Friday, August 30, 2013

Back to school = Gimme all your money

Kaiken muun koulun alkuun liittyvän hässäkän lisäksi täällä annetaan oppilaille supply list. "Lucky me", olin autuaan tietämätön asiasta viime vuonna. Luulin, oikeesti, että supply list koskee vain isompia lapsia, mutta ehei! Supply list annetaan joka ipanalle, eskarista lähtien.

Olen purnannut asiasta. Minusta on täysin ok, ja suotavaakin, että omalle lapselle ostetaan penaali, kyniä jne, mutta täällä myös luokka varustellaan vanhempien voimin ja usein supply lista määrittelee värikynät brändin tarkkuudella. Hei haloo. Sitten, pitkin lukuvuotta, opettajat pyytävät lisätavaraa, poikkeuksetta. Niin, ja jokainen itseään kunnioittava äityli viihtyy vapaaehtoishommissa luokissa vähintään kerran viikossa pari tuntia ja ajelee kiljuvaa ipanalaumaa luokkaretkille paikasta toiseen. Apinalaumaa, (eiku ipana;), jotka potkivat likaisilla kengillään vaaleat nahkapenkkien selkämykset piloille :)

Poliittisena eläimenä tekisi mieli kirjoittaa tähän muutama kärkäs kannanotto, mutta sanon vaan, että kun aktiiviäänestäjien omat lapset ovat jo ei-kouluikäisiä niin kalifornia säästää mm koulutuksessa ihan liikaa. Armeijalle, sodankäyntiin ja aseisiin riittää kyllä pätäkkää. Milloinkohan täällä säästetään koulutuksesta niin paljon, että ainut tapa saada lapselle ok koulutus on laittaa yksityiskouluun? Sepä tekisikin tosi hyvää jo valmiiksi luokittuneelle yhteiskuntarakenteelle. Ah sinä ihana Suomi, I miss you.

Kun supply list on ostettu, se lähetetään lapsen mukana kouluun. Mutta, jo ensimmäisen koulupäivän welcome coffeella puhuu paikallinen opetusyhdistys, quelle surprise- pyytäen rahaa. Shekille tarkoitettu kirjekuori annetaan myös heti ensimmäisenä päivänä lapsen mukana kotiin. Meidän koululla pyydetään $800 per lapsi, mutta vähemmänkin saa lahjoittaa. Ai, saako? Kiitti.

Nyt, toisella viikolla alkoivat fundraiserit, eli lapsia pyydetään myymään erilaisia tavaroita FFF tyyliin, eli family, fools and friends. En tykkää. Aion omalle pikkupartiolaistenkin ryhmälle tarjota mahdollisuutta osallistua Girl Scout Cookie myyntiin paikallisjärjestön varaamalla myyntipaikalla, jossain ruokakaupan nurkalla, sen sijaan, että nämä pikkuipanat(lue: äidit) joutuisivat kiertämään ovelta ovelle omassa naapurustossaan.

Tämä rahankerjuu on täällä yleinen tapa toimia, mutta ei siitä silti tarvitse tykätä...Minua tämä jaksaa vielä ärsyttää. Samalla tavalla, kuin se, että kassoilla on aina joku haluatko lahjoittaa nappula, ennen kuin pääsee maksamaan.

Ihan toppen on uutuutena se, että subway-tyyppisissä paikoissakin tyrkytetään tippinappulaa. Whaaaaaat? Maksukone ehdottaa automaattisesti 15%, 20% tai 25% !!! tippiä. Excuse moi ja yksinkertaisuuteni, mutta mistä? Ai siitä, että kokoat sämpyläni? Eikö se ole ihan perushommasi, vai onko tässä nykyään joitain muitakin vaihtoehtoja?

En anna edes oikein kalliissa, hyvässä istumaravintolassa. jossa on oikeat lautaset ja jossa tarjoilija ja sommelier pokkuroi tuntikaupalla 25% tippiä, mutta sämpyläpaikka, kyllä ehdottaa. Nyt on joku saanut oikein vakavan auringonpistoksen;) Tämä paikka kaipaa raikastavan sadekuuron.

Hauskaa viikonloppua,
Tataa!

Monday, August 26, 2013

miniBreak

Nyt on vietetty pari hyvin ansaittua vapaapäivää oman perheen kanssa. Tekipä hyvää.
Suuntasimme liikkeelle keskiviikkona vihdoin puolilta päivin, (miten se onkin niin vaikeaa vierottautua läppäristä?)ja suuntasimme kohti Central Coastia, keskirannikkoa.

Meiltä määränpäähän ajelee ripeästi 101:stä, tai sitten voi valita  maisemareitin, upean, route ykkösen. Jos joku suunnittelee reissua tänne, route 1 on must! Jylhät kalliomaisemat, rannikko, hylkeet, majakat, on aivan upea kokemus, mutta matkaan kannattaa varata kunnolla aikaa. Los Angelesista San Franciscoon rannikkoa pitkin siirtymä vie helposti koko päivän. Saman matkan päästelee sisämaata, esim highway 5:sta, pätsikuumassa aavikossa, tylsää suoraa reittiä, noin 5-6 tunnissa.

Me aloitimme matkanteon 101:stä pitkin, mutta rumat tietyöt saivat minunkin pääni kääntymään route 1:selle. Eiku sinne. Lisäsimme noin kolme tuntia matkan pituuteen, mutta katto auki, merituuli hiuksissa, kurvailtiin (loputtomalta tuntuvaa) kiemuraista rantareittiä nauttien;). Mieheni pakotti meidät kuuntelemaan ACDCtä, Mötley Crueta ja Van Halenia, josta syntyi melkein kapina. Minun iPod oli takaluukussa, eikä mikään radioasema oikein kuulu siellä, eikä löytynyt ainakaan T-Mobile verkkoa! Panic!

En päässyt vaihtamaan musiikkia, sillä ohituspaikkoja on vain muutamia ja edessämme etanavauhtia ajaneet eivät hyödyntäneet turnouteja, jotka ovat nimenomaan sitä varten, että hidas väistää, nopeammat pääsevät ohi. Emme halunneet pysähtymällä riskeerata sitä, että se hattupäinen minivani kuski pääsee taas edelle....

Big Surin kohdalla koin taas kauhunhetkiä, ne kapeat sillat ovat korkeanpaikan kammoiselle horroreita, vaikka maisemiltaan henkeäsalpaavan upeita. Pysähdyimme ihastelemaan elephant seals rykelmää San Simeonin kohdalla, josta lähtee myös liittymä Hearst castleen, mutta kaikilla alkoi olla niin nälkä ja matkaväsymys, että halusimme vaan perille. Jääköön linna seuraavaan kertaan, tai sitä seuraavaan;)

Mieheni oli varannut hotellimme (!) enkä edes oikein tiennyt minne olimme menossa. Hyvin omituista kontrollifriikille. On ollu vähän muita hommia...Hotelli resort oli kiva yllätys. Lapset nauttivat erityisesti taas omasta porealtaasta. Asiakaskunta oli enimmäkseen pariskuntia ja hymiseviä meditaatiojoogatyyppejä. Renew, relax, rejuvenate;) Hotellin ohjeita ja sääntöjä lukiessa mietin, olimmekohan me kuitenkaan nyt oikeassa paikassa; hiljaisuus klo 9pm-9am, poreallasta ei saa käyttää klo 11 jälkeen illalla, jne jne.

Olimme muutaman mailin päässä ihanan söötistä Avila beachista. Sinne boardwalkille dinnerille, tänne. Ihanan iso terassi, melkein hiekalla. Hyvää ruokaa ja taas enemmän kuin tarpeeksi;) Jälkkärijätskit ja hand made fudget haettiin täältä. Pari hassunhauskaa kylttiä jäi yhdessä kaupassa häiritsemään, mutten enää palannut niitä ostamaan. Mikä siinä muuten on, että kaikissa pikkukaupungeissa fudge on niin POP?

Vietimme aikamme rannalla, sekä Avilassa, että Pismo beachilla. Hotelleja ja motelleja on muuten ihan joka lähtöön ja hintaluokkaan. Tuonne voisi ajella aivan varmasti ilman varauksiakin, ex tempore. Pismo beachilla vallitsi melkein losimainen tunnelma, minikoossa.Tykättiin. Ja onneksi olimme liikkeellä avoautolla. Rantakaupungeissa riitti avomustangeja ja camaroita. We have come to the right place;) Vain tatuoinnit puuttuivat, meiltä.

Lounastimme täällä Cool Cat cafessa, perussettiä. Illastimme täällä, nachosipsit pöytään suoraan uunista, ja elämäni parasta salsaa. Kiitos! Kaikki yelpistä bongattuja. Splash jäi ikävä kyllä käymättä, mutta maukkaita clam chowdereita syötiin kupillinen jokaisessa muussa paikassa. Clam chowderista on tullut lasten suosikki.

Erityisen eksoottinen aamiaiskokemus löytyi täältä, jossa ruoka oli kyllä herkullista ja omistaja erityisen sympaattinen täti, mutta atmosfööri niin järkyttävä, että meinasin kääntyä ovelta. Oma hotellimme suositteli lapsiperheille tämän paikan allasta ja vesiliukuja, ettemme olisi olleet metelöimässä meditoivien tätien ja toisiaan kelluttavien pariskuntien kiusaksi oman resortimme ihanassa lämmitetyssä altaassa. Mut ei sit menty tonne. Kuva on hiukan vääristävä... Eikä me sitä paitsi metelöity siellä oman resortin altaalla, en tosin kyllä myöskään hyräillen kelluttanut isokokoista miestäni.

Herkkuoverdose löytyi täältä, lapset haistelivat ilmaa joka kerta kun ajoimme tästä ohi ja sinne oli lopulta päästävä aamupullalle;) Niin, korvapuustiahan ei voi enää syödä ilman tuorejuustokuorrutusta.

Kaiken kaikkiaan kiva reissu. Hyvä, että lähdettiin. Vois mennä uudestaankin.
Nyt koulu saa alkaa;)

Tataa!

PS oli siellä fudgen lisäksi muitakin herkkuja. Lasten ilmeet olivat maksamisen arvoisia, kun ilmoitin heille, että mato, heinäsirkka tai skorpioni on syötävä, jos haluaa jätskin. Saa toki ottaa suklaakuorrutuksella, mutta naturellejakin  on tarjolla. Yksi vaan. Se riittää;)









Tuesday, August 20, 2013

Yksi pää kesät talvet

On ollut siis niin hirrrveä kiire, että hiukset lähtee päästä. Työrintamalla mennään tukka putkella, mutta aika positiivisissa tunnelmissa. Kovassa globaalissa kilpailussa suomalaisen startupin menestys on aina tosi kova juttu. Egollekin tekee hyvää, että pääsee pienessä tiimissä tekemään ja näkemään kätensä jäljen. Voi ottaa rehellisesti sulan omaan hattuun. Arkeemme liittyy entistä vahvemmin myös anopista huolehtiminen kaiken muun lisäksi. Jossain vaiheessa on mietittävä vakavasti muita vaihtoehtoja...

Ja rapatessa roiskuu; emme ole ehtineet lomailla meidän perheen kesken kuin sen yhden onnettoman viikonlopun kesäkuussa. Minä olen silmin nähden stressaantunut ja pahalla tuulella. Tarvitsen edes lyhyen irtioton. Hirveän väännön jälkeen, kuten edellisessa postauksessa, sain kuin sainkin mieheni ottamaan lomaa kokonaiset 2.5 päivää. Wohoo! Varattiin sitten heti äkkiä kiva hotelli, ennen kuin muuttaa mielensä:) Suunnataan taas rannikolle, tällä kertaa etelään, San Luis Obispon suuntaan. Sitten onkin kiva tulla kotiin levänneenä koulun alkuun. Tai niin minä ajattelin. hehheh.

Kävinpä viime viikolla moi-kuis-kesä-meni-keskustelua yhden paikallisen äidin kanssa naamakirjassa, kun hän sanoi minulle -Nähdään maanantaina! Miten niin maanantaina? Mitä maanantaina tapahtuu? Olin merkannut kalenteriin, että mennään koululle katsomaan uudet opettajat ja luokkalistat ja sitten jonnekin kivaan paikkaan lounaalle. Mutta kappas, tämä äiti vastasi minulle- You DO know that school starts on Monday? Mitä?!? Eikä ala. Meidän koulu alkaa 26.8...APUVAAAAAA

Niin. Meni viikonlopun ohjelma uusiksi, lähdettiinkin työpöydän ostoon ja hankkimaan muita tarvikkeita;) Koulu alkoikin jo siis nyt maanantaina 19.8 - herravarjele! Olin elänyt koko ajan sen mukaan, että koulu alkaa 26.8. Me oltaisiin paukattu paikalle maanantai aamupäivällä katsomaan luokkalistoja, ihmetellen, miksi muut ovat välitunnilla;) Ensin tuli paniikki, huusin ääneen, kun en muutakaan keksinyt, mutta sitten yy kaa koli neli rauhotuin ja hei, eka viikko koulua, perheaika on tärkeämpää. Executive decision; Ef it. Me lähdetään spa hotelliin. Sue me.

Niinpä aion pakkailla tänään ja huomenna soitella koululle, että lapseni ovat seuraavat kolme päivää poissa. Me kaikki tarvitaan nyt pikkubreikki; aikataulutonta ja läppäritöntä aikaa yhdessä. Tai, otetaan me tietty koneet mukaan, mutta maileja vain vilkaistaan. Näillä mennään.

Kun kerroin tästä mogastani koululla, welcome coffeella, maanantaina 19.8.;) nauraen parille tutulle äidille,  lue: eurooppalaiselle, he räjähtivät nauruun kanssani. Paikallisia kotirouvia ei naurattanut yhtään, suorastaan paheksuivat ja tuijottelivat tuomiten. Yhden mieskin tuli oikein sanomaan, että kuulin, ettet tiennyt milloin koulu alkaa. Joo, en niin. Eiks oo hassua? Ei kuulemma ollut.

Oh, such is life! If you don't have one. Go get one;) hehehe

Tataa!

PS kun palasimme kotiin Suomesta ja vouhotin pikkubreikin tärkeydestä, mieheni sanoi minulle, että oli ollut lukevinaan jostain, että koulu alkaa 19.8. Camoon, tyrmäsin heti, ja sanoin, että kuule, eikä ala. Mulla on jo kuukausia lukenut kalenterissa 26.8.. Ei sit jäänyt väittelemään;) tihihihihihi




Friday, August 16, 2013

Jotenkin hukassa

Nyt on selvitty i-h-a-n-h-i-r-v-e-ä-s-t-ä jetlagistakin. Ollaan kotona, mutta joku jäi silti kalvamaan Suomesta. Kaiken kivan ja kiireen keskellä olin jotenkin hukassa. Asia tuli aina iltaisin esille, kun tuskailin miehelleni skypessä.

En ehkä osaa pukea tätä sanoiksi, mutta se menee jotenkin näin;
En halua muuttaa nyt takaisin, en tuntenut kuuluvani Suomeen, mutta samaan aikaan ärsytti, etten kuulunut sinne. Ehkä kyse oli siitä, että oltiin koko ajan toisten nurkissa. Enkä valita, kivoissa nurkissa oltiin, mutta kun oltiin siellä niin kauan, tuntui jotenkin siltä, että pitäisi olla jotain omaa. Ja onhan meillä, mutta siellä asuu nyt vieraita ihmisiä ja se on taas vuokrattava eteenpäin.

Vanhat kaverit olivat ostaneet vanhemmiltaan asuntoja kotirannoiltani ja kunnostivat niitä nyt omikseen. Asettuivat. Tavallaan ihanan tuttua ja turvallista, mutten minä sitäkään haluaisi. Piiri pieni pyörii. Minä en halunnut jämähtää paikoilleni, ajaa länsiväylää töihin ja takaisin neljääkymmentä vuotta. Silti jotenkin ahdistaa.

Tutuilla on taloa, kesämökkiä ja venettä. Elämä on asettunut uomiinsa, lapset on tehty, nyt ollaan keskiluokkaisia keski-ikäisiä. Kilpavarustellaan, kuten ekan lapsen kanssa;) Me asutaan vuokralla, ollaan asetuttu toistaiseksi tänne. Ehkä minua ahdistaakin tämä vuokralla olo?

Kaipaan projektia, rakennusprojektia, tuunattavaa. Meidän Suomen taloa voisi fiksata, mutta se ei ole tyhjänä. Omenapuu rehottaa etupihalla, puutarha kaipaa muutenkin hellää hoitoa, nyyh. Kävin kotonani vieraana, en koskenyt mihinkään. Saavuin paikalle varoen, istuin kahvipöydässä, kävin pari kertaa esittelemässä taloa. Tuntui tosi omituiselta.

Ehkä kaipaan sellaista "feeling of belonging", kuulumista vahvasti jonnekin. Ehkä tässä iässä pitäisikin vaan asettautua olemaan jonnekin eikä höökyillä paikasta toiseen. Ja sit taas toisaalta...ehkä kaipaan vaan lomaa. Suomen aika meni muutenkin eri tavalla, kun olin suunnitellut, kun yksityiselämän puolellekin tuli pari twistiä, mutta silti. Ja marisenko turhasta?

Onneksi sain kiristettyä workaholic-mieheni muutamaksi päiväksi kesälomalle ennen lasten koulun alkua. Ensi viikolla hurautetaan taas rannikolle. Siellä meren kohinassa rentoudun ehkä itsekin. Huh.

Ja hei, pitäskö ostaa Suomesta joku piskuinen mökki keskeltä metsää? Siinä sitä sais kerralla projektia ja olisi jotain omaa?;)

Mukavaa viikonloppua,
Tataa!

PS levitin ostamani tyynyliinan, kuvassa,  familyroomin sovalle ja sanoin, -Eiks oo tavallaan niin hirveä, että on makee? Mieheni kysyi ihan vilpittömästi- Onks toi t-paita?  -T-paita, voi hallelujah, Joo, päätin muuttaa tyylini kokonaan. Ostin  myös siili-orava-susi-ja karhu-t-paidat. Ajattelin kulkea niissä koko syksyn. Oikeesti.. Miehet.

Saturday, August 10, 2013

Suosituksia ja syvällisiä keskusteluja

Mukavat reilu kolme viikkoa Suomessa. (meinasin kirjoittaa kotona;)) Lapset ehtivät tehdä kaikenlaista mummin ja vaarin kanssa, myös keskenään. Minä sain työn teon lisäksi viettää laatuaikaa omien ystävien kanssa ja jopa muutaman illan kaupungin terasseilla aikuisten kesken;) Suht tarpeellista, ottaen huomioon, että lapset ovat olleet koulusta lomalla 7.6. asti ja jatkavat lomailuaan 26.8. saakka, joten olen myös ehtinyt viettää aikaa heidän kanssaan. Puuh. Vieläkin kerkeää muutaman viikon:)

Ystäville ja tuttaville on tapahtunut paljon; joillekin enemmän, joillekin vähemmän kivoja juttuja. Elämät muuttuvat. Joku ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Ja vaikkei kaikkia kerta kaikkiaan ehdi kasvotusten tavata, puhelin kävi kuumana. Ja mikäs sen mukavampaa kuin oikein kunnolla, tuntikaupalla juoruaminen, lasten jo nukahdettua. Kun aika on kortilla, siirrytään suoraan asiaan. Kaikenlainen vihjailu jää pois. Suits me. Korvaa kuumottaa vielä vartin puhelun jälkeenkin. Kunnon keskusteluja, ei mitään diipadaapaa.

Ollaan suorempia. Kun aika on kortilla, en itsekään lähde yhtään arpomaan, kysyn suoraan vaan. Oma valinta jos ei halua vastata. Väitän olevani enemmän perillä hyvien ystävien tilanteista nyt, kuin jos asuisin Suomessa ja me tavattaisiin useammin. Toimii.

Täältä vannon skypen nimeen. Toisille ajatus on vieras, mutta hei, se on ilmaista ja itse istun usein ilman meikkiä ihan kummituksena linjoilla. No pressure, eikä video ole pakko, voi soittaa ilman viideotakin;) You know who you are! Eiku nettiin. Jatketaan kesken jääneitä juttuja tai ihan pahimmassa tapauksessa aloitetaan uusia!;) Maailma on tosi pieni, kun niikseen tulee. Jos tekee mieli jutella, linjoille vaan. Täällä ollaan.

Istuin siis muutaman illan ravintoloissa. Niistä muutamia Le Bonk, Gaijin ja Savu. Käväisin kyllä Corona baarissakin erään erittäin viehättävän näyttelijätär ystävättäreni kanssa, mutta nautimme siinä Eerkinkadun varrella vain muutaman juoman keskusteluun syventyneinä.

Tässä recap; jos olet elävän musiikin ystävä, mene keskiviikkoiltana klo 19-21 Le Bonkin kattoterassille, Yrjönkadulle, nauttimaan Woodstock Wednesdaysta . Siellä esiintyy valtavan lahjakas ja karhumaisen mukava raspikurkku Mr Bryn Jones vielä elokuun loppuun. (Bryn on lead vocalist yhtyeessä Los Bastardos Finlandeses.) Terassilla vallitsee todella mukava tunnelma, pääsy on maksuton. Katutasonkin  terassi on tosi kiva, lämpölamppuineen ja mukavine sohvineen. Sitä paitsi siellä voi bongata suomalaisia musiikkimaailman vaikuttajia;) Tykkään. Mieheni ainoa tuliainen on sieltä; Kiitos TP!

Gaijin; tyylikäs, tumma. Täydellinen treffeille, vaikka pöydät ovatkin tosi lähellä toisiaan.
Valitsimme Gaijinin klassisen tasting menun. Hinta oli 66 euroa ilman juomia. Mutta huhhuh; talk about food porn. Joka suupalalla elämys. Ainoa miinus tuli siitä, että ruokaa oli liikaa?! Jos tunnet minua yhtään, en syö kuin lintu, mutta kun eteen kannetaan kahdeksan eri ruokalajia, vaikka osa oli ihan pieniä suupaloja, vatsa täyttyy. Oli todella harmi, että kuudennen  kohdalla jouduin kysymään, eihän ole enää paljon jäljellä? Eikä me syöty läheskään kaikkea mitä eteen tuotiin. Vihreät versokasat jätettiin suosiolla tarjoilulautaselle. Jälkiruoan kohdalla oli ähky.  Ei ihan tyypillistä tämän tason ravintolalle. Tänne tuon mieheni, vaikka annokset ovat kauniita; kaksi ruohosipulia ristissä, ei jää ainakaan nälkä;)

Lopuksi Ravintola Savu. Olin ensin ajatellut jotain rentoa tuttua paikkaa, tyyliin Kappeli tai Teatteri, hetken mietin myös mutkatonta La Famigliaa, mutta päädyimme fiilistelemään kauniina ja lämpimänä kesäiltana Tervasaareen vanhempieni kanssa. Ou nou.

Positiivisena; lapsille oli tarjolla joko lohta tai lehtipihvi. Kokonaisuuteen kuului jätskipallo ja mansikoita. Oikein hyvä, ettei mitään nakit-ja ranskalaiset linjaa. Me päädyimme äidin kanssa kesämenuun. Alun halloumisalaatti oli hyvä ja lohen kanssa tarjottu fenkolisiemen anis-voikastike todella maukas.

Mutta, auta armias, kun kahdelle makealle persolle ihmiselle tarjoillaan jälkiruoka; Tervasaaren sorbet ja kauden tuoreita marjoja. Jotenkin virheellisesti ajattelin, että me saadaan jotain makeaa... Lautasella nökötti sorbetpallo, päälle oli roiskittu jotain ruskeaa kastiketta ja ympärille ripoteltu muutama mansikka ja mustikka. Pahaa aavistamatta otin ison lusikallisen suuhun.

Ilme oli kuulemma maksamisen arvoinen. Kun nostin päätäni, myös äitini näytti hiukan hämmästyneeltä pöydän toisella puolella. Minä istuin siinä kulmakarvat koholla, sieraimet höröllä ja mietin, pitäiskö tää nielasta vai pökläyttää takaisin lautaselle. Sitten me molemmat repesimme hirveään nauruun, eikä loppua tullut. Piti melkein korjata meikki sen röhötyksen jälkeen. Ai kauheeta, mitä hemmettiä tää on? Jälkiruoka oli todella kirpeää raparperisorbettia, jonka päälle oli kaadettu reilusti hyvin savuisen makuista tervasiirappia. Voi hyvää päivää. Harvoin voi sanoa, että olipa kerta kaikkiaan pahaa.

Makuyhdistelmä oli aivan hirveä, ellei brutaali. Siirappi ei ollut makeaa, joten se tervasavun voimakkuus ja raparperin kirpeys aiheutti todella järkyttävän maku-ja tuntoelämyksen suussa.

Lapset siinä lusikat ojossa, Saako maistaa?  -Joo, ota niin paljon kuin lusikkaan mahtuu. Vahinko kiertämään, ja taas maksamisen arvoiset ilmeet ja kokovartalo puistatukset ja päälle hirveät naurut. Siis kauhean huonoa käytöstä, muttei me nyt itkeäkään voitu. Huumorilla vaan.
Ehkä kauheinta oli, ettei se maku meinannut lähteä suusta pois ollenkaan. Onneksi oli kotona vielä kasapäin suklaata, jolla sai suun neutralisoitua illan päätteeksi;) Toisaalta, unohtumaton elämys.

Tataa!

PS sitä suuremmalla syyllä haluan niitä Aarikan hirviserviettejä. Kun tarjoan tuota jälkiruokayhdistelmää, luvassa on mieletön kokemus; savuista sorbettia suussa ja kun Se sieraimet höröllä tuijottava hirvi tuijottaa tassilta samaan aikaan vastaan, on kuin peiliin katsoisi;) Hauskaa viikonlopun jatkoa!

Thursday, August 8, 2013

Kohtaamisia ja kokemuksia

Olin eräässä K-kaupassa, kassajonossa. Uusi kassa avasi, ja ennen kuin ehdin sanoa kissa, takaani rynni ei-niin-puoleensavetävä-wifebeater-hawaiishortsit-rumia tatuointeja-yhdistelmä melkein päälle. Olin hiukan pöllämystynyt, enkä ehtinyt sanoa muuta kuin, Aika näppärästi kiilattu. Tämä epämiellyttävä pönäkkä megaurpo kääntyi puoleeni ja sanoi jotain todella töykeää. Olisi pitänyt vain hymyillen lausahtaa jotain oikein nasevaa, mutta mieleen ei tullut juuri sillä hetkellä mitään tosi ovelaa, joten idioottina totesin, Siinäpä todellinen herrasmies. Tämä aiheutti, tietenkin, tässä urpossa solvauksien sarjan. Seisoin siinä sitten vastaanottavana osapuolena lasten kanssa ja sanoin heille rauhallisesti; Katsokaa, jotkut aikuisetkaan eivät osaa käyttäytyä.

Taisin unohtaa olevani Suomessa. Kaliforniassa, kun uusi kassa avataan, sinne menee next-in-line, ei kuka tahansa, joka rynnii muiden edelle jonon hänniltä. Jos joku yrittää kiilata, kassa saattaa vielä painokkaasti sanoa, Next in line, katsoen oikeaa henkilöä merkitsevästi! Pliiiiiis adaptoidaan tämä tapa Suomeenkin. Ja minun täytyy oppia, ystäväni sanojen mukaan, suhtautua tilanteeseen kuin tilanteeseen Ilon kautta. Joo, hehheh, onnistuukin tosi helposti...Liikenteessä olen sentään oppinut vilkuttamaan ja hymyilemään road ragen kourissa huuteleville maanteiden ritareille.

Ekalla viikolla keli heitteli 12 ja 25 asteen välillä. Huomasin sekä puhuvani, että kuulevani enemmän sääjuttuja kuin aihe oli ollut pinnalla koko kaliforniassa asumisen ajan, melkein kaksi vuotta. Sää ei jotenkin kuulu repertuaariin meillä kotona. Sää ei määrittelee mitä tehdään, ei ole variaabeli. Sää on yleensä hyvä. Enpä olekaan tullut tuotakaan asiaa paljon ajatelleeksi.

Olavinlinnassa, oopperan jälkeen, tutustuimme hiukan linnaan ja kävimme naistenhuoneessa. Siellä, tyylikkään näköinen noin 60-vuotias rouva puhui kovaan ääneen ryssistä. Siinä se ryssä sitte seisoi, se ryssä teki sitä ja tätä. Ihan järkyttävää. Ymmärrän toki, että olimme lähellä itärajaa ja varsinkin paikallishistoriaan kuuluu monia taisteluita ja menetyksiä. Silti, minun mielestä ryssittely on nykypäivän aikaan loukkaavaa. Otti niin sanotusti ihan hiukan korvaan. Tosin kaikki on täällä Usassa nykyään vähän liiankin poliittisesti korrektia, mutta silti.

En ole ikinä ymmärtänyt puhdasta ohtilaisuutta, eli omanhyödyn tavoittelua. Toista ei oteta millään tavalla huomioon tai auteta. Ovi pamahtaa kiinni suoraan nenän edestä, äitiä rattaiden kanssa ei auteta oma-alotteisesti, ratikkaan rynnitään kyynärpäätaktiikalla, vaikka joku jäisi jalkoihin, bussi ei odota, vaikka kuski näkisi jonkun juoksevan pää kolmantena jalkana pysäkille. Minäminäminä-asenne rulettaa. Hirveetä kattoo.

Kun 8-vuotias esikoiseni pitää ovea auki, ei aikuinen kiitä. WTF? (Welcome To Finland)Kun itse hymyilen jollekin vieraalle ihmiselle ja pitelen ovea auki eikä kiitosta kuulu laukaisen kovaan ääneen OLKAA HYVÄ! Mutta jotkut eivät kiitä silloinkaan. Aneffinbiliivabel;) Saatan toki näyttää kesämekossani ovimieheltä ja palvelusväen kanssa ei sovi seurustella;)

Me ollaan nyt jo takaisin kotona maailman kaksinaismoralistisimmassa maassa, jossa ihmiset ovat näennäisen ystävällisiä ja ultrakohteliaita, sekä kiinnostuneita muiden elämästä, vaikka vaan teeskentelevät suurimman osan aikaa. Näiden kokemusten jälkeen ihan tervetullut muutos. Että please, thank you ja Excuse me-vaan ja how are you today?

Tataa!Have a Nice day!

PS oli myös ihania kohtaamisia, siitä seuraavaksi.





Sunday, August 4, 2013

Lapsen logiikkaa

Olimme olleet tuttavillamme kyläilemässä, kun esikoiseni kertoi varovasti ja vähän innostuneesti, että perheen 11-vuotias poika juo kaljaa. Mitä?! Mistä se sen oluen otti? Minkänäköinen pullo se oli? Oliko joku jättänyt pullon tai tölkin auki? Esikoiseni vastasi siihen, että se oli sellanen punainen tölkki. Punainen?Hhmmmmm. En muistanut nähneeni punaisia kaljatölkkejä coolerissa. Yleensä ne ovat valkoisia, kullanvärisiä, vaaleita.  - Oletko varma, että se oli kaljaa? - Joo-o, sellasta kuplajuomaa.  - Ettei se vaan ollut kokista?Punainen tölkki, valkoisia kuvioita, tummanruskeaa juomaa  - Ai niin, se oli kokista, sitähän  se olikin.   - Kulta pieni, kokiksella ja kaljalla on vissi ero. Voi äiti ja huhhuh. Olin jo ottamassa puhelinta käteen;)

Olin töissä, lapset täällä kummitädillään hoidossa. -Äiti, me saatiin kaljajätskiä eikä tykätty. Jaa, oliskohan se ollut taas sitä kolaa?- Joo, sitä se olikin, kolamehujäätä.

Enää en edes hätkähdä. Ruskeat kuplajuomat menevät sekaisin. Muistan, kun omassa lapsuudessani mietin, oliko se lohikäärme vai krokotiili, jota ei oikeasti ollut olemassa;)

TV uutisissa puhuttiin Manningin tuomiosta, 130 vuotta vai-mitä-se-nyt-oli. Esikoiseni näytti kauhean huolestuneelta.  - Äiti, saako vankilassa ruokaa?  -Saa, varmasti ainakin kolme kertaa päivässä, ellei jotain välipalojakin. -Saako sitä ruokaa millon vaan?  - En tiedä, eiköhän sielläkin ole aika tarkat ruoka-ajat.- Oot sä ollut ikinä vankilassa?  - En, mutta meidän täytyy käydä joku päivä Alcatrazissa katsomassa millaisia vankilat ovat.- Toi setä sai 130 vuotta vakoilusta. Mut äiti, mä nään vakoja koulussa koko ajan.- Mitä ?!? -Niiin, siis butt cracks, vakoja. Jotkut ei vedä housuja ylös kunnolla ennen kun vasta vessan ulkopuolella. Onks se vakoilua? Kesti hetken, ennen kuin tajusin kysymyksen - Voi kulta, ei ole;) Vakoilu on spying in English! Peppuvaon näkeminen ei ole vakoilua;) -Aijaa, en mä tienny..

Aika helpottuneen oloinen ipana lähti jatkamaan leikkejään,säästyi vankilatuomiolta;) Aika liikkis. Ja tavallaan kauhean looginen.

Tataa!

PS me ollaan suhailtu alkuperäisistä suunnitelmista poiketen paikasta toiseen, tavattu lukematon määrä ihania tuttuja. Minä olen päässyt viettämään myös muutaman tosi kivan illan kaupungilla aikuisten kesken. Nyt ollaan ihan töttöröö koko porukka ja aika valmista kauraa kotiin lähtöön. On ollut ihanaa, mutta omaan kotiin alkaa olla kova kaipuu.