Friday, September 28, 2012

Emmy tai ei, järkevältä tämä ei kuulosta

Telkkarista on nyt alkanut palkittujen sarjojen uudet kaudet. Suosikkeihini kuuluvat mm Sons of Anarchy ja Revenge. Pääsin yllättävän nopeasti yli siitä, että Emily on se Everwoodin teinari, ja koukutuin. Uusi sarja, 666 Park Avenue alkaa pian, sitä odotan mielenkiinnolla.

Omassa luokassaan painii Damages. Damages piti minut otteessaan kaikki viisi kautta ja pelotti joka kerta sitä katsoessa. Aivan mielettömiä näyttelijäsuorituksia, juonikoukeroita ja tyylikkäitä asuja. Viha-rakkaussuhdetta parhaimmillaan! Toimii kuin mieletön dekkari, jota ei voi laskea hyppysistään, vaikka kello on jo yksi ja on työaamu. (The Killing on myös loistava, mutta jäi kahden kauden pituiseksi. pöö.)

Sons of Anarchy on ehdoton. Tämä kausi on tosin niin kauhean raaka ja rankka, etten pysty katsomaan sitä kunnolla. Tekee ihan pahaa. Mikseivät ne vaan näytä Jaxia, kun hän päristelee moottoripyörällään täynnä miehistä alkuvoimaa? Jatkan silti seuraamista. Uhallakin. Samoin on Game of Thronesin kanssa. Miksi taistelut käydään aina likaisissa olosuhteissa, pimeässä? (ja minne meni Jason Momoa?)Inhoan myös kaikenlaisia huonohampaisia punasilmäörkkejä. Ei verta tarvitse koko ajan näyttää, uskotaan, että tappelussa sitä lentää ja aurinkokin voisi paistaa enemmän, eikö? Ja miksi ne naiset ovat aina puolialasti, eikö niille tule kylmä? Ukot kun painelevat menemään turkikset niskassa;)

Emmyt jaettiin viime sunnuntaina. Näkemättä on Homeland(pakko katsoa! olen seurannut Claire Danesia sarjasta My So Called Life, alkaen) ja American Horror Story. American Horror Storya mainostetaan välillä, mutten uskalla katso edes mainoksia, eli jää näkemättä. Onnea vaan Jessica Lange Emmystä!

Tähän aikaan vuodesta ilmestyy kauhuleffoja. En tykkää. Silti katson sarjoja, jotka pelottavat tai ahdistavat. Miksi? Tulevat vielä uniinkin.

Mieheni mielestä olen lapsellinen. Enkö tajua, etteivät kauhuleffat ole totta? No joojoo, mutten koe miellyttävänä istua kauhusta kankeana tuolissa, sydän hakaten, odottaen kamalaa säikähdystä. Haen jännitykseni jostain muualta, kiitos. Kaikki Paranormalit jäävät taatusti katsomatta ja sinne Winchester Housen halloweeniin en lähde, enkä tänne. Turha edes yrittää taas tänä vuonna!

Pelosta ahdistukseen; jos lentokoneen elokuvalistalla on Men in Black 3, What to expect when you're expecting ja Extremely Loud, Incredibly Close, järki sanoo: Valitse MIB3! Ei, valitsin tietty viimeisimmän ja itkeä tihrutin vieraan ihmisen vieressä niistäen välillä äänekkäästi. Ripsarit valuivat, ahdisti, muttei hävettänyt yhtään. Itku puhdistaa? (itkin myös vähän What to expect leffan aikana..)

Tätä lukiessa tulee sellainen fiilis, että "Moro, me ollaan se perhe, joka ei tee muuta kuin katso telkkaria", mutta se ei ihan pidä paikkaansa. Kyllä me jotain muutakin keretään;) Joskus. Jos hyvin käy;)Katsotaanhan me leffojakin;) tihihihi

Jos sarjaa siis seuraan, täytyy sen olla hyvin tehty ja jollain tasolla mahtava, vaikka pelottaisikin. Tästä postauksesta tuli omituinen, ja kuten sanottu, ei kuulosta kovin järkevältä toiminnalta. Ja pitääkö telkkaria yleensä katsoa? Pitää.

Ehkä se on tämä vuodenaika. Kun Suomessa laitetaan värikkäitä vaahteranlehtiä kontaktimuovin alle ja käydään metsäretkillä, täällä örkkien määrä lisääntyy katukuvassa. Halloween pop-up storet ovat saapuneet. Kotiin retuutetaan luurankoja, hautakiviä, hämähäkin verkkoja ja tekoverta. Minä askartelisin niitä vaahteranlehti-juttuja ja söisin omasta pihapuusta omenia. (kuvassa meidän perheen hurrrja halloween koriste;))Täällä joudun teeskentelemään, että on hauskaa, vaikka hirvittää. Maassa maan tavalla..
Viikonloppuja.

Tataa!

ps “In my world, everyone's a pony and they all eat rainbows and poop butterflies!”  - Dr Seuss

Monday, September 24, 2012

An Afternoon with the Real Housewives

Vietin joku aika sitten iltapäivää oikeiden amerikkalaisten kotirouvien kanssa. Talo sijaitsi Wisteria Lane-ympäristössä;  etupihoilla oli patsaita, korkeita palmuja, pyöreitä drivewayta. Juuri sellaisia taloja, kuin leffoissa. Kuvaan olisi vielä kuulunut koppalakkinen mies puunaamaan herrasväen Bentleyä. Suomalaiselle lähes epätodellinen tunnelma. Kameraa ei ollut mukana, täytynee ajaa paikalle kuvaamaan joku toinen kerta. Jos kehtaan. Ja jos menen, törmään tietty näihin uusiin tuttuihini ja näytän oikein tosi idiootilta...

Amerikkalaisten naisten tapa toimia on kiehtova (ja tavallaan tosi järkevä.) Hats Off- tälle perinteelle. Meidät kutsuttiin iltapäiväksi uimaan, tulossa oli muitakin äiti+lapset yhdistelmiä. Kysyin voinko tuoda jotain? Vastaus oli ei, tulkaa vain itse. (niinpä niin)

Lehahdettiin paikalle ison uimakassin kanssa ja haettiin tuliaiseksi toki ämpärillinen chocolate chip cookieseja kaikille jaettavaksi. (En voi ilmestyä paikalle tyhjin käsin, ellei kyseessä ole jo oikein hyvä tuttu, tai jos jätän oston viime tippaan, enkä sitten enää löydä sopivaa kauppaa, aarrgghh- tää on ihan lähiaikoina myös kokeiltu.)

Enivei, en ajatellut sen kummempaa, mehän tultiin paikalle vaan vähän uimaan ja juoruilemaan. Emme viipyisi kauaa.

Paikalle saapui kolme muuta rouvaa lapsineen ja näyttivät tälle tädille mistä kana pissaa. Nämä urakotiäidit eivät pelleile. Jokaisella oli mukana niin paljon tavaraa, että olin sanomassa, hassunhauskasti siinä, että Ai, muutatteks te tänne? mutta juuri ennen kuin sammakko hyppäsi, sain sen kiinni...Mukana oli uikkareiden ja pyyhkeiden lisäksi omat uimalelut, tuliaisuimalelut, coolerit ja tupperwaret. Jäin lumoutuneena seuraamaan tätä operaatiota.

Emäntä putsasi näppärästi yhden pöydän lisää ja hokkuspokkus, muutamassa minuutissa tarjolla oli kaikkea maan ja taivaan välistä. Rouvat olivat tuoneet mukanaan wrapseja, chipsejä, hedelmätarjottimia, salsaa, guacamolea, you name it. Mahtava buffet. Emäntä kantoi pöytään juomia ja jäätelöitä. Tupperwaren kannet napsahtivat auki ja sisältä löytyi lisää ruokia.

Tästä aiheesta voisi jatkaa loputtomiin, mutta summataan vaan. Sanomaton sääntö on, että jos jonkun luo mennään, kyseessä on aina nyyttärit. Emännälle helpotus, sillä hän voi tarjota vain puitteet ja osan ruoista. Ja täällä kun kaikki on suurta, ruokaa tuodaan reilusti. Jos jotain jää, tupperware napsahtaa kiinni ja ruoat viedään mukana. Nälkäiseksi ei jää kukaan. Se on varmaa.

Nämä rouvat harrastavat tämän sortin kokoontumisia hyvin säännöllisesti. He ovat urakotiäitejä. Heillä on kaikilla vähintään kolme lasta, he ajavat isoilla maastureilla, he tekevät lastensa kouluissa säännöllisesti vapaaehtoistyötä, he käyvät joka päivä jumpassa ja juoksevat maratoneja. He ovat suht luonnollisen näköisiä, (paksuine hiuksineen ja pisamineen mur mur) vaikka joidenkin rintamusta on hiukan paranneltu. He siis huolehtivat itsestään lapsistaan, kodistaan ja miehistään. He ovat oma, kiehtova rotunsa, joiden kanssa on kuitenkin turha aloittaa keskustelua työasioista.

Minulle oli hauskaa, vaikken ollutkaan ihan samalla aaltopituudella kaikissa asioissa. Jäin miettimään tupperware-maailmaa ja tarjoiluastioita. Hienoja ovat, mutta mihin keittiön kaappeihin ne mahtuisivat? Tällä hetkellä jo kakkukuvun ja muffinssitornin kanssa on säilytysongelmia...

Oli mahtavaa päästä viettämään aikaa näiden rouvien kanssa. Tapaamme uudestaankin tällä porukalla. Seuraava askel on tosin tutustuttaa myös miesväki toisiinsa. Todella jännittävää.

Tataa!





Friday, September 21, 2012

Ei juurikaan naurata

Öisin ei saa nukuttua, kun vieressä tuhisee yhtäkkiä lauma lapsia. Ei meillä aiemmin mitään perhepetiä ole harrastettu. Milloin on naaman päällä pehmopupua, milloin joku monottaa mahaan, milloin selkään. Välillä käsivarsi mäiskähtää suoraan päin pläsiä. Au.

Aamuisin autonpenkki tuntuu kylmältä ja kahvi loiskuu puserolle, kun tietyt vanhemmat tupeksivat tielleni minivaneillaan. Koulun pihan hidastustöyssytkin ovat kasvaneet korkeammiksi viikossa.

Kunta säästää niin, että lapset lähetetään kotiin jo puolen päivän jälkeen muutamina päivinä, vaikka normaalisti koulu jatkuu pitkälle iltapäivään. Milloin normaalit ihmiset tekevät työnsä rauhassa? Ainiin, normaalisti naiset ovat täällä kotona. Damn.

Eskarilaisella on paksu kansio kotitehtäviä. Sen parissa puuhasteleekin nyt sitten koko perhe, viikon jokaisena arki-iltana. Tokaluokkalaisen aritmetiikan kansiosta en ymmärrä sanaakaan. Pitää opetella kaikki uusiksi, oikein englanniksi. Ei meillä mitään hexagoneja ollut.

Koulusta syydetään lomaketta ja harrastelappua sellaisella vauhdilla, että heikkohermoiselta katkeaisi verisuonia päästä. Pitäisi lahjoittaa muutamia kymppejä luokkaretkiä varten, satasia siitä, että pääsee auttamaan vapaaehtoisena ja muutama tonni ihan siitä ilosta, että lapsi on koulussa. Whaaaaat?

Ilmat hämäävät; aamulla on kymmenen astetta, iltapäivällä kolmekymmentä, yöt ovat kylmiä. Kohta alkaa siis kunnon flunssakausi, kun paikalliset lähetetään kouluun roikistelemaan aamuisin ilman hupparia. Me suomalaiset taidamme kerrospukeutumisen. Mainostavat varmuuden vuoksi flunssarokotteita kyllä joka paikassa. Tulevat tarpeeseen.

Kaupat ovat pullollaan syysmuotia, mutta ketä kiinnostaa kulkea viininpunaisessa villaneuleessa, kun siinä tulee kuitenkin kuuma. Sitten, kun ilmat ovat viilenemään päin, kaikki koot on loppu. Happy hunting.

Kalenterin mukaan kuuluisi pikkuhiljaa vaihtaa valkoviini punkkuun, mutta siihen henkiseen tilaan kuuluu olennaisesti myös tumma suklaa ja uuniruoat. No, jos siihen lähtee, pääsee jäseneksi alavatsa-klubiin, eikä sitä pömppöä pääse täällä piilottamaan muhkean untuvatakin uumeniin muutamiksi kuukausiksi, kunnes MeNaiset sanoo, että on aika jumpata rantakuntoon;)

Rantakunnosta; lähikuukausina on mennyt ihan hirveästi aurinkorasvoja. Tulee tosi kalliiksi. Niin, ja olen joutunut heittämään kolmet (ainakin seitsemän vuotta vanhat) bikinit roskikseen, sillä ne luttaantuivat muutamassa kuukaudessa muodottomiksi uima-altaan kemikalien takia. Mitään uima-asuja ei voi myöskään enää kierrättää lapselta toiselle.

On myös ollut monta kertaa hiki, eikä täällä tuule. Ja aurinko vanhentaa ihoa.
Niin, ja häikäsee! Suomessa syksyisin tajuaa sataa. Joku logiikka ja järki sentään.

Et ei sit tällä kertaa muuta. Viikonloppuja!
Tataa!

ps Kaikenkaikkiaan tosi leppoisa viikko takana. Pyykit oli pesty, jääkaappi oli täytetty, kukat hoidettu(kuten kuvasta näkyy). Minä sain vain levätä pari ensimmäistä päivää eikä viime viikolta ollut mitään rästihommia töistäkään. Ei ole myöskään väsyttänyt yhtään, eli ei oo ollut jetlag. Ei yhtään ;) TGIF.

Monday, September 17, 2012

Helsinki, I Love You

Joskus täytyy lähteä kauas, nähdäkseen lähelle. Karkasin pariin otteeseen yksin kaupungille. Kyllä Helsinki on upea paikka. Kertakaikkiaan. Hyräilin itsekseni ja pyörittelen ostospussia ilmassa. Katuvaloissa oli vaikea erottaa värejä. Mahtavaa, että on katuvaloja ja mukulakivikatuja.

Asuin vanhemmillani, ihan keskustassa, joten joko kävelin tai hyppäsin ratikkaan, kerran jopa bussiin, mennäkseni työtapaamisiini. Julkinen liikenne tuntui luksukselta jatkuvan autossa istumisen jälkeen. Kaikkihan on ihan hirveän lähellä ja liikkuminen kätevää. Korkokengät nököttivät eteisessä, rivissä, päivästä toiseen, kun minä tepastelin vauhdilla ballerinoissani pitkin katuja. Askel oli kevyt, suupielessä väreili hymy. Happirikkaassa, pimeässä syysillassa kävely on ehkä aliarvostetuin terapeuttisen rentoutumisen muoto.

Näin Helsingin ihan uusin silmin ja miten ihana kaupunki se onkaan. Pieni, turvallinen ja kaunis. Suunniteltu loogisesti; keskusta on selkeä ja kompakti. Kaikki toimii. Onpa kiva olla täällä juuri nyt, ajattelin moneen kertaan. Näin ei varmaan saisi sanoa, mutta muutaman hetken tunsin olevani taas vaan minä, iättömänä, ilman velvollisuuksia ja vailla huolen häivää. Ei ollut ikävä mitään tai ketään. Nautin vaan ja koin upeita pieniä hetkiä. Tunsin olevani tosi elossa. Kuuluvani juuri siihen hetkeen.

Nautin tuulesta ja sateesta. Pimeästä. Mieheni ei ymmärtänyt hehkutustani sateisen ja tuulisen syysillan upeasta fiiliksestä. Sangen omituista...

Ehkä olin taantua jollekin teinitasolle, sillä äitini sanoi minulle useaan otteeseen esim. Muistathan sitten laittaa valot pois? Ota mukaan sateenvarjo, siellä sataa. ja Pitäisiköhän sinunkin mennä pikkuhiljaa nukkumaan. Huomenna on aikainen aamu. Apuva. No, mehän olemme äideillemme aina lapsia ;)

Tuntui sekin aika luksukselta, että yhtäkkiä ihmisillä oli aikaa tavata minua, vaikka normaalisti allakoiden kanssa pelataan kuukausitolkulla, että joku hikinen lounas järjestyy.

Tässä tämän matkan helmet, arkipäiväiset asiat, jotka saivat hymyn huulille tai ärsyttivät...
Yksinäisenä seisova nakkikioski.* Kaikki naiset pukeutuvat samalla tavalla;) Poplari on joko musta tai khaki, kaulassa putkihuivi, jalassa pillifarkut. * Helsingin keskustassa parveilee komeiden miesten klubi. Siellä ne viilettävät tyylikkäät puvut päällä sinisine silmineen, geelit tukassa. I Like. * Kukaan ei edelleenkään katso silmiin hississä. * Jos joku törmää sinuun, anteeksi ei pyydetä. * Pyöräilijät eivät noudata liikennesääntöjä (tämä ei naurattanut yhtään) * Keskustan kaduilla ei ole tarpeeksi roskiksia. Missä ne ovat?

Kokonaisuudessaan upea visiitti. Tehokkaita työtapaamisia, upeita ystävättäriä ja mukavia muita kohtaamisia. Nopea piipahdus taidenäyttelyn avajaisissa ja ruttopuiston neuleet; maistiaisia kulttuuritarjonnastakin. Työtä ja hupia, best of both worlds. Koin myös kaipaamani kauppatorin ja-hallin, Stockat, Kampit ja Omput. Pysähdyin monta kertaa katselemaan ja nuuhkimaan ympärilleni. Otin paljon kuvia.

Laitan rastin seinään; kävin ekaa kertaa Mattolaiturilla, istuimme tosin kävelyn päätteeksi kipakassa tuulessa, fleecepeitto jaloilla, rommitotilla. Söin myös kaikkia niitä ruokia, joita minulla on ollut ikävä ja maksoin kalliisti matkalaukkuni ylipainosta, mutta nyt kaapit notkuvat panttereita, salmiakkiaakkosia, fasun sinistä ja pakkasessa asuu vaasan ruispaloja.

Jos lennot olisivat edullisempia, kävisin Suomessa useimminkin. Toivottavasti se on töidenkin puolesta tulevaisuudessa tarpeen! Haikeat hyvästit jätetty, mutta ihana olla taas kotona.

Yksi mini-me oli asiasta erityisen innoissaan ja nökötti sylissäni koko paluupäivän. Aika ihanaa.

Tataa!

Saturday, September 15, 2012

Graavilohta, bulgarian jogurttia, rapuja ja mustikkakeittoa

Perillä.

Äiti haki lentokentältä. Tulimme "kotiin." Sain kiljuvaan nälkääni kauppatorilta haettua graavilohta, perunaa, mureketta kanttarellimuhennoksella. Sitten, lyhyelle happihyppelylle. (Pitkillä lennoilla ahdistaa eniten hapen puute. Se aiheuttaa kauheaa levottomuutta ja öklöä.; lentokentille raitis-ilma huoneita tai mahdollisuus ulkoiluun KIITOS!)

Mahtavan raikas ilma! Mikä perjantai-illan vilinä ja kopisevat korot. Joka kulmaan oli ilmestynyt uusia terasseja. Oli tosin hiukan holotna, eli juuri kukaan ei istunut ulkona. Stocka oli vielä paikoillaan ja ruttopuisto tarjosi illan kulttuuripläjäyksen; Knit n' Tag- tempaus. (ja toivoisin neulojilta puiden koristelun lisäksi villasukkia ja lapasia esim huostaanotetuille lapsille) Manskulla oli tietty joku humalainen huutelemassa ratikkapysäkillä, liian vähissä vaatteissa. Ratikkapysäkki; mikä ihana konsepti;)

Lauantaiaamuna minut haettiin "kotoa"  ja vietiin saaristoon. Keli oli mitä parhain; puolipilvinen, raikas,kirpeä. Pääskyt lentelivät satamassa, merivesi maistui suussa, kun aallot loiskahtivat naamaan laivaväylää ylittäessämme. Oli luvassa tyttöjen laatuaikaa; kävimme vähän veneilemässä, söimme ihania ruokia, nautimme kuoharia, saunoimme, uimme, tai siis jotkut meistä extreme-eukoista;) ja pidimme pienimuotoiset rapujuhlat. Yön pikkutunteina zumbasimme hurjana ja nauraa räkätimme kuuluvasti. Jalassa oli villasukat, naama kiilsi saunan ja rasvauksen jäljiltä, oli niin mukavaa, niin rentoa. Aamupalapöytään tuotiin mustikka- ja mansikkakeittoa, sekä sitruuna- että bulgarian jogurttia, toiveiden täyttymys. Kuvamateriaalin kaikki oikeudet pidätetään....

Sunnuntai-iltana hiukan väsytti, mutta olo oli onnellinen. Lasten kanssa suukoteltiin virtuaalisesti skypen välityksellä, kävimme vähän ajelemassa Espoossa ja viimeisellä minuutilla päätimme suunnata Herkkuun hakemaan juustoja, maksamakkaraa ja herkkukurkkuja. Olin päättänyt, etten sitten tervehdi ketään, olin niin väsynyt räähkä.

Alakerrassa onnistuin välttämään yhden puolitutun livahtamalla hyllyn väliin katse maahan painettuna, ja luulin jo selvinneeni tilanteesta, mutta yläkerrassa kello 17:59, kappas;  jättimäinen soft ice kädessä, rasvajuustot pussissa törmäsin erääseen sporttiseen üüübertyylikkääseen ystävättäreeni, joka lipui eteeni turkisliiveissään, aurinkolasit päässä. Oli kuulemma käynyt juuri pitkällä juoksulenkillä. Tietenkin. Voi apua, ajattelin, ja toivoin, että maa olisi nielaissut minut.

Nykyisessä kotipaikassa ei välttämättä törmää kehenkään tuttuun ikinä missään. Taidan ensi lauantaina laittaa vaikka ripsaria ja huulikiiltoa ennen kuin lähden tuliaisten hakuun Tapiolan Stockalle;)

Tataa!
ps kirjoitan tätä visiittini viimeisenä päivänä, viikko on ollut monipuolinen, tapahtumarikas ja upea! Juuri sitä, mitä lääkäri määräsi. Lisää myöhemmin

Tuesday, September 11, 2012

Bon Voyage Rokkimursu!

Aina sama juttu.Lähtö samaan aikaan innostaa ja ahistaa. Kotona ei voi tuuletella tai virnistellä, sillä sellaisella käytöksellä aiheuttaa muille pahaa mieltä. Täytyy hillitysti sanoa, että on kyllä tosi mukava nähdä perhettä ja parhaita ystäviä,vaikken heitä tällä retkellä montaa ehdi nähdäkään. Tää on työmatka, lapset haluaisivat silti tulla mukaan.

Lähtöpäivänä ei huvita, sydäntä puristaa koko aamun, kuopus kiipeää viereen puput kainalossa ja nyyhkyttää miksen voisi lähteä vasta huomenna? Jätän paitani unirätiksi, nuuhkuteltavaksi. Ihan niin kuin silloin vauvana. Ei nostata lähtöfiilistä. Toisaalta, tiedän, että luvassa on kaikkea tosi kivaakin.

Otan kameran mukaan koululle ja kuvaan viime hetkellä ystäviä varten meidän taloa, huoneita, maisemia, lapsia kävelemässä koululle käsi kädessä. Jään salaa katsomaan kun tytöt etenevät eskarirakennuksen eteen, halaavat, suukottavat ja sitten eroavat. Hetkeä myöhemmin pienempi juoksee isomman perään ja he tapaavat vielä kerran, nenät vastakkain, aidan molemmin puolin. Minä seison piilossa parkkipaikalla mykistyneenä ihastuksesta; hellyyden osoitusten määrästä, toisesta välittämisestä. On ne niin ihania, mistä lie olen tuollaiset ihanat olennot ansainnut.

Vaikka sanon tytöille, ettei nyt tehdä tästä lähdöstä numeroa, äiti sanoo nopeat moit, suukottaa ja halii, menette sitten reippaasti! Jään kuitenkin itse haikailemaan perään, salaa. En halua pakata loppukamoja.

Lentokentällä tapahtuu perinteiset; kun olen suukottanut miehelleni heiheit, katson vielä kerran perään, ja saan vastaukseksi perävalot. En sitä vihonviimeistä vilkutusta.

Asetun check-in jonoon. Lähelle tulee AINA joko koko perhe, tai äiti samanikäisine tyttöineen, vähän niinku muistutukseksi, että kato, tällaiset sinä jätit kotiin. Toivottavasti reissu on tarpeellinen…ja sitten tulee taas ikävä.

Tiedän, että tilanne helpottaa vasta perillä, kun saan kunnolla muuta ajateltavaa ja kävelen yksin, omassa rauhassa, Helsingin syksyisiä katuja, raikkaassa ihanassa ilmassa, pimeyden turvin. Siellä sieluni lepää.

Tataa.

Tuesday, September 4, 2012

Stressi

kuva lainattu
Koen stressiä. Stressi aiheuttaa sydämentykytyksiä ja hermostuneisuutta, ärsytystä.

Toisaalta, stressi auttaa venymään parempiin suorituksiin ja antaa parhaimmillaan siivet. Stressin selättäminen käy onneksi nopeasti, sillä olen pragmaattinen ja jollain tavalla inhorealistinen. En kestä sisällä vellovaa negatiivista energiaa kovin kauaa, enkä voi mennä huonotuulisena nukkumaan.

On turha hakata päätä seinään, jos asiat eivät toimi tai niihin ei tule muutosta. Vielä turhempaa on hermostua asioista, joihin ei voi itse vaikuttaa.

Eräs vanha esimieheni neuvoi minua aikoinaan suoranaisessa hermo-loppuu-tilanteessa näin: Olet kärpänen. Lennät päin ikkunaa, kohti auringonvaloa, kerta toisensa jälkeen. Kukaan muu ei huomaa, eikä välitä,  kuinka läkähdyksissä laskeudut välillä ikkunalaudalle lepäämään. Sitten, aloitat taas lentämisen päin ikkunaa. Sinä olet tuo kärpänen, siinä ikkunalaudalla, läkähdyksissä. Sinun kannattaa nyt lennellä ympärillesi ja yrittää toista ikkunaa, avointa ovea tai muuta pakokeinoa. Muuten et enää nouse siitä ikkunalaudalta. Löydät avoimen ikkunan varmasti, ja sitten olet VAPAA!

Kiva tarina, mutta lensin päin sitä ikkunaa vielä aika monta kertaa, kun en myöskään osaa antaa ihan helposti periksi, jos tiedän olevani oikeassa. Löysin kuitenkin ajoissa avoimen oven ja kun se löytyi, lensin vauhdilla vapauteen. Nyt en enää kärpäseksi ryhdy. Se on niin nähty.

Viime lauantaina koin stressin voimaa antavana. Oli aika kajauttaa zumbasalissa Fintelligensin Boogie. Sormi tärisi, kun napautin iPodin päälle, mutta kun kappale alkoi, kasvoille nousikin hymy ja jalka nousi pikkunuhasta huolimatta. Tästä se lähtee!

Nyt vaivaa vallaton pikkustressi. Miten pakkaan tulevalle työmatkalle mahdollisimman vähän, samaan aikaan kivaa, mukavaa ja muodikasta? Värikoordinoin, jotta kaikkea on perillä helppo yhdistellä. On niin paljon helpompi suunnitella asut kotona ja perillä seurata suunnitelmaa, kun muuta ei ole. Oli fiilis aamulla mikä tahansa. Seuraavat päivät menevät siis suunnitellessa, työnteossa, matkakuumeessa ja pakatessa (yäk).

Tämän kirjoittaminen auttoi stressiin ja pieneen potutukseen. Sivutuotteena sain verenkierron ansiosta kauniin punan poskille;) Always look on the bright side of life!

Tataa!