Onks aina pakko?

Innostun uusista asioista. Vähän liikaakin. Oikean käden kyynärpäässä on vieteri, joka pongauttaa käden ylös, kun kysellään vapaaehtoisia. En ole ikinä tehnyt "vain töitä" tai "vain opiskellut". Se, että kaikki arki-illat olisivat vapaita, on vierasta. Olen ollut mukana oppilaskunnassa, taloyhtiön hallituksessa, asukasyhdistyksessä, vanhempaintoimikunnassa, muista virallisemmista luottamustoimista puhumattakaan. Toiset kävivät jumpassa, teatterissa, viinilasillisella, minä istuin kuuntelemassa joskus enemmän, joskus vähemmän kiinnostavia jorinoita milloin missäkin. Onkohan minun FOMO pahempi kuin luulinkaan? Onko aina pakko päästä joka paikkaan vaikuttamaan?

Nyt, kun koulu alkoi, olin heti ruksailemassa PTA(parent teacher association) volunteer lappua, kunnes jossain soi kello. Hälytyskello. Heeeetkinen. Olen tutustunut tähän periamerikkalaiseen kotiäiti porukkaan; ne hengaavat koululla koko ajan. Vapaaehtoistyö on heidän uransa, if you will. He lähettelevät maileja, kiertävät paikallisia yrityksiä kerjäämässä palkintoja ja rahaa, ovat turvaliivit päällä aamuisin(tukka laitettuna, meikit naamassa) ohjaamassa liikennettä ja eri tapahtumissa myymässä leivonnaisia. Heidän minivaniensa puskuritarroissa lukee: Proud Parent of an Honor Student koulussa X. Ollaanpas nyt rehellisiä, kuinka paljon, mukisematta, olisin valmis, leipätyön ohella, tähän satsaamaan?

Haluan opettaa lapsille, että oleilu on osa elämää. Pitää osata pysähtyä ja nauttia joutilaisuudesta. Aina ei saa olla kiire ja menossa jonnekin. Joskus pitää vaan olla möllöttää, mieluiten perheen kesken. Itse osaan toki rentoutua; nukun yleensä yöt kuin tukki ja nappaan tarvittaessa 18 minuutin powernapin, mutta suurimman osan ajasta olisin suuna päänä menossa.

Nyt, näin henkisesti huomattavan kypsänä aikuisena naisena;) rupesin miettimään haluanko oikeastaan olla kaikessa mukana? Onks siis pakko jos ei aina huvita? Ja kuka sitä vaatii? Tiedän vastauksen: Meikkis, meikäläinen ja mää. En siis osaa olla osallistumattakaan. oi apua.

Ja yhteiskunta on raaka. Naisille. Pitäisi juosta maratoonia ja crossfitata, ollakseen hyvässä fyysisessä kunnossa. Pitäisi olla Martha Stewart keittiössä, joku ihan toisenlainen martta makuuhuoneessa, kynnet olisivat aina huolitellut, tukka kuosissa, vaatteet moitteettomat ja viimeisen muodin mukaiset.

Himpura, yhtä peplum toppiakin jaagasin kissoin ja koirin monta tuntia, kunnes selvisi, että se on loppuunmyyty. Siirryn taas nettishoppailuun- ah sitä tilailujen ja palautuksien rumbaa..Ja toisaalta, mitä jollen päivittäisi vaatekaappia parin kuukauden välein jollain season's must-have- jutulla. Mitä sitten tapahtuisi? Ei yhtikäs mitään. Tämä lenkkitossukansa ei huomaisi mitään eroa.(mutku muoti on niin ihanaa!)

Jos menisin joka ilta aikaisin nukkumaan ja heräisin viideltä ehtiäkseni lenkille tai joogaan ollakseni meikissä tukka käkerrettynä klo 8? Hoitaisin koulukuljetukset, omat työt, vapaaehtoistyöt, ruoanlaiton, läksyt, siivoamisen, kylvetyksen, letityksen ja omat jumpat ollakseni kello 21 niin rätti, että kaatuisin sänkyyn aloittaakseni taas uudestaan seuraavana päivänä. EI. Hyppäisin mieluummin kaivoon.

Minä haluan elää. Haluan myös välillä valvoa ja jos jonkun hauskan illan jälkeen suuta kuivaa, so what! Onpahan eletty, eikä vaan pingotettu. Hyvät naurut pidentävät ikää.

Mieheni ei ole ns Mr Mom- tyyppinen ratkaisu, joten hoidan jo nyt oman yritykseni ohella suurimman osan kodin töistä, pyykeistä muonitukseen ja olen toki jo ottanut vastaan yhden tärkeän luottamustehtävänkin;) Miten ne osaavatkin kysyä... En tod ole aina huoliteltu, ja sanotaanko vaikka, että nautin elämästä takapuoleni koon kustannuksella? Haluan nauttia. En suorittaa kuin kone. Riittääks se?

Se PTA lappu on nyt palautettu. Ruksasin sinne vain joulun Holiday paraatin, sekä yhden muun projektin. Ainiin, laitoin kyllä myös mailia molempien luokkien opettajille ja ilmoitin olevani käytettävissä säännöllisesti. Vaikka kerran kuussa;) Sain heti innostuneen vastauksenkin, eli tarjous vastaanotettu.

Oh well, mihinkäs sitä leopardi pilkuistaan, sitä paitsi uusia ihmisiä on aina hauska tavata. Ties vaikka saisi kivoja kavereita, tai kunnon naurut jostain omituisesta tyypistä;) The more the merrier, right? Niin ja et onks aina pakko? Näköjään on.
Viikonloppuja:)

Tataa!

Haasteita

Ja seikkailua tämä on ollutkin; kun ensin hoitaa nelihenkisen perheen muuton sellaisen muuttofirman kanssa, joka sössii ruhtinaallisesti(en uskalla edes ajatella missä kunnossa omaisuutemme vihdoin saapuu määränpäähänsä), voisi melkein luulla, että amerikantädillä olisi hermo kireällä. Ajattelin, että kun pääsen perille, kapsahdan mieheni kaulaan ja alan vollottaa. Vollotuksen jälkeen laukeaa monen viikon stressi ja puolinaamaa peittävä herpes, mutta sitäkään ei tapahtunut. Olen oikeastaan ollut aika cool. Yliväsymys kai vastaa kohdallani sitä hassua hormonaalista olotilaa, jossa raskaana ollessani välillä hymyilin ilman syytä ja tiputtelin rikkimeneviä tavaroita lattialle. Eikä harmittanut yhtään.

Nyt olen palaamassa normaalien kirjoihin ja olen hereillä. Onneksi.
Paikka on meille tuttu monen vuoden kokemuksella, mutta vain lomapaikkana. Etupihallamme Espoossa jökötti tukevasti vaahtera, täällä palmu.

Arkirutiinien pyörittäminen on ihan eri asia. Kaupassa ei esimerkiksi vain "kipaista" käymään. Tai jos kipaisee, niinkuin minä tein, onnistuu ostamaan lapsille sellaista jogurttia, jonka syötyään he loistavat pimeässä. Ei hätää, neonturkoosin jogurtin syöminen ei luonnistunut. Tarvitsemme edelleen lamppuja.

Ruoka-asiat aiheuttavat kohdallani haasteita. Keli on läpivuoden lämmin, joten "sisävaatteissa" mennään. On turha kuvitella piiloutuvansa untuvatakin uumeniin. Ruokakauppojen hyllyt notkuvat herkkuja, joten minun on parasta ostaa itselleni ravihevosten käyttämät silmälaput ja ryntäillä vain tiettyjen hyllyjen luo katse muuten tiukasti maahan käännettynä.

Ravintoloitakin piisaa joka nurkalla, tarjolla on vanhan ajan dinereita, sushi paikkaa, jäätelöbaaria, sandwichia, meksikolaista ja you name it, kaikkea löytyy. On myönnettävä, että hampurilaiset, pizzat, burritot, buffet breakfastit, makukahvit, smoothiet ja pirtelöt on jo kertaalleen syöty. Onnea siis matkaan.

Samaan aikaan, olen tehnyt henkilökohtaisen ennätykseni ja urheillut tämän ensimmäisen amerikanviikkoni aikana jo neljä kertaa! Olen jopa juossut(yrittänyt juosta) helteellä lenkkiä mieheni perässä, joka muuten paahtaa eteenpäin kuin terminaattori. Jää nähtäväksi kuinka kauan pystyn ylläpitämään tätä balanssia.

Tataa!