Tuesday, July 31, 2012

Enkeleitä ja yksityisetsiviä

Seuraavat päivät menivät enimmäkseen eri rannoilla; lempparillamme Hermosalla pelattiin beachvolleyta, tuli siinä vieressä vähän pulla olo...Huntingtonilla , Orange Countissa, riitti surffailijoita ja loputtomasti tatuointeja; minä keskityin ihan mummona hiekalla oloon sillä aikaa kun mieheni milloin bodysurffaili, milloin ui tai bodyboardaili isoilla aalloilla. Lapsetkin oppivat uimaan aalloissa ja sukeltelemaan aaltojen alle. Vesi on minun elementtini vain lumena, mutta päätin lähteä vielä tänä kesänä aalloille jonkun laudan kanssa. Turvallisesti, lifeguard tornin edessä...

Jätimme Disneyt ja Sea Worldit väliin, sillä säät hellivät ja lapset hinkuivat vain aalloille ja hiekkaleikkeihin. Palaamme myöhemmin dedikoidusti muutamaksi päiväksi Disneylandiin humputtelemaan, se paikka ei katoa minnekään. Nyt heittäydyimme tosissaan ololomailuun ja rentoiluun, no käytiin me minigolfaamassa;) Tapasimme mieheni ystäviä, nautimme fiiliksestä ja leikimme taas ajatuksella muuttaa sinne vielä joskus, sillä kukapa ei kotiaan kaipaisi. Beverly Hills ja Bel Air ovat ihan kivoja paikkoja, samoin rantakaupungit;). Nyt muutto ei tosin ole mahdollista; meitä tarvitaan täällä pohjoisempana ja niin, takataskusta ei löydy montaa miljoonaa. Ei edes yhtä.;)Ihme juttu.

Yksi matkan kohokohdista oli erään mieheni ystävättären nelikymppiset. Suunnitelmista poiketen en tietenkään ehtinyt mihinkään kampaajalle. Istuin Hermosa Beachilla, Happy hourilla, Bloody mary kädessä huudellen viereiseen pöytään vielä tunti ennen juhlia. oho. Oli sovelletun ponnarin paikka ;)

Täytyypä muuten sanoa, että kun on tottunut tuttuun ekonomi-sairaanhoitaja-insinööri-porukkaan, "vähän niinku" Anssi Kelan 1972, kappaleessa, oli kieltämättä mielenkiintoista jutella entisen swat-tiimiläisen, tarkka-ampujan, nykyisen yksityisetsivän kanssa, victoria's secret naisten kanssa, sekä NBA scoutin kanssa. Sanotaanko vaikka, että minulla oli varvastossut varmuuden vuoksi mukana jos alkavat korkkarit painamaan, mutten sitten halunnut luopua yhdestäkään ylimääräisestä sentistä pituudestani sinä iltana. Me albiinot oltiin niissä juhlissa oma eksoottinen lajinsa, ja sain keskustella antaumuksella esimerkiksi skandinaavisesta muotoilusta. Aika kivaa.

Kotimatkalla jouduimme tyypillisesti aivan hirveään ruuhkaan ajaessamme ulos kaupungista. Tunnin ja ehkä kahden mailin etenemisen jälkeen edessä näkyi vielä loputon, lohduton jono autoja ja rekkoja.  ARGH! Aina sama juttu.

Takapenkkiläiset olivat jossain vaiheessa matkaa tosi hiljaa, (lue: vaarallisen hiljaa ottaen huomioon, etteivät nukkuneet). Lopputuloksena kädet ja jalat olivat täynnä erivärisillä kuulakärkikynillä piirrettyjä kuvioita...tjaa. Leikkitatuointeja on nyt sitten liimailtu pitkin raajoja kotiintultua ja minua jäi harmittamaan ihan kamalasti yksi kauniisti maalattu pääkallo. Olisin halunnut sen makuuhuoneen lipastolleni korutelineen viereen. Omituinen rokkivaikutus Losilla oli taas tälläkin kertaa. Se pääkallo on muuten saatava. Ennemmin tai myöhemmin.

Tataa!

ps Del Amon ostoskeskuksessa en edes, ihan Jackie Brownina, piipahtanut, saati sitten muualla ostoksilla, joten Sunset ja Hollywood bulevardille halusin, en ollut käynyt siellä lähes kymmeneen vuoteen. Oli kiva nähdä eri hahmoja ja olla ihan turistina. Lapsellista ja kivaa.

Saturday, July 28, 2012

On the Beach

Seuraavana aamuna oli fiilis kohdallaan. Suunnitelmista poiketen päätimme tosin syödä myös aamupalan ravintolassa... Perinteisen Ihopin ja House of Pancakes lisäksi kannattaa katsoa Yelpistä paikallisia tärppejä. Me suosimme pieniä entuudestaan tuttuja "indy" paikkoja. Mahtava on esimerkiksi Eat at Joe's Pacific Coast Highwaylla. Ruoka on tuoretta ja sitä saa tarpeeksi, henkilökunta on mukavan rentoa. PCHn varrelta löytyy muutenkin vaikka mitä. Parhaat burgerit, ja fried zuchinit, Steves ja Fat burger, vaikkei In'n Out tai Y-not burgerikaan huono ole.  Tähän on pakko kommentoida, että hirmusyöminen ja rantalomailu on kyllä eksoottinen combo ;)

Massut täynnä suuntasimme Venice Beachille. Aina yhtä mahtava paikka. Lapsetkin ovat sen ikäisiä, että katsomista riittää, katutaiteilijoita, hauskoja kojuja, mitä kummallisemman näköisiä yksilöitä... Muscle Beachilla oli joku K-1 tapahtuma alkamassa. Siellä käveli vastaan enemmän kuin yksi, jolla näytti olevan kainalokarvat piikkilankaa;) Venicellä on myös aina pakko bongata Harry Perry, vasta silloin tietää saapuneensa;) Classic.

Käytiin myös katsomassa skeittaajia. tietty. Uskomatonta menoa, taitavia, ammattilaisen tasoisia kavereita näyttämässä kykyjään. Siellä todistimme perinteiset; kaksi miespuolista turistia seurasivat skeittaajia, yksi halusi kokeilla...Toinen ei ehtinyt edes zoomata kamerallaan kun kaveri jo levytti kurun pohjalla jalkaansa pidellen. Paikalliset pyörittivät päätään, keltainen lifeguard auto tuli paikalle sireenit päällä. Sinne meni se loma. Auts. Juuri tuon takia en mene rinta rottingilla pyytämään surffilautaa lainaan. Siellä sitten räpiköisin apua huutaen isossa aallokossa, puolihukuksissa, kun lauta on kolahtanut takaraivoon. Vaikkei punashortsisen urhean lifeguardin sylissä toipuminen nyt niin kamalaa olisi. Silti. Don't Hassel the Hoff ;) Tähän on pakko laittaa tämä.

Rantahietikot ovat muuten aina tosi puhtaita; lasinsiruista ei ole vaaraa. Paikalliset kunnioittavat sääntöjä, joten lasipulloja ei hiekalle tuoda.

Katukuvan uutuus oli Green doctors. Kirkkaan vihreissä scrubseissaan, kortit ojossa, konsultaatio 40 dollaria, vaivaako unettomuus, levottomuus, joku muu? Hae reseptisi täältä! Jaha, jassoo. Herra neljäkymmentäseitsemän ihan häkeltyy. Ei naurata yhtään, ei. Apuva! sisäinen-james-potkukelkkani-huutaa,  happi loppuu, liian vapautunutta, marijuana on huume, apuva. Kiitos ei. Medical marijuana on siis Kaliforniassa laillista ja sen saaminen ei ole kiven alla...

Nyt en ehdi kertoa enempää, jatkan taas pian.
Tataa!



Wednesday, July 25, 2012

Back in LA

Mahtava, tapahtumarikas reissu takana. Pesukone huutaa kuudetta lastia, hiekka rapisee puulattialla. Ei haittaa yhtään. Like they say, You can take the man out of LA, but you cannot take LA out of the man. Fiilis on vieläkin tämä Soak up the sun.

Mieheni käy aina pienimuotoisen metamorfoosin viimeistään muutamaa päivää ennen kotiinpaluutaan; vanhojen kavereiden kanssa puhutaan puhelimessa omituisella slangilla, äännellään, lyhennellään sanoja epäloogisesti. Viimeistään SFValleyn kohdalla; radiokanava vaihtuu punk rockiin, Sherman Oaksin kohdalla hän muistaa aina, minua kiusatakseen sanoa; tätä laaksoa kutsutaan maailman pornopääkaupungiksi.

Tämä reissu oli erilainen; otimme ekaa kertaa tarjouksen vastaan asua  mieheni ystävän talossa, Redondo Beachillä. Olisimme siellä keskenämme, mutta olin kertonut lapsille, että siellä saattaa olla koiranpentu silloin kun mieheni ystävä on töissä. Mitä välii, mehän olisimme aina päivisin huitelemassa pitkin beacheja. Hang Loose, relax , you're in LA now.

Bakteerikammoiselle kontrollifriikille oli luvassa pikkuylläri. Kun saavuimme paikalle, koiranpentu osoittautui isoksi villiksi labbikseksi, joka haukkui, hyppi, nuoli ja kuolasi. Lapset kiipeilivät syliimme kauhusta kiljuen. Taustalta kuului jotain muutakin korkeaa, vierasta kiljuntaa, se oli iso papukaija; talon toinen lemmikki. Meteli oli kova, haju, mielenkiintoinen. Talon edessä komeili miehen iso vene trailerillaan, joka huoneen seinällä oli vähintään 50 tuumainen telkkari, ja seiniin nojaili surffilautaa, bodyboardia ja virveleitä. Mieheni ystävineen ovat molemmat koripallofaneja, Lakers-poikia. Meillä mieheni ostama allekirjoitettu, raameissa oleva jersey sai vuosien jälkeen paikan työhuoneemme takaseinältä, tämän kaverin samanlainen aarre oli tietenkin makuuhuoneessa, paraatipaikalla.

En jotenkin ollut tullut ajatelleeksi, että nelikymppinen eronnut sinkkumies ei elä ihan samalla tavalla kuin me;) Sitä paitsi, minä saan aina kulttuurishokin Losissa, kun asumme rantahotellillakin, melkein hiekalla, Hermosalla. Kaikessa ihanuudessaan vanhojen surffareiden ylläpitämä lempparipaikkamme ei ole viiden tähden luokkaa, mutta välillä tekee ihan hyvää käydä elämässä rennommin.

Katsokaas, normaalioloissa hämähäkki aiheuttaa paniikkikohtauksen, keittiön tason tahrat putsataan Tolulla, wc:n kaapista löytyy kloriinilla vahvistettua suihketta.  Normaali kuolevainen ei Kaliforniassa asu "Lammi-kivitaloissa" eikä pikkuvetoa lähdetä jäljittämään vihikoirin;) Sitä paitsi kaikkeen tottuu aika nopeasti ja sitä alkaa nauttia rantaelämästä, pyöräilystä cruisereilla, surffareista, bullterriereistä(!), tatuoinneista, ylirennosta tunnelmasta. Tekee välillä ihan hyvää. Oikeasti. (käsidesiäni ette silti saa)

Takaisin majapaikkaamme; juuri, kun olimme tehneet talossa tutustumiskierroksen, joku nuori  mies pöllähti olohuoneeseen reppu selässä. Ainiin, tässä on mun kämppis. Kämppis?! Jaa, muutama juttu oli siis jäänyt kertomatta. Oli ilta, olimme matkustaneet tuntikausia, en jaksanut edes ajatella siirtymistä, joten pikasiivouksen, lasten sängyn roudaamisen meidän makkariimme ja allergialääkkeiden haun jälkeen, istuimme alas koiranhajuiselle sohvalle ja joimme isot lasit viiniä, tai no, muutaman ison lasin viiniä. Nukutaan yön yli, mietitään huomenna mitä tehdään.
Jatkuu...
Tataa!

ps Kannusta shampanjaa, tämä poika on tullut kotiin...


Tuesday, July 17, 2012

Mekko, Mekot

On se aika vuodesta, kun olen siirtynyt lähes 100%sesti käyttämään mekkoja. Niitä ei voi ikinä olla liikaa.

Juuri, kun olen löytänyt jonkun ihanuuden, bongaan jo seuraavan. Yksikään ei muuten jää käyttämättä, sillä lämpöäkin riittää huhtikuusta lokakuuhun. Ostan siis tarpeeseen. Myös heräteostokset ovat joskus säväyttäviä, ainakin sillä hetkellä,kuten kuvassa näkyvä kirjava sinapinkeltainen(kolmas oikealta); tämä on sivusilmällä herätteenä bongattua-osastoa. On ollut vasta kerran päällä, asustan paksulla vyöllä. (aika hauska yksiolkaiminen, mutta mekko kaipaa ehdottomasti vyön, joka taas ärsyttää minua. Maxi on parhaimmillaan, kun se laskeutuu vapaasti. Saa siis nähdä löytyykö piankin kotikirppiskasasta...)

Listallani kummittelee kirkkaanvihreä mekko. Bongasin yhden hyvän lehdestä, revin sivun irti ja lähdin sovittamaan. Eipä liikkeestä löytynytkään, eikä netistä. Nyt se häiritsee minua, enkä tietty löydä sitä mistään. ARGH. Näen jo itseni kipittämässä se päällä asiakastapaamisiin syksyllä.(ilman sitä, en ehkä voi elää)

Nämä on just niitä juttuja, tiedäthän; seisot vaatekomerot auki, silmäilet tankotolkulla rätei ja lumpui. MIKÄÄN ei näytä hyvältä. Mulla ei oo mitään päällelaitettavaa! Silloin se iskee tajuntaan, kuin salama. Tänään on just se päivä, kun käyttäisin sitä kirkkaanvihreää mekkoa!

Harvoin olen katunut yhtään tehtyä vaateostosta, mutta ostamatta jättäminen on harmittanut. Varsinkin, jos jonkun kivan jutun on bongannut matkoilla, muttei olekaan raaskinut ostaa. Monia ihania juhlamekkoja olenkin sitten myynyt eteenpäin uuteen kotiin, yhden käytön jälkeen;)

Googlaan tv-sarjoissa ja elokuvissa bongaamiani asuja, joskus löydän ne, joskus en. Viimeinen löytöni tuli liian myöhään, koot olivat loppu, se oli tämä. Olen varma, että tästä olisi tullut yksi suosikeistani! Rakastan off the shoulder-juttuja!

Pahinta on löytää joku täydellisyys ja sitten huomata, ettei sitä voi käyttää oikeastaan kuin illalliskutsuilla, omassa kotona. Ne on niitä tämän-laitan-kun-istun-Napassa-hotellin terassilla-shaali-olkapäillä- nautiskellen-hyvää viiniä-niin-kuin-Sideways-elokuvassa-mekkoja;) Töihin niitä ei voi laittaa; ovat joko liian avonaisia, rentoja tai juhlavia. Normipäivänä asioilla niissä näyttää liian pukeutuneelta. Niitä löytyy kaapista aika monia... Täydellisia mekkoja, mutta hiukka rajallisella käytöllä; samaan kategoriaan menevät trikoiset jumpsuitit. Mahtava vaate! Super mukava, mutta pitäisi olla 10cm pidempi ja ainakin 15 kiloa laihempi, jotta se näyttäisi oikeasti hyvältä. Niissä hillun siis enimmäkseen kotona, perheen kesken tai livahdan pedikyyriin. 

Nyt pitäisi pakata Losia varten. Onneksi mekot menevät pieneen tilaan, jos en osaa päättää mitä otan, sillä mistä sitä tietää millä tuulella sitä siellä on?!  Enkä halua pakon sanelemana astella vaatekauppaan;) Rivissä tämän hetkiset maximekkoni, eiköhän tuostakin jotain mukaan lähde niiden lyhyempien lisäksi.

Ohjelmassa myös yhdet juhlat. Tapaan tällä kertaa mieheni vanhoja naispuolisia kavereita, joitakin ensimmäistä kertaa ja tiedän joutuvani todelliseen syyniin. Laukkuun on siis pakattava myös litistää, kuristaa, nostaa, kohottaa-kokovartalo spanxit, clip-on-hair (?) ja paljon meikkiä;). Saatan olla enkelten kaupunkien kekkerien ainoa luomutuote. Ei muuta ku peukalot pystyyn, kyynärpäät taakse ja Make it work! Mukavaa viikkoa.

Tataa!

Thursday, July 12, 2012

Tylsä kaikkiruokainen Tavis

Meillä kävi vaihteeksi vieraita. Amerikkalaisia vieraita. Ja kuten kuuluu, kyselin etukäteen ruoka-aine allergioita, jotten tarjoa veristä lihaa vegaanille, vegetaristille, lakto-ovolle vai-mikä-se-nyt-oli. En ole ikinä oppinut noita kasvissyönnin nyansseja. Joku syö kalaa, joku kulkee aatteensa mukaisesti tekonahkakengissä ja huopatossuissa.

Nuorempana, en edes muista tunsinko ketään, joka olisi noudattanut jotain tiettyä aatteellista ruokavaliota. Oli allergioita ja syömishäiriöitä. Olisikohan jonkun perhe ollut kasvissyöjä, tai siihen herättiin joskus kahdenkympin paikkeilla, opiskeluaikoina. Nykyään, kaikilla on joku tilanne päällä.

Tämä voisi olla ihan normaali tyttöjen illan keskustelu:
Mä karppaan. -Ai sä karppaat, no niin mäkin tavallaan, nyt mä noudatan Antti Heikkilän diabetes ruokavaliota, -Mäkin Atkins karppasin, mutta South Beach toimii mulla paremmin -Ai? mä oon makrobioottisella, se on niiin mun juttu. - Joo, mä syön vaan raakaravintoa,  mitään ei saa kuumentaa.  - Mun kroppa taas voi parhaiten, kun mä seuraan veriryhmädieettiä -Ai miten hauskaa! Mä montignakkaan! - Jotenkin tosi tavanomaista, mutta mä lasken pisteitä, joten oon syönyt tänään vaan kaksi hapankorppua, jotta voin juoda tän viinin.  -  Mahtavaa! Siis ab fab, mutta mä en voi syödä hapankorppuja, koska mä oon gluteiinittomalla.

Koitapa keksiä tällaiselle porukalle tarjoamisia..

Lauantaisen pariskunnan rouva oli siis gluteiinittomalla. Ei vehnäallergian takia, vaan dieetin. Minulle uusi fad. Kuulosti toki ihan kivalta, sillä siinä saa syödä pottua ja maissia. Tällaiselle kaikkiruokaiselle tavikselle silti ehkä liian haastavaa. Itse kun suosin sitä ranskalaismallia, jossa saa syödä mitä vaan, millon vaan, mieluiten myöhään illalla viinin ja juustojen kanssa;)

Pari ystävätärtäni ihmetteli ääneen pari vuotta sitten miten minulla ei ole kofeiinitonta teetä jälkiruoan kanssa?! No ei oo, ku en käytä. Olen kahvinjuoja. Juon teetä vain silloin kun olen kipeänä. Vilustuneena. Tee on pahaa.

Nyt kaapista toki löytyy jos jonkinmoista rooibosta, jotta kelpaa kofeiinittomallekin;) Olen kultivoitunut.

Respect kaikille, jotka seuraavat jotain ravintoaatetta, tai muuta aatetta, kuten Cruisen Tomppa;) Tulipa tässä mieleen, että pitää äkkiä kehittää joku oma quirky. Olemme Los Angelesiin menossa; siellä ei sovi olla kaikkiruokainen. Ihmiset kattoo ja kummeksii, puhuvat supisten selän takana. Mitä siis jos alkaisinkin juomaan vaan vihreää kahvia, sitä olisi tosi vaikea saada mistään...

Tataa!

ps luen liikaa naistenlehtiä, katson access hollywoodit, extrat ja E! kanavan hömpät. Niinpä Oli pakko ostaa kookosvettä. Sitä juovat nyt kaikki; Gisellestä, Sofia Vergaraan ja Rihannaan. Sen täytyy olla terveellistä, kaunistavaa ja hyvää. Oli kamalan kuuma päivä. Otin ensimmäisen ison huikan innokkaana ja meinasi lentää kookosvedet tuulilasin sisäpuolelle. Ihan hirveetä törkyä! Kuin laimeaa hajuvettä joisi. Ojensin putelin lapsille takapenkille ihan vaan nähdäkseni kokovartalo väristyksiä, kakistuksia ja kauheaaa ilmehdintää. tihihihi.

Sunday, July 8, 2012

Johan oli markkinat

Amerikan itsenäisyyspäivän koittaessa piti keksiä jotain kivaa. 4. heinäkuuta lankesi keskiviikoksi, joten mitään hurjaa ei voinut järjestää tai lähteä sitä kauas juhlimaan. Sinipunavalkoista päälle, lapsille hassunhauskat pannat päähän ja menoksi. Suuntasimme Santana Rowlle, missä piti olla pienimuotoiset kekkerit; live musiikkia, hampurilaisia grillissä jne. No, kekkerit olivat niin pienimuotoiset, että käännyimme kannoillamme ja suuntasimme Americanan alkulähteille; Alameda county fairille.

Vaihto-oppilas vuonna oli suurta juhlaa, kun county fair saapui kaupunkiin. Espoossa sirkuksen tai tivolin saapuminen ei ehkes aiheuta samanlaista innostusta;) Me lähdettiin tänne lähinnä hakemaan uusia kokemuksia lapsille ja syömään epäterveellisiä ruokia.

Liikenne oli ruuhkaantunut jo monta korttelia ennen parkkialuetta. Sitten käveltiin kilometrikaupalla sisäänpääsy jonoon. Jo portilla, olimme käyttäneet yli 40 dollaria ja näissä paikoissa saa maksaa vain käteisellä. (ja joo, se oli meidän auto, joka teki u-käännöksen parkkijonossa ja lähti pankkiautomaatille tullakseen takaisin jonottamaan...)

Nämä amerikkalaisten markkinat ovat ihan oma lukunsa; ihmisiä riittää joka lähtöön. Täällä ei pönötetä. Minua huvitti kaikki kliseet; mechanical bull, All-Alaskan racing pigs, petting zoo, poniratsastus, 80-luvun tivolilaitteet, joihin pääsee kauhealla ylihinnalla, (kuten yksi koomikko sen niin osuvasti sanoi; en mielelläni anna elämääni jonkun kesätöïssä olevan 16-vuotiaan pilviveikon käsiin), "you name it, we deep fry it", jättigrillit, livebändit ja ihmisten loputon virta. Grilli oli kuumana joka nurkalla, ihmiset roudasivat kymmeniä ruokakasseja, retkituoleja ja coolereita pienelle puistoalueelle, jonne he sitten pystyttivät leirinsä. Perheet olivat suuria, mukana oli sedät, tädit, mummot ja papat. Suhteellisen värikästä porukkaa.

Kun me vihdoin istahdimme kylmälle kaljalle, siinä ihmiskatselun ja tunnelmasta nautiskelun lomassa, yritin bongata naista ilman tatuointia. Laihaksi jäi tulos. Ja taas, siinä siistissä olkaimettomassa kesämekossani naurahdin; näitä ei paljon mahamakkarat häiritse. Mahtavia kirkkaan värisiä maximekkoja ja isoja peppuja. Hiki virtasi, porukka käveli muovisen olutmukinsa kanssa hassut hatut  ja Usan liput paidoissaan ja polttivat tupakkaa. Tupakkaa. Ajatella. Olipa virkistävää nähdä tällaista vapautuneisuutta Kaliforniassa. Olimmekin lahden itäpuolella. Nämä on sitä Keskisen Vesan Tuurin karavaanariporukkaa;) Ei napista turhasta. Kunhan ruokaa ja juomaa riittää ja on mukavata.

Ja, ollaanpas nyt rehellisiä; me katsomme Man vs Food-ohjelmaa ja tulimme tännekin oikeastaan vaan syömään, toki lapset kävivät muutamassa huvipuistolaitteessa ja ihastelemassa pikkupossuja. Deep fried Oreos ja Snickersit on jo koettu, kts täältä , samoin giant curly fries  ja muut, joten oli aika maistaa jotain uutta, kuten award winning deepfried pineapple ja watermelon. Mikä pettymys,  ja ihan liian terveellistä. Onneksi ostettiin sentään tuorepuristettua lemonadea, sillä sitä juodessa tuntui, että hampaat tippuvat suusta;)  Joka puolelta lehahteli ihania tuoksuja ja jäätelö maistui. Oli kans vähän kuuma( sellaiset 40 astetta)

Kiva, että käytiin. Näin amerikan itsenäisyyspäivää kuuluukin juhlia. Ensi vuonna kokemukseen on lisättävä joku perinteinen paraati. Sen amerikkalaisemmaksi ei paljon mene. Jatketaan.

Tataa!
ps tässä muutamia kuvia. Britney Spearsit ja muut esiintyivät juuri tällaisilla areenoilla uransa alkuvaiheilla...
 
Makean himoon jotain "pientä"

Emme ikävä kyllä nähneet kilpailua,
mutta muutaman viikon ikäiset porsaat
emakkonsa kanssa kylläkin.
Näiden kojujen luona tuoksu oli
kertakaikkiaan huumaava. Grilli savuaa..
Rodeo härkä odottaa seuraavaa uhriaan.
Lisään tämän bucket listaan ja muistan pukea
shortsit mekon sijaan ensi kerralla.
Eipä ole sitten tekosyitä.. Jiihaaaa!

Aito Blue Grass bändi. Banjo soi, samoin pyykkilauta;)
Britneykin aloitteli uraansa markkinoilla.
Olisiko tässä seuraava Whitney?

Wednesday, July 4, 2012

Lapsia ja aikuisia

Äidit eivät huuda täällä lapsilleen, ainakaan julkisesti. Ensimmäinen paikallinen suomiystävättäreni nauroi ääneen, kun huusin lapsilleni puistossa. Oli kuulemma ihanan raikastavaa kuulla, että joku toinenkin käyttää äänialaansa. Enkä edes vihaisesti huudellut, komensin vaan vähän... Kuulemma hyvin eurooppalaista, ellei ihan suomalaista. En ollutkaan tullut ajatelleeksi. oho.

Vietimme tässä tyttöjen iltaa; ensin kasvohoidot vieri vieressä, sitten naamat kiiltäen meille. Keskustelumme meni naureskellen lastemme uhmaikäkokemuksiin (nyt on helppo nauraa, kun uhma on ohitettu. kai.) Miten sitä yrittää tsempata, hyssytellä väsynyttä, haalariasuista, maha pystyssä huutavaa, rimpuilevaa lasta, kun hermo on Ihan Lopussa. Hikinoro valuu pitkin selkärankaa, kauppakassi painaa ja aina joku vieras ihminen mulkoilee paheksuvasti. Siihen tekisi mieli tokaista; Joo, teen tämän tarkoituksella, minusta tämä on aivan fantastisen hauskaa. Kokeilisit joskus! (sympatiani korvakipuisten lasten vanhemmille lentokoneeseen, mulkoilut niille jotka antavat lastensa potkia edessä olevan penkkiä, tai muuten terrorisoida kanssamatkustajia ;))

Meillä on tapana kysellä kuka lähtee kenenkin kanssa asioille. No, meidän perheen tytöillä taitaa olla paha FOMO(Fear Of Missing Out), joten me tytöt ollaan aina yleensä yhdessä. Tämä täti on tunnettu herkkusuu, joten mahdollisuus pysähtyä kahvilaan tai napata joku hyvä smoothie on suuri, varsinkin viikonloppuisin. Lapset tietävät tämän.(Tuo fomo näyttäytyy tädillä valvomisena. Bileistä ei lähdetä koskaan ekana...)

Eeenivei, siinä me sitten kolmistaan sunnuntai iltapäivänä Tapiolan Stockan sovituskopissa. Minulla hiki, ipanat kyhnäävät keskenään, nipistelevät toisiaan, ovat siinä tappelun rajamailla. Verhon takana sitten sihisen hampaiden välistä, uhkailen, kunnes on luovutettava. Kiroan mielessäni, miten onnellisesti aina unohdan, etteivät pienet lapset jaksa, kun kokeilen vaatteita. Kuolleena syntynyt ajatuskin. Toisaalta, työviikolla omia asioita ei ehdi hoitaa, ja jos ei työmatkalla ehdi ostoksille, joskus nämäkin asiat pitää hoitaa..

Muutamat kerrat on mennyt pieleen oikein huolella. Silloin olen kävellyt hiljaisena autolle, lapset tiukassa otteessa, kliksauttanut turvavyöt kiinni, heittänyt käsveskan pelkääjän paikalle, ottanut parkkilipun hampaiden välistä ja sillä siunaamalla hetkellä, kun auton moottori surahtaa käyntiin, olen ulvahtanut ääneen; paasannut ja mesonnut, kääntynyt aina välillä sormi pystyssä takapenkin suuntaan, jossa kaksi ipanaa istuvat olkapäät korvissaan. Kerran tai kaksi on jäänyt auton ikkuna auki, muttei siinä närvarissa paljon haittaa. Kuulevatpa ne mulkoilijatkin, että näille lapsille sanotaan myös EI ;) On muuten hauskan näköistä, kun joku liikenteessä huutaa pää viuhtoen takapenkin suuntaan. Tekisi mieli nostaa peukku tai jotenkin viestittää, että NIIN tiedän miltä susta tuntuu...

Ja sitten tulee huono omatunto ja kaikki ne opetukset mieleen, ettei huutaminen auta. (ja ehämmiä huua ku miä sanon ) Luin juuri jostain suomalaisesta naistenlehdestä perheestä, jossa ei olla ikinä korotettu ääntä. Kaikki asiat selvitetään juttelemalla. Rouva varmaan synnytti lapsensakin laulujoogaten ilman lääkkeitä. With all respect, ja tsorppa vaan, ei mene läpi. Ja ainiin, Onnea!

Lapsilla on nyt kahden kuukauden loma, eli joinakin päivinä saattavat kiehnätä ja kähistä hiukan keskenään...pitkää pinnaa. Piiitkää pinnaa. Rakkaat ystäväni vitsailevat lähettävänsä lapsensa lomaksi Kiljavan kesäleirille. Kiljava on hiukka kaukana, mutta näen jokusen muun leirin lähitulevaisuudessa;)

Tataa!

ps sanotaanko vaikka, että useimmiten a tomato is just a tomato, jonain päivinä se muuttuu kädenkäänteessä Bloody Maryksi;)