Welcome on board

Ei sitten tarvinnut lukea kirjaa, kirjoitella blogia tai avata tietokonetta, sillä sain viihdyttää pikkumiestä koko matkan. Ja, joo, liioittelen. En tietenkään viihdyttänyt koko aikaa, vaan yritin hetken myös itse levätä ja katsella rauhassa kattoa. Syödäkin yritin, kahdesti, niin, että pikkumies istua törötti kaukalossaan ja annoin aina jonkun naksun käteen, jotta sain hotkia henkeni kaupalla lisää ruokaa omaan suuhun, samalla varmistaen, ettei lapsi tule pää edellä alas kaukalosta.

Istuin ikkunapaikalla ja vieressäni oli vanhempi saksalainen pariskunta. He olivat pojasta haltioissaan, ja vahtivatkin häntä hetken, jotta pääsin ihan itse käymään naistenhuoneessa. Luxusta.

Kun nuorta herraa nukutti, pitelin sylissä ja laulelin koko repertuaarin kaikkia tuntemiani tuutulauluja. Laulan aina Sinisen Unen kaikki säkeistöt, Levon hetken ja Lennä lennä leppäkertun.  Huom, osaan näiden laulujen kaikki sanat, sillä laulan samoja kaikkien lasten kanssa. Tässä tapauksessa taisin lurauttaa pari muutakin, kuten Lapin äidin kehtolaulun. No, kävipä niin, etten osannutkaan sanoja, joten täyttelin sinne mieleni mukaan kaikkea "äiti ei osaa sanojaaa, kohta sinua nukuttaaaaa"- tyyppisesti. Pidän kuitenkin laulun tummasta sävystä, joten sen sävelen mukaan laulelin sinne ihan mitä huvitti. Pitkään. Ja se toimi. Poika nukahti rauhalliseen uneen. Toviksi.

Kun sitten olin taas liittynyt viihdytysjoukkoihin ja seisoskelin koneen keskiosassa, hyyppyyttäen pientä, lentoemäntien suureksi iloksi, hehheh, minua lähestyi vaalea nainen.  - Olet Suomesta - Joo?
-Kuulin kun puhuit vauvalle Suomea, istun takanasi  O-OU. -Joo, puhuin vai lauloin hehheh. Pieni puna saattoi levitä poskille.  Siinä tilanteessa kun yritin vaan jatkaa laulamista, minulla ei ole harmainta hajuakaan mitä lauloin, siis millä sanoin. Epäilen vahvasti, että lopputulos oli  vähänniinkutää;)

Kun matkaa oli jäljellä enää pari tuntia, syötiin taas. Olin aivan naatti, oli hiki, lapsi oli energinen ja onnekseni myös iloinen. Seivästin hätäpäissäni omalta tarjottimelta ananaksen ja vesimelonin paloja pojalle pieneen haarukkaan ja ojentelin kaukaloon, jossa hän istui tyytyväisenä ja virnisteli ohikulkeville ihmisille ihan poliisina.

Kun vihdoin laskeuduimme Helsinki-Vantaalle, meidän molempien vaatteet olivat täynnä liiskaantuneiden hedelmien ja naksujen tahroja ja tukka oli pystyssä. Äiti oli vähän väsynyt. Mutta, omat vanhempani olivat avosylin vastassa, joten ihan sama miltä näytin. Olin saapunut kotiin, isän ja äidin luo. Ah.

Tataa!

PS Vaikka tuollaisen 9kk kanssa parinkymmenen tunnin matkanteko onkin suhteellisen eksoottinen kokemus, täytyy olla tyytyväinen, ettei korvia tuntunut pahemmin vaivaavan. Siitä iso onni. Kipukiljumiselta vältyttiin tämänkin lapsen kanssa. Fiuh.

Kolmosen kanssa

Olen ollut kahden ensimmäisen lapsen kanssa aika tiukka äiti. Kolmannen kanssa nautin ihan eri tavalla. Jos poika pörisyttää puurot naamalleni, ei haittaa. Pyyhin baby wipesilla pois. Jos hän ei nukahdakaan päiväunille, ei haittaa. Käyn nukuttamassa, hyssyttämässä, otan syliin, suukottelen. Annan myös tarvittaessa vähän itkeä, sillä ei vauva siitä rikki mene. Kaikkihan me ollaan yksilöitä ja joskus ei nukuta ja joskus vaan kertakaikkiaan kiukuttaa. Varsinkin, jos äiti ei tajua, että vauva haluaa leikkiä iPadilla, puhelimella tai kaukosäätimellä mieluummin kuin jollain supervärikkäällä omalla lelullaan....

Osa-aikainen hoitaja on myös täysin korvaamaton, vaikka ajatus siitä, että joku toinen hoitaa tökkikin tosi pahasti alussa. Asiaa auttaa, että hän tulee meille kotiin, eli olen useimmiten paikalla, tosin kiinni työasioissa. Aivan mahtava juttu. Olen jopa käynyt aivan yksi asioilla. Suorastaan rikollista. Onneksi hormonit hoitavat sen, että tarkistan takapenkin ainakin kymmenen kertaa autosta poistuessani, sillä olin kuulevinani poikani itkun...

Koen jokaisen vaiheen jotenkin ihanana, vaikka on se hermo hetkittäin koetuksellakin. Suorastaan hirvittää, miten nopeasti aika on mennyt. Pikkumies nousee jo seisomaan tukea vasten ja juuri konttaamaan oppineena tuhisee ja kiljahtelee menemään pitkin lattioita hirveää vauhtia. Äidin luokse on onneksi kova kiire ja roikkuukin lahkeessa paljon. Ihanaa.

Poikani huutaa klassisesti maha kaarella, eroahdistuksessaan melkein hyperventiloi. Samalla siunatulla sekunnilla, kun nostan syliin, itku katoaa ja tilalle tulee hymy ja kikatus. Pieni pää laskeutuu olkapäälle, tahmaiset sormet tarttuvat puseron reunaan. Usein minua myös napataan korvasta ja poskesta kiinni ja lähestytään suu auki hyvin kuolaisella suukolla. Suukon verukkeella yritetään myös haukata poskesta tai huulesta oikein kunnolla, joskus siinä hyvin onnistuen. Au.

Kaikki muutkin klassikot ovat back; vessa on mielenkiintoisin paikka. Odotan sitä kauhunhetkeä, kun vessaharja on menossa suuhun... Tiskikonetta ei voi jättää hetkeksikään auki, kuivausrumpuun on jo yritetty kiivetä. Välillä näyttää siltä, kuin vauva jauhaisi purkkaa ja kun nappaan syliin ja yritän putsata suun, hän nielaisee äkkiä. Toivottavasti ne on vain jotain pikkiriikkisiä paperinpaloja?

Nyt, lentomatkan kynnyksellä mietin että voi hyvää päivää, mitäköhän tästäkin tulee. Klassiseen tyyliin hän käy sylissä tankkaamassa läheisyyttä ja olisi sitten taas menossa. Mitenköhän suu pannaan, kun pitäisikin istua paikoillaan pirteät 11 tuntia ja sitten vielä 2.5 tuntia päälle...Me nääs matkustamme Suomeen päin kahdestaan tällä kertaa. Aiemmin, emme ole ikinä antaneet lasten kontata tai kävellä eestaas lentokoneen käytävillä ja olemme matkustaneet tätä väliä siitä asti, kun esikoinen oli vajaat 3kk vanha.

Miten minusta tuntuu, että kaikki aiemmat periaatteet joutavat nyt romukoppaan. Tunnun suhtautuvan tähän nyt, whatever works, it's all about survival-periaatteella... Johtuukohan osaksi siitä, että pienin on poika, vai vainko siitä, että kolmannen kanssa näin vain on. Vaikea mennä sanomaan.

Hän on myös päättänyt, että äidin vieressä on kiva nukkua. Yösyöttöjä hän ei ole kaivannut enää melkein puoleen vuoteen, mutta jos yöllä herää, pitää nousta heti pinnasängyssä seisomaan ja unia jatketaan mieluiten äidin vieressä. Äiti on välillä niin väsynyt, ettei jaksa enää kolmatta tai neljättä kertaa nostaa vauvaa omaan sänkyynsä, joten vauva jää tyytyväisenä äidin viereen tuhisemaan...
PS en ole tod mikään perhepeti-ihminen.

Saa nähdä miten käy;) vaihe kerrallaan.

Tataa!

PS olimme 9kk tarkistuksessa ja poika oli venähtänyt vain pituutta. Paino oli kutakuinkin sama kuin viime kerralla, 6kk iässä. Hoitaja sanoi pohdiskellen; He doesn't look malnutritioned..Minua hiukan nauratti. Joo ei näytä; reisissä on ihanat makkarat, samoin käsivarsissa. Eivät nuo posketkaan lommolla ole, mutta jos on liikkeessä koko hereillä olo ajan, saattaa vähän hoikistua.

Excuse You

kuva lainattu

Koko perhe istuu pöydän ääressä. Pieninkin, joka osallistuu toimintaan lattian tasolta sätkien sitterissään. Lähes poikkeuksetta, vauva kakkaa, tai ainakin paukuttelee muiden ruokaillessa. Usein äiti hotkii oman ateriansa, päästäkseen ruoan päätteeksi heti vaipanvaihtohommiin. Fantastista.

Muutaman kuukauden kuluttua, samainen vauva istuu jo muun perheen seurassa, uljaasti korkealla, välillä hiukan huojuen, syöttötuolissaan. Paukku saattaa pörähtää silloinkin ja siihen suhtaudutaan söpöillen. Ohhoh, keneltä pääsi iso prupu!

Lapsen kasvaessa paukkuun aletaan suhtautua kielteisenä asiana. Missä vaiheessa ääni kellossa muuttuu eikä paukussa ole enää mitään söpöä, saati hienoa? Paukun pörähtäessä sanotaankin yhtäkkiä, Hyi, kauheeta, ei saa paukutella. Pyydä heti anteeksi! Myöhemmin, se, paukku, on vaan kerta kaikkiaan kielletty. Paukuttelu on tabu. Anteeksipyyntö ei auta. Vai auttaako?

Tapasin erittäin tyylikkään naisen, kävimme business keskustelua ja kesken kaiken, siinä punaisten kynsilakkojen ja hajuvesien keskellä kuului pikkutrööt. Sitten -Excuse me, ja nainen jatkoi ihan pokkana lausettaan. Minä jäin suu auki. Olin niin äimänä, etten saanut sanaa suusta. Siis tapahtuiko äsken mitä luulin tapahtuneen? Kuvittelinko vaan? En voinut kysyäkään, että anteeksi paukuttelitteko te äsken? Mutta, Talk about owning it. Onneksi minua ei ruvennut naurattamaan, kuin vasta sen jälkeen, kun tiemme olivat eronneet. (silloin sitten naurattikin. Ihan hysteerisesti, yksin autossa.)

Istuin telekonffassa kuntosalin takapihalla. Noin 50-vuotias mies tuli sinne ulos tekemään vatsalihasliikkeitä ja pöräytti. Sitten, ihan pokkana, kääntyi katsomaan minua ja sanoi- Excuse me, ja jatkoi urheiluaan. Nyökkäsin pieni hymy huulilla, jatkoin puhelua ja olin hiukan kiusaantunut. Hän ei ollut.

Asia kikatuttaa, vähän inhottaa ja nolottaa. En ole näemmä kovin aikuinen. Vahinkoja sattuu, eihän sille mitään voi. Jos itselle ikinä kävisi noin, kuolisin häpeästä. Sitten saisin aivan varmasti hervottoman nauru-, punastumis- ja hikoilukohtauksen. Rupeaisin kirmailemaan ympäriinsä, kuin hutkien pois näkymätöntä kärpästä. Saisin siis hepulin. Ei kovin aikuista, enkä varmasti osaisi "own it". Niinkuin nykyään kuuluu?

Olen käynyt nyt muutamalla joogatunnilla. Can you see where this is going? Siellä, pienessä studiossa pöräytellään. Mä en ehkä kestä sitä. Sun, Light, Peace, Joy, Trööt, Namasteeee. Pitääkö tähän asiaan nyt alkaa suhtautua sillä tavalla, että anna palaa vaan. Jos pöräytät, pyydät anteeksi. That's it. Ja siellä joogastudiossa ei edes mitään pyydetä. Trööt. Hengitä suun kautta, hengitä suun kautta. Voi apua.

Että vielä viikon verran joogaa ja henkistä valmistautumista ja sitten sinne body flow-koulutukseen. Namaste, bitches;) Jos ikinä valmistun body flow ohjaajaksi tuleekohan ne estottomat paukuttelijat sitten sinnekin;)

Että tällainen juttu tällä kertaa. Anteeksi ja Excuse me.
Tataa!

PS Muistan teinivuosilta kuvan, jossa kaksi herrasmiestä istuu junan kabiinissa knallit päässä. Toinen kysyy: Excuse me Sir, did you just fart?  johon toinen vastaa - Of course I did. Do you think I always smell like this?  hehheh.

Olen muuten ihan varma, ettei Marilyn pöräytellyt joogatessaan. Hauskaa Viikonloppua.

Luokkaretkellä

Pitää kertoa ristiäisviikonlopusta ja vanhempieni vierailun kohokohdista, mutta kronologisesta järjestyksestä viis, eilisestä pitää kirjoittaa ensin;

Olin lupautunut kuskiksi ekaluokkalaiseni vuoden viimeiselle luokkaretkelle. Täällä retkille ei lähdetä bussilla, vaan kuskit pitää löytyä vanhemmista. On luokkia, joissa kuskeja ei löydy sitten millään, ja luokkia, kuten molempien tyttärieni luokat, joissa kuskinpaikka pitää varata etukäteen, kun on tunkua. Nytkin, sain jättimaasturini kyytiin vain yhden extra matkustajan. Äidin mukana oleminen on lapselle erityisen tärkeää. Tälle nimenomaiselle retkelle oli extra-tunkua. Meitä oli seitsemän. Suurin osa työssäkäyviä äitejä, jotka olivat tajunneet viimeisen tilaisuuden koittaneen;) buhahaha

Aamu oli totaalinen kaaos. Ponkasin ensin itse ylös, jotta sain meikattua ja puettua. Vauva oli syönyt joskus neljältä, joten ajattelin tietty syöttää ennen lähtöä kello kahdeksan. Tyyppi nukkui niin sikeästi joskus seitsemän jälkeen, etten saanut hereille... Sitten piti valita tytöille vaatteet ja pakata lounaat, kuten joka lähes aamu. (tiedän; fiksut äidit valitsevat seuraavan päivän vaatteet valmiiksi edellisenä iltana. joojoo) Ainiin, ja syödä jotain aamupalaa, vaihtaa vaippa, pukea vauva ja saada koko sirkus autoon.

Starbucksin kautta koululle. Lapset ulos, vauvan luo äkkiä takapenkille; pikasyöttö, ennen kuin kokoonnuime luokan eteen hakemaan lapsia. Tässä vaiheessa tajusin etten ollut itse syönyt aamulla mitään. Nälkä alkoi kurnia.

Kun vihdoin pääsimme perille, Walden West centeriin,- aivan upea paikka! tajusin, etten voisikaan osallistua vaellusosioon. Edes isorenkaisilla vaunuilla ei ollut asiaa metsäpolulle ja jos ottaisin rintareppuun, hän heräisi, ja sitten pitäisi taas syöttää, vauva oli jo levoton. Jäin suosiolla jälkeen. Onneksi.

Ensin syötiin ja sitten alkoi kuulua ääniä. OuNou! sielujeni silmin näin sen extravaippanyytin eteisen lipastolla! Välihuomautuksena; olen suht rentona tämän kolmosen kanssa. Mitään diaper bagia en käytä, joten vaipat ja wipesit kulkevat käsilaukussa mukana. Ja kauhukseni se ihana uusi harmaa M Jacobs kuoli.  Yksi nappi irtosi ja nahkaan tuli reikä. Palautin sen, enkä ole löytänyt uutta tilalle, joten nyt käytän pienempää laukkua. Selityksen makua...

Anyhoooo, kakka tuli. Kuumeisesti etsin vaippaa ja löytyihän se! ja wipesit, juhuuu! Eiku auton etupenkille hoitopöytää ja vaihtoon. Menemättä yksityiskohtiin, oli aika ennätys. Tajusin samalla, että ne vaihtovaatteet olis aika mahtava juttu... Sanomattakin selvää, ettei tämä jäänyt tähän, vaan poika oli vasta pääsemässä vauhtiin. Vaippoja ei enää ollut, joten oli vaihtoehdot aika vähissä.  Mitään lehdistä kyhättyä tsydeemiä en ruvennut tekemään vaan annoin kylmän viileesti olla. Oh well.

Sitten oli experimentaatioiden vuoro. Tajusin liian myöhään, että experimentaatiot tehdään ötököillä! Ihoa oikein kutitti, kun piti pokkana vetää lapsille asemaa, jossa testattiin mustien koppakuoriaisten käytöstä kylmässä ja lämpimässä. YÄK. Onneksi en sentään joutunut ottamaan matoja käteen tai heinäsirkkoja! tai sellaisia ihan kamalia tuhatjalkaisen näköisiä pötiköitä. Me muutamat äidit pälyilimme toisiamme kauhuissamme, mutta toimeen oli ryhdyttävä.

Yhden pojan äiti, joka on aina ihanan tyylikäs britti, tuli kuiskaamaan minulle, että nyt kun sinulla on poika, tulevat usein esittelemään ötököitä. Hän ei kuulemma kilju, vaikka haluaisi,vaan katsoo vaan kaukaa ja kehuu. Sanoi, että jos alkaa kiljua, pojat vain innostuvat ja saattavat sitten oikein innostua. Good Point, vaikka osaavat ne tytötkin...

Kun vihdoin pääsin iltapäivällä kotiin, vaipat oli vaihdettu, vauva pesty, rojahdin sohvalle katsomaan äänitettyä Real Housewives of New Yorkia. Hain lapset vasta viime minuutilla iltapäiväkerhosta ja illalliseksi ehdotin  Eiks oiskin hauskaa - mentaliteetilla - sandwiches & soups - lapset innostuivat, jee äiti! Tosiasiassa olin aivan tasaraha, enkä jaksanut tehdä kunnon ruokaa... Whatever works...

Tataa!

PS esikoiseni tykkää eläimistä. Koulussa oli käynyt joku Reptile Man esittelemässä käärmeitä ja muita ällötyksiä. -Äiti, siellä oli most beautiful snake, Albino Boa! Miten joku voi käyttää samassa lauseessa sanoja beautiful ja snake;) Siitäpä hän saikin idean. -Äiti, saisinko sen reptile manin meille mun synttäreille? Toisi mukanaan kaikki käärmeet ja liskot!?!!,´- Joo, et saa.

Vauvahurmio

Elän totaalisessa vauvahurmiossa. Miehenikin sanoo, että onpa mukavaa, kun olet niin leppoisa.(omituista, enkö minä ole AINA leppoisa;)) En siis jaksa tarttua kaikkiin lillukan varsiin just nyt. Tuijottelen pikkumiestä päivät pitkät. Kamera tai puhelin räpsähtää arviolta kaksikymmentä kertaa päivässä. Kuvia otetaan edestä, takaa ja sivusta, valveilla ja nukkumassa...

Yritän vähän hillitä lepertelyä, kun muut lapset ovat vieressä, sillä mustasukkaisuus on nostanut päätään jo muutamaan kertaan. Entiselle kuopukselle tuli jo itkukin. Pyysi, että lähdettäisiin viettämään perheaikaa jonnekin, mutta, että jos kuitenkin jätettäisiin pikkuveli kotiin;) Niin, pikkuveli on kuitenkin nyt olennainen osa meidän perhettä, joten myös hän osallistuu perheajan viettoon...yritin selittää. Tyttöjen syliaika jää nyt vähiin, sillä pikkumies tuntuu syövän koko ajan. Ja silloin kun ei syö, olisi mieluiten sylissä. Kukapa ei olisi;)

Olen sanoinkuvaamattoman onnellinen tästä pienestä, mutta suuresta, lisästä perheeseemme. Oikein päätä pyörityttää, kun ajattelen sitä, että olin jotenkin niin neutraali asian suhteen. Tuntui siltä, että kolmas lapsi olisi ihan kiva, mutta jollei ala kuulumaan, en jää haikailemaan. Sitten se kirja laitetaan kiinni ja keskitytään muuhun. Voi onni, että hän ilmoittikin tulostaan nopeasti, muuten olisi jäänyt ajatukseksi. Ja miten olenkin voinut pohtia asiaa niin järjellä. Eihän sitä normitilassa muista, miten kokonaisvaltaisesti vastasyntynyt vauva ottaa haltuunsa ja vie hurmioon. Nyt tajuan, ehkä jopa enemmän kuin aiemmin, iän tuomaa viisautta?;), mikä mieletön lahja lapsi on. Mitään en ota itsestäänselvyytenä. Mitään en enää kaipaa. Elämä on tässä ja nyt ja niin onnellista.

Enkä muuten valita. Sanon vaan, että raskausajan olin, näin jälkikäteen katsottuna, aika hehkeänä. Valvoin vähän, lihosin loppujen lopuksi kunnolla, mutta voin mainiosti. Nyt, näytän väsyneeltä ja olen kalpeahko;), helmikuun ihanuutta. Silmät seisovat päässä, ilme on silti ihmeellisen tyytyväinen, vähän pöllämistyneen näköinen koko tyyppi. Niskat jumissa, selkä huutaa hoosiannaa. Mutta mitä sitten! Ei haittaa! Vauva valvottaa, itkee välillä mahanpuruja, söisi ihan jatkuvasti ja pulauttelee ja kakkaa usein;mieluiten juuri vaihdettuun puhtaaseen vaippaan. Ei haittaa. Minä kantelen häntä ympäriinsä, suukottelen kuin viimeistä päivää, juttelen hänelle koko ajan, kuin tyhjäpäinen. Otan sitterissä mukaan kylpyhuoneeseen, jotta kuulen pienimmänkin inahduksen, en halua menettää hetkeäkään, sillä tiedän, että yhdessä silmänräpäyksessä hän on jo iso poika.

Tähän tilaan kuuluu myös huoli, ja hyrräävät hormonit. Vaikka järki sanoo, että vauvalle ei tapahdu mitään jos vähän itkee, niin jo parinkymmenen sekunnin itkun kuunteleminen, esim automatkalla aiheuttaa hirveän paniikin ja hien pintaan. Jos tohon penkalle äkkiä ja hätävilkut päälle ja hyppäisin takapenkille ihan vaan tarkistamaan, että kaikki on varmasti hyvin..tai kaasu pohjaan, täältä tullaan, ettekö te tupeksijat tajua, että meillä on hätä ja kiire?!

Samoin, kaikki logiikka ja järki on kadoksissa, mitä tulee syöttöihin. Istun illat täysin nuutuneena ja syötän, syötän ja syötän. Ihan sama setti kuin aiempien lasten kanssa; tankataan illat, jotta jaksetaan nukkua yöt. Ei varmaan pitäisi sanoa mitään, mutta saan onnellisesti nukuttua jopa viiden, pari kertaa kuuden tunnin pätkiä! Tällainen kolmeviikkoinen syö muuten välillä myös koko päivän...olinkin jo unohtanut sen;) ja vaikka kuinka päätän ennen lapsen syntymää, että opetetaan myös pullolle, toisin käy. Jos lähden vaikka kauppaan, sanon miehelleni, että soita sitten heti, jos lapsi haluaa syödä, tulen syöttämään! Onkohan tämä jotain pullokateutta?
Toki, annan omat extramaidot pojalle pullosta.

En siis taaskaan tee elämästäni yhtään helpompaa, mutta tutin olen sentään ottanut käyttöön. Sen suhteen idealistisuuteni on ohi. Whatever works.. It's about survival, eikö? Tämä täytyy saada! Oikein harmittaa, kun en Avila beachin reissulta ostanut tuota, kun bongasin yhdessä lastenvaatekaupassa..

Täällä siis jatketaan vauva-arkea. Välillä pysähdyn päivittelemään, etten ole saanut tänään oikein mitään aikaiseksi, vaikka aamut multitaskaan, syöttäen, itse syöden ja tietokoneella istuen. Hoidan kodin, lapset, ruoat pöytään, pyykit ja sen sellaista, minimaaliseti vielä työasioitakin. Sitten tajuan, ettei minun tarvisekaan tehdä sen kummempia. Hoidan ensisijaisesti vauvaa. On kyllä ihan tarpeellinen rauhoittumisjakso ja niin ihanaa. Itsestä kun vielä muistaisi huolehtia.

Mukavaa viikonloppua,
Tataa!

PS meillä on käynyt muutamia vieraita ja lisää on tulossa. Yksi ystävättäreni oli kirjoittanut tämän korttiin. Kiitos, että jaoit tämän kanssani! Olen lukenut tämän monta kertaa, enkä ikinä pääse loppuun asti ilman kyyneliä, en tälläkään kertaa. Tässä. Tämä täytyy laittaa raameihin.

Someday, he'll be a big time movie star or a fifth grade teacher.
Someday, he'll marry and have a few kids. 
Maybe he won't.
Someday, he'll change the world as we know it. Or maybe he'll travel, send postcards from China, phone you from Paris. 
Someday, he is going to be a big, strong man able to carry you in his arms.
One day, he'll have his own hopes and dreams, not knowing that once upon a quiet time, you closed your eyes and made a wish to one day have him in your life.

Latte with Vanilla Almond Milk, please

Sairaalan henkilökunta ja palvelutaso oli aivan huippua. En ole koskaan todistanut samanlaista vauhtia, tehokkuutta ja saumatonta tiimityöskentelyä, mutta toisaalta, aiemmat kokemukseni ovat olleet drama-free, eikä ole kyllä mitään kritisoitavaa Jorvin toiminnasta, päinvastoin. Täällä, annan kympin Good Samaritan Hospitalille.

Kaikki huoneet ovat yhden hengen huoneita. Vauva on vierihoidossa, kuten Suomessakin. Hoitajat ramppaavat huoneessa koko ajan, meillä piti seurata veriarvoja, -paineita ja sokereita erityisen tarkkaan ensimmäiset 24 tuntia, joten tuntui siltä, että joku oli koko ajan koputtelemassa ovelle. Yksi hoitaja, tosin tuli välillä ihan tikusta asiaa-käynneille; tuli tarkistamaan vauvan vaipan ja kehotti soittamaan paikalle, jos haluan, että vaippa vaihdetaan. Hän kyllä hoitaa! Oli hyvä tyyppi ja me naureskeltiin ja vitsailtiin aina tovi, mutta kyllä minä ehkä just ja just vaipan osaan vaihtaa;) Sitä paitsi yhden valvotun yön jälkeen oli vähän univelkaakin...

Toinen, kummallisella aksentilla puhuva ontuva yökkö oli paras; sanoin, että tarvitsen muutamien tuntien välein korviketta, ettei lapsi näänny nälkään. Hän toi minulle laatikollisen pikkupulloja ja sanoi, Hyvä, toiset haluavat antaa vain rintamaitoa. -Mitä maitoa kysäsin? Minun tehtaani ei käynnisty heti. Ainoa asia, jota karsastin oli se, että myös tutit, heitettiin yhden käytön jälkeen roskiin. ?!? Mitä tuhlausta! Miksei niitä desinfioida ja uusiokäytetä?

Minua ärsyttää tässä alkuajan äidinmaito versus korvike- keskustelussa vain yksi asia, sekä Suomessa että täällä; miksei sairaalan henkilökunnalla ole yhtä yhtenäistä mielipidettä tai jotain linjaa? Miksi jokainen hoitaja tuputtaa henk koht näkemyksiään tuoreille, varsinkin ensikertalaisille, äideille? (Minuun heidän juttunsa eivät vaikuta. Olen vahvasti omaa mieltä; kunnes maitoa tulee kunnolla, ruokitaan muilla keinoilla. sanovat muut siihen mitä tahansa. Nälässä en lastani pidä.) Mutta kaikki eivät ole niin kuin minä ja saattavat häkeltyä helposti. Hormonimyrskyssä, uusien asioiden parissa saatetaan helposti aiheuttaa syyllisyyttä. En tykkää. Peukku alaspäin :(

Meistä huolehdittiin ihanasti. Room service toi aamupalat, lounaat ja päivälliset ja välipaloja, kuten vanukkaita, jäätelöitä ja erilaisia juomia riitti itsepalvelu pantryssa loputtomiin. Menu oli nelisivuinen, yläkuvassa vain vajaa sivu. Räjähtänyttä olemusta ja tiettyjä muita pieniä kremppoja lukuunottamatta olo oli kuin hotellissa. (Oli ihana tilata made-to-order omeletti aamuksi, syödä kakkuja, hampurilaisia, pastoja ja satunnainen salaatti ;)) Huikopalaksi muutama jäätelökippo;)
tooosi terveellistä;)

Sairaalalaukusta; olin päättänyt pakata tärkeimmät itse, vaikken uskonut, että joutuisin laittamaan mieheni missään vaiheessa asialle. Onneksi mukana oli uusi ohut aamutakki ja siisti yöpaita, sillä niinhän siinä kävi, että jouduin antamaan miehelleni listan muista tavaroista...

Tuli elävästi mieleen yllätyspolttarini; mieheni oli pakannut minulle yön-yli-laukun. Voi halleluja. Mukana oli sellaiset rintsikan ritsat, joita en enää edes muistanut omistaneeni. Mistä hemmetistä hän oli ne edes löytänyt? Sama juttu alushousujen suhteen. (note to self: inventoi ja hävitä kaikki vähänkin kulahtaneet alusvaatteet;)

Tällä kertaa olin onneksi heittänyt laukkuun omat alusvaatteet, mutta villatakiksi hän oli taas löytänyt jostain ylähyllyn takaa, remonttivaatteiden seasta, jonkun kauhean vanhan kauhtanan. Miksei ottanut paljon käyttämääni maastokuvioista? Oh well, onneksi mukana oli sunnuntaina hankittu Peter Pilotton pusero, joka päällä minut otettiin sisälle maanantaina, vetäisin sen mekkoni päälle kotimatkalle. (Peter Pilotto for Target-mallisto on muuten ihana! Piti postata siitä, mutta tuli sitten muuta..)

Sairaalassa oli ihanan rauhallista ja leppoisaa, tavallaan. Ei varmaan pitäisi sanoa mitään, mutta nautin rauhasta, täysin siemauksin, ihan yksin, uuden poikani kanssa. Tätä rauhaa jatkui 36 tuntia, kunnes lähdin kotiin. Yrittivät suostutella jäämään vielä seuraavaan päivään, mutta olin luvannut lapsille, että tulen kotiin. Miehelleni sanoin, että olen vain henkisesti läsnä;) Jos joku kysyy minulta illalla -Äiti, mitä me syödään tänään? En vastaisi seurauksista;) Mieheni passasikin minua esimerkillisesti pari ekaa kotipäivää.

Yksi kotiinpaluuseen vaikuttava asia oli myös hinta. Odotamme kauhulla sairaalan laskua. Omavastuuosuutemme nollautui näppärästi vuoden alussa. AUTS. Jokainen särkylääke laskutetaan erikseen. Viivakoodit piipataan ranteesta, eikä omien buranoiden ja panadolien napsiminen ole potilaana oikein sallittua.

Esimerkkinä; anoppini joutui tyräleikkaukseen; aika perussettiä, eikö? Neljän sairaalassa vietetyn päivän kokonaishinnaksi tuli 84 000 dollaria. (!!!!!) Onneksi vakuutus korvasi leijonan osan ja omavastuuksi jäi vain muutama hassu tonni. Me odotellaan suurnpiirtein kymppiä maksettavaksi, vakuutuksen jälkeen. Staycationeita odotettavissa, siis;)

Jatkan kirjoittelua taas pian, nyt takaisin nuuhkuttelemaan.
Tataa!

Hello World

Koitti maanantaiaamu kaksi viikkoa sitten. Lähdin kauhealla kiireellä lääkäriin, rutiinitarkastukseen. Oma lääkärini oli poissa, joten minut tapasikin toinen lääkäri. Tämä lääkäri huolestui korkeasta verenpaineestani ja lähetti minut sairaalaan, stressitestiin. Pitkin hampain suostuin. Ihme hysterisointia, mietin mielessäni.

Labor and delivery- osastolle kiipesin reippain askelin, pistin rappusissa melkein juoksuksikin. Ilmoitin heti respassa, etten tajua miksi olen täällä, mutta tehkää nyt se testi kuitenkin. Vastaanottava kätilö oli samaa mieltä; et kyllä todellakaan näytä miltään raskausmyrkytys-tapaukselta. No en näytäkään. Enhän mä ole edes turvoksissa.On tääkin hätävarjelua...

Passitettiin makaamaan, erittäin epämukavalle synnytyshuoneen sängylle, otettiin näytteitä, laitettiin sensorivöitä vatsan ympärille. Minä leikin puhelimella ja kyselin kovasti kauanko täällä joutuu olemaan. Todo-lista poltteli taskussa, olin ärsyyntynyt ja levoton. Nää ei tajua, että mulla on tälle päivälle suunnitelmia; things to do, people to see, places to go;)

Yhtäkkiä huoneeseen lehahti joukko hoitajia, ennen kuin ehdin tajuta, päälläni oli hospital gown, happinaamari, IV ranteessa kahdella katetrilla, minua pyöräytettiin puolelta toiselle, ?!?! Vauvan sydänäänet olivat laskeneet dramaattisesti ja yhtäkkiä. Summa summarum; lääkäri soitti ja sanoi; You are 39 weeks, baby is ready, we will admit you and induce you today to minimize the risks. Whaaaaat?!??

Jaa, oli aika soittaa miehelle ja kehottaa tulemaan sairaalaan. Säikähdyksestä tuli itku. Lastenhoitokin piti delegoida ja seuraavan päivän kampaaja peruuttaa. This was it. Suunnittelematta, yllättäen, yhtäkkiä. Alkoi pelottamaan, kaikki kauhutarinat vuorokausia kestäneistä käynnistyksistä pulpahtivat mieleen. (Ja se hemmetin sairaalalaukku oli pakkaamatta ja sänkykin kotona kunnolla petaamatta, kun tuli aamulla niin kiire, enkä ehtinyt sanoa lapsille mitään...argh)

Minä olin suunnitellut kaiken valmiiksi; aktiivisynnytys, jumppapallo, ehkä kylpy, ainakin suihku, paljon kävelyä, zumbamusiikki mukana, ehkä jopa tanssahtelua? ja satavarmasti epiduraali. Toisin kävi.

Jouduin makaamaan sängyssä koko kivuliaan käynnistyksen ajan. Sängyssä on lantion kohdalla porras, joten selkä huusi niin hoosiannaa, etten tiennyt miten päin olisin ollut. Menemättä yksityiskohtiin, alkoi siinä 13 tunnin kuluttua riittää ja onneksi kroppakin tajusi lähteä mukaan. Itse toimitus oli nopea, kunnon urheilusuoritus. Muutaman kunnon säikähdyksen jälkeen, loppu hyvin kaikki hyvin ja varhain tiistaiaamuna, sylissäni tuhisi ihana, täydellinen pieni poika. Voi rakkaus.

Tataa!

PS huoneen kattolamput näyttivät minusta ihan naamalta. Yhtä äimän käkenä olin minäkin, siinä maatessani, suu ammollaan;)

Baby Boy

Nopea update; menin maanantaina rutiinitarkastukseen, jossa huolestuivat verenpaineestani ja lähettivät lisätutkimuksiin. Vähättelin, sanoin, ettei tässä nyt mitään, turhaa hössötystä jne. Mutta olen edelleen samalla matkalla...Poikamme syntyi tänä aamuna. Synnytys käynnistettiin;kokemus oli ajoittain pelottava ja todella kivulias, mutta nyt me molemmat voimme tosi hyvin. Olen aivan käsittämättömön rakastunut. Tänä vuonna Valentin deittini on siis nuorehko;) Kunhan pääsen kotiin ja asiat alkavat rullaamaan eteenpäin, kirjoittelen enemmän.

Nyt, aika on pysähtynyt. Nuuhkin, suukottelen ja vain tuijotan tätä pientä ihmettä. Rakkaus on rajatonta. Huomenna pääsen esittelemään uuden tulokkaan siskoilleen.

Tataa!

Rion Jeesus

H-hetken lähestyessä olen kertaillut tarkkaan mielessäni aiempia kokemuksia. Menemättä yksityskohtiin, olen aika nopea tekijä. Ekalla kerralla ehdin saada epiduraalin, tokalla en. Nyt vitsailinkin lääkärille, että seison sairaalan aulassa kahdeksannesta kuusta eteenpäin, eli pidä se piikki valmiudessa!

Ekalla kerralla meillä oli kotoisasti perhehuone. Siellä me viihdyttiin pari päivää, ihastelemalla pientä tyttöä, mies toki juoksi töissä välillä. Minä turposin ihan muodottomaksi, painoin enemmän sairaalasta lähtiessä kuin sinne mennessä. Nice. Varpaat turposivat kiinni toisiinsa, nilkat olivat sellaiset nätit cankles. Totesinkin, että tjaa, jalkojen perusteella rouva painaa noin kolmesataa kiloa...

Olin hormonihirviö. Luolauduin kotiin, itkeskelin, ihastelin vauvaa ja luin fanaattisesti lonkkaluksaatiosta. Meille oli sanottu, että tyttäremme saisi ehkä sammakkokipsin. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Toisella kerralla, riitti vauhtia. Mieheni palasi kotiin esikoisen luo ja minä jäin sairaalaan kokonaisiksi 36 tunniksi, turpoamaan taas kuin pulla, tehtaan lähtiessä käyntiin. Tiesin, että silloin reilu kaksivuotias esikoinen olisi aika vaativa kotiintultuani, joten päätin käyttää hyödykseni  "oman ajan" sairaalassa. Pyysin kanslian yökköjä vahtimaan vauvaa, jotta pääsisin iltamyöhäsellä rauhassa suihkuun, hiustenpesulle ja puunaamaan. Hiukan mukisten suostuivat.

Äkkiä huoneeseen, jossa olin omassa rauhassa. Hiustenpesu ja muu puunaus. Olin myös asetellut ikkunalaudalle valmiiksi rivin puteleita; lempparivoiteita, body splasherin, kynsilakan jne. Olin kalman kalpea, vaikka oli jo heinäkuu, joten olin näppäränä tyttönä pakannut mukaan myös itseruskettavan.  Hiukset muotoiltuani oli rusketuksen vuoro. Koko vartalon läträttyäni, seisoin kosteassa kylpyhuoneessa napasillani kädet sivuilla kuin Rio de Janeiron Jeesus patsas, kuivatellen.

Silloin kuului ovelta ääniä. Ounou! Kätilö toi itkevän vauvan huoneeseen huhuillen, että on syötön aika. Panic! -Öööö, voitko jättää vauvan siihen..en voi just nyt tulla...(heilutin paniikissa käsiä ylös alas, kuin lentoon lähtiessä), Tuun ihan just!  Raotin ovea. Kätilö katsoi vuorotellen minua, vuorotellen kosmetiikkakokoelmaani ikkunalaudalla. -Kato, jos mä otan vauvan nyt, värjään sen ihan oranssiksi...olen just laittanut itseruskettavaa, enkä ole vielä kuivunut...yritin selitellä... Vähän kyllä nolotti, mutta oli jo liian myöhäistä. Nopeasti pyyhkeeseen kietautuen vauvan luo. Kätilön ilmeestä päätellen ei pitänyt tilannetta mitenkään hassuna. Ihme tosikko;)

Kasvohoito ja ripsien kestoväri on tänään, pedikyyrissä kävin jo, paree pysyä varpaat ojennuksessa vähän aikaa;) Olen heitellyt sairaalakassiin paria asua vauvalle ja oman venyvän kotiutumismekon. Ostin alennuksesta kivan Ralp Laurenin miestenpaita-henkisen kauluksellisen yöpaidan(lähinnä vierailijoita ajatellen) ja Juicyn superohuen aamutakin, jotta voin kuljeksia käytävällä ikään kuin puettuna.

Täällä toimitaan samoilla säännöillä; vauva on äidin kanssa 100% ajasta. Vauvoihin laitetaan myös paikantimet, joten niitä ei paljon luvatta siirrellä. Suureksi pettymykseksemme lapset eivät osastolla pääse, joten sairaalassa olen minimiajan. Yksityishuoneessa on tietenkin omat kylpyhuoneet, joten kyllä sitä joutuu tälläkin kertaa itsensä ihmisen näköiseksi puunaamaan. Uhallakin otan mukaan taas jonkun itseruskettavan.

Ja ehkä tärkeimmän - valkoisen turbaanin, jossa on iso rubiini keskellä  - (think Elizabeth Taylor, Sophia Loren, Marlene Dietrich;)) jollen ehdikään laittaa hiuksia kunnolla;) Silmät hyvin rajattuna, hillityn tyylikkäänä, turbaani-aamutakki yhdistelmässä on hyvä sitten skypetellä lapsi kainalossa sairaalasängystä;) hehehe

Tataa!

PS olen siis valmis lapsentuloon, paitsi etten ole. En edes tajua koko juttua vielä. Tässä vaiheessa on überärsyttävää käydä missään, sillä jokaisella vastaantulijalla on jotain kommentoitavaa. Joskus olen kommentoinut jotain hiukan kärkevää takaisin ja sitten vaan syytetään hormoneja, eiks je? Tyyliin, -You are having a baby!-Thanks for the info. Siksikin, olen pukeutunut usein kuvassa olevaan paitaan;) Kuva on tosin otettu kuukausia sitten, mutta viesti pysyy ajankohtaisena:) Tämä raskaus on nyt niin nähty.

Viimeisiä Viikkoja Viedään

Ihana raskaus ja odotus!  Ei tunnu missään. Hiukset ovat paksut, kynnet kasvavat vahvoina. Voin upeasti, elämä hymyilee. Tämän lisäksi;

Nukun tosi hyvin.
Herään  joka yö vähintään 2 - 4 kertaa, kun ipana potkia monottaa kivuliaasti kylkiluihin. Jos potkut sitten rauhottuvat, painaa virtsarakkoa niin, että on pakko nousta. Selkä on jumissa. Sääret kramppaavat. Hyvää asentoa ei löydy. Kun käännän kylkeä, kohta ipana taas myllertää sisuskaluni sekaisin. En nukahda uudestaan ja kohta on taas kangettava itsensä ylös. Onneksi Downton Abbey tulee maratonina paikalliselta tv-kanavalta...öisin.

Urheilen loppuun asti.
Olin noin kuukausi sitten tanssitunnilla. Oli pakko lähteä kesken tunnin vessaan, kun en osaa hillitä liikkeitä ja vauva painoi. Tunnin jälkeen oli hetkellisesti hyvä olo, kunnes alkoi supistelemaan. Heippa vaan tanssitunnit. Yksi zumbaystävättäreni iloisesti kertoili ohjanneensa vielä torstaina, kun vauva sitten syntyi lauantaina. Ehe ehe - hajoa ohjauksiisi. mur. Ainoa tunti, jolle voin kuvitella osallistuvani on body pump, siinä kun ei tarvitse paljon paikaltaan liikkua. Viime viikkoinen flunssa tosin sotki nekin suunnitelmat. Jooga, pilates ja muut venyttelyt ei vaan huvita.

Tyylistä en tingi.
Totuuden nimissä on sanottava, että olen ollut tässä aika hyvä, mutta nyt, kun ahistaa ja puuskututtaa, oleilisin mieluiten urheiluliiveissä ja yöpaidassa 24/7. Onks pakko pukeutua jossei jaksa tai yksinkertaisesti halua? Valitsen asukseni lähes poikkeuksetta mammaleggarit, t-paidan ja pitkän villatakin. Jalkaan on sujautettava ballerinat, sillä saappaiden päällepukeminen on oma projektinsa. Muutama businesstapaaminen on vielä hoidettu, olen kyllä nauttinut korkojen kopinasta. Kohta olen siinä ihmeellisessä välitilassa, kun äitiysvaatteisiin en koske, mutta normaalitkaan eivät päälle mahdu...PS en enää ikinä käytä mitään snoopy-teemaista. Ainakaan alusvaatteissa.

Olen menevä ja sporttinen.
Joo, jos minut näkee autossa. Mutta auta armias, jos parkkeeraat lähelle, kun menen asioille. Matala avuauto ei ole paras mahdollinen kulkuväline tässä tilassa. Molempien jalkojen ulos saanti on eka ponnistus. Usein onnistun raapaisemaan oikean polven johonkin terävään ratin alle. Sitten hirveä puhina ja punkeroiden piina, kun yritän nousta autosta ylös. Tukea on otettava ovesta ja ovenpielestä. Ei nättiä, eikä mitenkään tyylikästä puuhaa.

Syön terveellisesti.
Närästää, niin, että itkettää. Olen enemmän kuin pari kertaa sanonut miehelleni,kun makaan sohvalla ruoan jälkeen: -Great, I just puked in my mouth. Tässä vaiheessa ei oikein tee mitään mieli, paitsi niitä antacid calcium tabletteja ja minttukarkkeja. Närästys käy välillä niin kauheaksi, että olen syönyt iltaisin puuroa, jonka ei pitäisi ärsyttää mahaa millään tavalla. naminami... Herkkuja on saatava päivittäin mutta myös kuivatuissa mangoissa on jotain kutkuttavaa. Ryvitaa menee pakkaus kerralla paljolla voilla, samoin nacho sipsejä. Hampaat kaipaavat jauhamista. Keittoja on turha tarjota.

Olen aika sutjakka.
Ihme ja kumma en ole yhtään turvonnut ja sormuksetkin vielä mahtuvat, mutta kyllä tässä massaa on kerätty. Ei ihan yhtä paljon kuin kahdella ekalla kerralla, mutta onhan yhdeksännellä kuulla olevan mahakin aika mahtava...En tunnista peilikuvaani. Öljyän jättimäistä mahaani hysteerisesti raskausarpien pelossa. Olen käyttänyt liivejä 24/7 viimeiset seitsemän kuukautta eikä loppua näy. Ääntelen hyvin epänaisellisesti sohvalta noustessani. En tiedä kuinka kauan pystyn enää välttämään puolelta toiselle heiluvaa kävelytyyliä. Tahti on jo hiljentynyt. Tiedän myös lähialueen kaikkien julkisten naistenhuoneiden sijainnit.

Parisuhde kukoistaa- on otettu aikaa romantiikallekin
Meillä ollaan porukalla raskaana. Ukko kuorsaa sohvalla vieressä usein ennen minua.  Me ei tehdä mitään ylimääräistä. Leffoja on katsottu ihan jengissä. Olen levoton ja huokailen. Jos itsekin nukahdan sohvalle, en saa unta sängyssä. Siinä sohvalla sitä paitsi menevät selkä ja niskat entistä enemmän jumiin. Ajatus kahdenkeskisestä hotelliviikonlopusta naurattaa. Jepjep. Ehkä kuitenkin vasta sitten, kun poika on syntynyt.

Rentoudun nyt ja luen kirjoja. Varastoon.
Enemmän kuin kerran olen kuullut -Ota lasi viiniä! Rentoudu. Ota ite. Viini Ei maistu.
Olen toki tavoistani poiketen lukenut kirjaa keskellä päivää, mutta tämä johtuu puhtaasti siitä, että noin neljän tunnin koneella istumisen jälkeen poika möyryää niin, etten pysty enää olemaan istuma-asennossa. On tauon paikka. Varastoon en nuku. Toki energiat ovat välillä vähissä; suunnittelin koko perjantain meneväni pedikyyriin, mutten jaksanut lähteä...

Aion mennä kivun mukana, delfiiniäänien tahdissa!
Näin neuvoi kätilö ensimmäisen synnytyksen aikana hymyissä suin. (ilman noita delfiinejä) Kiitti vinkistä! Olin ajatellut ignoorata supistukset siinä loppumetreillä ilman kivunlievitystä. Se kun on niin helppoa...Lääkäri ennusteli, että poika on aika pajon isompi kuin tytöt, joten kipaisin toiseen 4D ultraan. Tällä kertaa kokoarvioon. Huh, Guinnesin ennätystenkirjaan emme pääse. Toki potra poika on tulossa, muttei mikään jättivauva. Synnytys jännittää ja pelottaa niin kuin aina. Näen siitä unia jatkuvasti.

Jos näistä tulevista viikoista selvitään kunnialla, suunnittelen istuvani altaalla margarita kädessä helteiden alkaessa. Ehkä eniten kaipaan kontrollia omasta kropasta ja sitä, että voin mennä zumbatunnille ja hyppiä! Talvea tänne ei tänä vuonna tullutkaan, joten kyllä ilmat hellivät jo nyt. Katto auki voi ajella tammikuussa, asteita reilut parikymmentä. No complaints.

Tataa!


PS Käytiin sairaalavisiitillä, että tiedetään minne h-hetkellä suunnataan. Olen ollut niin sitä mieltä, että alahan tulla sieltä, eiköhän tää nyt ole jo nähty...MUTTA visiitin aikana alkoikin huipata. Muistot palasivat mieleen mitä olisi edessä. Tuli äitiä ikävä. Ainiin, tämä aika iso juttu on vielä edessä...Todellinen reality check. Kirsikkana kakussa; CDC (Center for Disease Control and Prevention) on määrännyt, ettei mommy&baby unitteihin saa tulla yksikään alle 16-vuotias, ei edes sisarukset, nyt influessa-aallon pahimpana aikana. Vauvaa ei myöskään saa siirtää osastolta. ELI joudun olemaan vauvan kanssa sairaalassa näkemättä lapsiani, pystymättä näyttämään heille pikkuveljeään. Ihan hirveetä. Olin salaa suunnitellut lepääväni kunnolla, nauttivani rauhasta ja yhden hengen huoneesta huonepalvelulla, mutta jos kaikki vaan menee hyvin, häippään sieltä heti, kun mahdollista.

Here's the Scoop

Alkoi tuntua siltä, ettei kaikki ollut ihan normaalisti. Useinhan sanotaan, että sitä tietää jo ennen testiä, no, kyllä minäkin vähän arvelin;) Viivojen jälkeen varasin ajan, kuiskutin vastaanotto hoitajalle, että puhutaan kryptisesti, jooko? Vink vink. Minulla oli lapset mukana, emme halunneet vielä kertoa mitään, jos kaikki ei olisikaan kunnossa.  Odotushuoneen TVstä tuli your pregnancy, breastfeeding, prenatal nutrition, mommy and me.. Onneksi olin poikkeuksellisesti ottanut lapsille iPadin mukaan. - Pelatkaa! huikkasin tytöille. -Katsokaa jotain leffaa  tai  -Hei,tuollahan on kivoja legoja! Odotushuoneessa istui eri kokoista möhömahaa.

Yksi tummasilmäinen pullea pikkuvauva tuijotti meitä silmiä räpäyttämättä, imaisi välillä isoa tuttiaan. hehheh. Oli pokassa pitelemistä. Lapset eivät sanoneet mitään, ja minua nauratti. Oli todella salaperäistä;) Onneksi eivät silloin vielä laskeneet yksi plus yksi.

Sittemmin tilanne on tasaantunut. Olen nyt kertonut aika tavalla avoimesti kaikille, että meille tulee vauva. Eihän tätä oikein enää voi salatakaan, kun puolivälikin on jo ylitetty. Mutta ihmeellisen pitkään sinnittelin normihousuissa ja muissa releissä. Go Figure.

Miehet ovat kyllä omituisia; olen joutunut pari kertaa oikein sanomaan, että hei, en mä normaalisti tältä näytä, tai ettei tämä maha, nyt ihan puhtaalla kaljanjuonnilla ole rakennettu;) Vointi on ollut erinomaisen hyvä koko ajan, mitä nyt ehkä väsyttää normaalia enemmän ja on koko ajan nälkä. Koko ajan. Vatsa kurni eilen heti ruoan jälkeen. Seriously? Mitäköhän jättivauvaa tässä ollaan tekemässä...

Lapsi on varsin suunniteltu, ellei aikataulutettu, ja meidän perheen viimeinen. Hurjaa, että voin vihdoin sanoa niin. Aiemmin en ole pystynyt kertaakaan sanomaan, että lapset on tehty. On aina tuntunut siltä, että jonkun pilven reunalla meidän syntymätön vauva katselee meitä;) Nyt voin sanoa, että tämän jälkeen on takapenkki täynnä. Olen myös äärimmäisen tyytyväinen siitä, että kyydissä on vain yksi, eikä kahta, molemmissa suvuissa kun on kaksosia liikkeellä. Fiuh, dodged that bullet, ja terveisiä kahdelle serkulleni;) Lääkäri vitsaili, että olispa hauskaa, jos saisitte kaksospojat tällä kertaa! Katsoin häntä pöllämystyneenä ja kysyin  - Hauskaa kenelle?;)

En ole (onneksi)enää kaksi-, saati sitten kolmekymppinen, mutta lohduttaudun itseäni vanhempien vauvauutisista mm Gwen Stefanin 43 ja Halle Berryn 47, ihan kun me oltais kavereita ja sillä olisi mitään merkitystä;) Ehkä parhaiten asian ilmaisi Gwyneth Paltrow, joka yhdessä haaastattelussa avautui keskenmenostaan ja halustaan saada vielä kolmas lapsi: Ei vauvalle ole ikinä hyvä aika, mutta jos vielä aikoo - It's crunch time. Bingo.

En ole kovin ehtinyt miettiä ja ihmetellä, silitellä tätä mahaa, suunnitella tulevaa. Ehdin kyllä vielä, kun hormonit myöhemmin pakottavat hiljentämään tahtia. Suhtaudun inholla äitiysvaatteisiin, mutta ei tässä mikään auta, levittelen stretch vyötäröisiä farkkuja, jotka yltävät kainaloon asti, mutta käytän niitä kuitenkin mieluummin kuin niitä underbelly versioita, jotka niin nätisti rullautuvat mahakummun alle;) Tyylistä en suostu juuri tinkimään. En ymmärrä miksi odotusaikana pitäisi pukeutua joihinkin ihme telttoihin ja kaikkien vaatteiden tulisi olla empiirilinjaisia?

Vielä löytyy kasa vanhoja äitiyshousuja ja paitoja, joita voin käyttää ja olenkin ostanut vain muutaman uuden topin, mekon ja mammaboyfriendit. Olen suurimmillani meidän talviaikaan, jolloin aion venyttää kaikki villatunikat ja mekot äärimmilleen. Että tällaista siis tänne. Työkiireitä ja mahan kasvatusta ja muutamia tosi inhottavia huolenaiheita, jotka vievät yöunia. Lohduttaudun tv-sarjoja katsomalla Ben&Jerry's paketti kädessä. Eilen meni tämä. mums. On siis niin sanotusti massakausi menossa;)

Tataa!
Ihanaa viikonloppua, nauttikaa ensilumesta!! Kieli ulos ja katse taivaalle;)

PS kuten yläkuvasta näkyy, kaikki meidän perheen jäsenet eivät ole suhtautuneet vauvauutiseen yhtä innokkaasti...