Monday, May 23, 2016

Saako ahistaa

Iltaa istutaan ystävien kanssa ihan normaalisti; syödään hyvää ruokaa, nautiskellaan paikallisia viinejä, on kiva, leppoisa tunnelma. Sitten joku aloittaa sen, vahingossa, tai ihan tarkoituksella. Joskus keskustelu sikiää jonkun tuikiviattomasta (onkohan tuo oikea sana) sivulauseesta, mutta lopputulos on aina sama.

Ai mikä ahdistaa, no tämä; Kun nyt tässä ei kerran enää olla kakskymppisiä, nuoria aikuisia...Tulevaisuuden suunnitelmat, Eläkesäästöt, vakavat keskustelut siitä, missä voisi asua kun eläköityy. Eläköityy?! Voi pyhä sylvi. Säästä nyt, sulla on vaan 20 vuotta aikaa työelämässä. Tai kannattaako niin isoa taloa rakentaa, kun eivät lapsetkaan enää asu kotona kuin muutamia vuosia.., Mitä?! Mun pieni poika ainakin asuu kotona vielä kolmekymmentä vuotta, siellä peräkammarissa;) Haluan HUUTAA! ja joskus ulvahtelenkin äänekkäästi.

Eiks me voida elää vaan tässä ja nyt? Pitääkö aina suunnitella niin hirveästi? Ja eihän parhaat suunnitelmatkaan kuitenkaan välttämättä toteudu, elämä vie..

Onks mun ihan pakko osallistua näihin keskusteluihin, jos en ole niihin henkisesti valmis. Joskus nousenkin pöydästä, menen puuhastelemaan keittiöön;) Mies sanoo, että pitää suunnitella, ei asiaa voi kieltää tai vältellä. Voihan. Välillä jopa ihmettelen, miten minulla voi olla kolme lasta, joille olen äiti ja miten minua kikatuttaa niin hirveästi, kun me puhutaan naiseksi kasvamisesta esikoisen kanssa. Eletään todella hauskoja aikoja. Perjantaina käytiin rei'ittämässä korvat, iso askel.

Minulle riittää, että olen eläkesäästänyt Suomessa joka kuukausi jo vuosia. Pitääkö nyt oikeasti ruveta ajattelemaan vanhenemista ja muuta ihan tosissaan. Ihan kauheeta. Ahistaa. Ahisti jo se, kun löysin päästä harmaan hiuksen. Ahisti niin, etten henkeä meinannut saada. Tuli pieni kuolemanpelko ja etiäinen, etten näe lasteni kasvavan isoiksi. Että sillä lailla. Normaalisti, olen mielestäni aina hyvässä iässä, enkä paljon kriiseile.

Lapset kasvavat, mutta me ei vanheta, eihän? Täällä, yhteiskunnassa, jossa ei perinteisen pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan normeja, tukijärjestelmiä tunneta, pitäisi suunnitella ja säästää. Suunnitella ja säästää. Koko ajan ja jatkuvasti. Mutta, kun minä haluaisin vain elää ja katsoa mihin nokka vie.

Ehkä olen lapsellinen tai en halua katsoa totuutta silmiin, mutta kaikenlainen suunnittelu tekee elämästä jotenkin rajoitetun? For the lack of a better term. Joskus aikoinaan ahdisti parin vuoden päähän laaditut suunnitelmat, vaikken mikään sitoutumiskammoinen olekaan. Ja vaikken ehkä eläkään ikuisesti, en halua ruveta myöskään suunnittelemaan vanhenemista. Enkä tod eläköitymistä.

En myöskään pidä ajatuksesta, että vaan säästäisimme ja suunnittelisimme, sillä mehän elämme nyt. Lapset ovat pieniä, matkustamme perheenä, hankintoja on kamala määrä ja koko ajan, miksemme siis eläisi nyt? Ja totuuden nimissä, tällä kustannusrakenteella sitä mahdollisuutta ei kuitenkaan ole, että sekä eläisimme kivasti, että säästäisimme. Eli mitäpä sitä suunnittelemaan.

Ehkä sitten jossain vaiheessa, myöhemmin.  I'll think about it tomorrow.

Tällaisissa ajatuksissa tällä kertaa.

Tataa!

PS me juhlimme tulevaa hääpäiväämme jo viime lauantaina. Saatiin vuosien jälkeen ruhtinaalliset 24h kahdestaan, kun ystävämme ottivat lapsemme hellään hoiviinsa. Oli muuten aika kivaa.