Sunday, September 29, 2013

Keep Them Coming

Lasten saannin jälkeen olen päivitellyt samaa asiaa vuodesta toiseen. Kengänkoon kasvua.
Joku voisi ottaa tästä bisnesidean, vähän niinku dollar shave club;) Mutta toimitukset neljännesvuosittain - Shoes, Quarterly? tai-jotain-sinne-päin...Voi kun olisi rajattomasti aikaa, olisin heti pitchaamassa tätä idea, sillä voin vannoa, etten ole ainoa äiti saman dilemman kanssa.

Ja joo, tiedän, ettei kaikille lapsille ehkä osteta kahdeksaa kenkäparia samanaikaiseen käyttöön, ja kuten kuvasta näkee, minulla saattaa olla jonkun sortin Imelda-ongelma. Mutku mutku...En jotenkin ole sisäistänyt sitä, että jalka kasvaa ulos kengästä jo parissa kuukaudessa. Mutta, silti, lapsella kuuluu olla kunnon kengät. Joka lähtöön.

Tytöillä tämä ongelma korostuu. On oltava kunnon lenkkarit, siistit ns kaupunkilenkkarit, kunnon juhlakengät ja siistit sandaalit. On myös oltava urheilusandaalit, sillä kuka nyt haluaa hikoilla lenkkareissa 30-40 asteen keleissä. Koulunsäännöissä lukee, että kenkien on oltava closed toe shoes. Ne "hienot" sandaalit jäävät siis koulussa käyttämättä. Sitten on oltava helposti jalkaanlaitettavat loafer-tyyppiset kengät, eikö? ja tietty parit varvastossut. Siinähän sitä sitten oliskin, kenkäsortteja, nääs. Huippua on, että kaikki jäävät sitten kerralla pieneksi.

-Laitat nuo tänään, -Mut äiti, mun varvas osuu tonne eteen. ARGH ja eiku kenkäkauppaan. Niin, et voisko joku ystävällinen sielu lähettää meille kolmen kuukauden välein uudet sandaalit, vilkkulenkkarit, nahkaloaferit ja nätit juhlakengät?  Talvella ottaisin myös uudet Uggit tai vastaavat sekä jotkut gorekengät, jos me kävästään vuorilla, kesäpakettiin mukaan muutamat varvastossut. Pilvellä on hopeareunus; emme tarvitse kumisaappaita. Jatketaan. Kiitos!

Mukavaa alkavaa viikkoa,
Tataa!

PS kävimme koko perheen minivaelluksella lauantaina. Mullon, jano, mullon nälkä, mullon kuuma,millon syödään eväät, kauanko me vielä kävellään- jälkeen pysähdyimme ihastelemaan kukkulan päälle maisemia ja syömään pikkueväitä. Itsekin valitin, että kun on ollut niin kuivaa, mitään elukoita ei näy. Pupuja ja peuroja näkee vain viileämmällä kelillä, puumia "ei ikinä" famous last words. Punkeista varoiteltiin joka kyltissä, pysyttiin siis visusti polulla. Tauon jälkeen piti suunnata eri polkua takaisin alas.

Holy mama, juuri, kun lähdimme liikkeelle, polulla liikahti jotain. Voi Äiti! Se oli iso karvainen, punertava tarantella. Jaiks!! Kokovartalo väristys, pikkukiljuminen ja puhelimen kamera esille. En uskaltanut mennä  kyykkyyn sen viereen, sillä liikaa elokuvia katsoneena, olin ihan varma. että yhtäkkiä se hyppää silmille tai jotain...Mieheni osasi kertoa, että on niiden mating season, paritteluaika. Y-Ä-K.
Needless to say, en kävellyt enää yhtään askelta polulla, vaan siirryin lähimmälle asfalttitielle päättäväisin askelein, inhosta väristellen. Tämä paikalliseen faunaan tutustuminen riitti taas tällä kertaa minulle.  Mieheni päivitteli matkalla alas että olis pitänyt yrittää ottaa se käteen. Kiihdytin vauhtia, mies on hullu;)

Tuesday, September 24, 2013

Tulkintakysymys

Halloween, inhokkini, tulee taas. Tänä vuonna päätin ryhtyä vastahyökkäykseen  -  teen siitä meillä iloisen ruskajuhlan. Kamalat verta suupielestä valuttavat vauvat  jäävät tänäkin vuonna kauppaan, enkä laita tekohämähäkin verkkoja tai hautakiviä etunurmelle, vaan keskityn sisustuksessa a splash of orange- teemaan;) (Törmäsin muuten halloweenkoristeisiin jo elokuun alussa Costcossa, mutta enemmän hämäsivät elokuun alun joulukoristehyllyt (!!)...

Halloweeniin liittyvistä jokavuotisista stressin aiheista yksi ylitse muiden on naamiaisasut. Uudet on saatava.. (kamalan turhaa kulutusta) Yritän just puhua kuopustani ympäri, innostaa käyttämään siskon vanhaa pukua, ettei aina tarvitsisi ostaa uusia hirveitä polyester räähkiä. Vasta-argumenttina kuulen   - Miksi toinen sitten saa aina uuden?  -Koska sisko ei enää mahdu vanhaan. Ei ole reilua, tiedän. Olenhan itsekin pikkusisko.

Juuri kun sain isomman päätymään sööttiin Minion-asuun, on oikea koko loppuunmyyty. ARGH. Siis miten paljon aiemmin nää asut on ostettava?! Tai voisiko esikoinen olla perinteisesti haamu? Tai pahvilaatikoista koottu robotti? Mitään tällaista ei meidän tyttöjen päältä bongaa. Ikinä.(toivottavasti) Voi, kun olisin kätevämpi käsistäni, tekisin itse! Ehkä googlailenkin kivoja vaihtiksia, kun vielä kerran kerkiää...

Viime viikonloppuna ryhdyin tuumasta toimeen; ovikranssi vaihdetaan meillä vähintään neljä kertaa vuodessa. Ja kun kaupasta ei löytynyt lompakolle ja silmälle sopivaa valmista yhdistelmää, tein vuosi sitten kranssini itse. Yläkuvassa. Ei ehkä hienoin, mutta toimiva. Tuo saa roikkua ovessa aina Thanksgivingiin asti, jolloin sen korvaa iso joulukranssi.

Alan taas innostua kausien koristeista. Vaarallista. Säilytys on aina ongelma, sillä tuppaan ostamaan joka vuosi jotain lisää. Ja jos oranssia ei halua tunkea joka paikkaan, Halloween-karkit tuovat kivan värilisän sohvapöydälle ja lasten huoneen oveen, kalenterin muodossa. Kiitos Kati!;)

Ei muuten, mutta sisustustarkoituksessa;) hehheh. Eihän nykylapsi ilman Halloween-kalenteria pärjää, onhan joulukalenterikin;) Lasten karkinsyönnistä huolestuneille, käytän tätä myös esim pinneille. Meillä kun sattuu asumaan pinnejä syövä tonttu...

Mukana joitain kuvia Halloween tunnelmastamme. Ihan sama kuinka monta hämyä ja irvistelevää kurpitsaa sisustuksesta löytyy, kunhan karkkikippo on täynnä;) Yhden pakollisen tosi hurjan glow-in the-dark-luurangon suostuin laittamaan ruokasalin ikkunaan.


Tataa!

PS saimme tänäkin vuonna kutsun ensin koko perheen juhliin naapuriin ja illaksi aikuisten kekkereille. Minä taidan olla haamu. Viime vuotinen Crayon asu ei jaksa innostaa, eikä mieheni innostunut tästä parille suunnitellusta asusta, ei edes tästä, tai ihan parhaasta, tästä;) Kummallinen tyyppi;) Minä kun olisin ihan ehdottomasti halunnut lähteä liikkeelle metallibiksuissa;)


Wednesday, September 18, 2013

BOOM!

Ja taas olis ollut designia Targetissa tarjolla. Tällä kertaa Phillip Lim for Target. Puhelimen hälytykset oli asetettu, strategia mietitty, mutten tietenkään taaskaan ehtinyt aamulla paikalle, joten ajelin sitten tuli hännän alla pitkin iltaa Targetista Targettiin etsien malliston omia lemppareita.  Uhkailivat lehdistössä, että nämä häipyvät yhtä nopeasti, elleivät nopeammin, kuin Missonin tuotteet. Hypetys oli kovaa.

Tällä kertaa minulla oli tosin hyvä syy, miksen ehtinyt ajoissa paikalle; istuin group fitness koulutuksessa, koko piiiitkän päivän, huom, sunnuntaipäivän. örk. Kun katselin ympärilleni huoneessa mietin, näytänköhän yhtään lifestyle wellbeing health tyypiltä niin kuin noi muut, vai paistaako minusta läpi wannabe. Kun kurssin vetäjät puhuivat meille Te, fitness ihmiset- muodossa, minua nauratti. Ai lasketaanko minutkin mukaan fitness ihmisiin? Hienoa. Ainakin olin pukeutunut trikoisiin niin kuin muutkin ja oli juomapullokin mukana. Tosi sporttia.

Muiden pulloissa oli erivärisiä liejuja, minulla vettä. Muut kaivoivat lounaaksi hedelmäsalaattejaan ja taas niitä isoja vihreitä monjätönkkiäään, kun minä etsin kuumeisesti lounaspöydästä levitteitä leivän päälle, tuloksetta;) (kuivaan leipäänhän voi tukehtua, köhköh, voin kanssa se suorastaan luiskahtaa kurkusta alas;)) Onneksi yksi ruotsalaismimmi kaatoi mukiinsa ison kasan trailmixiä ja niin kuin minä, söi sieltä vaan m&m suklaat;) En mä ihan vielä tähän porukkaan kuulu...

Takaisin Phillip Limin mallistoon. Olin bongannut Jessica Alban päältä tämän. PAKKOSAADA. No, kun sitten illalla könysin pitkin Targetteja olivat melkein kaikki koot loppu. En saanut varattua mitään puhelimitse! ARGH! Today it's first come first serve. Tietty. Nasta lautaan ja seuraavaan Targettiin hanaaaa! Yksi oikea koko oli jäljellä, mutta myöhästyin. Joku oli napannut sen niiden seitsemän minuutin aikana kun paahdoin paikalle ja juoksin parkkipaikan läpi. ARGH. Onneksi koot ovat aika pieniä ja otin sitten vaan isomman. Ihan sama.

No, löytyikö mitään? kysyi mies illalla kun vihdoin saavuin kotiin pitkän päivän päätteeksi. - Joo!, livahdin sovittelemaan. Kun sitten saavuin mieheni eteen farkkushortseissa tuo swetari päällä hän katsoi minua ja sanoi.  - What the hell is that? Talk about ugly. Olin shokeeraantunut. Täähän on hieno. JUST sellanen kun nyt pitää olla. Sopivan kasari. Mies ei ymmärrä mitään. 

Ei innostunut myöskään mun eläinkuviomekosta, joten en sitten enää edes vaivautunut esittelemään tätä toppia. Ja ton tyyppisiä toppeja minulla nyt on muutenkin kaappi täynnä, mutta navy puuttui;) Ja jos ihan rehellisiä ollaan, aion palauttaa tämän eläinkuviomekon, ehkä... (Väri on minun ihonväriini hiukan liian tumma, mutta voi kun saisin saman vastakkaisille väreillä; sinisellä pohjalla, sinapinkeltaruskeilla täplillä. Silloin hipoisi täydellisyyttä!)Palautan siis mekon vähin äänin, jaagasin sitäkin nimittäin silmät kiiluen kahdesta paikasta.

Tämän, ja monen muun kokoelman ongelmana on, että naisilla ei saisi olla mitään kurveja. Jossain tilapäisessä mielenhäiriössä kokeilin myös Boom-mekkoa ja repesin nauruun sovituskopissa. Ei sit ihan ollut edukseen tällaiselle suomalaisugrilaiselle persevällä tyypille;) ja siitä tuli oikeesti pieni kasarikammotus, eikä tässä muutenkaan olla oltu laihtumaan päin...Ja sit taas toisaalta, olisi veret pysäyttävä näky, jos ilmestyisin tuossa swetarimekossa estraadille. BOOM!

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä;)

Tataa!



Friday, September 13, 2013

Making Friends...

Joidenkin tyyppien kanssa on vaikea tulla toimeen. Täällä ihmiset tuppaavat hyssyttelemään ja olemaan diplomaattisia, ärsytti tai ei. Yritän, aina siinä onnistumatta. Konflikteja en pelkää, en niitä tosin myöskään hakemalla hae, mutta konfliktin positiivisena lopputuloksena on usein muutos.

Mean Girls- porukkaa löytyy joka ikäluokasta. Tyttöjen porukat, toisten syrjiminen, sisäänpäin lämpeäminen, it's all there! Voi apuva, oonks mä taas se vaihto-oppilas, joka on jollain tavalla uhka? En ole viemässä kenenkään valkosukkaista khakihousua homecoming treffiksi, no worries Ladies!!;) Pystyn just kuvittelemaan millaisia hirveitä tyyppejä jotkut ovat olleet yläasteella tai lukiossa.

Nyt on kuitenkin kyseessä kotirouva, jonka "titteli" on partionjohtaja,(hohhoijaa) joten ottaa tästä vapaaehtoishommastaan kaiken näennäisen vallan irti. Oh Boy.

Olen opettanut lapsille, että jos joku kiusaa, on ensisijaisesti kerrottava opettajalle, mutta se on lopetettava heti alkuunsa joka tapauksessa. Jos kiusaamista ei heti lopeteta, tai siihen puututa, on se minun mielestä vähän kuin antaisi kiusaajalle luvan jatkaa? Nollatoleranssi ja fyysinen koskemattomuus. Kiitos. Toki lapsissa on eroja ja joskus itsensäpuolustaminen on vaikeaa. Töniminen tosin loppuu siihen, kun ruttaa kerran oikein kunnolla takaisin ja sanoo, että tämä oli sitten viimeinen kerta. (kokemuksen syvällä rintaäänellä.) Itseään saa ja pitää puolustaa. Eihän nämä raukkikset yleensä samanvahvuisia tai vahvempiaan kiusaa. Pitipä siis kokeilla omaa lääkettä.

Satuin saapumaan yhteen kokoontumiseen hiukan myöhässä. Inhottavaa, kun työt tulevat harrastusten tielle;) Ensimmäinen piikki lensi heti. Sitten, minua kohtaan hyökättiin ikään kuin riitaa haastaen, miksei lapselleni sovi joku tietty päivä kokoontumiselle. Naurahdin ensin, sillä olin äimänä hyökkäävästä asenteesta ja vastasin hyvin rauhallisesti, että meillä on muita harrastuksia juuri silloin. Olinhan ilmoittanut asiasta jo mailitse. Ehdotin myös, että esikoiseni liittyy tähän seurakuntaan vasta alkuvuodesta, kun harrastusaikataulut muuttuvat. No problem. Ei auttanut, ihme tylyttäminen jatkui. Alkoi riittää.

Oikein mairealla äänellä kysyin josko vetäjä nyt vitsailee ja kyseenalaistin omien lastensa aikataulukonfliktit jokaisen päivän kohdalla ja kyselin mikseivät he pysty muuttamaan esim balettitunnin aikataulua jos kerran odottaa samaa minulta? Muita rouvia nauratti. Vetäjä suuttui ja nolostui silminnähden. Ohhoh, oma lääke maistuikin karvaalta? Härifrån tvättas eli täältä pesee. Viesti meni perille.

Tämä kyseinen rouva on käytökseltään suorastaan epämiellyttävä. Minun oli mielenterveyteni kannalta pakko näyttää, että on turha lähteä hyppimään nenille. Otin aikaa keskellä päivää, niin kuin kaikki muutkin äidit, tullakseni keskustelemaan vuoden suunnitelmista ja ilmottautumaan vapaaehtoiseksi auttajaksi aikataulujen niin sopiessa, mutten ole hänelle mistään tilivelvollinen. Enkä aio sietää tulevaisuudessakaan huonoa käytöstä.  Miksi sietäisin?

Olen kirjoittanut vapaaehtoisuus aiheesta aiemminkin ja olen tästä edelleen samaa mieltä; Vapaaehtoisuus ei olekaan vapaaehtoisuutta, vapaaehtoisuus on pakko. Lisään tuohon vielä, tässä tapauksessa, että vapaaehtoisuustoimintaa vetää tyyppi, joka pamauttaa aina välillä rautalapiolla takaraivoon. Sanoja please tai thank you en ole varmaan kertaakaan kuullut hänen suustaan. Arvostus kanssaihmisiä kohtaan on nolla ja kaikki muutkin kuitenkin tekevät näitä hommia vapaaehtoisina, omalla ajalla. Ei ihan tervettä.

Lapseni viihtyy harrastuksessaan, muuten en olisi tämän tätsyn kanssa missään tekemisissä ja nytkin absoluuttisen minimisti. Mitäpä sitä ei lastensa eteen...Kun sitten kysäisin eräältä tutultani, Is it just me, vai onks tää tyyppi ihan hirveä? Hän oli sitä mieltä, että kun nyt kukaan muukaan ei halua ottaa vetovastuuta, niin on vaan pakko kestää. Niin kai sitten, vaikka nyt eletään kyllä vastoin kaikkia periaatteitani eikä tämä ihan vastaa tätä.

Tapasin kyseisen rouvan eräillä syntymäpäivillä heti tämän tapaamisen jälkeen Oli yhtä hymyä. Taitaa nykyään tietää mistä kana pissaa eikä ihan heti lähde kilpasille uudestaan. My job is done. Ei se tosin tee tästä yhtään miellyttävämpää.

Mukavaa viikonloppua,
Tataa!

PS Monilla ihmisillä on paljon valtaa. Kertoo paljon luonteesta, ihmistyypistä ja erityisesti epävarmuuksista miten valtaa käyttää toisia ihmisiä kohtaan. Itsekin partionjohtajana pyrin olemaan siinä hommassa mahdollisimman joviaali, sillä olen täysin riippuvainen muiden äitien avusta. Päätökset tehdään yhdessä  ja meillä on suorastaan mukavaa. Minä olen suostunut tekemään enemmän kuin muut ja kantamaan päävastuun, en silti koe olevani suuri johtaja siinä roolissa;) Olemme kaikki vapaaehtoisia, kukaan ei käskytä ketään, niin tai minä kyllä käskytän niitä ipanoita;)

Monday, September 9, 2013

Fear The Tree

Viikonloppu meni siivillä; perjantaina oli pikkupartiolaisten twilight camp; paikallisjärjestön vuosittainen tapahtuma, jossa leikitään, lauletaan, grillataan s'moreseja, vietetään aikaa yhdessä, lue: lapset juoksivat pisteestä toiseen hiki päässä askarrellen, äidit juoruilivat keskenään helteisessä kesäillassa. Meillä tämä tapahtuma aloitti kauden. Kohta taas suoritetaan terälehtiä ja seikkaillaan luonnossa;)

Samaisen päivän iltapäivänä iski pikkupaniikki; tajusin, etten ollutkaan sitten kesän aikana ommellut kaikkia ansaittuja merkkejä lasten partioasuihin ja kun mä ne oikeestaan ompele enkä silitä...Ei auttanut muu kuin ottaa silitysrauta käteen ja alkaa hommiin. Olis se tietty vähän noloa jos ei partiojohtajan omallakaan lapsella olisi tunikassa merkit paikoillaan. Ja vaikka lopputulos ei ansaitsisi käsityötunnilla kiitettävää, en sentään ollut käyttänyt nitojaa, kuten eras töissäkäyvä toinen äiti;) tihihihi

Lauantaina oli suunnitelmissa lähteä hyvissä ajoin Stanfordin campukselle katsomaan kotipeliä. Vastakkain olisivat Stanford Cardinals- San Jose State Spartans.  Alkuperäisiin suunnitelmiin kuului myös tailgating, mutta ystävämme peruivat viime tipassa, joten se jäi meilläkin aika minimiin; ei pystytetty telttaa, ei pöytäliinaa, ei tuotu grilliä. Takaluukku auki nautittiin muutamat kylmät juomat ja siirryttiin sitten stadionin hulinaan. Tailgating täytyy toteuttaa isolla porukalla ja tyylillä seuraavalla kerralla!

Muutamat olivat roudanneet paikalle asuntoautot, teltat, kunnon puitteet televisioineen, coolereineen, pöytäliinoineen. Menokin oli sen mukaista, ettei sinne oltu tultu vain piipahtamaan;) Tällaisissa massatapahtumissa arvostan amerikkalaisten tarkkuutta; security on joka paikassa, kukaan ei ole silminnähden humalassa, järjestys toimii.

Esikoiseni huudahti takapenkiltä menomatkalla; This is my first ballgame! niinkun olikin. En ole itsekään käynyt kunnon peliä katsomassa vaihto-oppilasvuoden jälkeen, joten oli jo aikakin. Tunnelma stadionilla on aivan mahtava. Hulinaa, faneja, kaikki punavalkoisissa, paitsi me, apuva, täytyy sonnustautua ensi kerralla paremmin! (mutku mun oli päästävä käyttämään mun uutta maastokuviosta villatakkia )Pakolliset hodarit syötiin heti, nam nam ja sitten siirryttiin omille paikoille seuraamaan kentän tapahtumia.

Stanfordin maskotti, puu, on kyllä tosi naurettavan näköinen. Tuo Fear the Tree "uhma" on surkuhupaisa, kun maskottia katsoo; näyttää nuupahtaneelta halvalta joukukuuselta;) Kuvassa vasemmalla.... Yksi cheerleaderi nilkutti kentältä loukkaantuneena ennen varsinaisen pelin alkua ja kansallishymnin esittäjä ei ihan vetänyt vertoja Houstonin Whitneylle;) Joukkue on tosin todella taitava  ja rankattu korkealle ja näyttivätkin San Jose Statelle närhen munat. Go Stanford!  #nerdnation;)

Kuten sanottu, olisin viihtynyt siellä koko illan, ihan vaan tunnelman takia, jalkoja tömisteltiin, huudettiin mukana, tehtiin erilaisia käsimerkkejä, mutta kun kyseessä oli iltapeli, eihän meidän pienet jaksaneet keskittyä. Oltiin kyllä ajateltukin lähteä kesken pois.

Todistimme touchdownin ja viitoimme jäätelömyyjältä paketin, jonka hän perinteiseen tyyliin heitti monen penkkirivin yli. Onneksi sain kopin;)

Kiva kokemus kaiken kaikkiaan, kyllä kannatti käydä. Mennään uudestaan.
Mukavaa viikkoa,
Tataa!






Thursday, September 5, 2013

It's the simple things in life

Labor day viikonloppu vietetty. Labor dayta vietetään aina syyskuun ekana maanantaina, toisin kuin muualla maailmassa toukokuun ekana. Go Figure. Karnevaalimeiningin löytää vain alennusmyynneistä;) Amerikkalaistuneet lapset kirmasivatkin perjantaina kotiin ilmoittaen, että onpa ihanaa viettää a three day weekend! ja vaikka minibreikit ovatkin ihania, just näinä viikonloppuina, kun muutama muukin saattaa olla liikkeellä, pysyn mieluiten kotona. Staycations rule.

En edes suostunut lähtemään paikalliseen huvipuistoomme, sillä sinne lappaa turisteja bussikaupalla. Suosin sinnekin tehoiskuja, kuten viimeksi; arki-iltana paikalla 1,5 tuntia, kaikki hurjimmat vuoristoradat ilman jonoja koko perheen voimalla- check ja sitten kotiin pää pyörällä.

MUTTA kun kyseessä on tosiaan kolmipäiväinen viikonloppu, pitäähän sitä jotain kivaa tehdä. Joten, sain all-you-can-eat äyriäishimoissani raahattua toooodella vastahakoisen mieheni Red Lobsteriin. Mieheni inhoaa kyseistä ravintolaa, mutta kun olen jankuttaut asiasta niin kauan, päätti, että elämä käy helpommaksi jos vaan mennään sinne. Kerran. Yhden kerran.

Täytyy kyllä myöntää, että asiakaskunta oli aika sekalainen. Viereisessä pöydässä istui mursun näköinen ukko iso trucker lippis päässään (tietty), paitana good old wife beater, housuja pitivät ylhäällä paksut punaiset olkaimet. Valkoiset mursuviikset kruunasivat todella ylipainoisen kokonaisuuden. Baarin puolella istui kaksi herrasmiestä martiniensa ääressä happilaitteineen. Täytyy olla aika sissi, että lähtee baariin happiviikset naamalla. Kaksi lensi yli käenpesän?

Mut ne butter garlic shrimp scampit oli oikeesti hyviä... Ehkä people watching oli kuitenkin käynnin parasta antia. Lapset tykkäsivät isoista akvaarioista ja elävistä hummereista.  En kuulemma pääse tuonne ihan heti uudestaan. Jaa  - haitanneeko mittään ;).

Kävimme viikonlopun aikana lasten kanssa jäätelöllä, leffassa ja uitiin joka päivä. Aamupalaksi laitettiin American pancakes mansikoilla ja siirapilla, leffassa nähtiin Turbo, oli kyllä hauska. Paljon parempi kuin Epic ja Yogurtlandissa oli pakko käydä. Kuuluu muuten myös äidin suosikkeihin;) Illat nautiskeltiin kotona ja kateltiin muutama hyvä leffa. Leppoisaa. Kuulemma parhaana kohokohtana, käytiin pyörälenkillä!

Nuorimmaiseni on aika temppera. On ollut pyöräilyn suhteen pitkään totaalikieltäytyjä. Ymmärrän toki, sillä onhan nyt jotain periaatteita oltava. Olen itsekin sitä mieltä, että jos on pyörät, on oltava moottori... Mistäköhän on saanut päähänsä, ettei pyöräily kannata;)

Lapsi on tähän mennessä kulkenut pyörämatkat jalka vimmatusti heiluen potkulaudallaan, mutta nyt me pakotettiin pyörälle. Käytettiin pedagogisesti oikeanlaisia keinoja, kuten lahjomista, uhkailua ja syyllistämistä. Ja kato, jo alko kauhean kiukuttelun jälkeen sotkemaan. Innostui siitä niin, ettei meinattu saada ipanaa sisälle ollenkaan. Löysi riemun pienistä töyssyistä ja oppi kunnolla jarruttamaan, niin, että sai pyörän peränkin heittämään. Asiaa. Hiki päässä sotki vieressä, kun lähdettiin ilta-lenkille. Oppisi vaan vielä katsomaan ajosuuntaan, ettei tarttis ihan sydänkohtauksen partaalla polkea vieressä.

Kun tosiaan kysyin mikä oli viikonlopun hauskin juttu, oli se se meidän perheen lyhyt pyörälenkki. Ei leffa, ei mikään muu. Jaaha. Tässä sen taas näkee. Ihan turha maksaa monia kymmeniä dollareita, tai satasia(!), pääsymaksuista huvipuistoihin ja muihin nähtävyyksiin kun lemppari tekeminen on aina joku ihan arkinen perheen yhteinen juttu kodin läheisyydessä. Ainoana miinuksena innostuksessa on nyt se, että joudun itsekin pyöräilemään. örk.

Tataa!