Sunday, October 30, 2011

Car is a wheeled motor vehicle used for transporting passengers

Yeah right. Minulle auto on paljon muutakin ja täällä, Kaliforniassa, autokuume on aivan huipussaan. Kuten amerikantädin kuuluu, minulla tulisi olla pinkki avoauto. Elämäntilanteeni tosin rajoittaa tämänhetkistä valintaani; on otettava huomioon kaksi pientä lasta, mukana satunnaisesti matkustava anoppi(!) ja tietysti vieraat Suomesta. Katseeni siis kääntyi 7-paikkaisiin autoihin.

Suomessa puuskutin hurmiossa Cadillac Escaladesta, helmenvalkoisena, (ravasta ja loskasta on turha huolehtia; pöly on täällä suurin syy autopesuun) ja siitä, kuinka nousisin jättimäinen juoma kädessäni pari askelmaa ylös luksusautoni rattiin. Kuuden litran moottori hurahtaisi pehmeästi käyntiin V8:in voimalla ja lipuisin matkaan huippusoundsystemini toistaessa R&Btä, valkoinen väri kimmeltäisi auringossa ja minä istuisin mukavasti tummennettujen lasien takana; übercoolina.

Sitten iskee totuus; täällä ollaan, enkä olekaan miljonääri. Siis mitä? en siis voikaan toteuttaa unelmaani uudesta Cadillacista? pöö. Lähdimme kuitenkin kiertelemään autokauppoja.

Minä, kuka "ei ikinä ostaisi uutta autoa" rupesin vakavasti harkitsemaan uuden, vuoden 2012 mallisen auton leasingia, tai jopa ostoa. Ikisuosikkini Mersu, ei näyttänytkään täällä yhtä päheältä kuin joku möhkäleen kokoinen ja tuntuinen isorenkainen amerikkalainen maasturi. Mersun klassinen muotoilu ei ehkä sovikaan amerikanminääni. Tämä muuten sopisi

Ja entäs minivanit, kokonaan oma lajinsa; lapset hihkuivat riemuissaan joka kerta kun pääsivät liukuovien kautta istumaan omille jättimäisille "ohjaajantuoleilleen" ja laskivat dvd screenin katosta. Etukonsolissa oli valmiina cooleri ja mukana matkustaisi parhaimmillaan mukavasti 8 aikuista. Puhumattakaan siitä, miten iso takakontti jäisi vielä kaikille tavaroillekin! Kerta kaikkiaan kätevää ja järkevää. Juuri mitä perheemme tarvitsisi.

Mutta, onko se juuri ne liukuovet, jotka tekevät minivaneista niin kotiäitiautoja? Ja joskaan en löydä yhtään syytä, miksi juuri minivani ei olisi se PARAS tapa matkustaa roadtripillä, joita meillekin siunautuu ihan kunnioitettavasti, en silti näe itseäni ajamassa sellaisella jokapäiväisessä ajossa. Olen pahoillani. Tässä asiassa en osaa olla järkevä. Egoni ei suostu.

Jos ensimmäinen, reilu viisituntinen autokauppareissu ei tehnyt muuta kuin kasvatti autonälkääni ja avarsi katsettani uusiin merkkeihin(saaden ajatukseni vielä enemmän sekaisin),on luultavaa, etten tee autopäätöstä tänään. Yhden asian tiedän edelleen varmasti, auton hankinta on minulle tunneasia.

Thursday, October 27, 2011

Haasteita


Ja seikkailua tämä on ollutkin; kun ensin hoitaa nelihenkisen perheen muuton sellaisen muuttofirman kanssa, joka sössii ruhtinaallisesti(en uskalla edes ajatella missä kunnossa omaisuutemme vihdoin saapuu määränpäähänsä), voisi melkein luulla, että amerikantädillä olisi hermo kireällä. Ajattelin, että kun pääsen perille, kapsahdan mieheni kaulaan ja alan vollottaa. Vollotuksen jälkeen laukeaa monen viikon stressi ja puolinaamaa peittävä herpes, mutta sitäkään ei tapahtunut. Olen oikeastaan ollut aika cool. Yliväsymys kai vastaa kohdallani sitä hassua hormonaalista olotilaa, jossa raskaana ollessani välillä hymyilin ilman syytä ja tiputtelin rikkimeneviä tavaroita lattialle. Eikä harmittanut yhtään.

Nyt olen palaamassa normaalien kirjoihin ja olen hereillä. Onneksi.
Paikka on meille tuttu monen vuoden kokemuksella, mutta vain lomapaikkana. Etupihallamme Espoossa jökötti tukevasti vaahtera, täällä palmu.

Arkirutiinien pyörittäminen on ihan eri asia. Kaupassa ei esimerkiksi vain "kipaista" käymään. Tai jos kipaisee, niinkuin minä tein, onnistuu ostamaan lapsille sellaista jogurttia, jonka syötyään he loistavat pimeässä. Ei hätää, neonturkoosin jogurtin syöminen ei luonnistunut. Tarvitsemme edelleen lamppuja.

Ruoka-asiat aiheuttavat kohdallani haasteita. Keli on läpivuoden lämmin, joten "sisävaatteissa" mennään. On turha kuvitella piiloutuvansa untuvatakin uumeniin. Ruokakauppojen hyllyt notkuvat herkkuja, joten minun on parasta ostaa itselleni ravihevosten käyttämät silmälaput ja ryntäillä vain tiettyjen hyllyjen luo katse muuten tiukasti maahan käännettynä.

Ravintoloitakin piisaa joka nurkalla, tarjolla on vanhan ajan dinereita, sushi paikkaa, jäätelöbaaria, sandwichia, meksikolaista ja you name it, kaikkea löytyy. On myönnettävä, että hampurilaiset, pizzat, burritot, buffet breakfastit, makukahvit, smoothiet ja pirtelöt on jo kertaalleen syöty. Onnea siis matkaan.

Samaan aikaan, olen tehnyt henkilökohtaisen ennätykseni ja urheillut tämän ensimmäisen amerikanviikkoni aikana jo neljä kertaa! Olen jopa juossut(yrittänyt juosta) helteellä lenkkiä mieheni perässä, joka muuten paahtaa eteenpäin kuin terminaattori. Jää nähtäväksi kuinka kauan pystyn ylläpitämään tätä balanssia.

Tataa!

Monday, October 10, 2011

Aika on koittanut


Kahdenkymmenen vuoden ajan olen uhkaillut muuttavani amerikantädiksi;
Kasvattaisin liian pitkät punaiset kynnet, blondaisin ison tukkani aivan valkoiseksi, käyttäisin paljon meikkiä ja hajuvettä, olisin aivan liian ruskettunut ja lähettelisin laulavia postikortteja. Pieni puettu koirani istuisi sylissäni ajaessani avoautollani ja lapsia nähdessäni, nipistelisin heitä poskista. Ja sutinaa olisi tietenkin puertoricolaisen poolboyn kanssa.

Ennen "There is something about Mary"- elokuvaa en ollut ihan varma miltä sitten tarkkaan näyttäisin, mutta elokuvan nähtyäni ikonikin löytyi, siksi kuva tässä ylhäällä. Näillä mennään.

Totuuden nimissä muutama variaabeli ei toteutune, mutta "Be careful what you wish for"; liput on ostettu, seikkailu alkakoon.