Sunday, December 20, 2015

Vesi Vanhin Voitehista

Olin kirjoittanut FB statukseeni vuoden 2009 joulukuisena syntymäpäivänäni sloganin: Be brave. Even if you're not, pretend to be. No one can tell the difference. En enää muista miksi, mutta se osui ja upposi tänäkin vuonna. Nuo sanat ovat kantaneet läpi viimeisten viikkojen.

Omasta mielestäni olen terve kuin pukki, mutta kun lääkärit ovat toista mieltä, alkaa sitä huolettomampikin hulda herätä ajatukseen, että nyt kaikki ei sitten olekaan kunnossa.

Olen sellainen tyyppi, joka ei turhaan lääkärissä juokse. Minulla on kaksi flunssaa vuodessa ja ne kärvistelläään käsikauppalääkkeiden avulla kotona. (kuten juuri nyt) Jos kolottaa, mutta pystyn hoitamaan asiani normaalisti, viittaan kintaalla ja jatkan menoa. Kolotuksineen kaikkineen.

Nykyään, oireiden googlettaminen on erityisen mukavaa ja helppoa; ehkä yksi syy miksi päädyin varaamaan itselleni lääkärin. Se meni suurinpiirtein näin: lääkäri ohjasi neurologille, neurologi pelotteli kuoliaaksi, lähetti kardiologille, toiselle neurologille, erinäisiin tutkimuksiin ja kattaviin verikokeisiin. Että sillä lailla. Tässä vaiheessa huolettomuus muuttui huoleksi.

Muiden tutkimusten lomassa, jouduin aivojen ja niskan magneettikuviin. Kokemus, jonka olisin mieluiten jättänyt kokematta. Ahtaanpaikankammoiselle erityistä herkkua. Kidutuslaite oli varmaan jostain 70-luvulta. Ei kuulokkeita ei valoja, pelkkää ahdistusta ja hemmetin kovaa ääntä. Palautteena; synnytän kolmoset ilman kivunlievitystä ja joku saa samalla rassata muutaman juurihoidon, mutta takaisin en mene. Nyt tiedän, miltä paniikkikohtaus tuntuu.

Luulin, että kun makaan siellä putkessa, koen varmaan suuren valaistuksen, ajattelen syntyjä syviä, teen suuria lupauksia miten muutan elämäntapani ja kuuntelen kroppaani, hellin sieluani, rauhotun, ommmm, inner piece, namasteeee, ja kaikkea muuta tosi spirituaalista ja rauhottavaa. Tosiasiassa selvisin putkesta hengissä vain ja ainoastaan ajattelemalla lapsiani, sitä, miten he leikkivät yhdessä, sitä miten me illalla leipoisimme pipareita, miten halaisin kaikkia enkä huutaisi kenellekään(!). Ja sitä, että selviän tästä, Mind over Matter, tämä tutkimus on tehtävä, jotta pääsemme rajaamaan ulos pahimmat vaihtoehdot.

Ei siis kovin syvällistä, pelkkää selviytymistä.

Olen siitä onnekas, etten ole joutunut miettimään vakavia sairauksia ja sairastumista montaakaan kertaa. Ja mikä on tullut minulle suorastaan yllätyksenä, on tyyni suhtautumiseni asiaan. Olen kylmän faktuaalinen ja sopivan epäuskoinen. Etukäteen ei kannata huolestua tai sairastaa, ehdin sitten myöhemminkin, jos on tarpeen. Ja perinteinen; näin ei voi käydä minulle;)

Tässä on nyt kuitenkin pakko tunnustaa, että itku tuli monta kertaa. Suurin ahdistus tuli siitä, etten näkisi lapsieni kasvavan. Vetäsi vähän hiljaiseksi. Viikot tuntuivat pitkiltä, halusin vaan tuloksia. Oli mitä oli, me selviäisimme tästä.  En halunnut kertoa kenellekään mitään, paitsi muutamalle läheiselle. En kestä ihmisten spekulointia, enkä draamaa, yhtään. Oli ihan tarpeeksi vaikeaa teeskennellä, että kaikki on hyvin, vaikka teki mieli huutaa peloissaan.

Inhottavinta oli puhua asiasta ääneen, mutta olihan minun jotenkin pakko selittää miksi tarvitsin sijaisen, toistaiseksi, ohjaamalleni tunnille.(Tässä myös syy, miksen kilpailuviettisenä juossut Night nation run:issa, vaan hölköttelin ja kävelin ihan rauhassa)

No, nyt, kaikkien rönkkimisten jälkeen, saan taas liikkua ja elää ihan normaalisti. Mitään oleellista vikaa ei ole löytynyt. Terveen paperit. Hoitona, minua kehotettiin juomaan enemmän vettä. Vettä!


Mietin pitkään kirjoittaisinko edes asiasta mitään tänne, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa, sillä asia pysäytti ja vaivasi.  Kuten eräs lääkäri minulle sanoi;  sinun olisi pitänyt tulla minun luokseni 20 vuotta sitten. Olen 99,9% varma, ettei sinussa ole mitään vikaa, mutta, kun olemme Amerikassa, joudun teettämään sinulla kaikki nämä tutkimukset.

Monta kokemusta rikkaampana siis, ehkä hiukan viisaampana ja tiedostavampana jatketaan joulun odotusta ja valmisteluja. Innostunein odotuksin kohti uutta vuotta!

Wake up. Kick ass. Be kind. Repeat. Näillä mennään.

Tataa!

PS ja sitten taas toisaalta, on erittäin hyvä, että täällä tutkitaan kaikki kauheimmatkin vaihtoehdot ihan tosissaan. Eipä jää kysymyksiä ja spekuloitavaa. Kyynisempi voisi sanoa, että tämä on vain vakuutusyhtiöiden mahdollisuus taas laskuttaa aivan järkyttäviä summia...



Friday, December 4, 2015

Annual Run

Bongasin Night Nation Run- nimisen tapahtuman viime keväänä. Kuvissa iloisia ihmisiä, glow in the dark juttuja, strobovaloja, DJ:itä jms eli bilemeininkiä yhdistettynä 5k juoksuun;  Joo, tähän me lähdetään. Ja minähän en tunnetusti juokse, ellei ole viihdytysjoukkoja matkan varrella. Varasin kuitenkin siltä istumalta meille dateniten marraskuulle.

Meille on siunaantunut tänne yksi oikein hauska paikallinen ystäväpari. Ja sporttisia kun ovat, ja varsinkin rouva valmis aina tekemään kaikkea hauskaa, päätimme pyytää heidät mukaan, ja, Voilá doubledate oli sovittu!

Harvoin sitä juoksutapahtumaa ennen miettii mitä laittaisi taskumattiin tai kuinka isoksi saisi tupeerattua tukan;) (salmiakkikossua) No, tämä olisi just sellainen tapahtuma. Minulla oli vielä vähänniinku urheilukielto päällä, (siitä enemmän tuonnempana), joten tulisin hölkyttemään matkan hitaasti, alhaisella sykkeellä.

Voi sitä myhäilyä ja riemua, kun kävin Party Cityssä hankkimassa tilpehööriä; glow in the dark hairsprayta, tusinoittain glow sticksejä, hassunhauskoja töyhtöpantoja jne. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt miten tosissaan tuttavapariskuntamme oli omissa hankinnoissaan.

No, lauantai-ilta koitti. Tapasimme meillä, valmistautuisimme yhdessä illan koitokseen ja hyppäisimme siitä sitten illan rokkimobiiliin, heidän minivaniinsa,  ja suuntaisimme liikkeelle;)  Siinä me aikuiset ihmiset röhötimme, vedimme päälle värikkäitä polvisukkia ja vilkkuvalotutuja. Yhdellä oli vilkkuvalo irokeesiperuukkikin. Kaikkea sitä;) Ehkä illan paras oli kuitenkin kannettava välkkyvä diskovalo. Todellista välineurheilua. Väitän, että teini-ikäistä babysitteriämme touhu hiukan huvitti...

Osallistuimme innoissamme pre-party osioon, bogoilimme house musiikin tahdissa, kulautimme napaamme nopeat drinksut ja suuntasimme lähtöviivalle. Isoissa tapahtumissa on aina hyvä mieltäkohottava fiilis, mutta tällä kertaa saimme myös nauraa toistemme asuille, vilkkuville aurinkolaseille, (eihän nää päässä näe mitään, pitääkö juosta käsikopelolla muhahaha)ja sille, että olimme varmaan tapahtuman vanhimmat osallistujat;) Ja, paikalliseen tyyliin, toiset tulivat pimeään, erittäin meluisaan yöjuoksuun pienten lasten kanssa?! Ilmassa leijui höpöheinän makea tuoksu, ja ihmiset eivät tosiaan tulleet paikalle parantamaan personal bestiään. Tämä ei ole sellainen juoksu. Juu ei. Ei tosiaan.

Juoksu oli kokonaisuudessaan vain 5 kilometriä ja matkan varrella oli dj:tä, tanssipaikkoja, selfie stationeita ja muuta mukavaa. Nimensä mukaisesti: World's first running music festival. Taisi siellä olla yksi baarikin matkan varrella ja piiitkät vessajonot. Me pysähdyimme tanssimaan pari kertaa,  kävimme ottamassa ryhmäkuvan, jolkotimme hymyissä suin menemään.  Mieheni otti kaikesta ilon irti; kulautti pari redbullvodkaa koneeseen ja nousi yhdellä dance stopilla lavallekin heilumaan. Who are you and what have you done to my husband;)

After partyssa jaksoimme heilua vain alle tunnin; musiikki oli liian kovalla, eikä sitä kovin montaa tuntia jaksa moshata ja bogoilla, siinähän tulee niska kipeäksi;)Mummoilua.

Mutta kun minivan hurahti käyntiin, oli meillä taas ihan omat bileet. Pistettiin tanssijalalla koreasti vielä parkkipaikalla sen vilkkuvan diskovalon äärellä, ja minivanin äänentoisto oli hifistelty kuntoon. Kertakaikkiaan mahtavaa. Superpositiivista energiaa ja älyttömän hauskaa. Suomessa mieheni aina valitti, että miksi ihmiset vaan istuvat ja juovat viinaa, miksei tehtäis jotain aktiivista? No siis siksei, että tapaturmavaara kasvaa, ja, ja, ja, noniin.  Mutta tosiasiassa yhdessä tekeminen on kyllä hauskaa. Kunhan jaksetaan, järjestetään vielä keg softball peli ja kaikenmaailman settiä.;) Kunhan kaikki sitten allekirjoittavat waiverin, vapauttavat vastuusta, Ameriikan malliin;)

Ensi vuonna menemme isommalla porukalla, pidetään tailgate party ennen juoksua ja nautitaan. After partyksi hypätään meidän poreisiin hieromaan vanhoja lihaksia vetreiksi, laitetaan kostoksi saunakin päälle ja pakotetaan ihmiset kylmään altaaseen pimeänä syystalven iltana. Night nation runin viralliset after partyt olivat jossain night clubissa. Joo, terve. Sai olla.

Meille riitti muutamatuntinen reippailu ja kova jälkipuinti meillä yömyssyn äärellä.
Mahtava urheilusuoritus musiikin ja strobojen välkkeessä.

Hauskaa viikonloppua! Saving life from boredom, one event at a time
Tataa!











Wednesday, November 11, 2015

Pie Face!

Viikonloppuna oli tarkoitus viettää iltaa meidän paikallisten ystävien kanssa, suunnitellen tulevaa juoksutapahtumaamme. Ilmoitin mieheni ja minut mukaan jo keväällä ajatuksena "erilainen datenite", mutta päätimmekin tehdä illasta double daten ja rynnätä liikkeelle ystäväpariskunnan kanssa. Suunnitteilla siis huima 5 kilometrin koetus parin viikon kuluttua. Ja jos jollekin on vielä jäänyt epäselväksi, minä en juokse. Aion vetästä vitosen kylmiltään, sillä juoksu on samalla party- ja tanssitapahtuma.  My kinda run;)

Tässä vaiheessa lienee myös parasta todeta, että ystävämme ovat übersporttisia. Rouva vetää vapaa-ajan pelkissä treenivaatteissa. Ei vaan mukavuuden takia, vaan myös siksi, että on 99% varmasti juuri menossa tai tulossa joltain lenkiltä. Että sillä lailla. No, meidän suunnitelmamme olivat enimmäkseen mitä hassua laitetaan päälle ja kuka tuo mitäkin taskumatissaan... eli todellinen urheilusuoritus tulossa.

Zumbailun ja muun lauantaisen ohjelman jälkeen aloittelin ruokien preppausta. (Olen taas syksyiseen tapaani hurahtanut risottoihin) ja sitten se tapahtui. UPS mies toi paketin ovelle. Aina jännä tapahtuma. Yleensä hymyilevässä paketissa on jotain tylsää ja arkista; puuttuvia ladattavia pattereita, vitamiineja tms, mutta tällä kertaa paketti oli erityisen mieluisa. Uusi peli!!

Oli bongannut pelin jostain youtube-facebook-tyyppisestä ratkaisusta. Ja vaikka olen yleensä superallerginen sotkemiselle, tämä video sai minut nauramaan vedet silmissä ja haluamaan pelin meille. (Ja, kyllä, olen se äiti, joka kutsuu lapset muovailemaan, askartelemaan, maalaamaan vesiväreillä jne,  mutta vaxtuuki on varmasti pöydällä ja lapsilla essut päällä;) Yritin tilata kyseisen pelin muutama kuukausi sitten, mutta se oli loppuunmyyty. Nyt, se on taas saatavilla. Vink Vink.

Odotimme iltaa lapsellisen innoissamme- siis minä ja lapset. Mies kyseli, että aioinko ihan tosissaan tuoda pelin esille vieraiden täällä ollessa? No joo-o. Ihan varmasti aion. Hän epäili vahvasti vieraiden innostumisen tasoa.

No, vieraat tulivat, illanvietto lähti liikkeelle. Lapset kävivät koko ajan kinuamassa, kuiskuttamassa korvaan, mutta uskalsin kertoa pelistä vasta ruoan, ja parin viinilasillisen jälkeen;) Rouva innostui heti, joten soli sit siinä.

Voi sitä naurun räkätyksen määrää ja kiljumista! Pelattiin monta kierrosta, kermavaahto lässähti milloin kunkin naamaan. Miehet olivat liian aikuisia osallistuakseen, mutta me tytöt, ai että oli hauskaa.  Mikä yksinkertainen ja hauska idea. En osaa vieläkään sanoa kumpi on hauskempaa, jännittää milloin lässähtää, vai itse lässähtäminen. Tylsintä on tietty, jos selviää puhtaana;) ja kun varustautuu paketilla baby wipeseja, saa naamankin pyyhittyä puhtaaksi per heti. Nipottajat älkööt vaivautuko.

Tässä se video, joka motivoi minut tilaamaan. Ja varoitus kaikille paikallisille ystäville, jos tulette meille, on hyvin todennäköistä, että joudut pelaamaan. On se vaan niin lapsellisen hauska peli. Ja nyt tiedän pari perhettä, joiden joululahja-dilemma on selvitetty.

Tataa!

PS miehet rupesivat heti kehittelemään pelistä aikuisten versiota. Toimisiko tämä jotenkin juomapelinä? Jos käden päälle lataisi vaikka jelloshotin.. hmm, niin, täytynee kokeilla;) Hyvä öhtös. Money well spent. Taputan itseäni olalle. Eikä sotkuakaan tule niin paljon, eikä olekaan ihan niin ällöttävän epähygienistä kuin luulin;) ja vielä; jos alkoi Suomessa kiinnostamaan, löytynee ainakin täältä



Friday, November 6, 2015

Vaaleat mokkanilkkurit

Olipa kerran torstai-ilta. Perheen äiti laittoi itseään kaikessa rauhassa valmiiksi; oli ilmoittautunut yhteen verkottautumistilaisuuteen ja odotti sitä ihan innolla. Tällä kertaa oli myös varannut ihan kunnolla aikaa. Hiuksetkin ehti laittaa.  Jalkaan sujautti ihan lempparit; joka asuun sopivat vaaleat mokkanilkkurit.

Tilaisuuteen päästessään, huomasi jo ensimmäisen kymmenen minuutin aikana, että taisi tulla tehtyä turha reissu, mutta istui silti siellä aikuisten keskellä kuunnellen puolella korvalla viisauksia. Oli tietysti toivonut, että illan aikana kuulisi jotain, joka motivoisi tekemään pitkään suunnittelemaansa omaa juttuaan, mutta toisin kävi. Päätti lähteä aikaisin kotiin. Pettyneenä. Onneksi auringonlasku värjäsi iltataivaan tulenväriseksi kotimatkallaan.

Velvollisuudentuntoisena äitinä, laittoi heti viestiä miehelleen, joka oli jossain urheiluharjoituksissa koko katraan kanssa, että ei hätää kotiin tulossa jo näin aikaisin! Ei miehen tarvitsisi itse huolehtia ruokia pöytään ja kylvettää ja sen sellaista. Lisäsi vielä siihen viestiin, että voisi napata jotain puuttuvia ruoka-aineita, jotta saisi myöhäisen illallisen pöytään.

Kiirehti kiharat pomppien, korot kopisten kauppaan, ajoi kotiin ja aloitti ruoanlaitoin heti, vielä jakku päällä ja ne kengät jalassa. Talossa oli hiljaista. Koko katras oli kylvyssä, mies sohvalla. Sitten se alkoi;

Perheen tytöt huusivat hakemaan pienimmän pois. Äiti kuuli huudon keittiöön, mies istui sohvalla. Tytöt huusivat uudestaan, äiti huomautti asiasta ja muutaman lisäpyynnön ja pitkän tovin kuluttua mies sitten nousi ja meni hakemaan. Pienin oli tässä välissä ehtinyt kuupata runsaasti vettä kylpyammeesta lattialle. Äitiä jo hiukan hermostutti.

Pienin kiemurteli itsensä pyyhkeestä ja juoksi alasti hihkuen keittiöön. Ennen kuin äiti ehti sanoa kissa, poika asettui seisomaan hajareisin, taaperon tavoin maha vähän pömpöttäen, iso hymy huulillaan ja pissasi komeassa kaaressa parketille. -EI! Äiti huusi ja nappasi talouspaperia. Sillä siunaamalla hetkellä poika oli jo kumartunut läpsyttämään lattialla olevaa pissalätäkköa käsillään. -EI! ja ennen kuin äiti ehti tehdä mitään, poika nousi ylös ja suihkautti vielä toiset pissat. Tässä vaiheessa äiti jo karjaisi, että josko joku toisi vaikka vaipan?!  Pienimmällä oli hauskaa, niin, hauskaa, että päätti lähteä karkuun, ampaista liikkeelle, vaan kas! lattia olikin märkä ja liukas ja kaatua mätkähti mahalleen omaan pissaansa. Faaaaaantastic. Uudestaan pesulle.

Samaan aikaan kylpyhuoneesta kuuluu, että ei oo shampoota. Ei sitten missään. Sitä oli noustu ammeesta oikein etsimään ja koko kylpyhuoneen lattia lainehti. Äiti käveli kylpyhuoneeseen, liukas kiemurteleva pieni poika kainalossaan, avasi allaskaapin oven ja otti esille avaamattoman shampoopullon, joka jökötti hyllyn edessä ja keskellä, mutta jota oli ollut selkeästi mahdoton löytää.

Talossa oli kauhea meteli. Hiukset olivat lässähtäneet ja niiden vaaleiden mokkanilkkurien päällä oli pissaroiskeita. Ruoka kupli kasarissa. Oli jo melkein valmista.

Kun perhe vihdoin istui syömään, äiti nousi ylös pöydästä; ei sanonut kenellekään mitään, nousi vain ylös, käveli eteiseen, laittoi takin päälle, kengät jalkaansa, painoi oven perässään kiinni, eikä ikinä palannut.

No hehheh. Ei se äiti oikeasti lähtenyt minnekään. Istui perheen kanssa syömään ja ajatteli, että ensi kerralla, jos lähtee jostain tilaisuudesta aiemmin, ei kerro kenellekään mitään. Varastaa ajan itselleen; ajelee jonnekin vaikka viinilasilliselle tai menee rauhassa ikkunaostoksille;) Hoitakoon muut kylvetykset, muonituksen ja alasti juoksentelevat satunnaiset pissailijat. Hiuksetkin oli laitettu.

Tataa ja hauskaa viikonloppua!






Wednesday, October 28, 2015

Go Vikings!

Perjantai. Kylmä, tuulinen ja sateinen aamu Cadillacissa. Perheen muut naiset olivat lähteneet aamuvarhaisella kynsiään laitattamaan, minä jäin suosiolla nukkumaan. Mutta, kun nousin, tuli paniikinomainen kiire; olisi nähtävä kaikki tärkeät paikat, erityisesti koulu, josta valmistuin. Olisimme siirtymässä iltapäiväksi Traverse Cityyn, hotellille, jossa myös hääjuhla pidettäisiin lauantaina. Eiku liikkeelle.

Kihelmöinti tuntui vatsassa asti, kun ajelin tuttuja katuja koululle. Muistot, ja erityisesti tunnetilat ottivat vallan. Tuttuus itketti. Toistuvasti. Täällä huristelin perheen isolla vanilla 16-vuotiaana, dropaten ensin siskoni junior high:lle, eli middle schooliin, sitten vaihdoimme kuskeja lennossa Dad:in kanssa, ajettuani itseni ensin high schoolille. Tuossa on tuo pizzapaikka, tuossa koulun Math wing. Voi elämä.

Johtuen tarkoista turvallisuusmääräyksistä, en saanut mennä käytävää ja cafeteriaa pidemmälle, mutta päätin ottaa pari valokuvaa tutusta käytävästä ja kaappirivistöistä, blue lockers, joiden ovissa roikkui lukkoja. Ihan saman näköistä kuin silloin ennen. Kohta kulman takaa ilmestyisi hiuslakkapilven ympäröimänä pari popular permanentattua big hair tyttöä lumipestyissä, vyötäröille kurotuissa porkkanafarkuissaan, isoissa valkoisissa lenkkareissaan ja poolopaidoissaan. 

Siinä unelmoidessani, käytävälle tupsahti joku nainen, pysähtyi sitten viereeni ja kysyi; - Were you a student here?- Yeah, but only for a year, it was in....ja ennen kuin ehdin vastata hän sanoi: - 1990-1991! Hän sanoi minulle -That was my senior year. I remember you! You are from Finland. Voi hyvät hyssykät!! Menin melkein sanattomaksi- Oh, OMG, we were classmates? As it turns out, meitä vaihto-oppilaita oli sinä vuonna muutamia ja heilläkin oli ollut vaihto-oppilas. Hän, oli palannut kotikonnuilleen ja opetti nyt koulussa. Olin käynyt heidän kotonaan,  ja yhtäkkiä muistinkin leffailtamme! Ympyrä sulkeutuu. No, siinä me sitten halasimme jotenkin ihmeissämme ja toivotimme hyvät jatkot. Minua hymyilytti. What are the odds, right? Mikä mainio ajoitus. Pikkukaupungin meininkiä.

Siirryin fiilistelemään jalkapallokentälle. Tässä minut esiteltiin koko koululle; kävelin jonkun teiniangstisen nuoren miehen käsikynkässä jalkapallokentän läpi Homecoming pelin puoliajalla. Tapahtuma on videolla; minulla on päällä kokomusta asu, joku ihmeellinen isokauluksellinen lyhyt jakku, minihame ja aurinkolasit ja jauhan purkkaa. Apua. Asenne kohdallaan...

Kylmä tuuli ujelsi, aurinko paistoi kirkkaana, näpit jäätyivät  -  silloin ja nyt. Tuossa katsomossa hurrasin monet kotipelit ja tällä kentällä juoksin kilpaa 100m ja 200m matkaa koulun yleisurheilujoukkueessa. Vatsasta kouraisi taas. Minne vuodet ovat menneet? Missäköhän kaikki ihmiset ovat? Ovatkohan high schoolin jalkapallotähdet palanneet kasvattamaan perheitään tänne turvalliseen pieneen kaupunkiin? Ja kuinkakohan moni ei ikinä lähtenytkään täältä minnekään...

Jalkapallokenttä sijaitsee aivan järven rannalla, aivan upealla paikalla. Tajusinkohan sitä edes ikinä? Siellä minä nyt, vuosien jälkeen, patsastelin ja muistelin menneitä päätä pyöritellen. Otin kuvia ja taas kuvia. Seisoin paikoillani, haistelin ilmaa, liikutuin taas. Sitten tulikin kiire tapaamaan muuta naisväkeä.


jatkuu - Tataa!

PS kuten kuvista näkyy, sää vaihteli koko ajan. Välillä satoi, sitten taas paistoi. Tuli rakeita ja sitten taas paistoi. Raikasta ja ihanaa. Kunnon kirpakka syksy. Ihanaa.

Tuesday, October 27, 2015

Michigan

Heippa taas! Lillun upean ja samalla äärimmäisen omituisen pitkän viikonlopun jälkimainingeissa. Vietin sen Michiganissa, vaihto-oppilasperheeni kanssa, solona,  juhlien nuorimman sisareni häitä. What a trip! Kun aikoinaan lähdin kotiin, 17-vuotiaana, sanoin palaavani, ja kas, 24 vuoden jälkeen tämä toteutui. Palasin samalle lentokentälle. Perheen isä oli minua vastassa. Aika surrealistista.

Nykyään, aina ennen matkalle lähtöä, minut valtaa pieni ahdistus. Pelko. Halailen lapsia, erityisesti pienintä ja toivon salaa, että olisin jo takaisin kotona. Nyt, tunteeseen lisättiin omituinen odottava jännitys. Taantuisinkohan teiniksi? Minkäköhänlaisia perheen jäsenet olisivat? Mitä jos ne olisivat ihan kummallisia...oliko aika kullannut muistot?

Lennot menivät sujuvasti. Otin torkut! Luin kirjaa! halleluja, ihan luksusta. Ja pelasin tietty vähän Best Fiends:iä;) Kun laskeuduin Traverse Cityyn, aloin hiukan hermostua ja kutkuttikin. Miltäköhän "Dad" näyttäisi? Mutta holy cow - ei tarvinnut paljon arvailla- bongasin hänet jo kaukaa! Seisoi MSU paidassaan, farkuissaan, hymyilevänä aulassa. Sitten me molemmat heiluteltiin käsiä suurieleisesti suut auki, huutelimme HI:t jo kaukaa, kuin todelliset dorkat, halasimme lämpimästi ja totesimme, että ollaan ihan samannäköisiä, mitä nyt vanhempia ja lihavempia;)  hahaha.

Matkalla Traverse Citystä Cadillaciin ehdimme kerrata kaikkien ydinperheen jäsenten kuulumiset. Hienon uuden Chevy Silveradon cupholderissa komeili Diet Coke. Juoma, jota hän joi jo 90-luvun alussa 5 tölkkiä päivässä. Are you kidding me? You still drink that stuff? Mikään ei ole muuttunut. Voi, miten hauska automatka. Molempia nauratti koko ajan; ja mikä ruska!!! Nappailin kuvia suu soikeana. Kalifornian kuivuus on niin mälsää, sekä jatkuva kesäkeli. Kaipasin juuri tätä! Upeita värejä, raikasta ilmaa, vehreyttä. I have come to the right place!

Cadillaciin päästyämme ajelimme vielä pakollisen kierroksen, high school, main street, vanha kotitalomme ja Dad:in asianajotoimisto. Sitten oli aika tavata perheen Mom.

Kuten oman äitinikin kanssa, me olimme aika läheisiä. Mind you, vaihto-oppilaana ollessani minä olin 16-17v, hän vasta 39! Pientä kiljumista ja hirmu halaamista. On muuten hauska, että vaikka ihminen kuinka vanhenee ja muuttuu, jotkut olennaiset lausahdukset, äännähdykset, tapa nauraa, maneerit ja muut, ovat pysyviä. Mom:lla on tapana taputtaa jalalla. Jep. Sama setti jatkui. Kaikki tuntui niin tutulta.

Suunnistimme dinnerille vanhaan tuttuun tavernaan. En voinut uskoa, että sama Maggie's oli edelleen samalla paikalla pääkadun kulmassa. Tilasin tottuneesti hampurilaisen, cross cut fries ranch:in kanssa. Olikohan menukaan muuttunut matkan varrella;) Dinnerille tulivat myös nuorin siskoni tulevan aviomiehensä kanssa. Voi elämä. Siinä tuleva morsian nyt seisoi, aikuisena. Viimeksi kun me näimme, hän oli suloinen pieni 10-vuotias tyttö. Samanikäinen kuin oma esikoiseni nyt. huhhuh.

Minulla oli perheessä kolme nuorempaa sisarusta; kaksi vuotta nuorempi sisko, neljä vuotta nuorempi veli ja kuusi vuotta nuorempi sisko. Myös vanhin siskoista saapui torstai-iltana Cadillaciin perheineen, joten sain tavata hänetkin heti ekana päivänä. Mitä ihanaa jälleennäkemisen iloa.

En olisi melkein raaskinut mennä nukkumaan, mutta luvassa olisi mielenkiintoinen ja kiireinen hääviikonloppu.

jatkuu - Tataa!







Wednesday, September 23, 2015

Active Wear

kuva lainattu
Voi LOL. Bongasin tämän tänään netistä. Katso. Totuus on kyllä tarua ihmeellisempää. Tätä ilmiötä jaksoin aikoinaan oikein postauksen verran ihmetellä, vaan en enää.

Too funny. Tai oikeastaan hiinä ja hiinä onko hauska ollenkaan, kun on niin todenmukainen;) ja et oo sit mitään jos päällä ei ole Lulua, Lornaa tai väh Lucya. Ja jos pitkistä kalsareista maksaa 100 dollaria, kyllähän niitä kuuluu pitää muuallakin kuin salilla. Tai ehkä pelkästään muualla;)

Ja kyllä -  nyt, neljän vuoden jälkeen, saatan sonnustautua caprileggareissa, topissa ja pitkässä ohuessa villatakissa manipediin. Ihan sen takia, että sopeudun joukkoon;) hehheh. Että sillä lailla.

Active wear, active wear.  Palaan pian.

Tataa!


Friday, September 11, 2015

Kymmenen vaivaista vuotta


En ole ikinä aiemmin tajunnut - nyt kukaan ei tarvitse minua- ruikuttajia. Hei, Get a Life!  Ja sitten -  ihan puun takaa - tajusin sen yhtäkkiä, yhtenä kauniina, lämpimänä iltana, kun istuin yksin sohvalla, lasten huidellessa pihalla naapurin lasten kanssa. Kukaan ei kaipaa minua juuri nyt. Ah ihanaa, eikö? Eikun just toisinpäin. Ei ihanaa. Pänik! Minulla oli kerta kaikkiaan tylsää; täällä minä istun, rauhassa, ruoan valmistuessa uunissa, eikä kukaan tarvitse minua nyt seuraavaan tuntiin yhtäänmihinkään (paitsi jos pienin vääntää kakan housuun).
A-P-U-A!

Sen sijaan, että olisin tehnyt jotain järkevää(whatever that means), itselle tärkeää, kivaa ja rentouttavaa, kävelin edestakaisin, vakoilin lapsia salaa seisoen valoverhon takana ja tunsin oloni orvoksi. Siellä ne nyt ovat, ulkona, kavereiden kanssa, pieninkin menossa mukana. Ja minä täällä kotona, yksin, täysin kyllästyneenä palloilemassa.

Joku sanoisi, että nauti! vihdoin omaa aikaa. Rauha maassa. Mutku en oikein osaa. Minun mielestä on aivan kamalan tylsää patsastella kotona yksin. Yksin.

Niinpä;  tulette sitten kotiin tasan seitsemältä, että saan katsottua kotiläksyt läpi. Autatte äitiä viikkaamaan lakanat. Teidän pitää siistiä huone ja huomenna on softball harkat illalla, se oppilaskunnan vaalipuhe on saatava valmiiksi tänään. Jotkut asiat voisivat odottaakin, eikä huoneen tarvitse aina olla tiptop, mutten voi sanoa: äidillä on tylsää. Tulkaa sisään viettämään aikaa minun kanssa! Istuskellaan ison keittiönpöydän ääressä. Jokainen voi touhuta omaansa, mutta ollaan kaikki edes samassa tilassa. Kyllä ne pyöräilyt ja palloleikit odottavat..

En kestä. Mieheni on ihan oikeassa. (Taas.) Jos hän on illalla lähdössä salille ja sanon, - Älä tänään mene, on jo myöhäkin. Hän vastaa usein- Miksen? Pitääkö mun tehdä jotain? Vai - Etkö halua minun menevän vain siitä yksinkertaisesta syystä, että haluat minun olevan kotona sinun kanssa? Ärsyttävää.

Ja siis JOO! haluan nyt huutaa. JOO! Just noin se on! Ei ole mitään syytä, mikset saisi mennä, mutta minä en halua olla yksin. Sinun ei tarvitse edes puhua, olet vain siinä. Minun kanssa. Samalla sohvalla. Vieressä.

Niin, että tässä sitä ollaan. Minulla on selvästi liikaa aikaa tällä hetkellä. Ehken tuntisi näin, jos olisi kova kiireen tohina töissä.

Mutta joku olisi silti voinut kertoa minulle, että minulla on vain kymmenen vuotta lasten kanssa. Joku pieni heads up, maybe? Kymmenen vaivaista vuotta! Nehän menivät silmänräpäyksessä! Mä en ehkä kestä.

Nyt, kaverit ovat lapsille tärkeitä, eikä tilanne enää tästä muutu, päinvastoin. Ja kuten sanottu, enhän minä voi kieltääkään. Vaikka tavallaan tekisi mielikin;
-Saadaanko me mennä ulos?
-Ette. Nökötätte koko illan siinä, äidin vieressä ;)

Hauskaa viikonloppua!
Tataa!

PS onkohan minusta tulossa kauhea riippa? Aito oikea overbearing mother;) ja kun mainitsin asiasta omalle äidilleni hän tokaisi siihen, että niin, ja aikuisia lapsiakin on kova ikävä. Hilfe- mihin tässä on ryhdytty? Pienin, poikalapsi-parka, mikä kohtalo häntä odottaakaan;)

"If you love them set them free"

Thursday, August 27, 2015

Fabio, Forresterin Eerikki ja Hulk

kuva lainattu
Voi pyhä positiivisuus! Tosin jotkut päivät ovat ihan tylsiä, positiivisuuspäätöksistä huolimatta. Mitään kivaa ei tapahdu, boooring. Ja jotkut taas, voi äiti. Yksi maili, puhelinsoitto -  pelastaa kaiken. Maha kääntyy ympäri, olo on ihan kutkuttavan giddy. (giddy, ˈgidēadjective,  having a sensation of whirling and a tendency to fall or stagger; dizzy.) Tuntuu siltä että kaikki on mahdollista ja vaan jotenkin aivan lapsellisen siistii.

No, Ameriikan ihmemaassa kun ollaan, voi sattua ja tapahtua; työprojektissani kävimme joku aika sitten vakavasti keskustelua siitä, että palkkaisimme Fabion. Joo Fabion, just tämän Fabion yhden kampanjan etuhahmoksi. En pystynyt olemaan ollenkaan pokkana sen palaverin aikana. Vitsini muuttuivat huonommiksi koko ajan. Näin itseni Fabion kanssa kampanjoimassa, facebookin profiilikuvassa olisin Fabion kainalossa, tukka(mme) hulmuaisi tuulikoneen voimalla, käteni lepäisi Fabion kiiltelevän paljaan ylävartalon päällä, jalkani kietoutuisi hänen ympärilleen....too much? ;) Tihihihihihi. Vieläkin hymyilyttää. Fabio, ei ole toista. Ihan sama kuinka vanha ja kulahtanut Fabio nykyään on. Fabio on Fabio;) Mutta, se kampanja ei toteutunut IKÄVÄ KYLLÄ.  Mutta, huom, nyt Fabio on mun tutkassa, joten eihän sitä ikinä tiedä, ehkä seuraavassa projektissa.... Fabio. Ei voisi elämä paljon enempää kasariksi mennä.

Anyhoooo, Mainitsin aikoinaan, Stanfordin kurssin aikaan, että viereeni istui ilmetty Forresterin Eric. No, yhtäkkiä ja ihan puun takaa sain Ericiltä sähköpostia. Halusi kertoa minulle eräästä mielenkiintoisesta startupista. Sovimme puhelun. Emme videopuhelua. Onneksi. Olisin taas ollut kuin naantalin aurinko. Luulee varmaan vieläkin, että flirttailin hänelle aikoinaan. Ja ehkä flirttailinkin, ken tietää. Oli syy mikä tahansa, muisti minut hyvin ja jopa mitä juttuja olin siellä luentosalissa puhunut. Olin kuulemma ollut dynaaminen ja fiksu. Kiva kuulla. No, ei Brookellakaan aina huonosti pyyhkinyt;) hihihihi. Ja ihan mielenkiintoisen casen esitti. Ehkä olemme tulevaisuudessa tekemisissä. Anna mun kaikki kestää. 

Ja kuten sanonta kuuluu, ei kahta ilman kolmatta; katselen tällä hetkellä ympärilleni, mietin mikä musta tulee isona  -  ja eteeni tupsahti ihan mielenkiintoinen paikka. Ominta osaamistani, kiva aihealue. Olin jotenkin sivuuttanut sen, että siellä oli jonkun endorsement- suositus. Mutta, kun luin speksejä ääneen, mieheni ulvahti; -That's the Incredible Hulk!   - Siis kuka? Ai se vihaisena vihreäksi paisuva tyyppi? Ja joo, sepä juuri.  Kikattelin siinä sitten, että tjaa, hänen kanssaan tekisin siis aika paljonkin juttuja. Aika hauskaa. 

No, keskusteluitahan voi käydä kyllästymiseen asti, kokemuksen syvällä rintaäänellä, mutta mikään ei ole varmaa, ennen kuin nimet on paperissa, joten voi olla, että päädyn tekemään töitä taas ihan tavallisten insinöörien kanssa ilman Fabiota tai Hulkia. Näinkin on tapahtunut. Mutta, on kiva leikkiä ajatuksella ja näinpä hymy väreilee suupielessä koko ajan. On maailma hullu paikka.

Hauskaa Viikkoa - Tataa!









Monday, August 24, 2015

Jos on päättänyt

Viimeiset kymmenen viikkoa menivät aika vilinässä ja nyt, jotenkin yhtäkkiä, onkin hiljaista. Tai, no, onhan tuossa tuo pikkuinen, joka pitää huolen siitä, ettei täällä ihan tylsää ole...

Kun tajusin, että viimeisiä kesäpäiviä vetelee- tyypillisenä äiti-ihmisenä- sain heti kauheita omantunnon tuskia. Tehtiinkö me tarpeeksi? Olinko liikaa koneella? Pidinkö lupaukseni? Ja suomalaisittain; olikohan kaikilla muilla "parempi kesä" ja kivempaa?

Ainakin harmittaa se, ettei me käyty pyöräilemässä- kun se mun tyhmä pyörä- uusi pyöräistuin combo ei pelitäkään... ja etten kertaakaan juossut rattaiden kanssa salille, tyttöjen pyöräillessä somasti vieressä ( siis oikeesti WTHWIT) missäköhän tilapäisessä mielenhäiriössä menin tuostakin puhumaan - eihän täällä juokse erkkikään, hirveässä pätsissä. not to mention, etten minä juokse viileälläkään... 

Nyt on edessä uusi syksy, uusi kouluvuosi, uudet tuulet. Minua jotenkin ahdistaa ajoittain, olen kummallisessa välitilassa, vähän hakusessa. Niinpä olen ajatellut päättää olevani onnellinen ja positiivinen. Toimisikohan se? Siis jos vaan päättää olla onnellinen. Muusta viis.

Kesäkin; vaikka närvari oli välillä koetuksella, olen hirmu tyytyväinen siitä, että tunnen lapseni hyvin, tiedän jokaisen ilmeen ja mistä se johtuu, sain viettää heidän kanssaan kivoja hetkiä, seurata sisarusten yhteisiä leikkejä, riitoja, sopimisia, hysteerisiä naurukohtauksia, riehumisia ja väsymistä, pienen pojan kehitystä ja suurta onnea, kun siskot höösäsivät ympärillä - sekä sitä kyllästynyttä - mulla ei oo mitään tekemistä- oleilua. Unohtamatta lukemattomia: Pitääkö teidän huutaa koko ajan - onko täysin mahdotonta puhua normaalilla äänellä. -Noni, nyt mä otan ne ipadit pois ja takaisin ei tule! Varmasti vain meidän perheessä;)

Joo, jotkut asiat muuttuvat, halusi sitä tai ei. Mukaillen alkuperäistä, pidempää rukousta, Arvo Ylppö sanoi näin: "Minun elämäni yhtenä johtotähtenä on ollut: kun unohtaa sen, mitä ei voi muuttaa, on onnellinen."

Tuppaan ajatella, että niin moni juttu on asenteesta kiinni. Miksei oma hyvinvointikin? Siis jos perusasiat ovat ihan ok, miksei? Kun tarkkaan katsoo, kaikista asioista löytyy myös se positiivi ja pilvellä on hopeareunus. Miksi on sitten joskus niin vaikea päästä irti tai hyväksyä tilanne muitta mutkitta, jos siihen ei itse pysty vaikuttamaan  - oli sitten kyseessä huono, energiaa syövä ihmissuhde tai muu suhde. (olen muuten kesällä vihdoin poistanut facebookista muutamia ihmisiä, ihanan vapauttavaa) Niinpä. 

Lopputulos ei yleensä huolehtimalla muutu. Oli kyseessä mikä tahansa asia. Muistaisinpa tuon! varsinkin yöllä, kun aivot jylläävät ylikierroksilla saman asian ympärillä...
Meillä on takana upeaakin upeampi lauantai. Olin koko sunnuntainkin jotenkin kepeällä tuulella sen takia. Kaikki täydellisen lauantain elementit toteutuivat; energinen zumba, upea aurinkoinen keli, viinitila vierailu, herkullista ruokaa, onnellisia lapsia, leikkiä, lyhyt varastettu hetki kahdestaan miehen kanssa, syvällisiä keskusteluita, hyvää musiikkia, hassuttelua, yöuintia, tähtitaivas. Ah. En muistanutkaan miten hyvin Karjalaisen Jii sopii pimenevään kesäiltaan, tai miten mieheni lauleskelee huolettomasti Frankia;) Pienistä ihanista asioista se onni syntyy.  Eikä oltu edes porukalla, vaan ihan vaan perheen kesken. Pitääpä tästä positiivisuudesta kiinni tämän viikon koetuksissa. 


Yksi parhaista vanhimmista ystävättäristäni kirjoitti aina kaverikirjan mietelauseekseen : Jos haluat olla onnellinen, ole. Niinpä. Elämä on asennekysymys. You Choose Your Attitude. Minä päätän olla onnellinen. Eli olen. Näillä mennään.

Tataa!

PS tästä tuli nyt tällainen jaarittelu. Bear with me  - Karhu kanssani.

BTW, meidän pihalla on aina suhannut ihan tosi paljon kolibreja. Ne ovat kuin pieniä ohjuksia, enkä ikinä onnistu saamaan niistä hyvää kuvaa.  Lauantaina, tietenkin, istuessamme roseviiniä siemaillen, yksi surrasi siinä ihan pään yläpuolella koko ajan! Sain kuin sainkin napattua kännykällä yllä olevan kuvan. Jee! Pieniä onnistumisen hetkiä.



Wednesday, August 19, 2015

Hello again Los Angeles

Tänäkin kesänä selvittiin Losiin lomailemaan. Tai, no, mieheni oli töissä muutaman päivän, minä lasten kanssa. En melkein kehtaa kirjoittaa mitä tehtiin, sillä me ollaan näköjään NIIN kaavoihin kangistuneita, ettei keksitä mitään uutta; sama hotelli, samalla beachilla, sama polkupyörävuokraamo, samat kalaruoat, sama tuju Bloody Mary ja Margarita happyhourilla... mutkun mutku, siitä me vaan tykätään, joten yhtä hyvin voisi lukea tämän tai tämän postauksen...öh.

Eli aurinko paistoi, aallot olivat mahtavat, tytöt koko ajan boogie boardiensa kanssa vedessä, surffareita, lifeguard torneja, hasselhoffeja punaisine kelluvine apuvälineineen jne jne -  mutta yhtään reissua ei tämä perhe tee, ettei jotain jännittävää tapahdu, joten mennäänpä asiaan.

Automme ei ole ikinä ollut näin täynnä kamaa. (Parannamme näemmä omaa tavaraennätystä joka reissulla;))Tällä kertaa päätimme ottaa myös omat pyörät mukaan. Pyöräteline ei kanna kuin kaksi, joten kolmannesta otettiin etupyörä irti ja ladattiin kaikkien kamppeiden päälle takakonttiin. Pienimmälle päätettiin vuokrata traileri paikan päältä. Näillä mennään. Paree olla tulematta joku pakollinen tarve päästä käsiksi johonkin tavaraan takaluukussa matkan aikana...

Kun olimme ajaneet sellaiset 20 mailia, autot rupesivat hidastamaan kohdallamme moottoritiellä ja osoittelivat auton taakse. Kojelaudassa kaikki näytti normaalilta - me oltiin ihmeissämme. Kerran avasin ikkunan ja viereinen kuski karjaisi- Autonne savuaaa! Jaa, sepä mukavaa, ja eiku seuraavasta
exitistä ulos...

Olin käyttänyt autoni pari pvää aiemmin öljynvaihdossa ja se oli haissut ajon jälkeen pahalle. Savusikin edellisenä päivänä vähän, mutta mieheni vain tokaisi, että ovat sössineet jotenkin, jättäneet korkin auki tms. Tarkisti ja sanoi kaiken olevan ok - öljyn pitää vaan palaa pois ja soon sit siinä. No, kun pysähdyimme, koko auton alusta oli öljyn peitossa, samoin osa moottorista. Voi vitalis. Yelpistä ensimmäinen autopaja ja sinne!

Ehdin siinä jo miettiä kaikenlaisia vaihtiksia. Ehtisikö mies lentäen Losiin vielä tänään?
Mitä hemmettiä me muut nyt tehtäisiin ja mitä jos mun auto on ihan sökö. Lapsille näytettiin iloista naamaa, vaikka teki mieli huutaa ja pidättää hengitystä. 

Onneksi ei ollut valuttanut kaikkea öljyä pois. Mitään aktiivista vuotoa ei löytynyt ja kun moottori ja alusta saatiin pesetettyä ja kuivattua, tilanne näyttikin yhtäkkiä ihan hyvältä. Korjauksien jälkeen, ajoimme 10mailia ja pysähdyimme tarkistamaan tilanteen- taisi muutamat rukoukset tulla sanottua- ja tadaa! kaikki ok.

Oli pakko tarkistaa, että uskalsimme lähteä ylittämään Pacheco Passin. Vaihtoehtoisesti oltaisiin oltu ihanasti tien pientareella, kuumuudessa, keskellä vuoria kolmen lapsen kanssa. Mutta, perinteitä kunnioittaen, tällä tempauksella varmistimme sen, että olimme Losissa taas parhaaseen ruuhka-aikaan....

Seuraavat päivät vietimme perinteisesti, perinteisessä hotellissa. Tällä kertaa ikkunamme oli suoraan rannalle, enkä enää suostu muuhun huoneeseen menemäänkään. Syötiin merisiilit ja clam chowderit, ihanat poket ja calamaret. Ja sotkettiin pyörillä menemään.

Tiistaina huusimme Golden State Warriorsit NBA Finaalin voittoon ja viikonlopuksi siirryimme mieheni kavereille. Ei sielläkään ihan tylsää ollut; rouva, joka ei ole mikään kodinhengetär, onnistui hälyttämään paikalle palomiehet aamupalaa tehdessään. Talon isäntä lähti ostamaan fire pit:iä mieheni kanssa, jolloin jonkun tekstaavan naisen Mini valui isännän auton etulokarin alle parkkipaikalla ;)?! Eikä kyseessä ole mikään monster truck, mutta hyvänkokoisille renkailla varustettu Tahoe.

Kun me sitten illalla istuttiin tulen äärellä ja kipinää lensi kuivalle ruoholle, mies tokaisi, ei talo kipinästä syty palamaan -  ei voinut muuta kuin nauraa. Positiivisena asiana; siinä tulen räiskeessä oli niin kiva, että rupesimme suunnittelemaan c(l)amping reissua! Josko telttaan(mökkiin) yhdeksi yöksi?

Saas nähdä!

Tataa!

PS Los Angeles ei kyllä ole Los Angeles ilman tiettyjä asioita. Törmäsin taas samaan- niin kuin aina; mikään ei ole yksioikoista. Joku juo kahvinsa tummalla roastilla, joku vaalealla. Jääkaapista löytyy soija-, manteli- ja lehmänmaitoa. Coffee matea on myös monen makuista. Yksi juo cokista vain Zerona, toinen dietina tai tavallisena, mutta ilman kofeiinia. Joku juo kahvia, mutta vain Starbucksin valmiita jääkahveja, joita myydään tetroissa. Minä meinasin välillä, että juon pelkkää viiniä tässä seurassa ja koko ajan, että kestän nämä erikoisuudet;)

Ja ihanille lukijoille- nyt on taas monta luonnosta valmiina. Viimeiset kymmenen viikkoa kolmen lapsen kanssa ei oikein antanut omaa aikaa kirjoitella. I'll be back soon!









Monday, July 20, 2015

Staycation ja staycation

Miten minusta tuntuu, että teen koko ajan ruokaa. Pöytä katetaan ja korjataan muutaman tunnin välein, tiskikone huutaa taukoamatta. Jollain on koko ajan nälkä, yhdellä kakat housussa. Kunnianhimoisten suunnitelmieni mukaisesti lähtisimme joka aamupäivä joko pyöräillen tai kävellen kuntosalille, puistoon tai tekemään jotain muuta aktiivista. Kappas, tämä suunnitelma ei sit oo ihan toteutunutkaan.

Sain ostettua pyöräilyä varten pienimmälle ihanan nokka menosuuntaan matkaavan istuimen. Asensin sen ihan puuhapetenä, intoa puhkuen itse paikoilleen ja sitten; ei helevete. Se ei sovellukaan minun pyörääni. Tangon ja istuimen väli on liian pieni, tai minä liian iso. En saa lasta siihen, kun en pysty samaan aikaan tasapainottamaan pyörää seisoen hajareisin siinä satulan ja istuimen välissä. Poika näet jo hihkui innosta! Voihan nenä. Tästä tulikin kallis keikka. Tarvitsen uuden pyörän. Oh well.

Monet tuttavaperheet ovat myös maisemissa, mutten minä ainakaan joka päivä jaksa lasten kavereita kaitsea. Sue me. Minun mielestäni päivän ohjelmaksi käy hyvin esimerkiksi autopesu, ruokakaupassa asiointi ja uiminen. Ei - Ai miten niin ei?! Jäätelö on kuitenkin yhdessä, mansikka toisessa kädessä lähes koko ajan....

Olenhan minä lapsia paljon leikittänyt, altaassa kiljuu monta kertaa viikossa lasten kavereita ja on me koluttu minigolf-radat ja käytiin me vuosien suunnittelun jälkeen Mystery Spotissakin! ja vielä kaveriperheen kanssa- mitä luksusta! Silti. Hauska paikka, mutta sinne olisi pitänyt varustautua treenikamoissa tuon pienimmän kanssa, tuli aivan hurja hiki, pitäessä häntä jotenkin aisoissa. Paikan omituisen painovoiman takia, poika olisi mennyt pää edellä milloin minnekin, ellen olisi pidellyt koko ajan sylissä tai kaksin käsin kiinni. Rattaita sinne ei saa viedä, joten selkärinkka tai rintareppu olisi ollut ehdoton. (molemmat olivat järkevästi kyllä mukana- autossa...)

Kotona "lomaillessa" kodin työt tulevat väkisinkin tehtyä, pyykkikasa ärsyttää, työhuone pitäisi järjestää, oma vaatekaappi kaipaa päivitystä ja raivausta, lasten kaapeissa pitäisi taas tehdä inventaario, jotta kouluvuoden alussa sieltä löytyisi sopivia farkkuja, paitoja, tunikoita, leggareita jne jne. Kotona ollessa jaksan myös perheen ainoana jäsenenä hermostua sotkuista, petaamattomista sängyistä, kesken jääneistä leikeistä, (lue: pikkuauton tai legon päälle astuminen tuntuu aina yhtä hyvältä). Olen kyllä miettinyt taas lakkoa; jos ei kerran muita häiritse, ei minuakaan! Öööö, ei onnistu. Ei muuta ku hommiin!

Lisäksi jämähdän turhan usein tietokoneelle, ensin töitä tehden, sitten jotain ihan muuta. En varmasti ole ole läsnä, kuten minun hyvänä äitinä kuuluisi olla. Nytkin istun tässä naputtelemassa, lapset altaassa, kolme kaveria kylässä, pienin päiväunilla. Kyllä noista 8-10 vuotiaista tytöistä ääntä lähtee. IIK ja kika kaka kikakaka tihihihi.

Sitten, välillä katson ympärilleni ja totean, että meillä on kyllä lomalaisiksi hyvät puitteet ja voisin hyvin vaan olla möllöttääkin. Rentoutua ennen seuraavaa rupeamaa, syksyä. Säätkin suosivat; altaan vesi 28 asteista, ilma koko ajan yli 30 - aurinko jaksaa paistaa, varjoon vetäydytään, että pystyy hengittämään kuumuudessa. Niin, että vaikka nyt vähän valitankin, kun ei ehkä ole omia virikkeitä nyt juurikaan, ni ehkä silti selviän. just ja just.

Totuuden nimissä minulla on taas koti-ikävä. Siksi vähän harmittaa. Istuisin mieluiten jossain saaressa, kannon nokassa tai kalliolla, lonkeroa juoden vaikka vesi-tai raesateessa. Nauttikaa te siellä uusista perunoista ja kaloista, ihanan vihreässä Suomessa. Me kärvistellään täällä super kuivassa ja kuumassa Kaliforniassa;) Tytöt laitan lähiclubille uinnin tekniikkatunneille täksi viikoksi, jos vaikka tulisi itsekin urheiltua? ja onneksi sain varattua meille pienen beach getawayn reilun viikon päähän. Aika raskasta hommaa olla kymmenen viikkoa entertainment troops- yrittää keksiä jotain kivaa aktiivista touhua lasten kanssa, mutta eiköhän tää tästä! Muistelen tätäkin kesää varmasti kaiholla, kun lapset ovat isompia.

Tataa!

PS et niinku staycation. Ei tällä kyllä, kuuden viikon kokemuksella, ole mitään tekemistä vacationin kanssa.  Tämä oli hyvä  ja tuossa yläkuvassa mun posse;) Voisi sitä huonommassakin seurassa kesäänsä viettää. Jatketaan! Palaan pian!




Monday, July 6, 2015

Straight and Supportive

Tiedätkö sen perheen, joka harrastaa, tekee yhdessä kaikkea kivaa, ovat viikonloppuisin heti aamusta liikkeellä? No, me oltiin just se perhe yhtenä viikonloppuna. Se kävi vähän vahingossa, sillä ehdin jo huokaista, ettei tänä viikonloppuna ole mitään suunnitelmia tai vieraita tulossa.

Lauantai aloitettiin perinteisesti zumbaamalla, mieheni tyhjentäessä viimeisiä rippeitä anopin autotallista. Talo on laitettu vuokralle ja jonkin verran on kuhinaa ollutkin. Saisi nyt mennä nopeasti, samoin kuin Suomen kotimme! Me olemme remontoineet taloa neljä kuukautta. Aluksi piti vaan laittaa "pinotexia pintaan", mutta mopo lähti käsistä, yllätys yllätys,  ja nyt on kyllä kuin uusi, eli hieno tuli.

Sitten, mieheni ehdotti, että suuntaisimme San Josen kirpparille. ? Apua. Kotimme tursuaa extra tavaraa jo nyt. Mitään ei sitten ainakaan osteta.

San Jose Flea Market on iso. Se jakautuu eri osioihin; farmers market, uudet tavarat ja perinteisempi kirppari. Me saavuimme paikalle aika myöhään ja keskityimme ruokaan, sekä farmers markettiin. Jättimäisiä avocadoja, persikoita, mangoja, ihania mausteita, erilaisia pähkinöitä, tuoremehuja, hedelmäsalaatteja. Paljon maistiaisia, paperilautasille lätkistyjä, paloiteltuja hedelmiä - gääg, sitä -varma vatsatauti-osastoa ;) Uusien tavaroiden pienen kaupan kokoiset kojut myivät samaa krääsää, polyesterihousuja ja hameita, reppuja, lippiksiä jne. Me söimme meksikolaista ruokaa, joimme ihania tuoremehuja ja napsimme maustettuja pistachioita. Ainoa tavara, minkä ostimme, oli tyttäreni pakkosaada- kendama. Fiuh. Poistuessamme alueelta, lentokone piirteli taivaalle tämän. Peace.


Illaksi suuntasimme- taas- Campbellin old towniin. Olemme "siirtyneet" sinne sen mutkattoman viehättävyyden takia. Santana Row on ihana, Los Gatos downtown myös, mutta Campbellissa on oma viehätyksensä. Erityinen suosikkimme on Sushi Confidential. Saavuimme paikalle happy hourin juuri loppuessa ;) Jälkkäri nautitaan poikkeuksetta Willow Glen Creameryssa, joka oli yhtäkkiä vaihtanut numensä Campbell Creameryksi.

Noniin, ja sitten asiaan. Supreme Court julisti perjantaina, että homoavioliitot sallitaan Usan kaikissa osavaltioissa. San Franciscon Pride kulkue olisi tulevana sunnuntaina, me asumme melkein hoodeilla, hmmm, Tämä olisi nähtävä!

Aamulla reippaana ylös, sirkuksen jäsenet koolle, vaippaa, välipalaa, vesipulloja mukaan ja autoon mars! Vaikka Waze väitti, että ajelisimme keskustaan muitta mutkitta, olimme vähänniinku luvanneet lapsille junamatkan ja parkkipaikan löytäminen on aina oma jumppansa  - siis San Brunon asemalle ja siitä Giants fanien kanssa junaan. Kotipeli.

Mitä menoa ja meininkiä, sateenkaarilippujen liehua. Sekaan siis. Ostimme heti oman lippumme ja lapset saivat sateenkaaren väreissä isot ilmapallokimppunsa. Kulkue oli alkanut jo klo 10:30, ja vaikka emme olleet paikalle ennen puolta päivää, loppua ei näkynyt. Mukana oli mm Facebookin LGBT porukka, Asia SF, Netflix etc etc. (jos Asia SF show ja dinnet on vielä kokematta, suosittelen lämpimästi, anteeksi toisto!)

Suurin anti oli ihmiset. People watchingia parhaimmillaan. Stereotypioita, hauskoja asuja, aivan kamalan pelottavia ilmestyksiä, törkeitä näkyjä ja vaan meitä taviksia. Siellä marijuanan ja pissan hajuissa kulkivat juhlijat, homelessit, huumeidenkäyttäjät ja muut kaikki sulassa sovussa. Sanoin enemmän kuin kerran lapsille; Älä katso, kävele ohi, katse eteenpäin, vauhtia! Wappu on steroids.

Pieni plänttä oli aidoin rajattu perheille- Celebrate all families - suuntasimme sinne. Lapset saivat hetken leikkiä kiipeilytelineissä, vessat olivat huippusiistit, oli jopa vaipanvaihtopiste tarvikkeineen. Me olimme se toinen heteroperhe paikalla. Mutta, parin tunnin hälinän jälkeen oltiin ihan loppu. Tuli käveltyä hirmuiset matkat ja melu oli kova.

Kirsikkana kakussa, huomasimme noin neljän kortteli päässä, että junamme lähtisi 7 minuutin kuluttua ja pistimme juoksuksi. Kirjaimellisesti. Mieheni juoksi tyttöjen kanssa edeltä; tyrmäsivät joka toisen kävelijän ilmapalloillaan ja tanner vaan tömisi, kun huusin, - Excuse meee - On your left! ja puskin juoksurattailla ohi;) Ehdittiin. Oli suht raikas olo istua täyteen ahdettuun junaan, hikinoron valuessa pitkin selkää. huhhuh.

Kivaa oli. Maailma on muuttunut.
Tataa!

PS tämä oli ensimmäinen pridemme, mutta koimme, että juuri tänä vuonna sinne on mentävä. Olisi myös kiva lasten nähdä ja kokea. Minä julkkisbongailin; Andy Cohen seisoi kaiteella katsoen kulkuetta, huikkasin - Hey Andy! (ja pitchasin nopeasti Real Houseviwes of Silicon Valleyn, ojentaen käyntikorttini, hehheh. )



Thursday, June 25, 2015

Kaikki kerralla vaan!

Meillä takana fantastinen viikko Losissa, mutta sitä ennen tapahtui sellaisten asioiden rypäs, että oksat pois. Siellä ehkä sataa, mutta ei helteessäkään aina mene putkeen.

Eihän tätä tapahtumasarjaa uskoisi itsekään, joten härifrån tvättas: Se alkoi pitkänä viikonloppuna, kun päätin, että meidän staycationilla ei sitten pesukone jyllää: Luetaan kirjoja, uidaan, nautitaan. Sunnuntaina lupasin, etten pukeudu kunnolla, en ainakaan meikkaa. Just ja just sain tytöt ja itseni kammettua pedikyyriin iso frappucino kourassa.  Sekin pakon edessä. Sää oli taas mitä ihanan, aurinkoinen ja lämmin. Rentouduimme altaalla. Kun vatsaa alkoi kurnia, kätevänä emäntänä tein kasan voileipiä, pilkoin ihania hedelmiä, tein kannullisen juomaa.

Illan hämärtäessä, koitti vatsakipu, kipristys ja ällötys. Ei oikein take away ruoka maistunut.. Menemättä kaikkiin karmaiseviin yksityiskohtiin, olin täysin poissa pelistä seuraavat reilut 12 tuntia. Oireet alkoivat myös miehelläni ja molemmilla tytöillä. Onni onnettomuudessa, sain itse pahimman taudin ja pienin pysyi terveenä. Että sillä lailla; onnistuin myrkyttämään koko perheen. Ei ehkä oliskaan pitänyt laittaa leipiin sitä majoneesia, joka odotti jo valmiina siinä keittiön tasolla...Tautiin kuului kaiken muun kauheuden lisäksi lihaskrampit, kuume ja pääkipu. Mahtavaa.

Kun ekoista oireista selvittiin, alkoi seuraava vaihe; karmea flunssa ja pieni kuume. Huom- vain minulla. Siinä sitten puolikuntoisena, nappulaa ja kahvia naamaan yritin selviytyä lasten synttäreistä ja muusta kivasta, joita olin sille viikolle allakoinut. Äiti oli vähän väsynyt. Kalpeana ja toosi nättinä, hiki puski pintaan.

Saapui vihdoin perjantai, hain jotain yhdestä alakaapista, ja WTF?! mitä noi on? Kas, hiirenpapanoita. Nyt en kestä. En enää yhtään mitään. Kun siinä sitten Lumikin värityksin lasketteluhanskat kädessä siivosin inhosta kiljuen kaapinpohjaa; nenä punaisena, silmänaluset mustina, naama kalpeana - mietin vaan, että tää ei voi olla totta. Mitä vielä? Onneksi saimme heti lauantaina paikalle yhden jokapaikan jantusen, joka tukki kolot. Tai niin me luultiin...

En sitten sattuneesta syystä ollutkaan ohjaamassa zumbaa lauantaina, vaan kestitsin kymmentä tyttöä toisten synttärien merkeissä. Samalla kaavalla; kahvia ja ibuprofeiinia. Kun nousin tuolista, jalkaa vihlaisi oikein kunnolla, auts! Isovarpaan päällä näkyi kaksi pientä punaista pistettä. Google kertoi olevan fang marks, eli ehkä mustaleski? Illan kuluessa koko jalan yläosa kipeytyi ja turposi. You gotta be kidding me?!! Olin siinä vaiheessa jo ihan loppu. Mieheni lohdutti sanomalla, että jos se olisi ollut mustaleksi, kipu olisi ollut paljon pahempi. Joo, sovitaan, ettei ollut. Oli ehkä ruskea leski;) Tee mulle joku tuju drinkki.

Mieheni vietti lauantai-iltaa, joka sattui olemaan meidän 12-vuotishääpäivämme, todella viehättävässä seurassa; olin kalman kalpea, lukuunottamatta kaikesta niistämisestä ärtynyttä punaista ihoa nenän alla. Makasin sohvalla, toinen koipi tyynyn päällä, saadakseni turvotuksen alas siitä mysteeripuremasta. Taustalla napsahteli hiirenloukko keittiönkaapissa. Että sillä lailla. Suomalaisena kommentoin, että tästä tilasta ei puutu kuin huuliherpes ja menkat. No comment. Nauruhalvauksen partaalla totesin, että onpa harmi, ettei saatu täksi illaksi babysitteriä! Minut olisikin ollut kiva viedä tällaisena kummituksena ihmisten ilmoille.


Tataa!





Friday, June 5, 2015

Austin, TEXAS

Maaliskuussa oli suunta Austin, Texasiin, SXSW:n nimissä. Kuten kaupungin sloganissa, päätin heittää korteni kekoon Austinin omituisuuden puolesta; Keep Austin Weird. Ensimmäinen kertani Texasissa.

SXSW on niittänyt mainetta ja kasvanut isoksi The tapahtumaksi music, film ja entertainment-aloilla. Mukana on myös Interactive osio, sekä tänä vuonna ekaa kertaa Med Tech Expo. Siellä sitten taas ständiapinana, joten en päässyt katselemaan ympärilleni oikeastaan yhtään. Jäi Leffaensi-illat ja stand up komediatkin näkemättä. Kanye Westin keikkaa kuulin pätkän, taxissa ;) (ja toisaalta Kanye on kyllä sen verran kukkuu-tyyppi, ettei harmita yhtään) Puhujat ovat tässä tapahtumassa maailmanluokkaa, joten sinänsä harmi, ettei päässyt viisastumaan. Tällaisiin tapahtumiin pitäisi lennähtää paikalle visitorina. Kiertää motivoitumassa, innostumassa uusista ajatuksista, tuulista, trendeistä, verkottautumassa. Höyrähtää täysin jostain uudesta ajatuksesta ja sillä energialla painaa seuraavat kuukaudet eteenpäin.

SXSW on kasvanut aika järjettömiin mittasuhteisiin, joten kaupungin majoituspaikat täyttyvät tod nopeasti. Omani löysin aika viimetipassa tapahtumajärjestäjän kautta, shuttle-reitin varrelta. Ou Nou. Bates Motel olisi ollut mieluisampi majapaikka, kuin omani, The Quality Inn. Todellista laatua - Voi herravarjele mikä dump. Siis niin kamala paikka, että pelotti. Huoneeni oli vielä hotellin taimmaisessa rakennuksessa, ovi teollisuusalueen puolelle, ei suinkaan sisäpihalle. Tässä view. Heikkohermoiset älkööt vaivautuko.


Kivana eksoottisena plussana, hotellissa oli remontti, joten kaikki oli todella rempallaan. Pun intended. Eikä siellä näkynyt ikinä ristinsielua, mutta ovella oli lappu, jossa luki Sold out! Spooky. Myös varmasti paikallisstandardien mukaan rähjäistä. Olin aivan vakuuttunut, etten selviä sieltä hengissä. Yritin vaihtaa huonetta, siinä onnistumatta. Niinpä, ainoaksi vaihtoehdoksi jäi viettää siellä mahdollisimman vähän aikaa, ja rukoilla. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen vielä hengissä. Elämäni on yhtä glamuuuuria.

Ei Austin nyt pelkkää kamaluutta ollut; hauskoja kokemuksia ja live-musiikkia riitti; Austinin 6th Street on kaupungin sydän. SXSWn aikaan kuin ikuinen vappu. Joka baarissa live-musaa, paljon erilaisia tapahtumia. Jos oikein ajoittaa, siellä voi liikkua bileistä toiseen koko illan, nauttien rajattomasti hyviä ruokia ja juomia. Kasvissyöjät älkööt vaivautuko; hienommassakin paikassa ribsejä, deep fried chickeniä ja muuta kevyttä Texasin tyyliin;)Varmasti kiva kaupunkilomakohde; autenttista Texasia- don't mess with it!, taidetta, musiikkia, kulttuuria ja hyvää ruokaa!

Pääsin mukaan eräille thought leadership illallisille, missä tuli kuultua liikuttavia, opettavaisia, energisöiviä tarinoita ja tavattua aivan valtavan fiksuja ihmisiä. On muuten jännä, miten melkein jokaisen puhujan teemana oli survival- vaikeuksien kautta voittoon. Vähättelemättä kenenkään tragedioita, it makes a better story.... Menestys pahan auto-onnettomuuden tai sairauden jälkeen on paljon kiehtovampaa kuin menestys kovalla työllä ilman draamaa? Taidan lisätä bucket listalleni TEDin. Ei vieraana, sen olen jo kokenut, vaan puhujana;) hiukka vielä tavoiteltavaa, sanoisin. A woman's gotta dream;)

SXSW Interactiven closing partyssa, kun heiluin kädet ilmassa porukan mukana, Ludacrisin huutaessa jotain motherf***n juttujaan lavalla, tuntui siltä, kuin olisin 25, vaan enpä ole;) Kun hänen hurjan näköinen, iso possensa käveli ohi, ilmaan pössähti aikamoinen yrttipilvi. Kävin minä siellä näiden hurjannäköisten tyyppien kanssa vähän juttelemassakin, kun ei suomalaiset pojat itse uskaltaneet pyytää Def Jam Recordsin t-paitaa;) Aika viileetä.

Kun kerroin illasta suu vaahdossa miehelleni, hän pyöritteli päätään. Taas on rouva käynyt leikkimässä, sovitkin Def Jam porukkaan kuin nenä päähän...Mun mielestä on vaan hirveän mielenkiintoista puhua erilaisten tyyppien kanssa. Vaihdettiin me siinä käyntikorttejakin ja kysyttiin minulta olenko lanseerannut uusia artisteja. Tihihi, Joo(!), siinäpä keikka! Asiakkaana Def Jam Records! Uusi aluevaltaus!Olisin kuin kala vedessä näiden kanssa. not.

Ystävämme yritys tarjosi mukavan live-musiikkihetken hekin. Siellä pääsi ihan likelle kuulemaan upeaa solistia ja uuden solon ensiesitystä. Kyllä live-musiikki on ihanaa, on se sitten mitä genreä vaan. Ikävä kyllä konserttiliput ovat niin kalliita, ettei tule käytyä. Kun suunnittelin Bruno Mars- iltaa, laskeskelin siinä, ettei illasta alle 700 dollarin selvitä. Et ei sit menty.

Olin myös mukana eräässä hyvin epäonnistuneessa mediatilaisuudessa, jossa onneksi oli alkoholitarjoilua ja ruokaa. Tai onneksi ja onneksi; tässä tilaisuudessa koin aika suorasukaisen lähentelyn eräältä hyvin siistin näköiseltä, tummaan pukuun pukeutuneelta mieheltä. Päätti tulla kuiskuttamaan korvaani juuri, kun olin ottamassa ruokaa. Meinasi lautanen lentää kattoon. Yritin sönköttää jotain aikuista ja sitten juoksin karkuun minkä kintuista pääsin;)  En ole tottunut täällä Käliförniän Piilaaksossa lähentely-yrityksiin, täällä ollaan tosi korrekteja - joten - menin ihan lukkoon ;) Eikä jääneet ehdotukset tuohon yhteen kertaan. Kerrassaan omituista. Naurattaa, mutta kyllä toisilla on pokeria. Hyvät niille, kai. Ja toisaalta ihan tervettä kokea muutakin kuin tätä Piilaakson paikallista hush hush meininkiä; sunnuntaisin kirkkoon, seitsemän kertaa viikossa urheilemaan, ruoat ostetaan vaan Whole Foodsista, viiniä juodaan korkeintaan kaksi lasia ja ei muka tuomita ketään. Pah.

Kotiinviemisinä päällimmäisenä oli #morelivemusic ja lisää liikuttavia kokemuksia! Elävää musiikkia ei voita mikään. Ja tällaiselle peruslihansyöjälle ne BBQ herkut olivat aika maittavia. Kuvassa suht autenttinen paikka missä käytiin tankkaamassa ennen closing partya. Tosin tässä vaiheessa on kehuttava oman mieheni BBQ -ja savustustaitoja sen verran, että olen kyllä parempaa tri tip ja brisket sandwichia saanut ihan kotona.

Austin, SXSW: Aikamoista. Kerrassaan. Ei huono.

Tataa! ja Hauskaa Viikonloppua!

PS meillä alkaa tänään lasten kesäloma ja ohjelma on vielä ihan levällään. Jää nähtäväksi miten hermo kestää. Onneksi luvassa taas Losin reissu heti pian ja muutama variaabeli kun vielä loksahtaa paikoilleen, eiköhän se siitä.



Friday, May 29, 2015

Golden State Warriors

En tiedä missä vaiheessa tämä on tapahtunut, mutta tässä sitä ollaan; kuljin julkisella paikalla Golden State Warriors- Strength in Numbers, t-paidassa, jonka mieheni toi minulle edellisillan pelistä. (Itse seurasin peliä kotona, kamalassa flunssassa kolmen lapsen kanssa. Tyypillistä;))

Vetäsin paidan päälle aamulla, suomatta asialle sen kummempaa ajatusta. Kun olin poistumassa kotoa, pysähdyin peilikuvani eteen vähän niinku että mitä helvettiä? Tämä paitahan on susiruma. Kaulakorun kohdalla loistaa adidaksen merkki. Sitä paitsi siinä on ruotsinvärit. En voikaan laittaa palkkikorkoisia kivoja sandaaleita jalkaan, sillä yhdistelmä olisi todellinen hajuvesi-lihapulla. Vai voinko ja pitääkö tällaista ihmeellista wannabe-urheilupaitaa asustaa juuri niin? Olinhan mätsannut kesäsormuksetkin paitaan niin kivasti;)

Päädyin roomalaissandaaleihin ja skinnyfarkkuihin, mutta vähän jäi ihmetyttämään tämä tyyli. This is not me. Vai onko? Tarkoittaako tämä nyt sitä, että I Have Arrived?

GS Warriors on siis NBA joukkue, joka pitää majaa Oaklandissa,  ollen Bay Arean home team.  NFL home team on  San Francisco 49ers, jotka muuttivat viime vuonna uuteen Levi's Stadiumiin, NHL home team on San Jose Sharks, suomalaisella maalivahdillaan- woot woot! ja baseballista vastaa SF Giants, jotka voittivat sopivasti mestaruuden viime kaudella. Jokaiselle jotakin.

Liikkeelle; oli vaihteeksi vähän kiire, flunssainen hömelö olo. Oli kuulkaa mielenkiintoista; ruokakaupassa hyllyjä järjestelevä nuori mies kääntyi minuun päin ja karjahti heti- Finals, YEAH!  Minä siihen vaan, että joo, niin, yeah... Kaupan kassakin, että Olit sitten eilisessä pelissä? lucky youJuu en ollut, got the t-shirt, though... Kahvistopilla eteeni hyppäsi postimies, avasi minulle oven hyvin raflaavasti, jonka jälkeen nappasi univormunsa puseron auki ja väläytti alla olevan sähkönsinisen Warriors t-paitansa ja huusi -Go Warriors! Siinä vaiheessa repesin totaalisesti. Todellinen Clark Kent;) Ai, tällaista se siis on, kun tunnustaa jotain väriä;) ja mikä feeling of belonging;) Onpa erikoista.

Mieheni on koripallomiehiä. On aina ollut. Tosin, true Lakers fan, johtuen juuristaan. Mutta GS Warriors on saanut koko alueen ihan kuumaksi. Joukkue on suhteellisen nuori, he eivät ole voittaneet NBA mestaruutta neljäänkymmeneen vuoteen (!!!) ja taistelivat itsensä eilen mestaruusfinaaliin. Me olemme seuranneet joka peliä aika intensiivisesti. Nyt koko perhe fanittaa tämän kauden MVP Currya  (pullotettavan söpö pikkupojan näköinen pelaaja)ja Thompsonia (näimme pelin, jossa Thompson teki nba historian ennätyksen, yhdessä 12min erässä 37 pistettä!). Karjun nykyään mukana, kuin kyseessä olisi Suomi-Ruotsi MM-lätkäfinaali. Tai siis naisellisesti kannustan;) Ihan pimeetä.


Vastassa on ensi viikolla Cleveland Cavaliers, joiden riveissä loistaa viime kauden MVP LeBron James. Hänen suht isokokoinen jerseynsä loistaa meillä työhuoneen seinällä, samoin kuin Magic Johnsonin jersey, samoin kuin Lakersien signeerattu pallokokoelma lasikuutioissaan...jipii.

Että tällaista tänne - Suuren urheilujuhlan tuntua;)
Ja lastenjuhlien; esikoisen pool partyt pidettiin keskiviikkona, keskimmäisen huomenna.  Äidille kofeiinia ja flunssatablettia (lue: pitkää pinnaa ja korvatulpat). Kiitos, nam.

Palaan muihin juttuihin pian - tämä koko setti nauratti niin eilen, että oli pakko jakaa. Hauskaa Viikonloppua ja onnea valmistuville.
Jo joutui armas aika.
Tataa!

PS Enpä olisi muutama vuosi taaksepäin uskonut koskaanikinä vetäväni jonkun urheilujoukkueen (fani)paitaa päälle- muutoin kuin urheillessani siinä joukkueessa, mutta jos tässä pitää tällaisissa vermeissä ruveta esiintymään, tyyli on hiottava kohdalleen jokaista yksityiskohtaa myöten. Vähän niinku Will Smith MIB:ssä -  I make this look good;) hehheh. Ja onks mun nyt pakko antautua ja ostaa korolliset lenkkarit -  mun inhokit... kauhea dilemma.

Wednesday, May 13, 2015

Vegas

Olen tämän kevään aikana käynyt parilla työmatkalla. Kohteet eivät ole olleet ihan tylsiä; ensimmäisenä Las Vegas. Kuva on katse tulevaisuuteen; kunhan lapset ovat muuttaneet pois, meistä tulee tuo duo.

Vegasissa käväisin tammikuussa, CESin nimissä. Ihan hauska reissu. Yksityiskohtiin en voi mennä, sillä What happens in Vegas stays in Vegas, mutta jotain on pakko kertoa. Tämä matka oli ensimmäinen kerta, kun olin vauvasta erossa. Pakkaaminen oli, niin kuin aina, yhtä tervanjuontia. Samaan aikaan hirvitti miten pärjää(n)mme erossa.

Kun sitten aamuvarhain hiivin liikkeelle jättäen pojan nukkumaan pinnasänkyynsä (ja tytöt omiinsa), sydämestä ihan kouraisi. Ja niin kuin joka kerta yksin matkustaessani - lentokentällä viereeni majottautui perhe, jonka yksivuotias tyttö tapitti minua taukoamatta, välillä imaisten tyytyväisenä tuttiaan, mutta takuulla syyllistäen. Vauvojen salaliitto. Olen tästä täysin vakuuttunut. Yritin olla niinkuin en oliskaan.

On kuitenkin myönnettävä, että Vegasiin saavuttuani, alkoi kummasti helpottamaan. Ainiin, tää oli tää paikka! Valojen räiskettä keskellä aavikkoa - Jihuu! Päivät menivät messujen mikromaailmassa, huonossa sisäilmassa, ständiapinana. Bongasin David Copperfieldin, tulipa otettua eka celebrity selfiekin. Näytän siinä kuvassa vesikauhuiselta lehmältä, sieraimet suurina, voi äiti. Se siitä viileydestä. Repeilin sille kuvan ilmeelle koko päivän.

Toiset bongailivat Ashton Kutcheria ja 50centiä, eli aika surkea bongaus minulla.. Mutta yhtä lapsellisesti olivat siis myös käyttäytyneet viisikymppiset pääomasijoittajat 50centin bongatessaan, kuin minä David Copperfieldin bongattuani. Hiukan nauroimme käyttäytymisellemme, äkkiä kuvaan!

Iltaisin oli cocktail- tilaisuuksia, verkottautumista, illallisia. Ja kun järkevä aikuinen olisi vetäytynyt yöpuulle, minä katsoin kelloa ja ajattelin- Olen Vegasissa, nukun sitten kotona;) Party on! Ja onneksi jatkoin, muuten olisi jäänyt monta hauskaa juttua kokematta, ja uutta paikkaa näkemättä. Onneksi tajusin tällä kertaa käyttää tennareita päivällä, jotta jaksaisin olla koroissa iltaisin. Suosittelen lämpimästi ja otan tästedes käyttöön jokaisella messukeikalla.

Vaikutuksen tekivät mm Cosmopolitan hotellin Marquee Dayclubin terassi pleksilasi-porealtaineen, (alter egoni istuisi siellä pikkubikineissä Chrystalia siemaillen) New York New Yorkin dueling pianos, unohtamatta kello aamukolmen kamalan rähjäisen hotellin karaokea, ku oli pakko päästä laulamaan;) ja SLS hotellin bileet, joihin suuntasin entisen ruotsalaisen kollegani kutsumana. Ihan hiukan nauratti, kun bogoilimme väriävaihtavat led putket käsissä viuhtoen tanssilattialla; oli välillä pakko hengähtää ja tokaista; täähän käy urheilusta! ja; Huomenna on kyllä selkä kipeänä. Että sillä lailla, ei tässä ihan kakskymppisiä olla. Buhahaha repeiltiin, käytiin photoboothissa aikuisesti irvistelemässä ja sitten taas lisää drinkkejä, jihuuuuu! Katosta roikkui karusellihevosia, joiden päällä taiteili puolialastomia naisia jättimäisten diskopallojen ja strobojen loisteessa.

On myönnettävä, että äiti oli vähän väsynyt kotiin saapuessaan. Neljä päivää Vegasissa ottavat veronsa, väitän, et solise aavikkoilmasto ;)

Vegasiin on tultava lasten kanssa takaisin. Sitä on niin äitiä, että katselee paikkoja sillä silmin, että lapset kyllä tykkäisivät tuosta ja tuosta ja tuonnekin voisi mennä...enkä suinkaan, että makee clubi! tänne tanssimaan. Sillä ei sitä enää jaksa;) jo clubien meteli aiheuttaa hedarin, vaikka siellä pitikin muutama ilta huutaa ja hyppiä, ihan viran puolesta;)

Tataa!

PS tämä kuva on niin osuva CES viikolla. Strip täyttyy tummiin pukeutuneista insinööreistä, jotka reput selässään, kännyköihin tuijottavina laahustavat kohti monorail pysäkkiä tai convention centeriä. Satunnainen pinkkiin höyheniin pukeutunut showgirl on se odd one out;)