Tuesday, November 11, 2014

Kolmosen kanssa

Olen ollut kahden ensimmäisen lapsen kanssa aika tiukka äiti. Kolmannen kanssa nautin ihan eri tavalla. Jos poika pörisyttää puurot naamalleni, ei haittaa. Pyyhin baby wipesilla pois. Jos hän ei nukahdakaan päiväunille, ei haittaa. Käyn nukuttamassa, hyssyttämässä, otan syliin, suukottelen. Annan myös tarvittaessa vähän itkeä, sillä ei vauva siitä rikki mene. Kaikkihan me ollaan yksilöitä ja joskus ei nukuta ja joskus vaan kertakaikkiaan kiukuttaa. Varsinkin, jos äiti ei tajua, että vauva haluaa leikkiä iPadilla, puhelimella tai kaukosäätimellä mieluummin kuin jollain supervärikkäällä omalla lelullaan....

Osa-aikainen hoitaja on myös täysin korvaamaton, vaikka ajatus siitä, että joku toinen hoitaa tökkikin tosi pahasti alussa. Asiaa auttaa, että hän tulee meille kotiin, eli olen useimmiten paikalla, tosin kiinni työasioissa. Aivan mahtava juttu. Olen jopa käynyt aivan yksi asioilla. Suorastaan rikollista. Onneksi hormonit hoitavat sen, että tarkistan takapenkin ainakin kymmenen kertaa autosta poistuessani, sillä olin kuulevinani poikani itkun...

Koen jokaisen vaiheen jotenkin ihanana, vaikka on se hermo hetkittäin koetuksellakin. Suorastaan hirvittää, miten nopeasti aika on mennyt. Pikkumies nousee jo seisomaan tukea vasten ja juuri konttaamaan oppineena tuhisee ja kiljahtelee menemään pitkin lattioita hirveää vauhtia. Äidin luokse on onneksi kova kiire ja roikkuukin lahkeessa paljon. Ihanaa.

Poikani huutaa klassisesti maha kaarella, eroahdistuksessaan melkein hyperventiloi. Samalla siunatulla sekunnilla, kun nostan syliin, itku katoaa ja tilalle tulee hymy ja kikatus. Pieni pää laskeutuu olkapäälle, tahmaiset sormet tarttuvat puseron reunaan. Usein minua myös napataan korvasta ja poskesta kiinni ja lähestytään suu auki hyvin kuolaisella suukolla. Suukon verukkeella yritetään myös haukata poskesta tai huulesta oikein kunnolla, joskus siinä hyvin onnistuen. Au.

Kaikki muutkin klassikot ovat back; vessa on mielenkiintoisin paikka. Odotan sitä kauhunhetkeä, kun vessaharja on menossa suuhun... Tiskikonetta ei voi jättää hetkeksikään auki, kuivausrumpuun on jo yritetty kiivetä. Välillä näyttää siltä, kuin vauva jauhaisi purkkaa ja kun nappaan syliin ja yritän putsata suun, hän nielaisee äkkiä. Toivottavasti ne on vain jotain pikkiriikkisiä paperinpaloja?

Nyt, lentomatkan kynnyksellä mietin että voi hyvää päivää, mitäköhän tästäkin tulee. Klassiseen tyyliin hän käy sylissä tankkaamassa läheisyyttä ja olisi sitten taas menossa. Mitenköhän suu pannaan, kun pitäisikin istua paikoillaan pirteät 11 tuntia ja sitten vielä 2.5 tuntia päälle...Me nääs matkustamme Suomeen päin kahdestaan tällä kertaa. Aiemmin, emme ole ikinä antaneet lasten kontata tai kävellä eestaas lentokoneen käytävillä ja olemme matkustaneet tätä väliä siitä asti, kun esikoinen oli vajaat 3kk vanha.

Miten minusta tuntuu, että kaikki aiemmat periaatteet joutavat nyt romukoppaan. Tunnun suhtautuvan tähän nyt, whatever works, it's all about survival-periaatteella... Johtuukohan osaksi siitä, että pienin on poika, vai vainko siitä, että kolmannen kanssa näin vain on. Vaikea mennä sanomaan.

Hän on myös päättänyt, että äidin vieressä on kiva nukkua. Yösyöttöjä hän ei ole kaivannut enää melkein puoleen vuoteen, mutta jos yöllä herää, pitää nousta heti pinnasängyssä seisomaan ja unia jatketaan mieluiten äidin vieressä. Äiti on välillä niin väsynyt, ettei jaksa enää kolmatta tai neljättä kertaa nostaa vauvaa omaan sänkyynsä, joten vauva jää tyytyväisenä äidin viereen tuhisemaan...
PS en ole tod mikään perhepeti-ihminen.

Saa nähdä miten käy;) vaihe kerrallaan.

Tataa!

PS olimme 9kk tarkistuksessa ja poika oli venähtänyt vain pituutta. Paino oli kutakuinkin sama kuin viime kerralla, 6kk iässä. Hoitaja sanoi pohdiskellen; He doesn't look malnutritioned..Minua hiukan nauratti. Joo ei näytä; reisissä on ihanat makkarat, samoin käsivarsissa. Eivät nuo posketkaan lommolla ole, mutta jos on liikkeessä koko hereillä olo ajan, saattaa vähän hoikistua.