyvin. Löysin niitä muuton jäljiltä kaapista. Täytyy tehdä äkkiä uusia, etteivät rakeet mene vanhaksi;) Resepti esim täältä ja on muuten ihana joululahja ideakin;)

Tuesday, December 11, 2012

Vuoroin Vieraissa

Totuuden kuulee lasten suusta. No, enpä ole juurikaan ajatellut asiaa siltä kantilta mitä omat lapset oikein kertovat muualla (ei uskaltaisi ollenkaan päästää silmistään, parempi olla ajattelematta, tulisin hulluksi).

Suomessa kävi lapsia silloin tällöin päiväkodin jälkeen leikkimässä. Muistan sieltä muutaman ihan helmen, mutta senkin, kun eräs äiti sanoi ottavansa meidän lapset mielellään heille. Olivat kuulemma sen verran hauskoja supliikkityyppejä.(terveisiä vaan) Naureskelin, mutten tajunnut kysäistä juttujen sisällöstä sitten enempää. No, samapa tuo.

Kokopäivätöissä käyvänä äitinä koin aina huonoa omaatuntoa, kun tarjoilin omille lapsille välillä eineksiä. Oli muuten varmaa, etten tarjonnut mitään edes puolivalmista, kun tuli vieraita lapsia syömään. Laitoin tosin omat ja vieraat ipanat usein hommiin; perunoiden kiehuessa saivat itse muokkailla jauhelihapihvejään tai-pulliaan tai päällystää pizzansa. Tekivät siis itse ruokansa ja kaikilla oli hauskaa puuhaa. Itse sain juotua kupin kahvia työpäivän päätteeksi. Ruoka maistui aina kaikille, olihan se itse tehtyä.

Yksi lapsi sanoi kerran minulle. -Mun lempiruoka on lihamakaronilaatikko! -Ai kun kiva, se onkin hyvää. Laittaako sun äiti siihen lihamakaronilaatikkoon jotain erityismaustetta? Siksikö se on niin hyvää? Pikkuinen meni kauaksi aikaa hiljaiseksi ja katsoi minua otsa kurtussa. - Kuule, meidän lihamakaronilaatikko tulee kaupasta. Jo helpotti. Mahtavaa, kyllä ne muutkin!;)

Kuopuksella oli viime viikolla playdate, kyläilemään tuli nukkemaisen söötti kiinalainen tyttö. Vanhemmat ovat aina yhtä hillittyjä, kohteliaita ja mukavia koululla. Pitävät meidän tytöstä, joka on kuulemma niin täynnä elämää.(en halua edes ajatella mitä tuokin kommentti pitää sisällään;))

Juttu alkoi luistaa jo autossa; olivat olleet niin myöhässä aamulla menossa kouluun, että isä oli karjunut koko automatkan.(kröhöm) Harrastuksia tällä pikkytytöllä ei ole, sillä hän käy joka päivä koulun jälkeen kiinalaista koulua. Joskus kuulemma yrittävät katsoa telkkaria ennen toiseen kouluun lähtöä, mutta jäivät siitä kiinni ja nyt telkkaria katsotaan vain viikonloppuisin.(Asiaa) Samoin kävi iPadin kanssa, vaikka niitä on perheessä kaksi. Niilläkin saa pelata vain viikonloppuisin. Oli hiippaillut salaa hakemaan vanhempien makuuhuoneesta ja sinnehän ei saa yksin mennä. (Asiaa)

Laitoin jälkiruokaa pöytään ja kerroin, että meidän perheet tytöt pitävät makeasta. Yksi kakkukin on juuri syöty, kun täytin vuosia. -Ai, pieni sanoi. Kun oli meidän äidin synttärit, isä sanoi, ettei kakkuun saa koskea. No, koskin silti, jolloin isä läppäsi kunnolla kädelle. Minulle tuli itku ja äiti suuttui isälle, kun tämä läppäsi minua. Äiti sanoi sitten, ettei halunnut enää syödä koko kakkua ja kohta kaikilla oli paha mieli. En oikein osannut sanoa siihen muuta kuin; -Niin, kakkuun ei olisi saanut koskea. Nauratti aivan pirusti. On suattanu olla pientä jännitettä perheessä.

Ruokailun aikana kuului hirveä maiskutus ja ruoan päätteeksi tämä pieni puhelias suloisuus röyhtäisi oikein hirmuröyhtäyksen. Luulin, että lähtee lentoon. Kiitosta ei minulle tutussa puhutussa muodossa kuulunut. Eläköön kulttuuriero! Ai että huvitti. Katson näitä üüberkohteliaita hiukan varautuneen oloisia vanhempia nyt ihan uusin silmin. Heidänkin autossaan siis saattaa desibelit joskus nousta, eli universaalit on ongelmat. hihihihihi. Vuoroin vieraissa.

Tataa!

ps Everybody Talks

Friday, December 7, 2012

"Wie Un-cool"

Nyt on kova paikka. Tajusin, etten ole cool, sanan oikeassa merkityksessä. En siis vaalee ja viilee, vaan vaan vaalee. "Ich bin so un-cool", sanoisi saksalainen masentuneella äänellä.

Ajelin työtapaamisiin Santa Cruziin. Santa Cruz on cool paikka. Siellä asuu surffareita ja fitness tyyppejä. Kaikilla on tatuointeja ja makeita autoja. Ihmiset ovat rentoja, ja aika hyvännäköisiä. Monet pyöräilevät cruisereillaan vuoden ympäri, ottavat rennosti, auton katolla matkustaa surffilauta, pickupin lavalla koira tai pari. Mielestäni yksi maailman kauneimmista naisista on sieltä kotoisin. Marisa Miller.

Istuin hetkeksi kahville ja katsoin ympärilleni. Ohi kulki sellaisia huolettoman tyylikkäitä ihmisiä, boho chic. Heitin-tämän-vain-päälleni-nopeasti, mutta sen väri korostaa aika upeasti pisamaista naamaani, vihreitä silmiäni, paksua auringossa kiiltelevää tummaa tukkaani(jota en ole ikinä värjännyt), sekä 180-senttistä treenattua varttani, jonka olen saavuttanut surffaamalla, lentopalloa pelaamalla ja paddleboardaamalla koko ikäni. Ai, en ole ikinä ajatellut olevani kaunis. Haluan olla terve, siksi liikun. Minulle oli täysi yllätys, kun minut castattiin malliksi. Joo, sääreni ovat metrin pituiset, kaikki huhut ovat totta. murmurmurmurmmurmurmurmurmurmurmurmurmur
Nojoo, ohi kulki myös pissalta haisevia kodittomia. Eivät kaikki Santa Cruzista kotoisin olevat ole Millereitä.

Takaisin toteamukseeni. Siellä ajellessani tajusin, että mustangi tai ei, olen konservatiivinen ja jokseenkin tylsä. Olen se suomenruotsalainen kotirouva, joka istuu helmet kaulassa käsilaukkuaan puristaen Hells Angelsien klubitalolla. Minulta puuttuu tietty swag. Kun sanoin kotiintultua asiasta jotenkin järkyttyneenä miehelleni hän vain tokaisi, Niin, ethän sä ole ikinä ollut cool. Olet quirky. MITÄ?!!!Mä olen aina kuvitellut olevani nimenomaan cool. Voi mähmä.

Huomaan viileyteni puuttumisen kyllä Losissa ja nykyään siis myös Santa Cruzissa, missä vallitsee samanlainen tunnelma. Muut nauttia käkättää, minä käsidessaan. Muut bodysurffaavat, meikkis vetää pelastusliiviä päälle ja spf 50:ttä. Aallot ovat liian isoja, pelottaa. Minä mummoilen ja vähän paheksunkin surffareiden rentoa elämäntyyliä ja siihen liittyviä muita harrastuksia, ainakin salaa. Ja lika vähän inhottaa, samoin hiekka, jos sitä jää kenkään. Ja niissä makeanvärisissä vanhoissa surf shack- taloissa varmaan vetää.

Crossfittaajien joukossa huomaan tietyn pidättyväisyyteni. Nämä ovat täällä ihan oma lajinsa. Aika hc porukkaa. En harrasta, (ainakaan vielä), teen yhtä työjuttua. Pukeudunkin liian siististi, vaikka yritän olla pukeutumatta. Olen korkeintaan vähän rock.(kehuivat niittisaappaitani, jee) Minä olen "ainoa", jolla ei ole tatuointeja. Salilla haisee hiki, mikä on vähän inhottavaa. Kun eräskin valmentaja yhtäkkiä tarttui olkapäihini ja oikaisi asentoni, menin ihan lukkoon, enkä osannut olla yhtään cool. Ja kun hän päätti (ihan tahallaan) vaihtaa paitaansa nenäni edessä, kahdesti, kaivelin käsilaukkua. Classic.

Tarkemmin ajateltuna...Seisoin muutamia vuosia sitten leffateatterin edessä Losissa. Mieheni oli parkkeeraamassa autoa. Keikuin sinä katukiveyksellä, kun eräs aika mukiinmenevä tumma mies, jolla oli sitä swagia, käveli ohitseni, mittaili katseellaan ja sanoi yhtäkkiä "How you doing" Hämmennyin niin totaalisesti, että vastasin spontaanisti "Great fine." ?!?! Oikeesti. Siitä sekunnin toivuttuani lähdin hypähdellen parkkipaikalle;  H-y-p-ä-h-de-l-l-e-n laukka-askelin, aikuinen ihminen, voi hyvä luoja.  Jos se mies sattui todistamaan toimintani, ajatteli varmaan, että minkäköhän sätkyn tuokin sai. Not Cool. Kun näin mieheni, repesin ulvovaan nauruun. Vedet silmissä, naama punaisena yritin selittää mitä oli tapahtunut. Mieheni totesi vaan viileästi, että mahtoi olla hyvännäköinen mies. Minua naurattaa tuo kohtaus vieläkin. Ehken siis olekaan cool. "Great fine"??

"Imperfection is beauty, madness is genius and it's better to be absolutely ridiculous than absolutely boring.” Marilyn Monroe. Right? Ainakin toi ridiculous- kohta?

Täälle viileys-asialle täytyy tehdä jotain. Mutta tatuointia en ota ikinä. Tatuoinnit on niin un-cool. Että Cowabunga dudes, hang lose!;) tai-jotain-sinne-päin. Ihan tyytyväisenä siis ajelin takaisin espoo-tyyppiseen suburbiaan, omieni joukkoon.

Tataa!

PS Hyvää itsenäisyyspäivän viikonloppua. Tänään nostetaan 95-vuotiaalle Suomi -neidolla malja hienossa seurassa. Paremp myöhään kuin ei milloinkaan. Ehkä laitan helmet kaulaan;)


Tuesday, December 4, 2012

Remonttivaatteet

Tykkään luokitella. Ihmiset ovat jonkun tyyppisiä, samoin vaatteet. Vaatteet luokittelen seuraavasti; työvaatteet, bilevaatteet, treenivaatteet, koti-ja viikonloppuvaatteet, lasketteluvaatteet ja remonttivaatteet. Niitä ei sovi sekoittaa keskenään.

Kun ostan uuden vaatteen, tiedän mihin luokkaan se kuuluu enkä edes ajattele sitä muissa tilanteissa. Superlempparini, pitkähihaiset mekot, ovat parhaita illalliskekkereille, kotona tai kyläillen. Työvaatteita, kuten paitapuseroita en osaa käyttää, ellen ole töissä. (jos se pitää silittää, se tarkoittaa toimistoa) Bleiserit ja jakut menevät samaan luokkaan. On suoranainen ihme, jos laitan bleiserin iltamenoon päälle. Illalla kuuluu käyttää neuletakkeja, shaaleja, ponchoja tai nahkaa. Mökille en koskaan pakkaa parhaita farkkuja eikä naisellisia oloasuja voi koskaan olla liikaa. (veluureja en ole käyttänyt enää vuosiin, vaikka yksi oversize veluuripusero nyt houkuttaakin..kukkuu joulupukki?) Käytän niitä kashmere-sekoitteisia oloasuja sitten Aspenissa hiihtomajalla takan ääressä ja tietty joulun alun lahjanvalvojaisissa, kynttilän valossa, glögin ja hyvien ystävien kanssa;)

Remonttivaatteita ovat ; monta vuotta vanhat Pinkin lemppari capriverkkarit, joissa pirullinen maalitahra. Vanhat liian lyhyet farkut tai rakas paita, jota ei voi enää julkisesti käyttää, syystä tai toisesta. Remonttivaatteiksi luokitellut vaatteet eivät siis välttämättä pääty remonttivaatteiksi remontin kautta, vaan syitä on monia. Jotkut vaatteet ovat vielä normihyllyillä, vaikka kuuluisivat remonttivaatepinoon, sillä niiden käyttöön liittyy aina jonkinmoinen kikkailu. (yksissä farkuissa on revennyt vyölenksu, jota en (o)saa korjattua. Pidän niitä vain ja ainoastaan pitkän paidan kanssa)

Täällä me asumme vuokralla, joten remonttivaatteita en juurikaan tarvitse, ja totuuden nimissä, en minä nyt niitä Suomessakaan ihan joka viikonloppu päälleni vetänyt, eikä miehenikään omia Dunderdonejaan. (siinäpä muuten voittamattomat housut puuha-pete-tyypiselle miehelle joulupukin konttiin, Salainen Agentti myy!) Huolimatta hienoista työhousuistaan, mieheni tosin ryhtyi yleensä puuhastelemaan hyvissä farkuissaan tai puvun housuissa ja simsalabim, hänellekin siunautui uusia remonttivaatteita. Puuuuuh.

Ensimmäisen lapsen jälkeen tajusin tarvitsevani ulkoiluvaatteita. Sellaisia ohuita kuorivaatteita. Minulla oli kuorivaatteet lasketteluun, mutta ei lasketteluvaatteita voi käyttää kävellessä. Sama pätee lasketteluun ostettujen ohuiden neuleiden, kerrastojen ja sukkien kanssa. Ne pysyvätkin iskussa vuodesta toiseen...Tiedän, olen kummallinen.

Syksyllä käytetään mustaa, harmaata, ruskeaa, viinipunaista ja luonnonvalkoista. Vuoden lopulla kaivetaan esiin paljetit ja kulta. Keväämmällä taas vaalennetaan, kaivetaan esille raidat, kukat ja pellavat. Kesällä ollaan kaikissa sateenkaaren väreissä. Täällä pissikset kulkevat verkkareissa, paljettipaita päällä läpi vuoden, oi, en kestä. (kun näen jollain simpukankuori korvakorut joulukuussa, meinaa henki salpaantua. antakaa paperipussi!;))No, ihan hurjana ostin kesällä valkoisen paljettitopin valkoisten shortsien pariksi, mutten pystynyt lähtemään ulos asu päällä. Näytin siltä, kuin olisin kuulunut Miamiin, JLon posseen. Olin väärällä rannikolla, ei ollut beachia, eikä JLota;) 

Suomessa tarvitsin siis edellämainittuja vaatetusluokkia. Täällä on tullut tenkkapoo. Töihin ei pukeudu kukaan. Jos pärähdän paikalle omasta mielestäni business casual olen aina ylipukeutunut. Kaikki liikkuvat viikonloppuvaatteissa.  No eihän mulla ole loputtomasti viikonloppuvaatteita. Viikossa on viisi muutakin päivää?! Ja sanoohan sen jo Instylekin, on for the office, weekend, dinner with friends etc asut.;)  Joudun siis säännöllisin väliajoin täyttämään viikonloppuosastoa. Ihan Kauheeta.

Täällä tarvitaan myös uutta kategoriaa - äitivaatteita. Äitivaatteisiin kuuluvat oleellisesti villatakit, liivit ja mukavat kengät. Äitivaatteet eivät ole kovin muodikkaita, mutta tosi käytännöllisiä. Näin talviaikaan suositaan erityisesti tällaisia. (joo, julkisesti, kodin ulkopuolella, usein sukkien kanssa. Fashion police: elinkautinen!!!) Äitivaatteisiin kuuluvat myös usein jotkut tosi high-tech lenkkarit, yhdistettyinä trikoisiin tai äitifarkkuihin. Ja ei, he eivät ole menossa tai tulossa jumppatunnilta. Olen varmistanut kysymällä. Tämä on paikallista äitipukeutumista.

Erilaisia liivejä olen suosinut jo pitkään (en tosin ihan tällaisia, kuvaamataidon opettaja-liivejä. kaikki kunnia käsityötaitoisille!) ja täällä liivien käyttö on kelien puolestakin ihan huipussaan, mutta tohon äitivaatetuksen muuhun osaan en lähde. Ne näyttävät ihan remonttivaatteilta.

Tataa!

ps jos jaksoit lukea tänne asti;) kirjoitan tätä zumbatrikoot päällä. En ehtinyt aamulla tunnille, joten jämähdin koneelle. Aion kyllä harjoitella uutta salsa koreografiaa myöhemmin. Ehkä. Tai sitten hengaan lopun päivää näin. Ovat oikeastaan aika mukavat;)

Monday, December 3, 2012

Vuodenaika herkistää

Piilaaksossa järjestettiin kauneimmat joululaulut- tilaisuus. Lapset kainaloon ja kirkkoon nessut käsilaukussa. Tilaisuus oli koskettava.

Hermostutti jo mennessä, miten selviän Sylvian joululaulusta, Varpusesta jouluaamuna ja Maa on niin kaunis:ta. Hei, ehkeivät ole edes listalla? Yeah, right. Selviydyin hienosti kahdesta ekasta säkeistöstä, sitten prakasi.



Sä tähdistä kirkkain, nyt loisteesi luo
sinne Suomeeni kaukaisehen!
Ja sitten kun sammuu sun tuikkesi tuo,
sa siunaa se maa muistojen!
Sen vertaista toista en mistään ma saa,
on armain ja kallein mull' ain Suomenmaa!
Ja kiitosta sen laulu soi Sylvian
ja soi aina lauluista sointuisimman.


Itku alkoi, laulu loppui. Ja kamalinta on tietysti, ettei itkua saa heti lopetettua. Onneksi kokosin itseni kuitenkin aika nopeasti, jotta ihan kaikki ripsarit eivät valuneet pitkin poskia. Kuopus istui sylissä, yritin kyykkiä hänen selän takanaan.

Taisin kuulla ja ymmärtää Topeliuksen ja Vexi Salmen sanoitukset ensimmäistä kertaa, ja ihan eri tavalla, kuin koto-Suomessa. Laulujen sanat upposivat syvälle. Ne tarkoittivat paljon enemmän. Suomessa sitä vaan lauleli menemään pakkasen paukkuessa. Sitä taas huomaa miten asioita arvostaa ihan eri tavalla kaukana, kuin lähellä. Nauttikaa siis siitä, kun lumi pakkaantuu kenkiin, miten niitä saa kopistella ovimatoilla. Kylmä ja valkoinen on niin kaunista. Suomen joulun tunnelma on upea, rauhallinen, aito ja oikea.

Tataa!

Wednesday, November 28, 2012

Älähän hättäile

Koulumatkalla liikenne pysähtyi.(kuva ei ole koulumatkalta, vaan Losin tuloliikenteestä;)) Kaukana edessä näkyi vilkkuvat sinipunavalot. Jaa, mitäköhän tuolla on tapahtunut? Iso eukalyptuspuu oli juuri kaatunut tukkien kaksi kaistaa. Lapsista tämä oli äärimmäisen jännittävää. Iso poliisimaasturi oli poikittain, piti keksiä uusi reitti. Kukaan ei hermostunut, tai lähtenyt koikkelehtimaan, yrittäen päästä jonkun toisen edelle. Kaikki pysyivät rauhallisina ja etsivät kiertoreitin.

Tämä amerikkalaisten rauhallisuus hämmästyttää minua aina, itse kun kuumenen nollasta sataan aikas äkkiä. (toki täällä myös road ragea esiintyy ajoittain) Road tripille lähtiessä on ihan turha suunnitella minuutin tarkkaa aikataulua. Syyllistyn tuohon silti joka kerta, ja sitten, kun jotain odottamatonta tapahtuu, kuten aina tapahtuu, hermostun; katson kelloa, lasken uutta ETA:ta, naputtelen kojelautaa, huokailen, vääntelehdin istuimella. Tosi aikuista.

Totuus on, että tällä ihmismäärällä (ja ajotaidoilla, hohhoijaa) kolareita sattuu ja näissä luonnon olosuhteissa eksoottisia tapahtumia riittää; vuoria ylittäessä, vuodenajasta riippuen, on landslideja, tulvaa, säkkisumua, jäätä ja lunta (!) (talvirenkaita ei harrasteta), ja pensaspaloja.

Kyllä Suomessa osataan. On hirviaitaa, aurausmerkkejä ja meluaitaa. Kesällä ajetaan kesärenkailla, talvella talvirenkailla. Suuria yllätyksiä ei tapahdu. Ja jos tapahtuu, joku lähtee takuuvarmasti ohittelemaan vaarantaen muun liikenteen. Jonossa ei odoteta! Jos perille pääsee 2 minuuttia ennen muita, paalulle yritetään, heristetään nyrkkiä ja näytetään keskisormea.

Tämä on erityisen viehättävä piirre; 80-kympin alueella ajetaan 75km/h, mutta kun ohituskaista alkaa, sitä 1,3 litraista corollaa huudatetaan niin vimmatusti, että moottori ylikuumenee ja yritetään ikään kuin varmistaa, ettei ohittaja pääsisi turvallisesti takaisin oikeanpuoleiselle kaistalle. Funny, verenpaine nousee jo tämän kirjoittamisesta;)

Täällä liikenteessä liikkuminen on hyvin opettavaista. Ja autollahan me liikutaan, aina. Maltti on valttia.

Olen hermoillut kesäisin matkalla Itä-Suomeen. Mikkeli-Savonlinna välillä on aina tietöitä.
Lupaan, etten anna sen ensi kesänä häiritä! Ajelen letkan mukana, laitan hyvää musiikkia soimaan, nautin kuivan kangasmetsän mäntymaisemista ja järvistä. Ehkä vihdoin pysähdymme johonkin söpöön järvenranta kahvilaan vastapaistetulle munkille. Ennen, matkan tarkoituksena oli päästä pisteestä A pisteeseen B,  mahdollisimman nopeasti, Kiitos. Jos ajoin yksin, tein ennätystä. Tilasin Viitasaaren Nesteellä korkeintaan karjalapiirakan, kahvinkin otin mukaan, sitten taas matkaan! Jää nähtäväksi pystynkö hiljentämään tahtia, mutta ajatuksena kiva.

Siitä eukalyptuspuusta; matkalla kotiin, paikalla oli jo paloautoa, useita poliisiautoja, monta liikenteen ohjaajaa. Puu-parka, mutta tuoksu oli huumaava.

Tataa!

ps varasin sen hiihtomatkan. Kun ajamme vuorille, teillä saattaa olla liukasta, jopa lumista. Voi olla, ettei minun kannata luottaa taaskaan tarkkaan aikataulusuunnitelmaan;) Ja voi olla, että meidän kannattaa ostaa ketjut matkaan joka tapauksessa. Ihanan alkeellista. tihihihihi.

Monday, November 26, 2012

Goodbye Gobble, Tervetuloa Tonttu

Kiitospäivä vietetty. JES! Nyt saa alkaa hömpötellä joulujuttuja ihan virallisesti. Meidän naapurit ripustivat jouluvalonsa jo pari viikkoa sitten, mutta mieheni sanoi jyrkän EI:n, kun ehdotin samaa. -Mutku noi toisetki... -EI! ennen Thanksgivingiä.
Tyranni. Joka vuosi kannattaa kuitenkin yrittää;)

Minulle tämä hömpöttely tarkoittaa joulumusiikkia ja -valoja, kynttilöitä, joulupalloja, glitteriä, kultaa, hopeaa, ripaus punaista. Kaikkea ihanaa! Sellaista rauhallista rakkaus-tunnelmaa. Ainoa vuodenaika, kun osaan itsekin rauhoittua, hengittää syvään, istua hiljaa, katsella tunnelmallisia valoja ja kuusta, olla vaan.

Koska joulumusiikkia saa kuunnella vain kuukauden, sitä kuuntelen joka paikassa ja koko ajan. Löytyy Rod Stewartin, Christina Aguileiran, Mariah Careyn, Tony Bennetin, Frankin... you name it, I have it, joululevyt. Mieheni saa näppylöitä, mutten välitä. Annan musiikin soida joka tuutista, rokahtavammat versiot, virret, jopa Titi-nallen joululevy saa soida. Jaiks.

Kiitospäivän pidennetty viikonloppu vietettiin suunnitelman mukaisesti hyvin perhekeskeisesti kotona, staycation henkisesti. Anoppi syötettiin kaikilla kiitospäivän "herkuilla" ja perjantaina illallistettiin ystävien luona. Pyjamissa oleiltiin iso osa ajasta. Family roomimme näytti leiriltä. Pitkän viikonlopun kohokohta oli Xbox Kinectin kotiintulo. (meidän vanha xbox versio ei tietty toimi täällä, joten oli aika hankkia uusi.) Disneyland on kierretty virtuaalisesti, laskettu jokea, kelkkailtu ja  tanssittu aivan hurjana. Aivan mahtavuutta oli huomata, että vanha Lips-karaoke peli toimii tässä versiossa(!), samoin Guitar hero. Lauantai-illan myöhäisinä tunteina jouduin huomaamaan, etten ihan yllä Alicia Keysin tasolle, mutta hauskaa oli ;) Minulla on paikallisille ystäville uutisia; ensi kerralla meillä järjestetään sekä dance off, että sing off;) Tervetuloa kylään!

Viimevuotista kaavaa seuraten, kävimme syömässä San Josen The Old Spaghetti Factoryssa, joka on tosi perheystävällinen ja takuuhyvä paikka. Ei gourmet, mutta hyvä perheravintola ja sieltä suuntasimme  Christmas in the Park-alueelle katsastamaan tämänvuotiset joulukuuset ja koristeet. Se on vähän niinkuin paikallinen Stockan jouluikkuna. Puisto koristellaan upeaksi, siellä on myös luistelurata ja tivolilaitteita. Lapset pääsivät muutamaan laitteeseen, me aikuiset (lue: minä) nautimme yleisestä joulufiiliksestä. Joulun odotus on parasta.

Viikon kuluttua pärähtää Jouluradiokin soimaan. Sitä soitin vanhalla työpaikalla läppärin kautta koko joulukuun. Työkaverit loivat minuun iltalypsykatseita... Toivottavasti joku on ottanut soihdun kantaakseen siellä toimistolla Suomessa;)

On siis tullut syötyä, juotua, rentouduttua ja kotia koristeltua; Aarikan tondet nököttävät sivupöydällä, 30 metriä jääpuikkovaloja on ripustettu koristamaan talon edustaa, joulupalloja on ikkunoissa ja tämän vuoden teemani mukaisesti lumihiutale-aiheista oheistavaraa alkaa olla riittämiin;). Piparitaikinan aion tehdä ekaa kertaa itse, glögiä on haettu Ikeasta. Suomi koti-ikävä hiipii taas päälle. Sylvian joululaulua tai Varpusta jouluaamuna en uskalla varmaan kuunnella ollenkaan.

Ikävä on lunta ja pakkasta ja perhettä. Olen googlettanut hiihtokohteita ihan hurjana. Tapanina taidamme suunnata hiihtämään, saa lumen nälän ainakin tyydytettyä. Uusi karvahattukin tuli ostettua;) Tein ruokaa se uusi hattu, yksin kerroin päässä, keittiössä, kun olin siitä niin onnellinen. Mieheni tuli kotiin, katsoi minua sivusilmällä, pyöritti päätä ja käveli ohi, mitään sanomatta. Pitää minua vähän hulluna. Ai että mua nauratti. Loistavaa tilannekomiikkaa;) Kun vedän vielä turkisliivin päälle, minua luullaan taas venäläiseksi. Oh well. Haitanneeeko tuo mittään, ovat pölyttyneet kaapissa liian kauan.

Täällä palmujen varjossa siis epätoivoisesti ripustelen lumihiutaleita ikkunoihin ja odotan, että joulunpyhien aikaan tuntisin pakkasen nipistelevän poskia. Saatan jopa syödä lunta, kun sitä näen;)

Tataa!

ps emme välttyneet Black Friday shoppailulta. Matkalla ystäviemme luo illalliselle halusin ehdottomasti pysähtyä Bloomingdale'silla. No, kuten arvata saattaa, ei me mitään alennuksesta ostettu, mutta synttärilahja käsilaukku odottaa nyt kangaspussissaan. Ihanan rouhea, Marc Jacobsin arkinen klassikko. jeee. Mission Accomplished;)

Wednesday, November 21, 2012

Giving Thanks

On taas se aika vuodesta, kun pysähdymme kiittämään. Viime vuonna tähän aikaan olin tuskaisessa koti-ikävässä, vähän niinkun salaa. Tilanne laukesi Thanksgiving illallispöydässä, jonka ääressä pyyhin jatkuvasti kyyneleitä, toisin sanoen itkeä tihrutin. Ei tuntunut oikealta olla täällä, oli oma kotikin vielä ihan hakusessa, oltiin sellaisessa kummallisessa välitilassa. Matkalla takaisin anoppilaan vollotin ihan vapautuneesti. Teki tosi hyvää.

Kyllä juhlapyhät tulisi viettää oman perheen ja sukulaisten kanssa. Anopin läsnäolo ei ihan korvaa omaa isää, äitiä, veljeä, hehheh .;) Tästä vielä selviän, mutta jouluna tulee tekemään tosi tiukkaa. Taas. Täytyy haalia paljon ystäviä ympärille ja roikkua skypessä ihan harrastukseksi asti. Kiitospäivän juhlan jälkeen alkaa vuoden tunnerikkain ja tavallaan paras aika; joulun odotus. Voi äiti.

Tänä vuonna toteutamme Thanksgivingin kunnolla. Koristekalkkunoita nököttää ruokasalin pöydällä, anoppi tulossa kylään, kaikki perinneruoat laitetaan tarjolle. Minä en ole mikään stuffingin tai  kalkkunan fani, joten keskityn perunamuussin ja jamssin syöntiin, ehkä myös viininjuontiin(Pumpkin pie:kin maistuu huonolta piparitaikinalta;)

Mieheni odottaa ruokia vesi kielellä. Minua helpottaa, etten joudu raatamaan keittiössä tuntikaupalla tehden epämieluisia ruokia. Kaikki ruoat tilattiin valmiina;) Vähän niin kuin Rachel Zoe Facebookissa: "Hmmm starting to plan...what to make for Thanksgiving? And by that I mean, where to cater in from? ;)" Ditto ja Peukku perään click. Joulun teenkin sitten suurella hartaudella alusta loppuun asti itse.

Lapset ovat keskiviikosta perjantaihin koulusta vapaalla, me aiotaan koristella kotia, herkutella, pelata yhdessä, chillailla. Ainiin, pitää minun töitäkin tehdä, vähän. Saimme myös kutsun ystäville illalliselle, joten kaikkea kivaa luvassa. Taas.

Cherry on top, sain kutsun tanssitapahtumaan Thanksgiving aamuksi... katsotaan miten pysyn perässä, luvassa U-Jam puolitoistatuntinen tuttujen ohjaajien kanssa...siistii. Kaipaan haasteita ja supertanssijoita ympärilleni, jotta oma suoritukseni paranee;) Inspiroidun varmasti taas uutta koreografiaa suunnittelemaan. Ja toivottavasti en pyörry, yritän kuitenkin liikaa. Vain ammattilaiset hyppäävät metrin korkeuteen...Mutta ihanaa, että kutsuttiin mukaan! Toivottavasti en häpäse kutsujaa hortoilemalla sinne tänne jalat ihan solmussa;)Olen onnekas, kun on hienoja ihmisiä ympärillä, sekä tietty kiitollinen, kuten juhlan henkeen kuuluu.

Siis odottavissa tunnelmissa ollaan. Tarkoituksena laittaa jouluvalot ja sytyttää lyhdyt. Tänään. Ihanaa, ihanaa. (Ikean iso valotähti pääsi just ruokasalin ikkunaan tunnelmaa luomaan.)

Thanksgivingin vieton perinteisiin kuuluu kertoa muillekin, mistä on kiitollinen. Minä olen kiitollinen mm näistä asioista: Lapsistani, joista on kasvamassa huumorintajuisia, viehättäviä, reiluja, sympaattisia ja rohkeita. Miehestäni, kehen rakastun aina vaan uudestaan ja kenen kanssa viihdyn aidosti. Vanhemmistani ja isoveljestäni, jotka ovat läsnä elämässäni tukemassa, auttamassa, antamassa neuvoja, kun niitä kaipaan. Myös antamassa palautetta ihan pyytämättäkin;) Olen aika peruspositiivinen ja peloton, kiitos. Sain heiltä siipeni lentää.

Olen kiitollinen siitä, että me pärjäämme täällä, uudessa alussa, aika kovassa paikassa. Elämä on valintoja, myös asenne. Olen kiitollinen siitä, että näen pilvissä hopeareunuksen, jollen heti ja aina, niin hetken kuluttua. Olen kiitollinen kaikille tapaamilleni ihmisille, jotka ovat avanneet silmiäni uuteen ja vaikuttaneet elämääni ja asenteisiini positiivisesti, ja erityisesti niille urpoille, jotka ovat saaneet minut sisuuntumaan ja pahoittamaan mieleni. Minua ei lannisteta, teidän takia yritän vielä kovemmin ja onnistun. Näette perävaloni, kun ajan ohitsenne;)

Olen kiitollinen siitä, että vanhat hyvät ystäväni pysyvät läsnä, riippumatta siitä, missä olen. Ja uusista ystävistä, joiden kanssa jaamme elämyksiä ja luomme muistoja. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta pääasiassa olen kiitollinen siitä, että olemme onnellisia ja perusterveitä. Kaikki on hyvin. Kun elämän peruspilarit ovat kunnossa, pienet iskut eivät tunnu missään, tuovat vain pirteää lisämaustetta.

Katsotaan pystynkö kertomaan kiitollisuuden aiheitani huomen illalla kuivin silmin. Epäilen syvästi, mutta tänä vuonna kyyneleet tulevat liikutuksesta ja ilosta. Lasten kiitollisuuden aiheet, liikuttavat varmaan eniten.

Tataa!

ps Perjantaina koittaa Black Friday, silloin rynnätään shoppailemaan vailla minkäänlaista järkeä ja suhteellisuudentajua;) Itse asiassa sinne shoppailemaan rynnätään jo suoraan illallispöydästä, sillä parhaat diilit ovat tarjolla Thanksgiving iltana tai puoliltaöin. 42-tuumainen telkkari irtoaa 199 dollarilla, jos jaksaa paikalle jonottamaan. Hullut Päivät kalpenevat näiden tarjouksien rinnalla...Katsotaan pystynkö välttelemään ostoskeskuksia koko perjantain, suoraan illallispöydästä en ainakaan aio ampaista. Jään mieluummin sulattelemaan sohvalle.

Monday, November 19, 2012

Nakitjamuusi-Foody?

Yksi asia minua on ihmetyttänyt jo VUOSIA. Tyypillisestihän amerikkalaiset eivät puhu kuin, no, amerikkaa. Coloriin on turha tunkea u:ta, centre kirjoitetaan center ja kaikki meille koulussa opetetut Oxford englantiin perustuvat opit voi heittää romukoppaan. Täällä olet kummajainen. Eurotrash.

Yksikielisyys ei minua suinkaan enää hätkäytä, vaikka pidänkin sitä äärimmäisen ignoranttina suhtautumisena muihin kulttuureihin ja maailmaan;) (oli pakko päästä sanomaan) Koulussa vieraiden kielten opiskelu ei ole edes vaihtoehto, mutta koulunjälkeisiin kerhoihin saa toki maksusta osallistua. Meidän tytöt tulevat osaamaan espanjaa tai kiinaa, tai molempia, suomen ja ameriikan lisäksi;)

Enivei, se, mikä pysäyttää minut lähes aina, on paikallisten tietoisuus muiden maiden ruoista, ruoka-aineista ja sisällöstä. Jonkin asteisena foodyna, pidän tästä ominaisuudesta. Yritän itsekin oppia wontonini. Mielenkiinto muuhun maailmaan näyttäytyykin siis ruoan kautta.

Väitän, että olen aika kansainvälinen tyyppi. Olen opiskellut ja asunut ulkomailla muutamaan otteeseen ja matkustellut laajasti. Olen lähes kaikkiruokainen, yllytyshullu, kokeilija ja nautiskelija. Syön siis muutakin kuin lihamakaronilaatikkoa, enkä kuljeta ruisleipää mukana matkakohteisiin. Siltikään, sushi kurssit käyneenä, en rennon letkeästi heittele maki- ja nigirisanastoa sivulauseissa, enkä pysty tilaamaan summanmutikassa kiinalaisen ravintolan listalta Kung Pao:ta, sillä en yksinkertaisesti muista mitä siihen tulee, puhumattakaan mu shuista ja muista. Ihan urpona lunttaan aina menusta.

Japanilaisissa ravintoloissa en enää edes yritä. Japaninsa tuntevana mieheni tilaa kaiken. Istua mössötän siinä ja odotan minkälaista rullaa pöytään kannetaan ja syön hyvällä ruokahalulla. Hän tuntee kiinalaisen, japanilaisen, persialaisen, italialaisen ja meksikolaisen keittiön sanaston oikein ja väärinpäin. Aika seksikästä. Jos on lapsesta asti tottunut siihen, että on kirjaimellisesti kaiken maailman ruokaa lähinurkilla tarjolla, ei voi muuta kuin oppia. Olenko minä sittenkin elänyt metsissä ja luolissa? Välillä tuntee olevansa vähän juntti.

Ostin pari vuotta sitten lapsille minimaaliset pinkit ja punaiset syömäpuikot Tokyo Kanista. Osaavat sitten myöhemmin syödä puikoillaan tyylikkäästi. Itse olen vieläkin huono ja soijakuppini näyttää ruokailun jälkeen aina riisipuurolta. Slippery suckers.

Tilanne huvittaa minua. Ja toki tällä alueella asuu normaalia kultivoidumpia amerikkalaisia, eikä jonkun keskilännen osavaltion pikkukaupungissa tieto olisi samaa luokkaa, mutta minulle tämä on ihan oikein. Mitä ikinä keksitkään haluta, jo löytyy. You name it, we've got it. Ähäkutti. Turhaan tunnen jonkinlaista ylemmyyttä haarukalla pihviään nyhertävän lenkkitossukaverin edessä? Ehkei hän olekaan niin barbaari kuin luulin;) Vaikka osaan syödä veitsellä ja haarukalla, laittaa servietin kauniisti syliini enkä huutele ruoka suussa, en välttämättä silti tiedä mitä syön;) Tasapeli? Oppia ikä kaikki.

Tataa!

ps kannattaa muuten kokeilla Korean BBQ ravintoloita! Ruoat kerätään ja grillataan itse pöydässä. Ähkyvaara, muuta en sano;)

Cajun food-paikat, joissa äyriäiset tilataan per pauna, ovat myös kokeilemisen arvoisia! Tämä testattu ja hyväksi todettu. Pingottaminen kannattaa jättää kotiin; ruoka syödään sormin ja tarjoillaan muovipusseista. Käsidesille oli käyttöä;) (olemme niin ruokakeskeisiä, että mietin jopa matkailua tämän ruoan perään? New Orleansiin, maybe? Southern hospitality ja cajun, creole food. Laihduttajat älkööt vaivautuko.)

Friday, November 16, 2012

Vastaiskuun!

Tää elämä on ollut yhtä ruikutusta. Nyt se loppuu.(ruikutus, ei elämä) Aurinko paistaa, sää on kirpeä. Aamuisin siinä 7-8 aikaan, lämpötila on alle kympissä, jossain viiden ja seitsemän asteen hujakoilla, mutta kiipeää iltapäiväksi kahteenkymppiin. Kerrospuetaan ihan jengissä.

Minä nautin. Ah, vihdoin saa käyttää saappaita, ballerinoja ja isoja villatakkeja. Suomessa ostin villatakit seuraavin kriteerein; onks tää liian kuuma sisällä? Näkyykö helma urposti takin alta? Maxivillis olis ihana, mutta millon sitä käyttäisi? Meneekö rapaan? Ovatko hihat liian paksut, tuleeko slimmatun takin alla tönkkö olo? Täällä mikään noista argumenteista ei ole validi, takkia kun ei villatakin päälle tartte laittaa. Jippijau!

Pakkopysähtymisen ja sairastamisen jälkeen elämä näyttää aika hyvältä. Minä taas näytän aivan kauhealta. Ihon kelmeä sävy on onneksi matkalla tuttuun kalpeaan, mutta juurikasvut ja ihon ohuet juonteet ;) oikein tunkevat framille. Lääkärissä käynnistä se alkoi; sain lääkekuurin ja jouduin erinäisiin verikokeisiin, osa ihan normia, perussettiä. Tulen myös saamaan pari piikkiä, eli rokotteita menossa vanhaksi. Milloin muuten tarkistit omat rokotteesi?

Tuumasta toimeen; nyt on varattu kasvohoito, kampaaja, hammaslääkäri jne. Ripsiin tummaa, hiuksiin kiiltoa, itseruskettavaa peliin ja eiköhän tästä väsyneestä räähkästä vielä ihan salonkikelpoinen saada;) Vuosihuoltoviikot edessä. Aion myös syödä kevyemmin, ainakin seuraavat 5 tuntia;) ehkä. Voi kun sitä ihan normipäivänä muistaisi miten onnellista on olla perusterve. Se ei loppujen lopuksi ole mikään itseisarvo.

Vaarallista on muuten myös olla ihan mökkihöperönä kotona; tässä vaiheessa on mennyt keittiön verhot ja tuolit uusiksi, makuuhuone kaipaa uutta isoa peiliä, tv-huone uusia tyynyjä jne. Olen myös saanut paljon aikaan; papereita on mapitettu, tasoja siistitty, siivottu, pyykätty, googlailtu hotelleja ja matkakohteita ja katsottu monia vanhoja valokuva-albumeita;) Tilasin myös uusia zumbavaatteita, sehän on vähän niinku urheilua;)

Uuteen työprojektiini kuulu mm crossfit valmentajien tapaamisia, joten yritän senkin takia päästä normi energiatasoon kiinni;) (suhteellisen timmiä porukkaa..)vatsa sisään, selkä suoraksi, rinta ja peppu ulos, pirteä ilme, vai-miten-se-nyt-meni? Tällä hetkellä turvaudun vielä meikkipurkkiin ja poskien nipistelyyn;)

Keskiviikkona kokeilin vanhaa hyvää broadway tanssituntia, mutta syke hyppi välillä ihan pilviin. Ei hyvä. Huomenna aion taas uskaltautua ohjaamaan, vuorossa aina kiva Waka Waka , Gipsy Kingsin salsa on harjoittelun alla. Musiikki antaa mieletöntä voimaa!  ja Gipsy Kings vie minut aikamatkalle opiskeluaikoihini ulkomaille, pieneen baariin, jossa me salsattiin espanjalaisten kanssa ihan hulluna. Jalka siis vipattaa, eli mennään vaikka hissutellen, mutta pää hajoaa, ellen pääse liikkumaan.

Pysykää terveinä!
Tataa!

Tuesday, November 13, 2012

Only in America episodi 5

Tämä sarja on jäänyt ihan hävyttämön vähälle huomiolle.. Ehkä silmä on tottunut kaikkiin omituisuuksiin tai sitten olen seurannut esimerkiksi lastenohjelmia liian harvoin.

1) "Onneksi" satuin pistämään pääni tv-huoneen ovesta sisään juuri kun tätä peliä mainostettiin. Jouluksihan ostetaan aina uusi koko perheen lautapeli, jota sitten keräännytään pukin tuomissa uusissa yöpuvuissa pelaamaan. Voittaja on löytynyt. Mikä mahtava idea!klikkaa tästä - I'm sorry:)
Only in America

2) Minulla on krooninen vauvakuume, ja kun näen ihania vauvajuttuja, mietin, että, tuollaisia ei muuten muutama vuosia sitten ollutkaan, mutta jos vielä.... No, tämän tuotteen kohdalla, en sitten ajatellut niin. (Saatiin  kyllä mieheni kanssa kauheat naurut, kun leikittiin ajatuksella;))





JAIKS!

Halloweenin, tai Valentine's dayn aikaan voisin hyvin varustaa pienen ihmisen esimerkiksi noilla ihanilla pusuhuulilla, katso tästä, ylärivi, Gimme a Kiss, toinen oikealta;)
Only in America


3) Suomessa meidän kaapista löytyi aina tiivistemehua. Sehän kuuluu jo kansanperinteeseenkin. Ennen vanhaan juotiin itse pullotettuja, kiitos mummi!, musta- ja punaviinimarjamehuja, sittemmin siirryttiin mehukattilinjalle. Täältä en ole tiivistemehuja löytänyt, paitsi Ikeasta, tosi kallista puolukkamehua, jota sitten roudataan kotiin pullokaupalla. No, naistenlehteni lukeneena, tiedän, että vettä pitäisi juoda koko ajan, mutten jaksa, ei maistu, ei oo jano.

Lipittelisin jotain, jossa on vähän makua, muttei kaloreita. Nää Miot, on minusta vähän pelottavia, vaikka tämä onkin hauska;) Jääteehen kilahdin oikein tosissaan viime keväänä. Sattuipa hyvin, olen jääteen luvatussa maassa! Ja starbucksissa on kausittain ihania refreshereitä, kuten lime ja hibiscus, nam!

Asiaan, näitä uusavuttoman jääteeputkiloita ostin sitten ihan innoissani, kunnes rupesi niissä käytetty aspartaami ällöttämään.. murinaa. Nyt olen palannut old school valmistukseen ja ostelen erilaisia marjaisia teelaatuja.






4) Joulun tulo innostaa katselemaan ympärilleen. Kummilapset saavat paketeissaan perinteisiä oshkosheja ja gappeja, mutta niiden kummilapsien vanhemmille on aina kiva katsoa jotain pilke silmäkulmassa. En ole tälle vuodelle löytänyt vielä mitään hullunhauskaa, helposti lähetettävää, enkä nyt voi tässä paljastaa, vaikka olisinkin, etten pilaa yllätyksiä ja monta hyvää ostospaikkaa on vielä katsastamatta. Ikkunaostoksilla käyminen on muuten lempihommia sen aidon ostoksilla käymisen lisäksi;)

Tataa!

ps täällä ollaan vieläkin toipilaana, mutta pikkuhiljaa normalisoidun.

Thursday, November 8, 2012

Karmea 48-tuntinen

kuva lainattu
Olen istuma-asennossa, enkä vapise. Tätä oli vaikea uskoa vielä eilen, saati sitten tiistaina.

Maanantai oli mahtava, kuten maanantait usein ovat, mikä kummastuttaa minua jollain tapaa. Jostain kumman syystä olen saanut hyviä uutisia, tavannut uusia upeita ihmisiä, luonut hyviä bisnesyhteyksiä, juuri maanantaisin. Hmm..tosi aikuista.

Täksi maanantaiksi olin saanut kutsun Marimekon liikkeen avajaisiin, jonne olin menossa piipahtamaan ystävättäreni kanssa. Ennen lähtöä vitsailin, että kropassani on omituinen tunne. Ihan kuin olisi irtisanomassa sopparia? Kolottaa omituisesti. Mutta, eipä se menoa haittaa. Korkoa jalkaan ja lisää huulikiiltoa.

Myöhemmin illalla, kotona, tuli yhtäkkiä kylmä, sitten ihan hirveä horkka ja tuntui siltä, kuin kroppa olisi valettu sementtiin. En meinannut jaksaa ylös sohvalta. Kuumemittari kehiin, kappas, 39 astetta, oho! Hirveässä tärinässä nukkumaan kahden peiton alle. Yö oli aivan kammottava. Tärisin joko kylmästä tai nukuin hikilätäkössä. Hampaat kalisivat, jalat ja kädet jääkylminä. Ylösnouseminen oli pakollista ja aivan karmeeta. Lisään tähän vielä, että kovan kuumeen nostattaja oli joku vatsapöpö. Nuff said.

Tätä riemua jatkui kaksi kokonaista päivää, 48 tuntia. Auta armias. Kuume ei meinannut laskea millään, ja kun se nousi yli 40 asteen en voinut muuta kuin voivotella. Hyvin hiljaa voivotella. Ei ollut voimia edes kunnon itsesääliin. En jaksanut olla jaloillani, kun pyörrytti ja kroppaan sattui. Sain suonenvetoja, lihas - ja vatsakramppeja. Ajattelin vaan, ettei tämä voi enää kauaa kestää ja kaaduin takaisin sänkyyn tajunnan rajamaille. Mikä onni, että mieheni pystyi tekemään työnsä kotoa. Minusta ei ollut mihinkään.

Eilen illalla, kun makasin puolihorteessa sohvalla, kuopukseni tuli viereeni kiukuttelemaan. Ei suostunut tulemaan lähelle, ei kertomaan koulupäivästä, ei mitään. Mulkoili vaan. No, sattuneesta syystä en jaksanut nousta, mutta kun sain hänet lähelle, kerroin, että kunhan äiti tästä paranee, sitten tehdään jotain kivaa, jooko? Ehkä olen huomenna jo parempi? Minulla on ollut sinua jo ikäväkin, kun olen vaan nukkunut ja ollut tosi kipeänä. Sitten alkoi itku.

Pieni kulta alkoi itkeä oikein kunnolla, kiipesi syliin ja sanoi, että hänellä on ollut ikävä äitiä. Piti oikein lujasti kiinni ja nyyhkytti menemään. Olet vaan maannut, me ei olla oltu sun kanssa, et ole tehnyt meille aamupalaa etkä eväitä ja nukut vaan. Oli pieni äidille oikein vihainen, kun olin "ollut poissa" kaksi päivää. Esikoinen kirjoitti minulle kauniin kirjeen ja toivotti pikaista paranemista, kävi aina varovasti kyselemässä jotain ja molemmat kävivät välillä surusilmin peittelemässä ja tuomassa pehmoja. Voi apua.

Enpä ollutkaan siinä omituisessa kuumehorkassa tullut kertaakaan oikeastaan ajatelleeksi sitä, miten ehkä pelottavaltakin? äidin sairastaminen saattaa lapsista tuntua. Huikkasin vällyjen alta vaan  jotain, kyllä tää kohta tästä...Normaalisti touhuan aamusta iltaan, flunssassa nappaan droppia ja touhuan. Asiat täytyy hoitaa. Nyt en kertakaikkiaan kyennyt. Äitien ei kai kuulu sairastaa? En minä ainakaan muista omaa äitiäni makaamassa puolitajuttomana sängynpohjalla...

Pysähdyin oikein miettimään milloin olisin ollut noin voimaton räähkä lasten edessä? En varmaan ikinä. Viime talvena koko perhe sairastettiin joko influenssaa tai enterorokkoa, mutta silloinkin olin kunnolla poissa pelistä vain puoli päivää, kovassa kuumeessa. Kyllä nää amerikkalaiset pöpöt on toista luokkaa ja minä olen niille näköjään loistava alusta. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, viimeiset pari viikkoa ovat olleet üüberkiireisiä, eli ehkä kroppa tosiaan sanoi, että nyt riittää. Otat rauhallisemmin. Otin..

Olin viikko sitten lauantaina "markkinointileirillä", missä puhuttiin yhdestä intohimostani, brändäämisestä. Jos normaalisti "high energy and upbeat" ihminen saapuu juhliin jotenkin masentuneen oloisena, hän on rikkonut brändilupauksensa, aiheuttanut pettymyksen muille. Niinpä, it's all about expectations, right?

Yritän tässä nyt sitten toipua, aloittaa normaalin elämän, tehdä rästityöt ja uusia hommia, uskallan varmaan kohta jo syödäkin jotain kunnollista. Zumbaakin pitäisi harjoitella ja muutenkin urheilla, leipoa ja laittaa...Ei muulla niin väliä, mutta jos oma brändi kärsii, sitten on piru merrassa. hehheh;)

Voikaa hyvin;) Tataa!

ps pienenkin toipumisen huomaa heti; kun laahustaa sumussa ja karmeessa olotilassa pari päivää ei kodin siisteys, pikkuvaatekasat tai muut sotkut voisi vähempää kiinnostaa. Niitä ei oikeastaan edes näe. (tällaistako on miehenä?;)) Nyt, kun kropassa on taas virtaa, pyykkikone huutaa, keittiön tasot on putsattu ja noin 16 erilaista mukia ja lasia, lautasta ja haarukkaa on kerätty ympäri taloa ja ladattu tiskikoneeseen...I'm back.





Friday, November 2, 2012

Another Halloween, jipiii...

Halloween-pop up storet ilmestyivät katukuvaan kuukausi ennen itse juhlaa. Pitkin hampain kävin taas muutaman kerran niissä, pakon edessä. Minua pelotti ihan yhtä paljon kuin lapsia. Joka kulmalla nökötti irtihakattu pää, zombievauva, noita (ja se scream-ukko). Kävelin katse maahan käännettynä suurimman osan ajasta, sillä aidonkokoiset nuket ovat ällöttäviä. Miksi? Oi Miksi?

Kun eräskin myyjä yhtäkkiä kurkkasi hyllyn takaa, meinasin saada härtslaagin. Metrinkokoisen karvaisen hämähäkin edessä oli johdon päässä mokkula, jossa luki step here. Oletko hullu? En tietenkään astu.

Me suosimme koristeluissa monivuotista, klassista linjaa. Ei mitään kauheita muovihökötyksiä, vaan valurautaa, metallia ja sen sellaista. Kurpitsoja, hämähäkkejä ja yksi lepakko. Tavara tietty lisääntyy vuosi vuodelta, mutta keskitytään laatuun. Voiko hämähäkki olla tyylikäs? Voi. Eikä lyhtyjä voi koskaan olla liikaa.

Saimme tänä vuonna kutsun aivan mahtaviin Halloween bileisiin, itse asiassa kaksiin, toiset suomalaisporukalla illalla, toiset naapurien kesken päivällä. Oli kiva juhlia Halloweenia ensin ystävien kesken ja sitten uusien amerikkalaisten tuttujen kanssa lastenkutsuilla. Naamiaiset ovat aina hauskoja, Kiitos.

Kun itse Halloween-ilta sitten koitti, kävimme koululla todistamassa paraatin ja illan pimetessä suuntasimme Los Gatosin alueelle "virpomaan". Alue on mahtava. Poliisi sulkee tietyn alueen katuja, joiden asukkaat ottavat juhlan tosissaan. Aivan upeita koristeluita, ja tietty aivan kamalan pelottavia joukossa! Mielessä jopa kävi, jos jonain vuonna pitäisi itsekin jotkut ihan üüberhirveät juhlat, koristelisi talon sisältä ja ulkoa, olisi korttelin hurjin haunted house, jota ihmiset tulisivat katsomaan kauempaakin...hmmmm. Tilapäinen mielenhäiriö varmaan ;)

Tarkoitus oli tavata ystäväperhe ja yhdistää voimamme, karkki tai kepponen- hulinoissa. No, tarkoitukseksi jäi.

Ennen lähtöä kuopukseni vaikutti vähän nuutuneelta, mutta oli innokas lähtijä. Toisen talon kohdalla pieni sanoi, että mahaan sattuu. Joojoo, sattuu, siis pelottaako sinua? Ei. Mahaan sattuu. Kolmannen, neljännen talon kohdalla oli uskottava, että jokin on vialla. Pinkki kurpitsakori ojennettiin äidille, pikkuinen meni vatsaa pidellen kyykkyyn. Jaha. Soon sit siinä.

Mieheni kantoi pientä muutaman korttelin, minä vein isompaa kaninkorvat päässä talolta toiselle. Fiilis alkoi toden teolla lopahtaa ja huoli kasvaa. Päätettiin suunnata takaisin kotiin. Matkalla autolle pieni sitten oksensi oikein kunnolla. Että sillä tavalla. Isommalle tuli sympatiasta paha mieli, kurpitsakoreissa oli vain muutama surullinen karkki. Happy Halloween! yeah, right.

Otin paljon kuviakin, mutta eivät koristeet päässeet oikeuksiinsa. Kaduilla vallitsi mielettömän hauska tunnelma, ihmisiä oli tosi paljon liikkeellä. Sellainen kamala neulanaama jäi erityisesti mieleen. Hyi. Tämä juhla on joillekin vuoden kohokohta. Ihmiset panostavat kauhujuttuihin ihan tosissaan, joillakin oli tosi hienoja virityksiä, vaikka oma lemppari olikin Wizard of Oz- teemainen talo;)

Meni miten meni, yksi Halloween taas selvitty. Nyt kohti viikonloppua ja Thanksgivingiä.
Tataa!


Fiiliksiä meiltä
ja muilta...


aika tyypillinen esimerkki illan annista

Tuesday, October 30, 2012

Dirrrrty Girls

Kaikkea sitä pitääkin keksiä! Bongasin Dirty Girl mud run- mainoksen muutamia kuukausia sitten netissä, kun etsin paikallisia juoksutapahtumia. Tämän nähtyäni, innostuin heti.
Mieheni oli puhunut Tough Mudder- kisasta, johon en edes kuvittele ikinä osallistuvani, mutta tämä naisille suunnattu vitonen kuulosti tarpeeksi pähkähullun hauskalta idealta toteuttaa. Sitä paitsi, oli aika taas lenkkeillä;)

Päätin kutsua koolle tiimin. Pahaa aavistamattomat ystävättäreni joutuivatkin leikkimieliseen tilanteeseen, jossa sanoin vain Sanokaa Joo?! Trust me. JOO; neljän sisukkaan ja aivan fantastisen suomalaisnaisen voimin sitten rekisteröidyttiin ja eiku kisaamaan.

Tutustuttuani kisan reittiin, alkoi hirveä paniikki ja mummoilu. Hyi kamala, vesieste on ekana, siinähän kastuu, hyi, pitää kiivetä seinän yli, apua, en uskalla, tulee korkeanpaikan kammo. Tunnelin läpi ryömiessä iskee ahtaan paikan kammo ja  kynsien alle menee mutaa. Yäk.Onneksi tämän hurjan temppuradan suoritusta ei ajasteta ja jokaisen esteen kohdalla lukee myös:"Go Around, we won't tell anyone" Päätin jo etukäteen, että huumorilla sitten, kiljutaan ja käkätetään, mennään omaa tahtia. Yhdessä, tiiminä, ketään ei jätetä, kannustetaan autetaan! (lue: pusketaan verenmaku suussa perkele)

Juoksupäivä valkeni aurinkoisena. Vatsanpohjassa lenteli lauma perhosia. Ihan hurjissa täpinöissä saavuimme perille ja kokoonnuimme perheinemme. Kamalinta oli nähdä yltäpäältä mudassa olevia naisia juoksevan maaliviivan yli, kun oma paita hohti vielä valkoisena;)  Pompahtelimme innosta. Huddle, kimppahali! Starttiviivalla into oli ihan huipussaan; musiikki soi, MC huudatti, innosti, tanssitti, silmiin oikein kirahti vedet, kun ampaisimme juoksuun. Wohoooo, täältä tullaan!

Juoksu oli mahtava! Hölkkäsimme ripeään tahtiin, juttelimme, naureskelimme. Pidimme yllä just sopivaa vauhtia. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua;) Joka puolelta kuului naisten naurua, juttelua, kiljumista. Mukana oli jokaisen kokoista ja ikäistä temmeltäjää. Mahtava fiilis; kyllä energiset naisporukat ovat voittamattoman upeita! Ylävitosia ja rapaa lensi. Kaikki kannustivat toisiaan. Ikäväksemme todistimme myös muutaman kunnon loukkaantumisen.

Ensimmäinen mutaeste mentiin käsi kädessä varovasti, seuraaviin laskeuduttiin rohkeasti jo mahalleen. Se tunne, kun kengät täyttyvät mudalla ja joka askeleella sitä lörpsähtää varpaiden välistä. jaiks...

Verkkojen ali piti ryömiä, seinien yli kiipeillä. Vaikein ja pelottavin oli monta metriä korkean köysiverkon ylitys. Siinä pelotti. Oikeasti. Muu oli helppoa ja hauskaa. Kun loppu jo häämötti, halusimme hidastella. Nytkö tää jo loppuu? Vikaan mutaesteeseen heittäydyimme oikein kunnolla uimaan. Mahtavaa! Nälkä kasvoi syödessä.

Sitten pakollisia hauskoja valokuvia, edestä, takaa, sivusta, räps räps. Ennen ja jälkeen, eikö? Harmi, että liikuimme valonnopeudella, sillä perheemme eivät ehtineet paikalle, vaikka me hidasteltiinkin. Olivat järjestäjät sanoneet, että reittiin menee ainakin 15 minuuttia kauemmin. Eivät tienneet, että suomalaisella sisulla painetaan kovaa!

Olin vitsaillut, että paikalla on toki huuhtelumahdollisuus, mutten tiedä onko suihku vai painepesuri. hehheh. No, tästä alkoikin päivän extremein osuus; asettauduimme satojen muiden, kuivuneeseen mutaliejuun sonnustautuneiden, naisten kanssa kiemurtelevaan jonoon. Totuuden valjettua ei oikein tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa; meidän ohjattiin telttaan, jonka lattia oli mutavellissä. Laukku sitten siihen, läts.

Vaatteet pois ja suihkuun. Whaaaaaat?! Ei ollut suihkua. Oli pressuilla rajattu alue, jota naispoliisi valvoi kädet puuskassa. Asfaltin päällä kiemurteli putkia, joista noin metrin välein suihkusi jääkylmää vettä 50 sentin korkeuteen. Voi hyvä isä. Ei muuta kun mukaan kyykkimään ja pyllistelemään. Nauratti ihan vietävästi. Enpä ole muuten ikinä aiemmin nähnyt yhtä monta amerikkalaista naista samaan aikaan alasti. Toiset toki yrittivät jotenkin roiskia vettä vaatteet päällä, toiset pestä itseään alusvaatteissa. Good Luck. Mutaa oli joka paikassa. Huhhuh.

Kokonaiskokemuksena aivan ykkönen! Tämä on ehkä koettava uudestaan... Ensi kerralla isompi joukkue, taas perheet mukaan, isot viltit, paljon coolereita, retkimeininkiä! Mieheni ehdotti myös retkisuihkua... Puun oksalle vaan letkua ja tankki aurinkoon lämpenemään. Kannatetaan!


Tataa!

ps oli muuten huvittavaa, että lapsia selkeästi inhotti ja ärsytti äitien mutalieju-look. Vuoroin vieraissa! Kyllä äiditkin tahtoo heilua! Heti tapahtuman tapahtuman jälkeen tuli mieleen, että mitäs sitä seuraavaksi keksisi?;) täällä kun voi sään puolesta harrastaa vaikka mitä...palataan asiaan.

Thursday, October 25, 2012

Pirulliset Playdatet

Kuva lainattu
Jos joku sanoo sinulle näin: Lapset eivät enää halua, että olen niin tiiviisti heidän elämässään mukana. Minun koko sosialinen elämäni loppuu, kun en saa enää olla koko ajan koululla ja harrastuksissa heidän kanssaan. Juokse. Oikeesti. Tai sano Get a Life. Toki, puhun itsekin siitä, etten haluaisi lasten kasvavan, mutta tällainen supertakertuvainen, lasten kautta eläminen aiheuttaa minulle näppylöitä. Jättinäppylöitä.

Tiesin, että me tulemme vaihtamaan koulua, joten en viime lukuvuonna jaksanut paljon porukkaan (lue muihin äiteihin) tutustua tai tehdä mitään vapaaehtoistyötä koululla. En oikein fanittanut sitä paikkaa muutenkaan, jos nyt ihan rehellisiä ollaan;) Good riddance.

Tänä vuonna on eri ääni kellossa. Koulu on mahtava. Oppilasaines on monipuolinen, opettajat ja rehtori, sekä vanhemmat mukavia. Koulu on tasoltaan ihan huippu, mutta jotenkin ilmapiiri ei ole aasialaisen suorittava. Koulu sijaitsee kukkuloiden syleilyssä, ihanalla paikalla. Ai, että me kaikki tykätään. Toimii.

Puhelimeeni on ilmestynyt kymmenkunta uutta numeroa, inboxiin paukkuu kummallisten nimien lähettämiä kutsuja, (miten lausuisit intialaisen nimen, joka alkaa kolmella konsonantilla?) milloin on kyseessä playdate, milloin jotkut synttärit tai muut. Alan entistä enemmän tajuta kotiäitien päiväohjelmaa. Pelkästään näiden mailien hoitamiseen menee aika paljon aikaa. Mailien määrä kasvaa lapsimäärän kaavaessa. Onneksi on vain kaksi. Päälle tulee PTA mailit ja luokanvalvojien mailit. Osa lapsista roudaa lähes päivittäin korokeistuintaan, boosteriaan, luokan eteen, sillä he joko carpoolaavat tai menevät playdateille monta kertaa viikossa. Kung fu-bussinkin kyytiin nousee aika moni. Time management nousee arvoon arvaamattomaan; heidän keittiöidensä seinäallakoihin koodataan varmasti jokaisen menot erivärisillä kynillä ;)

Vielä jaksan protestoida. Minä en halua, että lapseni käyvät monta kertaa viikossa jonkun luona. Miksi? Kaupan päälle tulee usein äiti. Minä haluan, että koulun jälkeen vietetään enimmäkseen rauhallisesti aikaa kotona, joskus myös harrastuksissa ja läksyihinkin menee paljon aikaa, molemmilla. Ja pitääks aina touhottaa? Minä nautin ajasta ihan vaan omien lasteni kanssa.

Mitä siihen bonusäitiin tulee, minulle ei riitä, että meillä on samanikäiset lapset. Pitää olla muutakin yhteistä. Minä en halua viettää montaa iltapäivää viikossa juoden kahvia, napostellen, puhuen lapsista. Sue me. Sitä paitsi iltapäivisin täytyy hoitaa muitakin asioita, kun aamupäivät menee aina töissä. Lapsia otan mielelläni välillä vuoroin meille, lähetän vuoroin muualle. Mutta rajansa kaikella.

Sanonpa tähän vaan, että kun tämä playdate- kierros on pyöräytetty kunnolla käyntiin, loppua ei näy. Kutsuja tulee koko ajan. Puhelin piippaa. Ainoa pelastukseni on sanoa, olen kiireinen, on töitä. Sanon noin aina, jos vaikuttaa siltä, että pitäisi taas olla kertomassa juttuja, nököttämässä keittiön jakkaralla, kahvikuppi kädessä, jonkun elämäänsä sisältöä hakevan naisen luona. Puuh.

Kaikki eivät toki ole onnettomia get a life- tyyppejä, mutta kenelläkään ei tunnu olevan kiire. Toiselle asettaudutaan olemaan. Minun mielestä playdate kestää kaksi tuntia, max. Olen taas se odd-one-out. Jos lapseni ovat kaverilla leikkimässä, saisinko minä sillä aikaa retkottaa omalla sohvalla, hiljaisuuden vallitessa ja lukea vaikka Läckbergin dekkaria? Kun on minun vuoroni ottaa lapsia meille, loihdin mielelläni viidelle ipanalle lounaan ja pyöräytän jälkkäriksi lämpimät chocolate chip cookiesit.

Hyvien ystävien kanssa (onneksi täällä on muutamia sellaisiakin!)on ihan parasta vain olla ja juoruta, vaikka tuntikaupalla. Mutta keksi nyt tikusta asiaa jonkun üübertylsän tyypin kanssa. Don't get me wrong, toki haluan, että lapsillani on paljon kavereita, mutta täällä kaikki lasten harrastukset tuntuvat vaativan aikuisen läsnäolon. ARGH. Haluaisin kuitenkin aikuisena ihan itse päättää, kenen kanssa minä leikin;) Lapsetkin päättävät itse. Mitäköhän tästäkin vielä tulee. Mieheni sanoi minulle "Deal with it." Minä kysyin häneltä, josko hän haluaisi itse ruveta kiertelemään eri äitien keittiöitä pari kertaa viikossa. Ei sitten halunnut. Ihme...

Tataa!

ps oli muuten komia minivanijono meidän talon edessä maanantaina, kun äidit ja nannyt hakivat lapsiaan kotiin. Olisi pitänyt ottaa valokuva, mutten kehdannut. Otin satsin ipanoita koulusta kyytiin(kiitos Eddie!) ja ilmoitin milloin saa hakea. Sain luettua yhden vanhan Annan sillä aikaa. jeee.



Saturday, October 20, 2012

Vuosipäivä

Saavuimme tänne tasan vuosi sitten pöllähtäneinä, tulevasta tiedottomina, asettuaksemme asumaan anoppini luokse muutamaksi kuukaudeksi. Ensimmäiset kuukaudet menivätkin sellaisessa omituisessa käymis- tai välitilassa, jota on vaikea selittää. Tuntui siltä, kuin olisimme lomalla, muttemme kuitenkaan. Paikkahan oli meille jo melkein kymmenen vuoden ajalta tuttu.

Onneksi tapasimme heti alussa kivoja ihmisiä, joista on sittemmin tullut meille todella hyviä ystäviä ja sopiva, ihan meidän näköinen, kotikin löytyi pian. Kun taulut olivat seinillä ja lapset söivät lohta ja keitettyjä perunoita muumilautasiltaan aloin tajuta, että jaha- täällä sitä siis ollaan. Paljon on tapahtunut, mutta jollain tapaa elämämme hakee vielä muotoaan.

Mitä on amerikantädille käynyt? No, ensiksikin, hiihtelen tarvittaessa suoraan jumpasta ruokakauppaan pikkuhikipyyhe vielä niskassa. Naama punottaa, jäkihikeä pukkaa. Vien lapset joskus kouluun aamutossut jalassa, höyryävän kuuma kahvi kädessä. Vielä en ole heittänyt yöpaidan päälle takkia, sillä autostahan ei nousta, mutta ehkä rilluttelen joku "talviaamu" ja kokeilen sitäkin. tihihihi

Eddie on tullut jäädäkseen. On olennainen osa meitä täällä. Tästä muhkeasta karhumaisesta tyypistä ei noin vain luovutakaan. Etsin sille sopivaa Bobble headia. Kun ruoat hakee enimmäkseen tukkupakkauksissa, tilaa tarvitaan! (Vaikka Roccokin toimii toki oikein upeana kauppakassina;) Kuskaan myös välillä viittä tai kuutta lasta kerralla, siihenkin Eddie on loistava. 

No en mä ainakaan suomalaisten kanssa lähde Kaliforniaan hengaamaan. oho. Lähimmät ja parhaat ystävät ovat Suomesta. Tietty;) Laajenevaan ystäväpiiriimme kuuluu myös paikallisia, sekä muita ulkomaalaisia, myös mieheni vanhoja Losin kavereita, jotka ovat asettuneet lähistölle. Oi että on kotoista käkätellä säästä venäläisen kanssa, hytistä kevyessä untuvatakissa, kun mittari näyttää kymmentä plus astetta, celsiusta. Tuleeko kaikista täällä asuvista sääsnobeja?

En mä mikään Madonna ole, mutta jonkin sortin pieni metamorfoosi, reinvention, on tapahtunut. Energiavajeesta minua ei ole päässyt ikinä syyttämään, mutta täällä saatan päästä aivan käsittämättömiin suorituksiin. Energiapiikki saattaa iskeä aivan yhtäkkiä, ja sitten suunnittelematta, toimin jo. Hullutkin päähänpistot toteutetaan. En mä nyt olisi vuosi sitten ajatellut olevani yksinyrittäjä ja zumbaava partionjohtaja;)

Se hetki, kun maha vähän niinku kääntyy ympäri, kutkuttaa, on innoissaan, tietää, että tästä tulee hyvä päivä... Se tunne valtasi taas eilen. (Alan kohta pelätä noita tunneaaltoja, sillä se tarkoittaa usein sitä, että olen kohta mukana jossain uudessa projektissa)... Nytkin hihoista revitään; nyt vuorossa nämä koulu-on-sosialinen-elämäni-kotiäidit- siitä tuonnempana...

Summa summarum, tähän vuoteen mahtuu kaikenlaista. Joskus on hirvittänyt, jopa pelottanut, mutta onneksi olemme pystyneet nauramaan kaikelle. Paljosta on luovuttu, paljon muuta on tullut tilalle. Sitä paitsi kahden dollarin chardonnay on ihan hyvää;) Kertaakaan ei ole kaduttanut. Päinvastoin. Ja takaisin pääsee aina.

Kun ajelin eilen kotiin tukka hulmuten, hoilottaen Katy Perryn tahtiin, mietin vain sitä, miten hyvin asiat ovat. (sitä paitsi takaluukussa oli  täydelliset saappaat kokeiltuani varmaan 30 paria niitä, melkein,- muttei ihan- saappaita) Olin onnellinen ja huoleton, tunne joka valtaa täällä usein. Olisko se osaksi tuo aurinko? Ilot tulevat joskus ihan pienistä asioista. Peruspilarit ovat kunnossa; kaikki ovat terveitä, avioliittomme kukoistaa, lapsilla on paljon kavereita, meillä on ihana ystäväpiiri. Viihdymme täällä. Kyllä valon määrällä on osuutta asiaan. Anoppikin porskuttaa eteenpäin, joskus enemmän, joskus vähemmän skarppina. Apu on nyt lähellä. (Niin, ja mulla on urheiluauto;))

Tänään me siis aiomme juhlia perheenä rohkeutta ja seikkailunhalua ja suunnata kauden viimeistä kertaa huvipuistoon. Ilalla syömme hyvin ja muistelemme sitä hetkeä, kun päätimme ottaa nenästä kiinni ja hypätä. Taisi muuten olla päätöshetkellä viinilasi kädessä;) ja suattaap olla, että on tänäänkin.

Mukavaa viikonloppua ja rohkeutta päätöksentekoon!. Ainiin, sanoinks mä jo, että mulla on urheiluauto;)

Tataa!

ps  Man cannot discover new oceans unless he has the courage to lose sight of the shore.
– Andre Gide

Tuesday, October 16, 2012

How do cowboys say goodbye?

Juhlimme mieheni nelikymppisiä viime viikonloppuna. Eipä hänelle mitään kriisejä ole ollut, vaikka niin-kuin-nykyään-kuuluu onkin yhden pikkutriatlonin ja puolimaratonin vetäissyt ja treenailee kohti uusia koitoksia. Garderoobi tai vaimo;) ei ole mennyt vaihtoon. Autokuume on hänellä lievää sorttia, eikä onneksi fanita moottoripyöriä.

Tykkäämme rennoista pippaloista. Sellaisista, joissa ihmisillä on kiva olla, ruokaa ja juomaa riittää, nauru raikaa ja kaikilla on hauskaa. Pingottaminen on kamalaa. Niinpä päätimme unohtaa wine tastingit, sushikokit, monen ruokalajin dinnerit ja pikkumustat ja suuntasimme The Saddle Rack nimiseen country western night clubiin. Jiiiiihaaaaa.

Jotta kenenkään ei tarvinnut olla dedicated driver, vuokrasimme limusiinin. Kyytiin hyppäsi lähellä asuvia ystäviämme ja etkojen jälkeen istuimme lasit ojossa nahkapenkeille. Shampanja meni pari kertaa nenään, kun tiessä oli pomppu, mutta ei haitannut yhtään. Rokkasimme ja laulaa hoilotimme koko matkan. Aika mukavaa. (Kilpailutin monta palveluntarjoajaa. Monikaan ei muuten tarjoa charteria, kuten meillä, vaan haluavat, että limo vuokrataan esim minimissään 4 tunniksi.) Ainoa miinus siitä, ettei limossa ollut kattoikkunaa....

Paikan päällä on autenttista. Live bändi soittaa countrya, (sekä myöhemmin illasta top 40 biisejä)porukka tanssii aivan mahtavasti square ja line dancingia sekä erilaisia paritansseja. Bootsit ja stetsonit heiluvat, naisilla on isot tukat, kannukset vilkkuvat diskovaloissa. Mukana ei pysynyt sitten millään. Hävetti törmäillä tanssilattialla aina väärään suuntaan, mutta pakko oli kokeilla..siellä ei zumbatutkinnot paljon paina. Parkkipaikka on pick up truck- voittoinen;) Sairaan siistii.

Kuten paikan tyyliin kuuluu, siellä on mechanical bull. HA! Sinne siis! Ensin piti allekirjoittaa waver, eli omalla vastuulla mennään. Eniten pelotti tippuminen, mutta pehmeästi mätkähti;) Mahtava kokemus! Live musiikin, monien baarien ja härän lisäksi siellä on dentist chair, eli hammaslääkärin tuoli, joka kipataan alas ja ronski täti kaataa drinkkiainekset suoraan kahdesta pullosta suuhun. Jiiihaaa, sekin piti kokeilla, tietty. Olo oli kuin kakskymppisenä jossain yliopiston bileissä;)

Toiselta suunnalta saapuvia ystäviämme saapui vielä suoraan klubille, joiden kanssa siellä sitten hengattiin, tanssittiin ja kokeiltiin kaikkea hassua. Me emme pelanneet, mutta toki tästä paikasta löytyy myös biljardipöydät ja dartit. Ainiin, ja katosta ketjuilla roikkuva häkki, johon pääsee tanssimaan..

Seuraavana aamuna väsytti ja reidet olivat hellänä. Härkä oli ollut puristuksissa;) Mutta olipa mahtava käydä paikassa, jossa pääsi leikkimään;) Oikea aikuisten huvipuisto. Väitänpä, että meillä kaikilla oli aika hauskaa. Suosittelen!

How do cowboys say goodbye? They never do. They expect to see you again ;)

Tataa!

PS paikalle kannattaa paukata farkuissa ja aika rennolla mielellä.