Welcome on board

Ei sitten tarvinnut lukea kirjaa, kirjoitella blogia tai avata tietokonetta, sillä sain viihdyttää pikkumiestä koko matkan. Ja, joo, liioittelen. En tietenkään viihdyttänyt koko aikaa, vaan yritin hetken myös itse levätä ja katsella rauhassa kattoa. Syödäkin yritin, kahdesti, niin, että pikkumies istua törötti kaukalossaan ja annoin aina jonkun naksun käteen, jotta sain hotkia henkeni kaupalla lisää ruokaa omaan suuhun, samalla varmistaen, ettei lapsi tule pää edellä alas kaukalosta.

Istuin ikkunapaikalla ja vieressäni oli vanhempi saksalainen pariskunta. He olivat pojasta haltioissaan, ja vahtivatkin häntä hetken, jotta pääsin ihan itse käymään naistenhuoneessa. Luxusta.

Kun nuorta herraa nukutti, pitelin sylissä ja laulelin koko repertuaarin kaikkia tuntemiani tuutulauluja. Laulan aina Sinisen Unen kaikki säkeistöt, Levon hetken ja Lennä lennä leppäkertun.  Huom, osaan näiden laulujen kaikki sanat, sillä laulan samoja kaikkien lasten kanssa. Tässä tapauksessa taisin lurauttaa pari muutakin, kuten Lapin äidin kehtolaulun. No, kävipä niin, etten osannutkaan sanoja, joten täyttelin sinne mieleni mukaan kaikkea "äiti ei osaa sanojaaa, kohta sinua nukuttaaaaa"- tyyppisesti. Pidän kuitenkin laulun tummasta sävystä, joten sen sävelen mukaan laulelin sinne ihan mitä huvitti. Pitkään. Ja se toimi. Poika nukahti rauhalliseen uneen. Toviksi.

Kun sitten olin taas liittynyt viihdytysjoukkoihin ja seisoskelin koneen keskiosassa, hyyppyyttäen pientä, lentoemäntien suureksi iloksi, hehheh, minua lähestyi vaalea nainen.  - Olet Suomesta - Joo?
-Kuulin kun puhuit vauvalle Suomea, istun takanasi  O-OU. -Joo, puhuin vai lauloin hehheh. Pieni puna saattoi levitä poskille.  Siinä tilanteessa kun yritin vaan jatkaa laulamista, minulla ei ole harmainta hajuakaan mitä lauloin, siis millä sanoin. Epäilen vahvasti, että lopputulos oli  vähänniinkutää;)

Kun matkaa oli jäljellä enää pari tuntia, syötiin taas. Olin aivan naatti, oli hiki, lapsi oli energinen ja onnekseni myös iloinen. Seivästin hätäpäissäni omalta tarjottimelta ananaksen ja vesimelonin paloja pojalle pieneen haarukkaan ja ojentelin kaukaloon, jossa hän istui tyytyväisenä ja virnisteli ohikulkeville ihmisille ihan poliisina.

Kun vihdoin laskeuduimme Helsinki-Vantaalle, meidän molempien vaatteet olivat täynnä liiskaantuneiden hedelmien ja naksujen tahroja ja tukka oli pystyssä. Äiti oli vähän väsynyt. Mutta, omat vanhempani olivat avosylin vastassa, joten ihan sama miltä näytin. Olin saapunut kotiin, isän ja äidin luo. Ah.

Tataa!

PS Vaikka tuollaisen 9kk kanssa parinkymmenen tunnin matkanteko onkin suhteellisen eksoottinen kokemus, täytyy olla tyytyväinen, ettei korvia tuntunut pahemmin vaivaavan. Siitä iso onni. Kipukiljumiselta vältyttiin tämänkin lapsen kanssa. Fiuh.