Scarred for Life

Lupalappu toimitettin kotiin allekirjoitettavaksi. Saisiko lapselle kertoa vartalon kehityksestä ja kasvusta. Tytöt ja pojat erotettaisiin eri ryhmiin ja tiloihin, luonnollisesti. Ihan hiukan nauratti, mutta tällaisena edistyksellisenä ja hyvinkin liberaalina äitinä, allekirjoitin luvan. Tyttärelleni saisi kertoa miten vartalo kehittyy. Eniten kyllä kiinnostaisi tietää, kuinka moni kieltää?

Totuuden nimissä, meillä on jo luettu kirjat The Care and Keeping of You 1 ja 2. (on olemassa on kuulemma myös poikien versiot) BTW -lämpimät suositukset(!) Ykkösosa on  tarkoitettu 8-10 vuotiaille, kakkonen 10-12 vuotiaille. Tuon "Knowing what to say":n ostin siksi, että draamaa riittää. Ystävät kääntävät yhtäkkiä selkänsä, tai joku sanoo rumasti. Esikoiseni on herkkä eikä osaa puolustaa itseään...Ehkä aiheesta joskus enemmänkin. . Kehitysasioista on meillä keskusteltu ja joskus tyttäreni sanookin- Äiti, oonko mä siinä iässä, että näista asioista pitää aaiiina puhua?-Olet. Minulla on hauskaa. Ilmeet ovat maksamisen arvoisia. ;)

Koulun opetussessio koitti. Hain tyttäreni koulusta ja hän vaikutti jotenkin jännältä. -No, miten meni? Kikatuttiko? - Ei. Me kaikki istuttiin siellä ihan kauhusta kankeana. -Ai, miksi? Eihän siellä ollut mitään uutta, vai oliko?- Joo, mä en halua HIVtä.

Lupalapun lisäksi paikallinen opetustoimi postasi presentaatiossa käytettävät slidet nettiin ja tulevaa varten järjestettiin myös erillinen informaatiosessio vanhemmille, jotta tietäisivät mitä kaikkea lapsille tullaan kertomaan. No, mä en sit menny sinne infosessioon, mutta kävin kyllä katsomassa slidet netissä.

Ehkä eniten yllätti se, miten asioista voidaan puhua sanomatta kuitenkaan mitään. Taito sinänsä. Esim; How you DON'T get HIV? HIV is not spread through casual, everyday contact HIV is NOT spread: Sharing telephones, computers, and pencils - Shaking hands, hugging, or social kissing. Mitään ei kuitenkaan sanota siitä, miten HIV:n voi saada. Siitä puhutaan vasta sex educationissa, seitsemännellä luokalla.

Pojille oli jaettu deodorantit, tytöille terveysside. Epistä. Enivei, illan koittaessa istuimme ruokapöytään ja kertasimme päivän tapahtumia. Tyttäreni halusi vähän kertoa mitä on puhuttu. Varmisti vielä, että tietääkö Daddy näistä asioista, ettei tule yllätyksiä, luvassa olisi aika heavysettiä. Pokka meinasi mennä jo tässä vaiheessa, mieheni pysyi kylmän viileänä.

Sitten alkoi illan mielenkiintoisin osuus. Tyttäreni selitti munasarjat ja miten vauva kasvaa, miten vauva ei kasvakaan mahassa, vaan siellä kohdussa, joka venyy. Ja missä vaiheessa tyttö on biologisesti valmis tulemaan äidiksi ja yäk, ja keskimmäiseni, 8-vuotiaan tyyliin pöllämistyneenä, istui pöydässä suurimmaksi osaksi suu auki järkytyksestä. Tässä vaiheessa tunsin jo kuinka se naurukohtaus väreilee vatsanpohjassa. Hytkytti jo. Tosi Aikuista.

Sitten jatkettiin kuinka niitä munia on ja se male sperm löytää munan, tai sitten ei. Ja jos löytää, alkaa vauva kasvaa. (tässä vaiheessa tirskahdin jo, ruoka meinasi mennä väärään kurkkuun, vilkaisin  miestäni kulmieni alta, hänen pokkansa piti.) Ja sitten tapahtui se, mitä pelkäsin. Repesin ihan hirveään nauruun. Käkätin vedet silmissä, kun joku täysin seonnut vajaaälyinen tyyppi. Keskimmäinen huudahti- Äiti! Pystyin käkätykseltäni sanomaan vain: -Anteeksi,  ja jatkoin huutonaurua. Piti oikein nousta pöydästä, kun se ulvova hohotus ei meinannut loppua ollenkaan.

Summa summarum. Koulussa on siis kerrottu kaikki tämä, ja paljon paljon muuta, mutta on sopivasti jätetty kertomatta, miten se male sperm pääsee sen munan luokse ja miten HIV tarttuu. Ja kun infopläjäys on ollut kuvineen kaikkineen niin massiivinen, eivät ole tulleet kysyneeksi.

Minä, äärimmäisen kypsänä aikuisena, kuuntelin tyttäreni esitelmää siis tyynen rauhallisesti... Odotin niin herkiämättä missä kohtaa totuus tulee julki, etten pystynyt pidättelemään mahassa hytkyvää naurukohtausta. Esimerkillistä toimintaa. Äitipisteitä. Moon niin lapsellinen, etten kestä itsekään..Illan pimetessä, lasten nukkuessa sanoin miehelleni, että nauti nyt näistä hetkistä. Kohta totuus on julki ja he eivät enää ikinä katso sinua samalla tavalla. Ohhoijaa.

On se kyllä sillä tavalla, että keskustelu on käytävä.

Että näissä tunnelmissa täällä. Hauskaa Viikonloppua,

Tataa!

PS Tuskin maltan odottaa tulevaa seiskaluokan Sex Ed- sessiota ja siitä kotona kerrottavaa yhteenvetoa. Omalla kohdalla biologian opettaja kertoi ensin asiasta kukin ja mehiläisin, asia, jota me naurettiin oikein porukalla, sillä kaikki jo tiesivät mistä oli oikeasti kyse. Kun asiasta sitten puhuttiin niiden omilla nimillä, istuin koulun pienessä auditorio-luokassa ja katselin niitä kauheita pikkutarkkoja läpileikkaus-kuvia. Kikatin niin, että silmät valuivat vettä, hikoilin, inhotti ja yökötti.

PPS  - Oletteko te puhuneet kavereiden kanssa vielä näistä asioista koululla, sen session jälkeen? - Joo. We are all scarred for life.

Anna minun

Good riddance 2015, tulkoon Ihana Uusi Vuosi! Minulla on pari pientä ajatusta ja toivetta

Anna minun pysähtyä hetkeen, tiedostaa ja nauttia
Anna minun lähteä urheilemaan aina, kun vähänkin siltä tuntuu
Anna minun avata lasten vessanpöntön kansi kiljahtamatta
Kovasti yritän, Anna minun onnistua
Auta olemaan positiivinen, näkemään selkeämmin
Auta ymmärtämään, että apua voi pyytää ja ottaa vastaan
Jos joku ei tunnu hyvältä, lopeta se; oli se sitten jooga-asento tai ihmissuhde
Anna minun olla kärsivällisempi ja huutaa vähemmän
Anna minun olla rohkea ja varma 
Anna minun olla rohkeasti heikko
Auta sanomaan Kyllä enemmän kuin Ei
Arvosta arkea, meluista, sotkuista ihanaa arkea
Anna arvoa terveydelle
Auta jaksamaan potatusvaihe
Anna minun nauttia lasten melusta, iloisesta melusta, kovasta naurusta ja kiljumisesta
Anna minun olla minä ja kuunnella sisintäni.

Anna minun pysähtyä hetkeen, tiedostaa ja nauttia tästä juuri nyt.
Nämä hetket eivät enää ikinä palaa.

Tai sitten ei. Mikään ei muutu; porhallan eteenpäin sivuille katsomatta, olen stressaantunut ja närvari on lopussa. Puen aamulla treenivaatteet päälle, jotta motivoituisin kokeilemaan sitä kamalaa PiYo-tuntia ja istun niissä kamoissa vielä iltapäivälläkin, juotuani jonkun 600 kalorin mokkafrappén. Karjun lapsille ja heittelen tavaroita. "voisitteko ystävällisesti vetää vessan käyntinne päätteeksi!!" Olen huonolla tuulella, hoidan kahdeksan asiaa samaan aikaan, mutten hakeudu miehen kainaloon, vaikka kosketus on terapeuttista ja tuntuisi niin hyvältä vaan hengittää toisen lämmössä silmät kiinni. Tuo maili on vielä lähetettävä tänään ja pyykit viikattava. "Paperi, kivi, sakset "- sun vuoro viedä potalle ja "Onko teidän ihan pakko koko ajan huutaa? eikö kukaan osaa puhua täällä normaalilla äänellä!?"

Tataa;)

PS joulunalusviikon vietimme tiukasti kotona, kaikki vuorollaan sairastaen mökkihöperyyden rajamailla, mutta tällä viikolla viiletimme kuin tuulispäät. Siitä pian lisää!

Vaaleat mokkanilkkurit

Olipa kerran torstai-ilta. Perheen äiti laittoi itseään kaikessa rauhassa valmiiksi; oli ilmoittautunut yhteen verkottautumistilaisuuteen ja odotti sitä ihan innolla. Tällä kertaa oli myös varannut ihan kunnolla aikaa. Hiuksetkin ehti laittaa.  Jalkaan sujautti ihan lempparit; joka asuun sopivat vaaleat mokkanilkkurit.

Tilaisuuteen päästessään, huomasi jo ensimmäisen kymmenen minuutin aikana, että taisi tulla tehtyä turha reissu, mutta istui silti siellä aikuisten keskellä kuunnellen puolella korvalla viisauksia. Oli tietysti toivonut, että illan aikana kuulisi jotain, joka motivoisi tekemään pitkään suunnittelemaansa omaa juttuaan, mutta toisin kävi. Päätti lähteä aikaisin kotiin. Pettyneenä. Onneksi auringonlasku värjäsi iltataivaan tulenväriseksi kotimatkallaan.

Velvollisuudentuntoisena äitinä, laittoi heti viestiä miehelleen, joka oli jossain urheiluharjoituksissa koko katraan kanssa, että ei hätää kotiin tulossa jo näin aikaisin! Ei miehen tarvitsisi itse huolehtia ruokia pöytään ja kylvettää ja sen sellaista. Lisäsi vielä siihen viestiin, että voisi napata jotain puuttuvia ruoka-aineita, jotta saisi myöhäisen illallisen pöytään.

Kiirehti kiharat pomppien, korot kopisten kauppaan, ajoi kotiin ja aloitti ruoanlaitoin heti, vielä jakku päällä ja ne kengät jalassa. Talossa oli hiljaista. Koko katras oli kylvyssä, mies sohvalla. Sitten se alkoi;

Perheen tytöt huusivat hakemaan pienimmän pois. Äiti kuuli huudon keittiöön, mies istui sohvalla. Tytöt huusivat uudestaan, äiti huomautti asiasta ja muutaman lisäpyynnön ja pitkän tovin kuluttua mies sitten nousi ja meni hakemaan. Pienin oli tässä välissä ehtinyt kuupata runsaasti vettä kylpyammeesta lattialle. Äitiä jo hiukan hermostutti.

Pienin kiemurteli itsensä pyyhkeestä ja juoksi alasti hihkuen keittiöön. Ennen kuin äiti ehti sanoa kissa, poika asettui seisomaan hajareisin, taaperon tavoin maha vähän pömpöttäen, iso hymy huulillaan ja pissasi komeassa kaaressa parketille. -EI! Äiti huusi ja nappasi talouspaperia. Sillä siunaamalla hetkellä poika oli jo kumartunut läpsyttämään lattialla olevaa pissalätäkköa käsillään. -EI! ja ennen kuin äiti ehti tehdä mitään, poika nousi ylös ja suihkautti vielä toiset pissat. Tässä vaiheessa äiti jo karjaisi, että josko joku toisi vaikka vaipan?!  Pienimmällä oli hauskaa, niin, hauskaa, että päätti lähteä karkuun, ampaista liikkeelle, vaan kas! lattia olikin märkä ja liukas ja kaatua mätkähti mahalleen omaan pissaansa. Faaaaaantastic. Uudestaan pesulle.

Samaan aikaan kylpyhuoneesta kuuluu, että ei oo shampoota. Ei sitten missään. Sitä oli noustu ammeesta oikein etsimään ja koko kylpyhuoneen lattia lainehti. Äiti käveli kylpyhuoneeseen, liukas kiemurteleva pieni poika kainalossaan, avasi allaskaapin oven ja otti esille avaamattoman shampoopullon, joka jökötti hyllyn edessä ja keskellä, mutta jota oli ollut selkeästi mahdoton löytää.

Talossa oli kauhea meteli. Hiukset olivat lässähtäneet ja niiden vaaleiden mokkanilkkurien päällä oli pissaroiskeita. Ruoka kupli kasarissa. Oli jo melkein valmista.

Kun perhe vihdoin istui syömään, äiti nousi ylös pöydästä; ei sanonut kenellekään mitään, nousi vain ylös, käveli eteiseen, laittoi takin päälle, kengät jalkaansa, painoi oven perässään kiinni, eikä ikinä palannut.

No hehheh. Ei se äiti oikeasti lähtenyt minnekään. Istui perheen kanssa syömään ja ajatteli, että ensi kerralla, jos lähtee jostain tilaisuudesta aiemmin, ei kerro kenellekään mitään. Varastaa ajan itselleen; ajelee jonnekin vaikka viinilasilliselle tai menee rauhassa ikkunaostoksille;) Hoitakoon muut kylvetykset, muonituksen ja alasti juoksentelevat satunnaiset pissailijat. Hiuksetkin oli laitettu.

Tataa ja hauskaa viikonloppua!

Michigan

 

Heippa taas! Lillun upean ja samalla äärimmäisen omituisen pitkän viikonlopun jälkimainingeissa. Vietin sen Michiganissa, vaihto-oppilasperheeni kanssa, solona,  juhlien nuorimman sisareni häitä. What a trip! Kun aikoinaan lähdin kotiin, 17-vuotiaana, sanoin palaavani, ja kas, 24 vuoden jälkeen tämä toteutui. Palasin samalle lentokentälle. Perheen isä oli minua vastassa. Aika surrealistista.

Nykyään, aina ennen matkalle lähtöä, minut valtaa pieni ahdistus. Pelko. Halailen lapsia, erityisesti pienintä ja toivon salaa, että olisin jo takaisin kotona. Nyt, tunteeseen lisättiin omituinen odottava jännitys. Taantuisinkohan teiniksi? Minkäköhänlaisia perheen jäsenet olisivat? Mitä jos ne olisivat ihan kummallisia...oliko aika kullannut muistot?

Lennot menivät sujuvasti. Otin torkut! Luin kirjaa! halleluja, ihan luksusta. Ja pelasin tietty vähän Best Fiends:iä;) Kun laskeuduin Traverse Cityyn, aloin hiukan hermostua ja kutkuttikin. Miltäköhän "Dad" näyttäisi? Mutta holy cow - ei tarvinnut paljon arvailla- bongasin hänet jo kaukaa! Seisoi MSU paidassaan, farkuissaan, hymyilevänä aulassa. Sitten me molemmat heiluteltiin käsiä suurieleisesti suut auki, huutelimme HI:t jo kaukaa, kuin todelliset dorkat, halasimme lämpimästi ja totesimme, että ollaan ihan samannäköisiä, mitä nyt vanhempia ja lihavempia;)  hahaha.

Matkalla Traverse Citystä Cadillaciin ehdimme kerrata kaikkien ydinperheen jäsenten kuulumiset. Hienon uuden Chevy Silveradon cupholderissa komeili Diet Coke. Juoma, jota hän joi jo 90-luvun alussa 5 tölkkiä päivässä. Are you kidding me? You still drink that stuff? Mikään ei ole muuttunut. Voi, miten hauska automatka. Molempia nauratti koko ajan; ja mikä ruska!!! Nappailin kuvia suu soikeana. Kalifornian kuivuus on niin mälsää, sekä jatkuva kesäkeli. Kaipasin juuri tätä! Upeita värejä, raikasta ilmaa, vehreyttä. I have come to the right place!

Cadillaciin päästyämme ajelimme vielä pakollisen kierroksen, high school, main street, vanha kotitalomme ja Dad:in asianajotoimisto. Sitten oli aika tavata perheen Mom.

Kuten oman äitinikin kanssa, me olimme aika läheisiä. Mind you, vaihto-oppilaana ollessani minä olin 16-17v, hän vasta 39! Pientä kiljumista ja hirmu halaamista. On muuten hauska, että vaikka ihminen kuinka vanhenee ja muuttuu, jotkut olennaiset lausahdukset, äännähdykset, tapa nauraa, maneerit ja muut, ovat pysyviä. Mom:lla on tapana taputtaa jalalla. Jep. Sama setti jatkui. Kaikki tuntui niin tutulta.

Suunnistimme dinnerille vanhaan tuttuun tavernaan. En voinut uskoa, että sama Maggie's oli edelleen samalla paikalla pääkadun kulmassa. Tilasin tottuneesti hampurilaisen, cross cut fries ranch:in kanssa. Olikohan menukaan muuttunut matkan varrella;) Dinnerille tulivat myös nuorin siskoni tulevan aviomiehensä kanssa. Voi elämä. Siinä tuleva morsian nyt seisoi, aikuisena. Viimeksi kun me näimme, hän oli suloinen pieni 10-vuotias tyttö. Samanikäinen kuin oma esikoiseni nyt. huhhuh.

Minulla oli perheessä kolme nuorempaa sisarusta; kaksi vuotta nuorempi sisko, neljä vuotta nuorempi veli ja kuusi vuotta nuorempi sisko. Myös vanhin siskoista saapui torstai-iltana Cadillaciin perheineen, joten sain tavata hänetkin heti ekana päivänä. Mitä ihanaa jälleennäkemisen iloa.

En olisi melkein raaskinut mennä nukkumaan, mutta luvassa olisi mielenkiintoinen ja kiireinen hääviikonloppu.

jatkuu - Tataa!

Kymmenen vaivaista vuotta

En ole ikinä aiemmin tajunnut - nyt kukaan ei tarvitse minua- ruikuttajia. Hei, Get a Life!  Ja sitten -  ihan puun takaa - tajusin sen yhtäkkiä, yhtenä kauniina, lämpimänä iltana, kun istuin yksin sohvalla, lasten huidellessa pihalla naapurin lasten kanssa. Kukaan ei kaipaa minua juuri nyt. Ah ihanaa, eikö? Eikun just toisinpäin. Ei ihanaa. Pänik! Minulla oli kerta kaikkiaan tylsää; täällä minä istun, rauhassa, ruoan valmistuessa uunissa, eikä kukaan tarvitse minua nyt seuraavaan tuntiin yhtäänmihinkään (paitsi jos pienin vääntää kakan housuun).
A-P-U-A!

Sen sijaan, että olisin tehnyt jotain järkevää(whatever that means), itselle tärkeää, kivaa ja rentouttavaa, kävelin edestakaisin, vakoilin lapsia salaa seisoen valoverhon takana ja tunsin oloni orvoksi. Siellä ne nyt ovat, ulkona, kavereiden kanssa, pieninkin menossa mukana. Ja minä täällä kotona, yksin, täysin kyllästyneenä palloilemassa.

Joku sanoisi, että nauti! vihdoin omaa aikaa. Rauha maassa. Mutku en oikein osaa. Minun mielestä on aivan kamalan tylsää patsastella kotona yksin. Yksin.

Niinpä;  tulette sitten kotiin tasan seitsemältä, että saan katsottua kotiläksyt läpi. Autatte äitiä viikkaamaan lakanat. Teidän pitää siistiä huone ja huomenna on softball harkat illalla, se oppilaskunnan vaalipuhe on saatava valmiiksi tänään. Jotkut asiat voisivat odottaakin, eikä huoneen tarvitse aina olla tiptop, mutten voi sanoa: äidillä on tylsää. Tulkaa sisään viettämään aikaa minun kanssa! Istuskellaan ison keittiönpöydän ääressä. Jokainen voi touhuta omaansa, mutta ollaan kaikki edes samassa tilassa. Kyllä ne pyöräilyt ja palloleikit odottavat..

En kestä. Mieheni on ihan oikeassa. (Taas.) Jos hän on illalla lähdössä salille ja sanon, - Älä tänään mene, on jo myöhäkin. Hän vastaa usein- Miksen? Pitääkö mun tehdä jotain? Vai - Etkö halua minun menevän vain siitä yksinkertaisesta syystä, että haluat minun olevan kotona sinun kanssa? Ärsyttävää.

Ja siis JOO! haluan nyt huutaa. JOO! Just noin se on! Ei ole mitään syytä, mikset saisi mennä, mutta minä en halua olla yksin. Sinun ei tarvitse edes puhua, olet vain siinä. Minun kanssa. Samalla sohvalla. Vieressä.

Niin, että tässä sitä ollaan. Minulla on selvästi liikaa aikaa tällä hetkellä. Ehken tuntisi näin, jos olisi kova kiireen tohina töissä.

Mutta joku olisi silti voinut kertoa minulle, että minulla on vain kymmenen vuotta lasten kanssa. Joku pieni heads up, maybe? Kymmenen vaivaista vuotta! Nehän menivät silmänräpäyksessä! Mä en ehkä kestä.

Nyt, kaverit ovat lapsille tärkeitä, eikä tilanne enää tästä muutu, päinvastoin. Ja kuten sanottu, enhän minä voi kieltääkään. Vaikka tavallaan tekisi mielikin;
-Saadaanko me mennä ulos?
-Ette. Nökötätte koko illan siinä, äidin vieressä ;)

Hauskaa viikonloppua!
Tataa!

PS onkohan minusta tulossa kauhea riippa? Aito oikea overbearing mother;) ja kun mainitsin asiasta omalle äidilleni hän tokaisi siihen, että niin, ja aikuisia lapsiakin on kova ikävä. Hilfe- mihin tässä on ryhdytty? Pienin, poikalapsi-parka, mikä kohtalo häntä odottaakaan;)

"If you love them set them free"

Jos on päättänyt

Viimeiset kymmenen viikkoa menivät aika vilinässä ja nyt, jotenkin yhtäkkiä, onkin hiljaista. Tai, no, onhan tuossa tuo pikkuinen, joka pitää huolen siitä, ettei täällä ihan tylsää ole...

Kun tajusin, että viimeisiä kesäpäiviä vetelee- tyypillisenä äiti-ihmisenä- sain heti kauheita omantunnon tuskia. Tehtiinkö me tarpeeksi? Olinko liikaa koneella? Pidinkö lupaukseni? Ja suomalaisittain; olikohan kaikilla muilla "parempi kesä" ja kivempaa?

Ainakin harmittaa se, ettei me käyty pyöräilemässä- kun se mun tyhmä pyörä- uusi pyöräistuin combo ei pelitäkään... ja etten kertaakaan juossut rattaiden kanssa salille, tyttöjen pyöräillessä somasti vieressä ( siis oikeesti WTHWIT) missäköhän tilapäisessä mielenhäiriössä menin tuostakin puhumaan - eihän täällä juokse erkkikään, hirveässä pätsissä. not to mention, etten minä juokse viileälläkään... 

Nyt on edessä uusi syksy, uusi kouluvuosi, uudet tuulet. Minua jotenkin ahdistaa ajoittain, olen kummallisessa välitilassa, vähän hakusessa. Niinpä olen ajatellut päättää olevani onnellinen ja positiivinen. Toimisikohan se? Siis jos vaan päättää olla onnellinen. Muusta viis.

Kesäkin; vaikka närvari oli välillä koetuksella, olen hirmu tyytyväinen siitä, että tunnen lapseni hyvin, tiedän jokaisen ilmeen ja mistä se johtuu, sain viettää heidän kanssaan kivoja hetkiä, seurata sisarusten yhteisiä leikkejä, riitoja, sopimisia, hysteerisiä naurukohtauksia, riehumisia ja väsymistä, pienen pojan kehitystä ja suurta onnea, kun siskot höösäsivät ympärillä - sekä sitä kyllästynyttä - mulla ei oo mitään tekemistä- oleilua. Unohtamatta lukemattomia: Pitääkö teidän huutaa koko ajan - onko täysin mahdotonta puhua normaalilla äänellä. -Noni, nyt mä otan ne ipadit pois ja takaisin ei tule! Varmasti vain meidän perheessä;)

Joo, jotkut asiat muuttuvat, halusi sitä tai ei. Mukaillen alkuperäistä, pidempää rukousta, Arvo Ylppö sanoi näin: "Minun elämäni yhtenä johtotähtenä on ollut: kun unohtaa sen, mitä ei voi muuttaa, on onnellinen."

Tuppaan ajatella, että niin moni juttu on asenteesta kiinni. Miksei oma hyvinvointikin? Siis jos perusasiat ovat ihan ok, miksei? Kun tarkkaan katsoo, kaikista asioista löytyy myös se positiivi ja pilvellä on hopeareunus. Miksi on sitten joskus niin vaikea päästä irti tai hyväksyä tilanne muitta mutkitta, jos siihen ei itse pysty vaikuttamaan  - oli sitten kyseessä huono, energiaa syövä ihmissuhde tai muu suhde. (olen muuten kesällä vihdoin poistanut facebookista muutamia ihmisiä, ihanan vapauttavaa) Niinpä. 

Lopputulos ei yleensä huolehtimalla muutu. Oli kyseessä mikä tahansa asia. Muistaisinpa tuon! varsinkin yöllä, kun aivot jylläävät ylikierroksilla saman asian ympärillä...
Meillä on takana upeaakin upeampi lauantai. Olin koko sunnuntainkin jotenkin kepeällä tuulella sen takia. Kaikki täydellisen lauantain elementit toteutuivat; energinen zumba, upea aurinkoinen keli, viinitila vierailu, herkullista ruokaa, onnellisia lapsia, leikkiä, lyhyt varastettu hetki kahdestaan miehen kanssa, syvällisiä keskusteluita, hyvää musiikkia, hassuttelua, yöuintia, tähtitaivas. Ah. En muistanutkaan miten hyvin Karjalaisen Jii sopii pimenevään kesäiltaan, tai miten mieheni lauleskelee huolettomasti Frankia;) Pienistä ihanista asioista se onni syntyy.  Eikä oltu edes porukalla, vaan ihan vaan perheen kesken. Pitääpä tästä positiivisuudesta kiinni tämän viikon koetuksissa. 

Yksi parhaista vanhimmista ystävättäristäni kirjoitti aina kaverikirjan mietelauseekseen : Jos haluat olla onnellinen, ole. Niinpä. Elämä on asennekysymys. You Choose Your Attitude. Minä päätän olla onnellinen. Eli olen. Näillä mennään.

Tataa!

PS tästä tuli nyt tällainen jaarittelu. Bear with me  - Karhu kanssani.

BTW, meidän pihalla on aina suhannut ihan tosi paljon kolibreja. Ne ovat kuin pieniä ohjuksia, enkä ikinä onnistu saamaan niistä hyvää kuvaa.  Lauantaina, tietenkin, istuessamme roseviiniä siemaillen, yksi surrasi siinä ihan pään yläpuolella koko ajan! Sain kuin sainkin napattua kännykällä yllä olevan kuvan. Jee! Pieniä onnistumisen hetkiä.

Kaikki kerralla vaan!

Meillä takana fantastinen viikko Losissa, mutta sitä ennen tapahtui sellaisten asioiden rypäs, että oksat pois. Siellä ehkä sataa, mutta ei helteessäkään aina mene putkeen.

Eihän tätä tapahtumasarjaa uskoisi itsekään, joten härifrån tvättas: Se alkoi pitkänä viikonloppuna, kun päätin, että meidän staycationilla ei sitten pesukone jyllää: Luetaan kirjoja, uidaan, nautitaan. Sunnuntaina lupasin, etten pukeudu kunnolla, en ainakaan meikkaa. Just ja just sain tytöt ja itseni kammettua pedikyyriin iso frappucino kourassa.  Sekin pakon edessä. Sää oli taas mitä ihanan, aurinkoinen ja lämmin. Rentouduimme altaalla. Kun vatsaa alkoi kurnia, kätevänä emäntänä tein kasan voileipiä, pilkoin ihania hedelmiä, tein kannullisen juomaa.

Illan hämärtäessä, koitti vatsakipu, kipristys ja ällötys. Ei oikein take away ruoka maistunut.. Menemättä kaikkiin karmaiseviin yksityiskohtiin, olin täysin poissa pelistä seuraavat reilut 12 tuntia. Oireet alkoivat myös miehelläni ja molemmilla tytöillä. Onni onnettomuudessa, sain itse pahimman taudin ja pienin pysyi terveenä. Että sillä lailla; onnistuin myrkyttämään koko perheen. Ei ehkä oliskaan pitänyt laittaa leipiin sitä majoneesia, joka odotti jo valmiina siinä keittiön tasolla...Tautiin kuului kaiken muun kauheuden lisäksi lihaskrampit, kuume ja pääkipu. Mahtavaa.

Kun ekoista oireista selvittiin, alkoi seuraava vaihe; karmea flunssa ja pieni kuume. Huom- vain minulla. Siinä sitten puolikuntoisena, nappulaa ja kahvia naamaan yritin selviytyä lasten synttäreistä ja muusta kivasta, joita olin sille viikolle allakoinut. Äiti oli vähän väsynyt. Kalpeana ja toosi nättinä, hiki puski pintaan.

Saapui vihdoin perjantai, hain jotain yhdestä alakaapista, ja WTF?! mitä noi on? Kas, hiirenpapanoita. Nyt en kestä. En enää yhtään mitään. Kun siinä sitten Lumikin värityksin lasketteluhanskat kädessä siivosin inhosta kiljuen kaapinpohjaa; nenä punaisena, silmänaluset mustina, naama kalpeana - mietin vaan, että tää ei voi olla totta. Mitä vielä? Onneksi saimme heti lauantaina paikalle yhden jokapaikan jantusen, joka tukki kolot. Tai niin me luultiin...

En sitten sattuneesta syystä ollutkaan ohjaamassa zumbaa lauantaina, vaan kestitsin kymmentä tyttöä toisten synttärien merkeissä. Samalla kaavalla; kahvia ja ibuprofeiinia. Kun nousin tuolista, jalkaa vihlaisi oikein kunnolla, auts! Isovarpaan päällä näkyi kaksi pientä punaista pistettä. Google kertoi olevan fang marks, eli ehkä mustaleski? Illan kuluessa koko jalan yläosa kipeytyi ja turposi. You gotta be kidding me?!! Olin siinä vaiheessa jo ihan loppu. Mieheni lohdutti sanomalla, että jos se olisi ollut mustaleksi, kipu olisi ollut paljon pahempi. Joo, sovitaan, ettei ollut. Oli ehkä ruskea leski;) Tee mulle joku tuju drinkki.

Mieheni vietti lauantai-iltaa, joka sattui olemaan meidän 12-vuotishääpäivämme, todella viehättävässä seurassa; olin kalman kalpea, lukuunottamatta kaikesta niistämisestä ärtynyttä punaista ihoa nenän alla. Makasin sohvalla, toinen koipi tyynyn päällä, saadakseni turvotuksen alas siitä mysteeripuremasta. Taustalla napsahteli hiirenloukko keittiönkaapissa. Että sillä lailla. Suomalaisena kommentoin, että tästä tilasta ei puutu kuin huuliherpes ja menkat. No comment. Nauruhalvauksen partaalla totesin, että onpa harmi, ettei saatu täksi illaksi babysitteriä! Minut olisikin ollut kiva viedä tällaisena kummituksena ihmisten ilmoille.


Tataa!

Muut, muut, muut entä minä?

Olen tässä arjen alettua ollut hiukan stressaantunut. En edelleenkään osaa ottaa sitä omaa aikaa, ja kun teen töitä kotoa, kukaan ei näe sitä. En siis kiirehdi ulos korot kopisten istuakseni ruuhkassa matkalla toimistolle. En näytä työkiireiseltä;) Sen sijaan istun kotona, käyn joissakin tapaamisissa ja välillä edustamassa, jonglööraan päivisin eri asiat. Huomaan, kuinka pinna kiristyy ja tiedän mistä apu, mutta joku minussa taistelee vastaan. Ajattelen, että kyllä tämä tästä. Painan eteenpäin omassa tuulitunnelissani. Jollen muuta joitain käytösmallejani kohta alkaa ottaa pattiin. Satunnainen apu ei auta. On löydettävä kestoratkaisu. Teen sen eteen nyt töitä.

En halua herätä siihen, että huudan täällä katkerana, että äiti hoitaa täällä kaikki hommat oman työnsä lisäksi. Eikä kukaan auta. Ikinä. Vaikka kuinka pyytäisi. Sillä noin voisi joskus helposti käydä...kröhöm. Olen jopa miettinyt lakkoa, mutten kestä kertyviä sotkukasoja itse;)

Yksi läheinen ystävättäreni sanoi kerran; Jos marttyyriksi aikoo ryhtyä, sitä saa sitten olla loppuikänsä. Helpompaa ja nopeampaa vain tehdä itse. Joo ja ei. Et ei sit muuta ku itse se akkuporakone kädessä polvet tutisten tikapuille.

Asuukohan minussa salaa isompikin marttyyri? Kun avun pyytäminen, saati vastaanottaminen on niin pirun hankalaa.. ja toisaalta, kun itse tekee, on tavallaan kauhean ylpeä ja osaava että niin, menkää te muut vaan sinne avuttomuuskerhoon. Tämän täytyy olla joku tosi suomalainen luonteenpiirre;) ROAR sisua!

Sitten kun itsekkäästi (koska pienen vauvan äidin ei kuulu tehdä niin?) lähden ja jammailen jollain tanssitunnilla ihan vaan meikkis meikäläinen ja mää, olenkin sen jälkeen taas ihan eri ihminen. Miksen siis priorioisi, kun kerran oikeastaan voin kun haluan ja päätän, että käyn tietyissä jumpissa. En sovi niille kellonajoille muuta. Tietyt ajat ovat kalenteristani buukattu. Piste.  Miksi käytäntö tökkii? Jos vauva vaikuttaa väsyneeltä, en lähde viemään minnekään. Tämä vauva-aika on niin ainutlaatuista ja lyhyttä, mutta sitten päässä viiraa. Tunti sinne tänne, eikö? Järki sanoo näin, mutten silti sillä hetkellä ajattele niin.

Ja miten pystyn kuitenkin irrottautumaan lastenmenoihin, koulun kokouksiin, auttamaan ystävää, viemään ja tuomaan? Aina, kun kyseessä on joku muu. Nytkin tulin juuri tunnin istunnosta koululta, nyt kyseessä musikaalin infotilaisuus. Samaan aikaan olisi bootcamp tunti, mutta sinne en mukamas ikinä pääse..hmmmm. Perinteinen äitisyndrooma.

Aina joku muu, ei ikinä vaan minä. Vähän sama asia, kun vieraille väännetään pötyä pöytään tuntikaupalla, mutta ihan vaan perheen kesken eihän sitä kehtaa;)

Mutta miksen minä voi olla itselleni tärkeä? Kuka minusta huolehtii, jollen minä itse? Ja miten herään tähän vasta nyt? Ystävättäret ovat pitäneet kiinni omista menoistaan jo vuosia. Tähän on tultava muutos.  Ja ihan itsehän minä olen perheen käytännöt luonut. Mies on välillä yrittänyt ehdottaa kaikenlaista, mutta minä en ota kuuleviin korviin. Onkohan se joskus ihan Sherlockina huomannut pientä kireyttä;)

Minulta kysytään,  - How do you do it all?  - Dunno. But in all honesty, I'm sometimes in a really bad mood. Sen kerron nykyään. Mutta olen stressaantuneempi tekemättä mitään, kuin tekemällä paljon. Tässä mitään supernainen-kruunuja tarvita tai haeta. Tyyppikysymys.

Jäin suustani kiinni koululla tänäkin aamuna juuri tästä aiheesta, kun painelin puolijuoksua autolle vaunuja työnnellen, kahvi toisessa kädessä; sanoin, niin, onhan tässä kaikenlaista, mutta yritän kyllä rauhottaa. Sitten katsoin kelloa ja sanoin, Ai kauheeta, pitää rientää kotiin, pestä hiukset, delegoida vauva hoitoon ja olla puolilta päivin Stanfordissa yhdessä conferenssissa. ;)

Hauskaa ja rentouttavaa viikonloppua.
Tataa!

PS minulla on nyt parin hyvän hoitajan tiedot. Eipä aikaakaan, kun annan vauvan jollekin hoidettavaksi ja saatan lähteä ihan itse, yksin, vaikka ihan vaan jonnekin. Ilman sen suurempaa ennalta sovittua menoa. Aivan hurja ajatus.

Ja olen saavuttanut itselleni, oman kehityksen kannalta, erään tärkeän merkkipaalun. Siitä lisää pian!

Hei, kuka sinä olet?

Apua. En tiedä minä aamuna näin tapahtui, mutta tässä muutamia viikkoja sitten, meillä heräsi ihan uusi ihminen. Yhdeksänvuotias tyttäreni, joka on ollut todellinen tomboy, olikin muuttunut tyttömäiseksi. Suorastaan pikkunaiseksi. ?

Kaupassa, kun nappasin itselleni Voguen, tyttäreni halusi yhtäkkiä Girls World-lehden (? aha) ja kotona sitä selatessa osoiteltiin eri shortsiasuja, rompereita, ja esiteltiin tiukkoja toiveita (?). Kaikki lehden testit tehtiin ja kikateltiin pikkusiskon kanssa. Esim: Would you rather have no hair or hair growing everywhere? Ariana Grandella oli (paperinukkeversiolla) ihan samanlaiset sandaalit kuin mulla!! Kato Äiti!

Esikoiseni on ollut tähän mennessä harvinaisen helppo ja joustava; nappaan hänelle vaatteita sen mukaan kun muistan mistä on puutetta  tai mikä on mielestäni sööttiä. Jälkimmäinen on yleisin tapa.  Hän pukee ne päälleen mukisematta. Kätevää. Keskimmäiseni on hankalampi tapaus. Ilmoittikin minulle tuossa finglishillään, että -Äiti, sä tykkäät ostaa niinku cute, mutta mä oon cool. C-O-O-L. Voi herravarjele.

Olen vähän joustanut, vaikka vihaan tätä paikkaa, muutama toppi on nyttemmin ostettu. Onneksi sieltä löytyy normaalin näköisiä, jopa ihan sööttejä puseroita, jotka eivät näytä pikkupimuvaatteilta. Suureksi kauhukseni nuorin tyttäreni tykkää neon-eläinkuoseista. Antakee armooooo! Itse kuljin kuusivuotiaana vielä isoveljen vanhoissa vaatteissa...

Lähiostarin lempparini on tämä ja Zara kidsistä tarttui juuri mukaan parit shortsit ja toppeja. Asioille lähdössä esikoiselle tarttuu nykyään usein mukaan glitteripussukka, jonka sisältä löytyy huulirasvoja, muutama lasten huulikiilto ja dollari, sekä xylitol purkkapaketti.

Pojat eivät onneksi vielä kiinnosta, muuten kuin siinä mielessä, että heidän kanssaan on kivempi pelata koripalloa, four squarea tai flag ballia. Mutta kyllä joku esipuperteetti on alkamassa. Mielialavaihtelujen lisääntyminen on huomattu, samoin alkavia muita oireita. Meillä on säännöllisesti tilanteita, jolloin hän ei jotenkin vaan kestä, nakkelee niskojaan ja kyynelkin kihoaa silmään. Pienempää huvittaa; nostelee olkiaan ja kikattelee. Pitää tilanteita hyvin jännittävinä. Minua huvittaa ja liikuttaa. Mihin aika meni?

Satuin löytämään tämän, googlatessani training bra, sport top kuvia. Ihan hyvä artikkeli, vaikken ihan samaa mieltä olekaan. Tämä seuraava juttu on puhdasta ja pelkkää asiaa How about parents try being parents? Nuo pikkutyttöjen topatut rintsikat ovat jotain todella kuvottavaa. Moneen kertaan bongattu.

Nykyisessä, digimaailmassa tyttöjen kasvatus on hiukan haasteellista, mutta mukavaa;) Bring it on. Lienee kasvatuksessa omat haasteensa asuinpaikasta ja - ajasta huolimatta.

Meillä eletään nyt montaa vaihetta; esikoiseni hampaat kaipaavat pientä oikomista, keskimmäiseltä puuttuu etuhampaat jo ties monetta kuukautta ja pienimmälle puhkesi juuri kaksi pientä helmeä. Samaan aikaan leikitään legoilla, puetaan pehmoja ja kuunnellaan Robinia. Mielenkiintoista, mutta aika kivaa.

Tataa!

PS meillä puhaltelee myös jonkinmoinen muutostentuuli, joten päivät tuntuvat välillä ihan suhahtavan ohi; on vähän stressiä ja hakemista. Tytöt käyvät nyt kuukauden summer schoolia, joten minulla on vain yksi lapsi kotona aamupäivisin. Yritän vähän välillä urheilla, mutta enimmäkseen jumitan aamut koneella, teen vähän töitäkin, ja leikin vauvan kanssa. (Kävin tosin ohjaamassa ekan Zumbankin ja oli tosi hauskaa, vaikka olin aivan paniikissa ennen tuntia)

Kesän todo-listalla on vaikka mitä käsityöprojektia, mutta tähän mennessä olen saanut tehtyä vain nämä pinboardit lasten kanssa. Imetystyynyn uudet kankaat makaavat ties kuinka monetta kuukautta koskematta...Lupaan ottaa ryhtiliikkeen postailujenkin kanssa, mutta siihen asti,  taitaa mennä kerran viikossa-tahdilla. Nautitaan kesästä!

Awkward!

Täällä synttäreitä vietetään lähes poikkeuksetta jossain lasten sisäleikkipaikassa; trampoliiniparkissa, pomppulinnamaailmassa, keramiikkapajassa tai vastaavassa. (Argh, useimmissa paikoissa haisee hirveä teinihiki ja ne kuhisevat bakteereja;)) Tarjoiluna on aina sama; pizzaa ja kakkua. Piste.

No, tyttäreni täytti jo yhdeksän ja halusi kutsua vain parhaat kaverinsa, joten päätimme viedä tyttöporukan leffaan katsomaan Rio2:sta ja tarjota herkkuja kotona. Synttäreitä suunniteltiin ja odotettiin hurjasti, niin kuin ikään kuuluu. Lähetin mailia vanhemmille ajoissa, kertoen suunnitelmistamme, jotteivät menisi katsomaan kyseistä leffaa. Kutsut askarreltiin sitten itse ja party favorit; kynsilakat ja hiuspannat valittiin huolella. Olin myös rekrynnyt mieheni tulemaan töistä aikaisin, jotta veisi tytöt leffaan. Vaihtoehtoisesti olisin ollut siellä kuuden tytön ja vauvan kanssa...juu ei.

Tyttäreni ei pizzasta välitä, joten tein paljon muita eväitä. Ostin kotiin myös kaikkia erilaisia leffakarkkeja, joita laittelin kulhoihin, ikään kuin mini candy store-idealla; tytöt saivat koota itselleen leffakarkkipussit, irtokarkkimeiningillä;) Toki saivat myös xylitol Jenkkiä paketit...Ja jottei seurattaisi mitään paikallista perinnettä, ei tyttäreni halunnut kakkuakaan, vaan lettuja. Lettuja jäätelöllä, hillolla ja nutellalla. Näin siis tehtiin.

Me oltiin valmiita, mutta kaikki ei mennytkään niinku Strömsössä...

Hain innokkaat tytöt koululta perjantaina. Vain yhdellä oli mukanaan lahjapussi. (Eikä kukaan oikeastaan ikinä pukeudu juhlaan, mikä on tod omituista)  Toinen sanoi autossa, -Unohdin lahjan kotiin, tuon sen maanantaina, johon kolmas sanoi, -Niin minäkin! Ahaa, Ok ja hiukan omituista, mutta ihmisillä on kiireitä, ajattelin. Vilkaisin tyttäreni ilmettä taustapeilin kautta. Hän oli hiukan hämillään.

Tytöt söivät ja herkuttelivat, kokosivat leffapussinsa ja availivat innoissaan omia yllätyspussejaan. Sitten oli leffan aika.  Tarkoituksena oli tuoda tytöt vielä leffan jälkeen meille leikkimään, mutta kahden neljästä, piti lähteä suoraan harrastusten pariin.

Täällä, lahjat ojennetaan pusseissa tai paketissa ja ne asetetaan sankarin lahjapöydälle, eikä niitä avata kun vasta juhlan jälkeen. Meillä on kuitenkin ollut tapana järjestää pullonpyöritys ja avata lahjat siinä vieraiden edessä. Tällä kertaa tilanne oli erikoinen; kutsutuista neljästä tytöstä vain yksi oli tuonut lahjan  -siis WTF? Tyttäreni maiskutteli asiaa ääneen monta kertaa juhlan aikana ja katsoi minua kysyvästi. Olin ihan Hoo Moilasena.

Jollekin on joskus varmaan käynyt samalla tavalla, mutta ainakaan minun "vanhemmuuden ohjekirjasesta" ei sit ihan heti löytynyt just tällaseen tilanteeseen oikeita neuvoja. Olin suoraan sanottuna äimän käkenä ja tosi pahoillani tyttäreni puolesta. Ymmärtääkseni, ihan perus syntymäpäivä etikettiin kuuluu lahjantuominen. Tai jollain tavalla muistaminen; kortti, piirros, jotain! Puhutaan lapsesta.

Perjantai-iltana, ja koko viikonlopun ajan asiasta puhuttiin. Tyttäreni kysyi muun muassa,   - Äiti, eivätkö ne tienneet, että nämä oli mun synttärit? Eikö ne tykkääkään minusta? Enks mä jotenkin ole lahjan arvoinen? En osannut vastata, kuin, että ihmisillä on nykyään niin kiire. Ja samalla kirosin mielessäni. Kaksi kolmesta ei käy kodin ulkopuolella työssä, lahjan ostamiseen menee parhaimmillaan 15 minuuttia...Yritin selittää, että tärkeintähän on yhdessäolo?Mutta omituiselta tuntui silti.

Tuli maanantai. Henkeä pidätellen hain tytärtäni katseella koulun pick up alueella, vatsassa oli omituinen olo. Siellä hän seisoi. Ei lahjoja. Voi ei!! Hän tuli autoon tyrmistyneenä ja sanoi, -Äiti, ei ne tuoneet mitään lahjoja!Näin kyllä sen ja sen äidin, joka kiitti juhlista, muttei ne sanoneet mitään muuta. Ja mä olin ottamassa sen extralaukun mukaan, kun ne lahjat ei kuitenkaan mahtuisi reppuun. Nehän sano, että lahjat unohtui kotiin, mikseivät ne tuoneet niitä?

Onneksi unohti sen laukun aamulla. apua, ihan sydämestä kouraisi ja jälleen olin ihan sanaton. Mutta, kun asia oli ollut nyt pöydällä jo neljä päivää ja tyttäreni oli asiasta ihan surkeana, päätin toimia. Ensin ajattelin mennä itse Targettiin, ostaa muutama halpa lahja ja valehdella tytölle, mutta kertoa muille vanhemmille, että olen nyt hoitanut heidän puolestaan lahjat. Mutta sitten, otinkin kynän, siis näppiksen, käteen ja otin yhteyttä näihin vanhempiin eri tavalla. Oli pakko. Asia häiritsi niin, että heräilin öisin. Kaipasin selitystä, muutakin kuin sen, että ei näköjään paljon kiinnosta.

"This is the most awkward email I have ever written..."  Selitin, että yritän täällä "manage expectations", olenko ymmärtänyt jotain väärin?, mutta, että lähinnä kysyn miksi? Auttakaa minua ymmärtämään. En missään nimessä pyydä lahjaa, mutta voisitteko, tai olisitteko kenties voineet Jollain Tavalla huomioida tytärtäni, hänen innolla odotettuna syntymäpäivänään?! Ymmärrän, että on kiire, life gets in the way, mutta kortti, itse tehty piirros, jotain?! JA kun tyttärenne sanovat, että lahja on kotona odottamassa, omani ihmettelee, miksi sitä ei tuoda? (tiedämme kaikki, ettei mitään lahjaa ole...)

Yksi suuttuu, toinen antaa ilmaisia vanhemmuusvinkkejä siitä, miten lahjaa ei pidä ikinä odottaa itsestäänselvyytenä ja miten tämän voi ottaa oppimiskokemuksena, (voi kirosana ja kiitos, että missasit pointtini...) ja kolmas suhtautuu mielestäni parhaiten; sanoo, että on ollut kamala kiire, hän on pahoillaan ja olivatkin tuomassa lahjaa jälkikäteen. On siis rehellinen. Hän on mies. Nuff said.

Jotta en kirjottaisi aiheesta kirjaa;) Loppu hyvin kaikki hyvin,ja olinkin sitten sopivasti vapaaehtoisena heti pari päivää mailailujen jälkeen kahden kolmesta vanhemmasta kanssa;) jipii? luokkaretkellä. Tavallaan onneksi. Tulipa heti tavattua kasvotusten ja vaihdettua asiasta vielä muutama sana. Oli silti vähän awkward...En kyllä enää ajattele samalla tavalla heistä, eivätkä he varmasti minusta. Tavallaan nolasin heidät. Oh well.

Ja arvatkaa miten kiva oli olla tuossa asemassa, mutten muutakaan voinut. Tällaista siis tänne.

Tataa!

PS jos pääsit tänne asti ;) Nyt olisi pian vuorossa toisen tyttäreni synttärit. Jännittää jo valmiiksi... Esikoisen kanssa jo nauretaan ja lasketaan leikkiä lahja-asiasta. huhhuh.

Viimeisiä Viikkoja Viedään

Ihana raskaus ja odotus!  Ei tunnu missään. Hiukset ovat paksut, kynnet kasvavat vahvoina. Voin upeasti, elämä hymyilee. Tämän lisäksi;

Nukun tosi hyvin.
Herään  joka yö vähintään 2 - 4 kertaa, kun ipana potkia monottaa kivuliaasti kylkiluihin. Jos potkut sitten rauhottuvat, painaa virtsarakkoa niin, että on pakko nousta. Selkä on jumissa. Sääret kramppaavat. Hyvää asentoa ei löydy. Kun käännän kylkeä, kohta ipana taas myllertää sisuskaluni sekaisin. En nukahda uudestaan ja kohta on taas kangettava itsensä ylös. Onneksi Downton Abbey tulee maratonina paikalliselta tv-kanavalta...öisin.

Urheilen loppuun asti.
Olin noin kuukausi sitten tanssitunnilla. Oli pakko lähteä kesken tunnin vessaan, kun en osaa hillitä liikkeitä ja vauva painoi. Tunnin jälkeen oli hetkellisesti hyvä olo, kunnes alkoi supistelemaan. Heippa vaan tanssitunnit. Yksi zumbaystävättäreni iloisesti kertoili ohjanneensa vielä torstaina, kun vauva sitten syntyi lauantaina. Ehe ehe - hajoa ohjauksiisi. mur. Ainoa tunti, jolle voin kuvitella osallistuvani on body pump, siinä kun ei tarvitse paljon paikaltaan liikkua. Viime viikkoinen flunssa tosin sotki nekin suunnitelmat. Jooga, pilates ja muut venyttelyt ei vaan huvita.

Tyylistä en tingi.
Totuuden nimissä on sanottava, että olen ollut tässä aika hyvä, mutta nyt, kun ahistaa ja puuskututtaa, oleilisin mieluiten urheiluliiveissä ja yöpaidassa 24/7. Onks pakko pukeutua jossei jaksa tai yksinkertaisesti halua? Valitsen asukseni lähes poikkeuksetta mammaleggarit, t-paidan ja pitkän villatakin. Jalkaan on sujautettava ballerinat, sillä saappaiden päällepukeminen on oma projektinsa. Muutama businesstapaaminen on vielä hoidettu, olen kyllä nauttinut korkojen kopinasta. Kohta olen siinä ihmeellisessä välitilassa, kun äitiysvaatteisiin en koske, mutta normaalitkaan eivät päälle mahdu...PS en enää ikinä käytä mitään snoopy-teemaista. Ainakaan alusvaatteissa.

Olen menevä ja sporttinen.
Joo, jos minut näkee autossa. Mutta auta armias, jos parkkeeraat lähelle, kun menen asioille. Matala avuauto ei ole paras mahdollinen kulkuväline tässä tilassa. Molempien jalkojen ulos saanti on eka ponnistus. Usein onnistun raapaisemaan oikean polven johonkin terävään ratin alle. Sitten hirveä puhina ja punkeroiden piina, kun yritän nousta autosta ylös. Tukea on otettava ovesta ja ovenpielestä. Ei nättiä, eikä mitenkään tyylikästä puuhaa.

Syön terveellisesti.
Närästää, niin, että itkettää. Olen enemmän kuin pari kertaa sanonut miehelleni,kun makaan sohvalla ruoan jälkeen: -Great, I just puked in my mouth. Tässä vaiheessa ei oikein tee mitään mieli, paitsi niitä antacid calcium tabletteja ja minttukarkkeja. Närästys käy välillä niin kauheaksi, että olen syönyt iltaisin puuroa, jonka ei pitäisi ärsyttää mahaa millään tavalla. naminami... Herkkuja on saatava päivittäin mutta myös kuivatuissa mangoissa on jotain kutkuttavaa. Ryvitaa menee pakkaus kerralla paljolla voilla, samoin nacho sipsejä. Hampaat kaipaavat jauhamista. Keittoja on turha tarjota.

Olen aika sutjakka.
Ihme ja kumma en ole yhtään turvonnut ja sormuksetkin vielä mahtuvat, mutta kyllä tässä massaa on kerätty. Ei ihan yhtä paljon kuin kahdella ekalla kerralla, mutta onhan yhdeksännellä kuulla olevan mahakin aika mahtava...En tunnista peilikuvaani. Öljyän jättimäistä mahaani hysteerisesti raskausarpien pelossa. Olen käyttänyt liivejä 24/7 viimeiset seitsemän kuukautta eikä loppua näy. Ääntelen hyvin epänaisellisesti sohvalta noustessani. En tiedä kuinka kauan pystyn enää välttämään puolelta toiselle heiluvaa kävelytyyliä. Tahti on jo hiljentynyt. Tiedän myös lähialueen kaikkien julkisten naistenhuoneiden sijainnit.

Parisuhde kukoistaa- on otettu aikaa romantiikallekin
Meillä ollaan porukalla raskaana. Ukko kuorsaa sohvalla vieressä usein ennen minua.  Me ei tehdä mitään ylimääräistä. Leffoja on katsottu ihan jengissä. Olen levoton ja huokailen. Jos itsekin nukahdan sohvalle, en saa unta sängyssä. Siinä sohvalla sitä paitsi menevät selkä ja niskat entistä enemmän jumiin. Ajatus kahdenkeskisestä hotelliviikonlopusta naurattaa. Jepjep. Ehkä kuitenkin vasta sitten, kun poika on syntynyt.

Rentoudun nyt ja luen kirjoja. Varastoon.
Enemmän kuin kerran olen kuullut -Ota lasi viiniä! Rentoudu. Ota ite. Viini Ei maistu.
Olen toki tavoistani poiketen lukenut kirjaa keskellä päivää, mutta tämä johtuu puhtaasti siitä, että noin neljän tunnin koneella istumisen jälkeen poika möyryää niin, etten pysty enää olemaan istuma-asennossa. On tauon paikka. Varastoon en nuku. Toki energiat ovat välillä vähissä; suunnittelin koko perjantain meneväni pedikyyriin, mutten jaksanut lähteä...

Aion mennä kivun mukana, delfiiniäänien tahdissa!
Näin neuvoi kätilö ensimmäisen synnytyksen aikana hymyissä suin. (ilman noita delfiinejä) Kiitti vinkistä! Olin ajatellut ignoorata supistukset siinä loppumetreillä ilman kivunlievitystä. Se kun on niin helppoa...Lääkäri ennusteli, että poika on aika pajon isompi kuin tytöt, joten kipaisin toiseen 4D ultraan. Tällä kertaa kokoarvioon. Huh, Guinnesin ennätystenkirjaan emme pääse. Toki potra poika on tulossa, muttei mikään jättivauva. Synnytys jännittää ja pelottaa niin kuin aina. Näen siitä unia jatkuvasti.

Jos näistä tulevista viikoista selvitään kunnialla, suunnittelen istuvani altaalla margarita kädessä helteiden alkaessa. Ehkä eniten kaipaan kontrollia omasta kropasta ja sitä, että voin mennä zumbatunnille ja hyppiä! Talvea tänne ei tänä vuonna tullutkaan, joten kyllä ilmat hellivät jo nyt. Katto auki voi ajella tammikuussa, asteita reilut parikymmentä. No complaints.

Tataa!


PS Käytiin sairaalavisiitillä, että tiedetään minne h-hetkellä suunnataan. Olen ollut niin sitä mieltä, että alahan tulla sieltä, eiköhän tää nyt ole jo nähty...MUTTA visiitin aikana alkoikin huipata. Muistot palasivat mieleen mitä olisi edessä. Tuli äitiä ikävä. Ainiin, tämä aika iso juttu on vielä edessä...Todellinen reality check. Kirsikkana kakussa; CDC (Center for Disease Control and Prevention) on määrännyt, ettei mommy&baby unitteihin saa tulla yksikään alle 16-vuotias, ei edes sisarukset, nyt influessa-aallon pahimpana aikana. Vauvaa ei myöskään saa siirtää osastolta. ELI joudun olemaan vauvan kanssa sairaalassa näkemättä lapsiani, pystymättä näyttämään heille pikkuveljeään. Ihan hirveetä. Olin salaa suunnitellut lepääväni kunnolla, nauttivani rauhasta ja yhden hengen huoneesta huonepalvelulla, mutta jos kaikki vaan menee hyvin, häippään sieltä heti, kun mahdollista.

H niin kuin Hormoni

Onnistuin ignooraamaan mahan lähes kokonaan ensimmäiset kolme, neljä kuukautta. Ehkä väsytti normaalia enemmän, (ja oli nälkä), mutta muuten ei mitään raportoitavaa. Keskityin arkisin töihin, iltaisin ihan samalla tavalla lasten kanssa kotiläksyjä ja ruokaa vääntäen ja viikonloput perheen kesken tai ystävien kanssa. Pari tuttua on käynyt Suomestakin taas pikaisesti kylässä, sekä yksi vanhan kekkeripoppooni jäsen, joka vietti meillä kokonaisen viikonlopun. Ihanaa olla vaan, jutella vanhan ystävän kanssa elämästä ja huristella avoautolla;)

Mutta nyt on alkanut tapahtua; tavarat tippuu käsistä; tiputin yhden päivän aikana kännykkäni ainakin viisi kertaa, kadulle, autoon, lattialle, pakastealtaaseen, you name it, sinne meni. Tuntuu, että jos oikealla kädellä ottaa jotain, vasemman käden ote irtoaa automaattisesti. Tai sitten kädessä oleva esine vain lipsahtaa.

Aikoinaan tiputtelin lasisia salsapurkkeja ja sweetchilikastike-pulloja keittiön kivilattialle. Nyt olen keskittynyt tiputtelemaan kahvinpuruja ja puhelinta. Märkiä kahvinpuruja. (kuten kuvassa) Mutta, ei haittaa yhtään. Normaalisti sanoisin ainakin ruman sanan ja verenpaine nousisi. Nyt en jaksa edes hermostua, otan vain, nykyään aina käden ulottuvilla olevan, harja-ja kihvelisetin ja alan siivoamaan.

Siivoamisesta; olen innostunut eri pesuaineista?! Mistä tää nyt tuli. Saatan kulkea valkaisuainemyrkkysekoitus spraypullo kädessä pitkin kylpyhuoneita. Methodin mintun tuoksuista ikkunoiden ja peilien pesuainetta käytän lähes päivittäin. Olen myös innostunut mikromoppaamaan ja käyttämään jotain ihmeellisiä antibacterial wipeseja. AH, kun likaa irtoaa ja puhtaan tuoksu leviää. Kai tätä pesänrakennusvietiksikin kutsutaan? Mutta omituisinta tässäkin, että joskus maatessani sohvalla, katselen sotkuja eikä voisi vähempää kiinnostaa. Ajattelen, että voi, miten maallista. Ja annan olla. Käyn siis ihan tuulella.

Suomalaisena odottelen "sitä sadepäivää, jolloin kuuluu laitella vanhoja valokuvia albumeihin"  ja sitähän ei tässä ilmastossa ihan heti tule, joten nautin pimeistä illoista ja teeskentelen, että ulkona sataa;) Yksi ilta, jostain mielijohteesta aloin järjestelemään reseptejä. (Väitän, etten ole ainoa, joka saksii naistenlehdistä reseptejä ja tunkee ne sitten jonkun lehtiön väliin. Vuosiksi.) Resepteihin ei juuri palata, sillä kaikki reseptithän löytyvät nykyään netistä... Nyt olen leikannut ja liimannut sitä varten ostettuun reseptikirjaan vaikka minkälaisia punajuuri-vuohenjuusto-uunilammas-paahtopaisti-risotto-tyyppisiä sadonkorjuu reseptejä. On muuten sinänsä tosi fantsua, että olen muuttanut tänne mukanani joitain vuoden 2006 Me Naiset-lehden reseptejä, joita nyt sitten rypistellen heittelin roskiin;) Kuvassa kekoa.

Äiti laittoi paketissa muutaman Kodin Kuvalehden sillä lopputuloksella, että niitä lehtiä voi tuskin kierrättää paikallisille kavereille, sillä ne on ihan palasina;) Ja joutuu rakas ystäväpariskunta viikon kuluttua koekeittiöni uhreiksi. Etanoitakin tekee mieli, nyt kun ilma vihdoin vähän viilenee. Saakohan niitä tässä tilassa edes syödä?

Taidan kaivaa Schlemmertopfinikin taas esille. Mausteisessa tomaattikastikkeessa haudutetut lammaspullat kuulostavat maailman parhailta, enkä uuniperunoistakaan kieltäytyisi;)(Tai, no,  mistään muustakaan ruoasta)

Viikonloppuna lennetään Halloween-juhlista toisiin, mutta tänään ollaan ensin koululla Fall Family Fun Nightin vapaaehtoishommissa. Joku Martha Stewart alter ego puskee välillä päälle, sillä olen myös leiponut, tosta noin vaan, arki-iltaisin, ja teen parhaillaan esikoiselleni Halloween pukua...Mukavaa viikonloppua sinnekin!

Tataa!

PS Zumba meni tosi kivasti. Olin tosi hengästynyt, mutta hauskaa oli, taas. Ohjaaminen on kyllä niin kivaa puuhaa, että on melkein vaikea uskoa, että siitä maksetaankin. Sain houkuteltua hyvän ystävättäreni ekaa kertaa zumbatunnille ja vielä tykkäsi! Doublewhammie! Trikoiden alla oli kyllä sellainen arsenaali alusvaatehaarniskoja, ettei mikään paikka päässyt liikkumaan, mutta ehkä juuri siksi tunti menikin niin hyvin. Suosittelen lämpimästi Victoria's Secretin VSX- linjan maximum support sports bra:ta. Toimii. Isommassakin koossa.

Back to school = Gimme all your money

Kaiken muun koulun alkuun liittyvän hässäkän lisäksi täällä annetaan oppilaille supply list. "Lucky me", olin autuaan tietämätön asiasta viime vuonna. Luulin, oikeesti, että supply list koskee vain isompia lapsia, mutta ehei! Supply list annetaan joka ipanalle, eskarista lähtien.

Olen purnannut asiasta. Minusta on täysin ok, ja suotavaakin, että omalle lapselle ostetaan penaali, kyniä jne, mutta täällä myös luokka varustellaan vanhempien voimin ja usein supply lista määrittelee värikynät brändin tarkkuudella. Hei haloo. Sitten, pitkin lukuvuotta, opettajat pyytävät lisätavaraa, poikkeuksetta. Niin, ja jokainen itseään kunnioittava äityli viihtyy vapaaehtoishommissa luokissa vähintään kerran viikossa pari tuntia ja ajelee kiljuvaa ipanalaumaa luokkaretkille paikasta toiseen. Apinalaumaa, (eiku ipana;), jotka potkivat likaisilla kengillään vaaleat nahkapenkkien selkämykset piloille :)

Poliittisena eläimenä tekisi mieli kirjoittaa tähän muutama kärkäs kannanotto, mutta sanon vaan, että kun aktiiviäänestäjien omat lapset ovat jo ei-kouluikäisiä niin kalifornia säästää mm koulutuksessa ihan liikaa. Armeijalle, sodankäyntiin ja aseisiin riittää kyllä pätäkkää. Milloinkohan täällä säästetään koulutuksesta niin paljon, että ainut tapa saada lapselle ok koulutus on laittaa yksityiskouluun? Sepä tekisikin tosi hyvää jo valmiiksi luokittuneelle yhteiskuntarakenteelle. Ah sinä ihana Suomi, I miss you.

Kun supply list on ostettu, se lähetetään lapsen mukana kouluun. Mutta, jo ensimmäisen koulupäivän welcome coffeella puhuu paikallinen opetusyhdistys, quelle surprise- pyytäen rahaa. Shekille tarkoitettu kirjekuori annetaan myös heti ensimmäisenä päivänä lapsen mukana kotiin. Meidän koululla pyydetään $800 per lapsi, mutta vähemmänkin saa lahjoittaa. Ai, saako? Kiitti.

Nyt, toisella viikolla alkoivat fundraiserit, eli lapsia pyydetään myymään erilaisia tavaroita FFF tyyliin, eli family, fools and friends. En tykkää. Aion omalle pikkupartiolaistenkin ryhmälle tarjota mahdollisuutta osallistua Girl Scout Cookie myyntiin paikallisjärjestön varaamalla myyntipaikalla, jossain ruokakaupan nurkalla, sen sijaan, että nämä pikkuipanat(lue: äidit) joutuisivat kiertämään ovelta ovelle omassa naapurustossaan.

Tämä rahankerjuu on täällä yleinen tapa toimia, mutta ei siitä silti tarvitse tykätä...Minua tämä jaksaa vielä ärsyttää. Samalla tavalla, kuin se, että kassoilla on aina joku haluatko lahjoittaa nappula, ennen kuin pääsee maksamaan.

Ihan toppen on uutuutena se, että subway-tyyppisissä paikoissakin tyrkytetään tippinappulaa. Whaaaaaat? Maksukone ehdottaa automaattisesti 15%, 20% tai 25% !!! tippiä. Excuse moi ja yksinkertaisuuteni, mutta mistä? Ai siitä, että kokoat sämpyläni? Eikö se ole ihan perushommasi, vai onko tässä nykyään joitain muitakin vaihtoehtoja?

En anna edes oikein kalliissa, hyvässä istumaravintolassa. jossa on oikeat lautaset ja jossa tarjoilija ja sommelier pokkuroi tuntikaupalla 25% tippiä, mutta sämpyläpaikka, kyllä ehdottaa. Nyt on joku saanut oikein vakavan auringonpistoksen;) Tämä paikka kaipaa raikastavan sadekuuron.

Hauskaa viikonloppua,
Tataa!

Yksi pää kesät talvet

On ollut siis niin hirrrveä kiire, että hiukset lähtee päästä. Työrintamalla mennään tukka putkella, mutta aika positiivisissa tunnelmissa. Kovassa globaalissa kilpailussa suomalaisen startupin menestys on aina tosi kova juttu. Egollekin tekee hyvää, että pääsee pienessä tiimissä tekemään ja näkemään kätensä jäljen. Voi ottaa rehellisesti sulan omaan hattuun. Arkeemme liittyy entistä vahvemmin myös anopista huolehtiminen kaiken muun lisäksi. Jossain vaiheessa on mietittävä vakavasti muita vaihtoehtoja...

Ja rapatessa roiskuu; emme ole ehtineet lomailla meidän perheen kesken kuin sen yhden onnettoman viikonlopun kesäkuussa. Minä olen silmin nähden stressaantunut ja pahalla tuulella. Tarvitsen edes lyhyen irtioton. Hirveän väännön jälkeen, kuten edellisessa postauksessa, sain kuin sainkin mieheni ottamaan lomaa kokonaiset 2.5 päivää. Wohoo! Varattiin sitten heti äkkiä kiva hotelli, ennen kuin muuttaa mielensä:) Suunnataan taas rannikolle, tällä kertaa etelään, San Luis Obispon suuntaan. Sitten onkin kiva tulla kotiin levänneenä koulun alkuun. Tai niin minä ajattelin. hehheh.

Kävinpä viime viikolla moi-kuis-kesä-meni-keskustelua yhden paikallisen äidin kanssa naamakirjassa, kun hän sanoi minulle -Nähdään maanantaina! Miten niin maanantaina? Mitä maanantaina tapahtuu? Olin merkannut kalenteriin, että mennään koululle katsomaan uudet opettajat ja luokkalistat ja sitten jonnekin kivaan paikkaan lounaalle. Mutta kappas, tämä äiti vastasi minulle- You DO know that school starts on Monday? Mitä?!? Eikä ala. Meidän koulu alkaa 26.8...APUVAAAAAA

Niin. Meni viikonlopun ohjelma uusiksi, lähdettiinkin työpöydän ostoon ja hankkimaan muita tarvikkeita;) Koulu alkoikin jo siis nyt maanantaina 19.8 - herravarjele! Olin elänyt koko ajan sen mukaan, että koulu alkaa 26.8. Me oltaisiin paukattu paikalle maanantai aamupäivällä katsomaan luokkalistoja, ihmetellen, miksi muut ovat välitunnilla;) Ensin tuli paniikki, huusin ääneen, kun en muutakaan keksinyt, mutta sitten yy kaa koli neli rauhotuin ja hei, eka viikko koulua, perheaika on tärkeämpää. Executive decision; Ef it. Me lähdetään spa hotelliin. Sue me.

Niinpä aion pakkailla tänään ja huomenna soitella koululle, että lapseni ovat seuraavat kolme päivää poissa. Me kaikki tarvitaan nyt pikkubreikki; aikataulutonta ja läppäritöntä aikaa yhdessä. Tai, otetaan me tietty koneet mukaan, mutta maileja vain vilkaistaan. Näillä mennään.

Kun kerroin tästä mogastani koululla, welcome coffeella, maanantaina 19.8.;) nauraen parille tutulle äidille,  lue: eurooppalaiselle, he räjähtivät nauruun kanssani. Paikallisia kotirouvia ei naurattanut yhtään, suorastaan paheksuivat ja tuijottelivat tuomiten. Yhden mieskin tuli oikein sanomaan, että kuulin, ettet tiennyt milloin koulu alkaa. Joo, en niin. Eiks oo hassua? Ei kuulemma ollut.

Oh, such is life! If you don't have one. Go get one;) hehehe

Tataa!

PS kun palasimme kotiin Suomesta ja vouhotin pikkubreikin tärkeydestä, mieheni sanoi minulle, että oli ollut lukevinaan jostain, että koulu alkaa 19.8. Camoon, tyrmäsin heti, ja sanoin, että kuule, eikä ala. Mulla on jo kuukausia lukenut kalenterissa 26.8.. Ei sit jäänyt väittelemään;) tihihihihihi

Mothers' Day

Ripustaessani juuri pyykkäämiäni anopin kamppeita, mietin taas äitiyttä. Tällä kertaa äitiyttä ja vanhenemista. Voin ihan suoraan sanoa, etten ole ollut anoppini kanssa ikinä läheinen. Ihan kuten kenen tahansa ihmisen kanssa voi käydä, meillä ei vain kertakaikkiaan synkkaa. Minä väitän, että tämä johtuu osaksi siitä, että hänen poikansa, ja ainoa lapsensa, lähti neljätoista vuotta sitten eksoottiseen Suomeen vähän seikkailemaan, mutta meni sitten piruvie rakastumaan ja asettuikin asumaan kauas pohjoiseen. Äitiään näki vain kerran vuodessa lomillaan. Ja silloinkin oli mukana se omituisesti englantia puhuva nirppanokka blondi;)

Muistutan itseäni, että anoppi on mieheni äiti. Ei auta. Nyt ollaan kuitenkin siinä tilanteessa, että apuni on välttämätön. Tietenkin autan, mutten voi yhtäkkiä maagisesti lämmetä. En todellakaan ole mikään sisarhentovalko- tyyppinen ratkaisu, mutta minun on helppo auttaa. Meitä yhdistää hänen poikansa, äitiys ja naiseus. Hopeareunuksena, hänen sairastumisensa on hionut terävimmät kulmat erikoisesta luonteestaan.

Unelmatilanteessahan anoppi olisi "äidin korvike". Viisas vanhempi nainen, joka tukisi, jonka kanssa olisi mukava vaihtaa kuulumisia, kuulisi hauskoja juttuja miehen lapsuudesta ja nuoruudesta, voisi käydä kahvilla, juoda yhdessä vaikka joskus lasillisen viiniä. Jepjep. Olen joskus nähnyt tuollaisia suhteita elokuvissa. Minulle jaettiin erilaiset kortit.

Facebokissa kiersi hieno Rakastan sinua-juttu, jossa vanhan äidin rinnalla lepää jo keski-iän ylittänyt tytär. Tekstinä on tämä. Miksi media antaa äideistä ja äitiydestä sellaisen kuvan, että se on lapsuuden ajan juttu, jolloin äiti valvoo, väsyy, syöttää, siivoo, pukee, ostaa pampers vaippoja jne. Äiti tekee sen kaiken rakkaudesta ja se kaikki on pisara merestä. Sitä paitsi me emme muista siltä ajalta melkein mitään. Rakastamme äitiä, koska aikuisena ymmärrämme kaiken mitä hän on tehnyt ja yrittänyt tehdä meidän eteen ja ymmärrämme, että äitikin on ihminen. Lapsena, kun sairastuin kaikki nukkui paitsi äiti. Lääkärikäynnillä lääkäri kysyi minulta mikä minua vaivaa...olin hiljaa sillä tiesin, että äidistä tuntuu samalta ja hän osaa vastata. Äiti on äiti viimeiseen sekunttiin asti. Ketä muuta kiinostaa aidosti miten meidän elämä menee. Kenen sydän särkyy kun meidän särkyy. Kuka toivoo meille parasta ilman kateutta. Me emme ajattele asiaa sen syvemmälle ja äidit ei muistuta sen enempää niiden tunteista ja uhrauksista. Äidin tunteen ovat suuri korvaamaton lahja. Voimme muistaa sitä edes kerran vuodessa!  En pelkää kuolemaa vaan pelkään elämää ilman äitiä. Kosketti ja itketti. Hieno kirjoitus.

Tämän vuoden äitienpäivä pysäyttää. Olen huolestunut ja ehkä hiukan peloissani. Anopin vaihteleva kunto saa ajattelemaan omaa äitiä enemmän ja enemmän; hän ei saa vanheta eikä sairastua. Olin vähänniinku päättänyt, että omat vanhemmat ovat sitten terveitä, kun olen nyt niin kaukanakin. Iän tuomat pikkukrempat sallin, muita en kestä. Ei tää nyt oo niin paljon pyydetty, eihän?

Itse en ansaitse Vuoden Äiti-palkintoa tänäkään vuonna, mutta yritän olla kärsivällisempi ja enemmän läsnä. Kovaa kurinpitoa en höllennä, mutta aion ottaa lasten kanssa enemmän aikaa, vaan olla ja jutella. Pysähtyä. Haluan, että tyttäreni tietävät läpi elämänsä, että minulle voi kertoa kaiken, (ja pitääkin;)) ja että se on normi. Alkavat olla siinä iässä, että kerrottavaa, kysyttävää ja pohdittavaa riittää. Ihan järkeviäkin puhuvat, välillä;)

Kun minulta kysyttiin mitä haluan tänään tehdä vastasin, En halua tehdä mitään. Haluan vaan olla perheeni kanssa. Herkutella, uida, rentoutua, nuuhkia lasten auringolta tuoksuvaa ihoa. Nauttia hetkestä.(ja lukea uusimman Instylen ja People Style watchin;))

Äidiksi tulon jälkeen ymmärrän ja osaan arvostaa omaa äitäni enemmän. Kiitos äiti! En kestä uhrauksista puhumista, sillä äitiys antaa aina paljon enemmän kuin ottaa. Äitinä olen parempi ihminen. En olisi läheskään yhtä rohkea tai niin sinut itseni kanssa ilman lapsiani. Näissä kiitollisissa tunnelmissa vietin eilistä. Halatkaa äitejänne, jos voitte. Minä skypetin omalleni. Halataan sitten kesällä, oikein kunnolla;)

Tataa!

PS Anoppini naapuri, kahden pojan äiti, sanoi minulle yhtenä kesänä huokaillen, ole tyytyväinen, että sinulla on tyttöjä. "A son is a son till he takes a wife, a daughter's a daughter the rest of her life" Tokkopa tuossa on totuutta.

Mini-me

Kun yhdeksän vuotta sitten syksyllä selvisi, että vatsassani kasvaa tyttö, olin aivan hyperinnoissani, että saan mini-me:n. Ostin Baby Diorilta Pariisista kamalan kalliin mekon, ja laskin päiviä siihen kun katseemme kohtaisivat. Nyt, tuo valkotukkainen sorja tyttö on kahdeksan vuotta. Hän on hyvin empaattinen, reilu ja kiltti eikä vahingoittaisi kärpästäkään. Hyvä jos puolustautuu, kun tempperampi pikkusisko mesoo. Välillä oikein ihmettelen hänen rauhallista asennettaan. Eipä ole ainakaan minulta periytynyt.

Kun lapset olivat pienempiä, kirjoitin heille joka vuosi kirjeen; miten he olivat kehittyneet ja miten olin päässyt äitinä kasvamaan ja kokemaan. Pelkäsin ihan kauheasti, että minulle sattuu jotain vakavaa, enkä ole itse kertomassa heille minkälaisia he olivat pieninä. Siksi säilytän myös aina käden ulottuvilla,  keittiön tasolla, Paulo Coelhon päiväkirja/muistikirjaa, johon olen jo vuosia kirjannut lasten hauskoja letkautuksia. Nyt on palattava kirjeiden kirjoittamiseen, lapset kasvavat ja kehittyvät niin nopeasti! Kirjeet aion antaa heille tulevaisuudessa lahjaksi, sitten joskus.

Osa syy kirjoittamiseen on se, ettei kaikkea hauskaa voi mitenkään muistaa ja toiseksi, että olen pikkusisko. Ensimmäisen lapsen jutut muistetaan aina, mutta auta armias toisen, saati sitten kolmannen...Mitä hauskaa minä tein? Vanhemmat vastaavat yleensä ympäripyöreästi, No, sinä nyt teit vaikka mitä hauskaa! Olen jo nyt, syyllistynyt tuohon itsekin....

Eräällä ystävättärelläni on useampi sisarus. Ensimmäisen vauvakirja, on niin täynnä, ettei kirja mene kiinni. Lehtileikkeitä ja vanhoja piirustuksia pursuaa välistä. Toisen kirja on jo litteämpi. Ei pursua mistään. Kolmannen kirjassa lukee nimi, syntymäpituus-ja paino ja yhdelle sivulle on teipattu hiuskiehkura. Että sillä tavalla. Me ollaan naurettu näille jutuille, mutta kyllä sitä välillä tuli aikuisiällä vähän hölmö olo. Eikö nuo omatkaan vanhemmat muista minusta mitään?

Vakuuttelen itselleni, että on ihan kiva, kun lapset kasvavat. Vaikkei ole yhtään kivaa. Mutta minkäs sille voi? Osaan kyllä arvostaa perheaikaa täällä, kun olen tehnyt vähemmän töitä kuin Suomessa. Sitä paitsi, minua ei haittaa yhtään, että me tytöt ollaan lähes aina yhdessä. Nytkin, kun ovat lomalla, olimme aamupäivällä kampaajalla ja pedikyyrissä. Kahdeksanvuotias pääsi ekaa kertaa varpaankynsien lakkaukseen kodin ulkopuolelle ja pieni tättähäärä siinä siivellä. Kertaakaan eivät valittaneet, vaikka piti odotella ja haisi väkrylle tärpätille;) Täällä me painellaan yhdessä menemään, kädet käsissä.

Illalla on luvassa kakkua ja illallinen tytön itse valitsemassa ravintolassa. Joskus tärkeisiin hetkiin täytyy pysähtyä, huokaista ihastuksesta, pyyhkästä kyynel ja ottaa paljon paljon valokuvia. Aurinkoiset terveiset.

Tataa!

Watta week

Maanantaiaamu valkeni pienimmän 39-asteen kuumeella. Kuume oli sahannut ylös alas jo muutaman päivän. Eiku lääkäriin, missä hän sai hysteerisen kikatuskohtauksen, juuri kun piti kuunnella keuhkoja. Minuakin nauratti. Lääkäriä hymyilytti ensin, muttei enää hetken perästä. Röntgenissä selvisi "kikatteleva" kävelevä keuhkokuume.

Puolenyön aikaan esikoinen lehahti familyroomiin juuri, kun olin tekemässä nukkumaanmenoa. Meinasin saada slaagin, kun hiipi vaaleassa yöpaidassaan pimeässä. Nenäverenvuoto. Sitä verta oli varmuuden vuoksi myös valkoisilla kylpyhuoneiden matoilla. Tietty. Oman huoneen kylppäriä ei käytetä. Ikinä. On paljon kivempi käydä vanhempien kylppärissä.

Koulutehtäviin kuuluu hämmästyttävän usein erilaisia leikkaa-liimaa projekteja,  just niin kuin leffoissa, kaikki kliseet on totta! Kouluun roudataan kolmeulotteista hökötystä harva se viikko. Niitä askarrellaan yhdessä, sillä tehtävänanto ei ikinä vastaa lapsen omia taitoja. Hirveässä paineessa tei(n)mme leprechaun trap:in, joka nökötti luovutuspäivänä eteisen lipastolla, eikä siellä luokassa.

Viime sunnuntaina siirryttiin kesäaikaan. Iltaisin ei tule uni ja aamuisin väsyttää.

Googlasin kukkakauppaa, halusin pioneja ja erivärisiä tulppaaneja. Guess what? Eipä olekaan ihan helppo projekti. Perinteisiä kukkia-ja sidontaa-kukkiksia ei olekaan! Mitä?! Leikkokukat ostetaan melkein poikkeuksetta paikallisista marketeista, valmiissa sekalaisissa kimpuissa. Voin kertoa, etteivät kaikki yhdistelmät ole pelkistettyyn makuun;) Tulppaanit olivat ihan onnettomia, pioneita saan vasta huhtikuussa. Mur. Oi kauppatori, oi suomalainen kukkakauppias, sua ikävöin.

Iltaisin pihalta on kuulunut ihmeellistä kynsien rapinaa. Hyi. Yhtäkkiä tuli ikävä siilien tuhinaa. Täällä ei tietenkään ole siilejä. Se vihonviimeinen vompatti palaa varmaan taas kohta maisemiin, tai toinen suosikkini; rotta. Eivät ihan kelpaa korvikkeiksi.

On ollut monipuolinen, aika kiireinen viikko, kaikenmaailman yöheräämisten kanssa. Olen myös aloittanut uuden työprojektin, pitää mielen virkeänä. Tänään menen koululle vapaaehtoishommiin tietokoneluokkaan ja sitten on luvassa kaikenlaista kivaa lasten kanssa. Touhutätinä. Hoidan omaatuntoani, sillä huomenna, puoliltapäivin, tämä äiti lähtee viettämään tyttöjen viikonloppua San Franciscoon. Ah. Luvassa MOMA, shampanjaa, hyvää ruokaa ja seuraa. Paitsi, ettei mulla ole mitään päällepantavaa...

Hauskaa ja rentouttavaa viikonloppua sinnekin.
Tataa!

PS Ainiin, näiden hirveiden vastoinkäymisten joukossa; huristelin naama virneessä kotiin yhdestä kokouksesta, katto auki, kuunnellen Vain Elämää cd:tä. Yhtäkkiä joku takatukkajeesus pärähti viereiselle kaistalle Harlikallaan. (ei ollut muuten yhtään Jaxin näköinen) Hirveä pärinä. Ärsytti. Jäi siihen ihan viereen ajamaan, enkä päässyt ruuhkassa karkuun. Oli pakko kääntää volyymit kaakkoon, enkä silti meinannut kuulla Cheekiä. Kyllä elämä on välillä tosi raskasta;)

Hio ja höylää

Päätin, että kun täytän 35, aloitan ihonhoidon järeämmillä aseilla. Synttärit tuli ja meni pariinkin kertaan ja olin edelleen suunnitteluasteella. Tänne muutettuani tajusin, että auringolle jatkuvasti altistuessani saatan yhtäkkiä muuttua rusinaksi ja päätin toimia. Vanhenemista ei pysty pysäyttämään (pöö), mutta jos sitä pystyisi edes jarruttamaan? Jos näyttäisi suurin piirtein tältä vielä kymmenen vuoden kuluttuakin?hehheh. Hirveän huolissani en osaa olla, sillä oma äiti näyttää aika iättömältä, jos se geeniperimä jotenkin auttais, tosin elän pal pal epäterveellisemmin.HyiHyi.

Ehdot ovat nämä; piikkejä tai neuloja en kestä eli minuun ei saa ruiskuttaa mitään. Veitselläkään ei saa muokata, mutta muita juttuja pitää kokeilla. Sitten joskus. Ehkä sitten kymmenen vuoden kuluttua...

Vuosia sitten kävin tässä,  Visia-ihoanalyysissa. Suosittelen kaikille, etenkin auringonpalvojille - OMG. Näytin ihan kuolleelta siinä negatiivikuvassa, toi esille auringon aiheuttamat ihonalaiset vahingot, juonteet, oikeat rypyt ja ihon epäpuhtaudet. Ihoa verrataan sataan samanikäiseen saman ihotyypin ihmiseen ja annetaan pisteitä. Tulokseni olivat silloin tosi hyvät. Ihan oikeita ryppyjä taisi silloin olla kolme, muut luokiteltiin juonteiksi. Nyt en uskaltaisi enää mennä ja toisaalta kiinnostaa ihan hirveästi.

Nykyään ei pitäisi enää varmaan edes nauraa, käkättelemällä ne silmienympärys harakanvarpaat vaan syvenevät. Otsaankin on tullut ryppyjä ja luomet ovat raskaat. Mitä seuraavaksi?

Buukkasin kauan suunnittelemani mikrohionnan. Ihan pliisujuttu joillekin. Minulle eka kerta. Suomessa joku kosmetologi sanoi, ettei minulle kannata mitään hiontaa tehdä. Iho on kuulemma liian pintakuiva, kosteutat vaan. En usko, että kosteutus riittää. (Viime viikolla läträsin hiihtoloman päätteeksi jonkun anti-aging naamion kanssa. Se piti puhdistaa 10-15 minuutin kuluttua, mutta heti kun olin levittänyt sen kasvoilleni kuului vain lurps, ja ihoni imaisi koko naamion. Oli vähän jano.)Kokeillaan hiontaa. Jos vaikka juonteisiin purisi?

Tiedät sä muuten sen tyypin, joka käyttää Pirkan perusvoidetta ja sanoo, että samaa kreemiä se on, toinen on vaan kalliimmassa pakkauksessa. Ja tän tyypin iho näyttää hyvältä...No mä tunnen, mutten uskalla itse ryhtyä samaan. Olen jo vuosia ollut Dermalogican uskollinen käyttäjä, enkä vaihda. Toimi tai ei.

Lähdinpä rönsyilemään - takaisin höyläpenkkiin. Siellä jännittyneenä makasin, kun valitsivat timanttihiomakoneen kärkiä. Ja hui, olipa kertakaikkiaan epämiellyttävä kokemus. Paine oli ensin liian kova. Tuntui juuri siltä mitä tekivät, hiekkapaperilla hioivat kuollutta solukkoa pois. Jaiks! Illalla iho punotti kiristeli ja aamulla läträsin sille kaikenmaailman ultra calming tippaa ja päälle hirmukertoimet. Mutta nyt, Tsadam - nyt tuntuu hyvältä. Hehkun. Onneksi siis ostin neljän kerran kortin alennuksella. Käyn kuukauden kuluttua toisen kerran ja syksyllä taas kahdesti. Hoidatan naaman ja dekolteen, paree tulla tuloksia. (Useat hoidattavat kuulemma myös peppuaan...joo, tohon en lähde)

Aurinkoista viikonloppua! Minä aion käydä puutarhalla hakemassa kukkia pihalle. Kevät on tullut.
Tataa!

PS päässäni soi kosmetologin mantra, käytä hattua, lisää aurinkovoidetta kahden tunnin välein, käytä korkeita suojakertoimia, vältä aurinkoa, käytä hattua, lisää aurinkovoiteita kahden tunnin välein...

Turhake

Kuva lainattu

Tätä on jatkunut jo jonkin aikaa; nuorimmainen on absoluuttisen rakastunut isäänsä, daddyyn.

Perinteinen Oeidipus, tai siis Electra kompleksi, tytöillä. Mieheni on sanonut jo kauan, että enkö huomaa kuinka tytöt haluavat olla kuten äitinsä. Emmäoomitäähuomannu;)

Toki samaistuminen on ollut kartalla; 5-vuotiaan oli pakko saada samanlaiset kirkkaan väriset farkut, hiukset samalla tavalla, kynsilakan sävy on tärkeä. Prinsessajutut ovat ihan passé. Nyt kuljetaan muodin mukaisesti ja laitetaan huulirasvaa korvasta korvaan.

Pienin on aina ollut tarkka mitä päälleen laittaa. Taistelin lukemattomat aamut sukkahousu-tunika yhdistelmää päälle ennen päiväkotia. Hänen suurin inhokkinsa oli POPin oranssi joutsentunika, mistä taas itse pidin kovasti. Jouduin vaihtamaan omatkin vaatteet, kun tuli niin hiki siinä mekastaessa... Onneksi tajusin, että vaatteista kannattaa sopia edellisenä iltana ja laittaa valmiiksi esille tai jättää oma pukeutuminen ihan viime tippaan.

Tultiin koulusta yksi päivä.  -Otahan kengät pois sisällä - En voi, it will ruin my fashion ?!? Muljautteli silmiään päässä kekottavan panamahatun alta. (hattuvillityskin periytyy) Pikkusen nauratti. Ja toisaalta, tuolle ei pidä nauraa, siitä pieni vasta sisuuntuu. Olen siis lähes päivittäin tukehtumispisteessä, kun yritän pidätellä reaktioita. Pokka pitää pimpelipom. Hän on nykyään myös tosi tärkeä, oikea VIP; kieputtaa hiuksiaan sormen ympärille ja murisee, kun peritty otsan pyörre aiheuttaa luonnon taipuisissa hiuksissa epätoivottua käytöstä;) Been there done that, sillä erolla, että en muista miettineeni hiuksiani sen erityisemmin kuin vasta teini-iässä..

Sanoo keimaillen - My husband, asettuu mieheni viereen sohvalle, silittelee hauista ja poskea, lepertelee pää kenossa, suikauttaa suukon poskelle. Sivusta seurattuna ajoittain jopa aika hämmentävää, mutta kehitykselle tosi tärkeää saada testata viehätysvoimaansa turvallisessa ympäristössä. Kun minua suukotetaan tai halataan, kintussa on heti kiinni 120-senttinen blondi, huulet törröllä. Kun mieheni lähtee, pieni juoksee usein vielä autotallin ovelle huutamaan - I love you! En ole varmaan ihan väärässä jos väitän, että mieheni nauttii saamastaan huomiosta täysin siemauksin. Ja minua huvittaa.

Kerran saavuimme kotiin isomman kanssa ja mieheni käveli vastaan silkkihuivi sidottuna harteille. Pieni oli halunnut stailata isästään miehekkäämmän ja viittahan siihen kuuluu. Luonnollisesti. Onhan Batmanillakin.

Minua mittaillaan jatkuvasti. Uutena lisänä on kova arvostelu. Välillä pieni sormi tökkää oikein kovasti takapuoleen. Au. Sitten tokaisee  - Äiti, sinulla on fluffy butt. Ai, sehän kiva. Ei muuta ku kyykkäämään;) Myös vartalon muut osat saavat raa'an tuomionsa. Osoitetaan sormella ja tirskutaan. Anna mun kaikki kestää.

Eräänä iltana oltiin samaan aikaan mieheni kanssa sanomassa hyvää yötä. Pieni nousi istumaan ja kysyi kummastellen -Why did you marry HER? ja nyökkäsi puoleeni nenäänsä nyrpistäen. Mikään rakkauteen liittyvä vastaus ei ollut hyväksyttävä. - Your hair doesn't even match! Pieni karjaisi tuohtuneena.

Olen siis nykyään turhake. Joku kummallinen nainen, joka on menettänyt viehätysvoimaansa, mutta joka saa kuitenkin viettää aikaansa hänen unelmiensa miehen kainalossa. Jaha.

Yritän ottaa salaa valokuvia, joskus myös videota siitä, miten daddya ihaillaan. Tulevina vuosina on hyvä omistaa tällaista materiaalia. En aio kiristää tytärtäni, vaan näyttää miehelleni lohdutukseksi ja muistutukseksi, kun angstinen raivopää teini paiskoo ovia mielialavaihteluidensa pyörteissä ja sanoo, että daddy on tyhmä eikä ymmärrä mitään! Tai ehkä daddy pysyy suurena sankarina ja minä olen se, joka ei ole varmaan koskaan ollut edes nuori!;) You never know. Olen kuullut tällaisenkin vaiheen joskus koittavan.

Tataa!

PS Istuttiin kaikki syömässä, kun mieheni kysäisi mitä haluaisin tehdä Valentine' s Dayna. Ennen kuin ehdin suutani avata, pienimmäinen vastasi - Haluaisin mennä johonkin hienoon ravintolaan syömään. Selvä.;)

Remonttivaatteet

Tykkään luokitella. Ihmiset ovat jonkun tyyppisiä, samoin vaatteet. Vaatteet luokittelen seuraavasti; työvaatteet, bilevaatteet, treenivaatteet, koti-ja viikonloppuvaatteet, lasketteluvaatteet ja remonttivaatteet. Niitä ei sovi sekoittaa keskenään.

Kun ostan uuden vaatteen, tiedän mihin luokkaan se kuuluu enkä edes ajattele sitä muissa tilanteissa. Superlempparini, pitkähihaiset mekot, ovat parhaita illalliskekkereille, kotona tai kyläillen. Työvaatteita, kuten paitapuseroita en osaa käyttää, ellen ole töissä. (jos se pitää silittää, se tarkoittaa toimistoa) Bleiserit ja jakut menevät samaan luokkaan. On suoranainen ihme, jos laitan bleiserin iltamenoon päälle. Illalla kuuluu käyttää neuletakkeja, shaaleja, ponchoja tai nahkaa. Mökille en koskaan pakkaa parhaita farkkuja eikä naisellisia oloasuja voi koskaan olla liikaa. (veluureja en ole käyttänyt enää vuosiin, vaikka yksi oversize veluuripusero nyt houkuttaakin..kukkuu joulupukki?) Käytän niitä kashmere-sekoitteisia oloasuja sitten Aspenissa hiihtomajalla takan ääressä ja tietty joulun alun lahjanvalvojaisissa, kynttilän valossa, glögin ja hyvien ystävien kanssa;)

Remonttivaatteita ovat ; monta vuotta vanhat Pinkin lemppari capriverkkarit, joissa pirullinen maalitahra. Vanhat liian lyhyet farkut tai rakas paita, jota ei voi enää julkisesti käyttää, syystä tai toisesta. Remonttivaatteiksi luokitellut vaatteet eivät siis välttämättä pääty remonttivaatteiksi remontin kautta, vaan syitä on monia. Jotkut vaatteet ovat vielä normihyllyillä, vaikka kuuluisivat remonttivaatepinoon, sillä niiden käyttöön liittyy aina jonkinmoinen kikkailu. (yksissä farkuissa on revennyt vyölenksu, jota en (o)saa korjattua. Pidän niitä vain ja ainoastaan pitkän paidan kanssa)

Täällä me asumme vuokralla, joten remonttivaatteita en juurikaan tarvitse, ja totuuden nimissä, en minä nyt niitä Suomessakaan ihan joka viikonloppu päälleni vetänyt, eikä miehenikään omia Dunderdonejaan. (siinäpä muuten voittamattomat housut puuha-pete-tyypiselle miehelle joulupukin konttiin, Salainen Agentti myy!) Huolimatta hienoista työhousuistaan, mieheni tosin ryhtyi yleensä puuhastelemaan hyvissä farkuissaan tai puvun housuissa ja simsalabim, hänellekin siunautui uusia remonttivaatteita. Puuuuuh.

Ensimmäisen lapsen jälkeen tajusin tarvitsevani ulkoiluvaatteita. Sellaisia ohuita kuorivaatteita. Minulla oli kuorivaatteet lasketteluun, mutta ei lasketteluvaatteita voi käyttää kävellessä. Sama pätee lasketteluun ostettujen ohuiden neuleiden, kerrastojen ja sukkien kanssa. Ne pysyvätkin iskussa vuodesta toiseen...Tiedän, olen kummallinen.

Syksyllä käytetään mustaa, harmaata, ruskeaa, viinipunaista ja luonnonvalkoista. Vuoden lopulla kaivetaan esiin paljetit ja kulta. Keväämmällä taas vaalennetaan, kaivetaan esille raidat, kukat ja pellavat. Kesällä ollaan kaikissa sateenkaaren väreissä. Täällä pissikset kulkevat verkkareissa, paljettipaita päällä läpi vuoden, oi, en kestä. (kun näen jollain simpukankuori korvakorut joulukuussa, meinaa henki salpaantua. antakaa paperipussi!;))No, ihan hurjana ostin kesällä valkoisen paljettitopin valkoisten shortsien pariksi, mutten pystynyt lähtemään ulos asu päällä. Näytin siltä, kuin olisin kuulunut Miamiin, JLon posseen. Olin väärällä rannikolla, ei ollut beachia, eikä JLota;) 

Suomessa tarvitsin siis edellämainittuja vaatetusluokkia. Täällä on tullut tenkkapoo. Töihin ei pukeudu kukaan. Jos pärähdän paikalle omasta mielestäni business casual olen aina ylipukeutunut. Kaikki liikkuvat viikonloppuvaatteissa.  No eihän mulla ole loputtomasti viikonloppuvaatteita. Viikossa on viisi muutakin päivää?! Ja sanoohan sen jo Instylekin, on for the office, weekend, dinner with friends etc asut.;)  Joudun siis säännöllisin väliajoin täyttämään viikonloppuosastoa. Ihan Kauheeta.

Täällä tarvitaan myös uutta kategoriaa - äitivaatteita. Äitivaatteisiin kuuluvat oleellisesti villatakit, liivit ja mukavat kengät. Äitivaatteet eivät ole kovin muodikkaita, mutta tosi käytännöllisiä. Näin talviaikaan suositaan erityisesti tällaisia. (joo, julkisesti, kodin ulkopuolella, usein sukkien kanssa. Fashion police: elinkautinen!!!) Äitivaatteisiin kuuluvat myös usein jotkut tosi high-tech lenkkarit, yhdistettyinä trikoisiin tai äitifarkkuihin. Ja ei, he eivät ole menossa tai tulossa jumppatunnilta. Olen varmistanut kysymällä. Tämä on paikallista äitipukeutumista.

Erilaisia liivejä olen suosinut jo pitkään (en tosin ihan tällaisia, kuvaamataidon opettaja-liivejä. kaikki kunnia käsityötaitoisille!) ja täällä liivien käyttö on kelien puolestakin ihan huipussaan, mutta tohon äitivaatetuksen muuhun osaan en lähde. Ne näyttävät ihan remonttivaatteilta.

Tataa!

ps jos jaksoit lukea tänne asti;) kirjoitan tätä zumbatrikoot päällä. En ehtinyt aamulla tunnille, joten jämähdin koneelle. Aion kyllä harjoitella uutta salsa koreografiaa myöhemmin. Ehkä. Tai sitten hengaan lopun päivää näin. Ovat oikeastaan aika mukavat;)