Wednesday, November 28, 2012

Älähän hättäile

Koulumatkalla liikenne pysähtyi.(kuva ei ole koulumatkalta, vaan Losin tuloliikenteestä;)) Kaukana edessä näkyi vilkkuvat sinipunavalot. Jaa, mitäköhän tuolla on tapahtunut? Iso eukalyptuspuu oli juuri kaatunut tukkien kaksi kaistaa. Lapsista tämä oli äärimmäisen jännittävää. Iso poliisimaasturi oli poikittain, piti keksiä uusi reitti. Kukaan ei hermostunut, tai lähtenyt koikkelehtimaan, yrittäen päästä jonkun toisen edelle. Kaikki pysyivät rauhallisina ja etsivät kiertoreitin.

Tämä amerikkalaisten rauhallisuus hämmästyttää minua aina, itse kun kuumenen nollasta sataan aikas äkkiä. (toki täällä myös road ragea esiintyy ajoittain) Road tripille lähtiessä on ihan turha suunnitella minuutin tarkkaa aikataulua. Syyllistyn tuohon silti joka kerta, ja sitten, kun jotain odottamatonta tapahtuu, kuten aina tapahtuu, hermostun; katson kelloa, lasken uutta ETA:ta, naputtelen kojelautaa, huokailen, vääntelehdin istuimella. Tosi aikuista.

Totuus on, että tällä ihmismäärällä (ja ajotaidoilla, hohhoijaa) kolareita sattuu ja näissä luonnon olosuhteissa eksoottisia tapahtumia riittää; vuoria ylittäessä, vuodenajasta riippuen, on landslideja, tulvaa, säkkisumua, jäätä ja lunta (!) (talvirenkaita ei harrasteta), ja pensaspaloja.

Kyllä Suomessa osataan. On hirviaitaa, aurausmerkkejä ja meluaitaa. Kesällä ajetaan kesärenkailla, talvella talvirenkailla. Suuria yllätyksiä ei tapahdu. Ja jos tapahtuu, joku lähtee takuuvarmasti ohittelemaan vaarantaen muun liikenteen. Jonossa ei odoteta! Jos perille pääsee 2 minuuttia ennen muita, paalulle yritetään, heristetään nyrkkiä ja näytetään keskisormea.

Tämä on erityisen viehättävä piirre; 80-kympin alueella ajetaan 75km/h, mutta kun ohituskaista alkaa, sitä 1,3 litraista corollaa huudatetaan niin vimmatusti, että moottori ylikuumenee ja yritetään ikään kuin varmistaa, ettei ohittaja pääsisi turvallisesti takaisin oikeanpuoleiselle kaistalle. Funny, verenpaine nousee jo tämän kirjoittamisesta;)

Täällä liikenteessä liikkuminen on hyvin opettavaista. Ja autollahan me liikutaan, aina. Maltti on valttia.

Olen hermoillut kesäisin matkalla Itä-Suomeen. Mikkeli-Savonlinna välillä on aina tietöitä.
Lupaan, etten anna sen ensi kesänä häiritä! Ajelen letkan mukana, laitan hyvää musiikkia soimaan, nautin kuivan kangasmetsän mäntymaisemista ja järvistä. Ehkä vihdoin pysähdymme johonkin söpöön järvenranta kahvilaan vastapaistetulle munkille. Ennen, matkan tarkoituksena oli päästä pisteestä A pisteeseen B,  mahdollisimman nopeasti, Kiitos. Jos ajoin yksin, tein ennätystä. Tilasin Viitasaaren Nesteellä korkeintaan karjalapiirakan, kahvinkin otin mukaan, sitten taas matkaan! Jää nähtäväksi pystynkö hiljentämään tahtia, mutta ajatuksena kiva.

Siitä eukalyptuspuusta; matkalla kotiin, paikalla oli jo paloautoa, useita poliisiautoja, monta liikenteen ohjaajaa. Puu-parka, mutta tuoksu oli huumaava.

Tataa!

ps varasin sen hiihtomatkan. Kun ajamme vuorille, teillä saattaa olla liukasta, jopa lumista. Voi olla, ettei minun kannata luottaa taaskaan tarkkaan aikataulusuunnitelmaan;) Ja voi olla, että meidän kannattaa ostaa ketjut matkaan joka tapauksessa. Ihanan alkeellista. tihihihihi.

Monday, November 26, 2012

Goodbye Gobble, Tervetuloa Tonttu

Kiitospäivä vietetty. JES! Nyt saa alkaa hömpötellä joulujuttuja ihan virallisesti. Meidän naapurit ripustivat jouluvalonsa jo pari viikkoa sitten, mutta mieheni sanoi jyrkän EI:n, kun ehdotin samaa. -Mutku noi toisetki... -EI! ennen Thanksgivingiä.
Tyranni. Joka vuosi kannattaa kuitenkin yrittää;)

Minulle tämä hömpöttely tarkoittaa joulumusiikkia ja -valoja, kynttilöitä, joulupalloja, glitteriä, kultaa, hopeaa, ripaus punaista. Kaikkea ihanaa! Sellaista rauhallista rakkaus-tunnelmaa. Ainoa vuodenaika, kun osaan itsekin rauhoittua, hengittää syvään, istua hiljaa, katsella tunnelmallisia valoja ja kuusta, olla vaan.

Koska joulumusiikkia saa kuunnella vain kuukauden, sitä kuuntelen joka paikassa ja koko ajan. Löytyy Rod Stewartin, Christina Aguileiran, Mariah Careyn, Tony Bennetin, Frankin... you name it, I have it, joululevyt. Mieheni saa näppylöitä, mutten välitä. Annan musiikin soida joka tuutista, rokahtavammat versiot, virret, jopa Titi-nallen joululevy saa soida. Jaiks.

Kiitospäivän pidennetty viikonloppu vietettiin suunnitelman mukaisesti hyvin perhekeskeisesti kotona, staycation henkisesti. Anoppi syötettiin kaikilla kiitospäivän "herkuilla" ja perjantaina illallistettiin ystävien luona. Pyjamissa oleiltiin iso osa ajasta. Family roomimme näytti leiriltä. Pitkän viikonlopun kohokohta oli Xbox Kinectin kotiintulo. (meidän vanha xbox versio ei tietty toimi täällä, joten oli aika hankkia uusi.) Disneyland on kierretty virtuaalisesti, laskettu jokea, kelkkailtu ja  tanssittu aivan hurjana. Aivan mahtavuutta oli huomata, että vanha Lips-karaoke peli toimii tässä versiossa(!), samoin Guitar hero. Lauantai-illan myöhäisinä tunteina jouduin huomaamaan, etten ihan yllä Alicia Keysin tasolle, mutta hauskaa oli ;) Minulla on paikallisille ystäville uutisia; ensi kerralla meillä järjestetään sekä dance off, että sing off;) Tervetuloa kylään!

Viimevuotista kaavaa seuraten, kävimme syömässä San Josen The Old Spaghetti Factoryssa, joka on tosi perheystävällinen ja takuuhyvä paikka. Ei gourmet, mutta hyvä perheravintola ja sieltä suuntasimme  Christmas in the Park-alueelle katsastamaan tämänvuotiset joulukuuset ja koristeet. Se on vähän niinkuin paikallinen Stockan jouluikkuna. Puisto koristellaan upeaksi, siellä on myös luistelurata ja tivolilaitteita. Lapset pääsivät muutamaan laitteeseen, me aikuiset (lue: minä) nautimme yleisestä joulufiiliksestä. Joulun odotus on parasta.

Viikon kuluttua pärähtää Jouluradiokin soimaan. Sitä soitin vanhalla työpaikalla läppärin kautta koko joulukuun. Työkaverit loivat minuun iltalypsykatseita... Toivottavasti joku on ottanut soihdun kantaakseen siellä toimistolla Suomessa;)

On siis tullut syötyä, juotua, rentouduttua ja kotia koristeltua; Aarikan tondet nököttävät sivupöydällä, 30 metriä jääpuikkovaloja on ripustettu koristamaan talon edustaa, joulupalloja on ikkunoissa ja tämän vuoden teemani mukaisesti lumihiutale-aiheista oheistavaraa alkaa olla riittämiin;). Piparitaikinan aion tehdä ekaa kertaa itse, glögiä on haettu Ikeasta. Suomi koti-ikävä hiipii taas päälle. Sylvian joululaulua tai Varpusta jouluaamuna en uskalla varmaan kuunnella ollenkaan.

Ikävä on lunta ja pakkasta ja perhettä. Olen googlettanut hiihtokohteita ihan hurjana. Tapanina taidamme suunnata hiihtämään, saa lumen nälän ainakin tyydytettyä. Uusi karvahattukin tuli ostettua;) Tein ruokaa se uusi hattu, yksin kerroin päässä, keittiössä, kun olin siitä niin onnellinen. Mieheni tuli kotiin, katsoi minua sivusilmällä, pyöritti päätä ja käveli ohi, mitään sanomatta. Pitää minua vähän hulluna. Ai että mua nauratti. Loistavaa tilannekomiikkaa;) Kun vedän vielä turkisliivin päälle, minua luullaan taas venäläiseksi. Oh well. Haitanneeeko tuo mittään, ovat pölyttyneet kaapissa liian kauan.

Täällä palmujen varjossa siis epätoivoisesti ripustelen lumihiutaleita ikkunoihin ja odotan, että joulunpyhien aikaan tuntisin pakkasen nipistelevän poskia. Saatan jopa syödä lunta, kun sitä näen;)

Tataa!

ps emme välttyneet Black Friday shoppailulta. Matkalla ystäviemme luo illalliselle halusin ehdottomasti pysähtyä Bloomingdale'silla. No, kuten arvata saattaa, ei me mitään alennuksesta ostettu, mutta synttärilahja käsilaukku odottaa nyt kangaspussissaan. Ihanan rouhea, Marc Jacobsin arkinen klassikko. jeee. Mission Accomplished;)

Wednesday, November 21, 2012

Giving Thanks

On taas se aika vuodesta, kun pysähdymme kiittämään. Viime vuonna tähän aikaan olin tuskaisessa koti-ikävässä, vähän niinkun salaa. Tilanne laukesi Thanksgiving illallispöydässä, jonka ääressä pyyhin jatkuvasti kyyneleitä, toisin sanoen itkeä tihrutin. Ei tuntunut oikealta olla täällä, oli oma kotikin vielä ihan hakusessa, oltiin sellaisessa kummallisessa välitilassa. Matkalla takaisin anoppilaan vollotin ihan vapautuneesti. Teki tosi hyvää.

Kyllä juhlapyhät tulisi viettää oman perheen ja sukulaisten kanssa. Anopin läsnäolo ei ihan korvaa omaa isää, äitiä, veljeä, hehheh .;) Tästä vielä selviän, mutta jouluna tulee tekemään tosi tiukkaa. Taas. Täytyy haalia paljon ystäviä ympärille ja roikkua skypessä ihan harrastukseksi asti. Kiitospäivän juhlan jälkeen alkaa vuoden tunnerikkain ja tavallaan paras aika; joulun odotus. Voi äiti.

Tänä vuonna toteutamme Thanksgivingin kunnolla. Koristekalkkunoita nököttää ruokasalin pöydällä, anoppi tulossa kylään, kaikki perinneruoat laitetaan tarjolle. Minä en ole mikään stuffingin tai  kalkkunan fani, joten keskityn perunamuussin ja jamssin syöntiin, ehkä myös viininjuontiin(Pumpkin pie:kin maistuu huonolta piparitaikinalta;)

Mieheni odottaa ruokia vesi kielellä. Minua helpottaa, etten joudu raatamaan keittiössä tuntikaupalla tehden epämieluisia ruokia. Kaikki ruoat tilattiin valmiina;) Vähän niin kuin Rachel Zoe Facebookissa: "Hmmm starting to plan...what to make for Thanksgiving? And by that I mean, where to cater in from? ;)" Ditto ja Peukku perään click. Joulun teenkin sitten suurella hartaudella alusta loppuun asti itse.

Lapset ovat keskiviikosta perjantaihin koulusta vapaalla, me aiotaan koristella kotia, herkutella, pelata yhdessä, chillailla. Ainiin, pitää minun töitäkin tehdä, vähän. Saimme myös kutsun ystäville illalliselle, joten kaikkea kivaa luvassa. Taas.

Cherry on top, sain kutsun tanssitapahtumaan Thanksgiving aamuksi... katsotaan miten pysyn perässä, luvassa U-Jam puolitoistatuntinen tuttujen ohjaajien kanssa...siistii. Kaipaan haasteita ja supertanssijoita ympärilleni, jotta oma suoritukseni paranee;) Inspiroidun varmasti taas uutta koreografiaa suunnittelemaan. Ja toivottavasti en pyörry, yritän kuitenkin liikaa. Vain ammattilaiset hyppäävät metrin korkeuteen...Mutta ihanaa, että kutsuttiin mukaan! Toivottavasti en häpäse kutsujaa hortoilemalla sinne tänne jalat ihan solmussa;)Olen onnekas, kun on hienoja ihmisiä ympärillä, sekä tietty kiitollinen, kuten juhlan henkeen kuuluu.

Siis odottavissa tunnelmissa ollaan. Tarkoituksena laittaa jouluvalot ja sytyttää lyhdyt. Tänään. Ihanaa, ihanaa. (Ikean iso valotähti pääsi just ruokasalin ikkunaan tunnelmaa luomaan.)

Thanksgivingin vieton perinteisiin kuuluu kertoa muillekin, mistä on kiitollinen. Minä olen kiitollinen mm näistä asioista: Lapsistani, joista on kasvamassa huumorintajuisia, viehättäviä, reiluja, sympaattisia ja rohkeita. Miehestäni, kehen rakastun aina vaan uudestaan ja kenen kanssa viihdyn aidosti. Vanhemmistani ja isoveljestäni, jotka ovat läsnä elämässäni tukemassa, auttamassa, antamassa neuvoja, kun niitä kaipaan. Myös antamassa palautetta ihan pyytämättäkin;) Olen aika peruspositiivinen ja peloton, kiitos. Sain heiltä siipeni lentää.

Olen kiitollinen siitä, että me pärjäämme täällä, uudessa alussa, aika kovassa paikassa. Elämä on valintoja, myös asenne. Olen kiitollinen siitä, että näen pilvissä hopeareunuksen, jollen heti ja aina, niin hetken kuluttua. Olen kiitollinen kaikille tapaamilleni ihmisille, jotka ovat avanneet silmiäni uuteen ja vaikuttaneet elämääni ja asenteisiini positiivisesti, ja erityisesti niille urpoille, jotka ovat saaneet minut sisuuntumaan ja pahoittamaan mieleni. Minua ei lannisteta, teidän takia yritän vielä kovemmin ja onnistun. Näette perävaloni, kun ajan ohitsenne;)

Olen kiitollinen siitä, että vanhat hyvät ystäväni pysyvät läsnä, riippumatta siitä, missä olen. Ja uusista ystävistä, joiden kanssa jaamme elämyksiä ja luomme muistoja. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta pääasiassa olen kiitollinen siitä, että olemme onnellisia ja perusterveitä. Kaikki on hyvin. Kun elämän peruspilarit ovat kunnossa, pienet iskut eivät tunnu missään, tuovat vain pirteää lisämaustetta.

Katsotaan pystynkö kertomaan kiitollisuuden aiheitani huomen illalla kuivin silmin. Epäilen syvästi, mutta tänä vuonna kyyneleet tulevat liikutuksesta ja ilosta. Lasten kiitollisuuden aiheet, liikuttavat varmaan eniten.

Tataa!

ps Perjantaina koittaa Black Friday, silloin rynnätään shoppailemaan vailla minkäänlaista järkeä ja suhteellisuudentajua;) Itse asiassa sinne shoppailemaan rynnätään jo suoraan illallispöydästä, sillä parhaat diilit ovat tarjolla Thanksgiving iltana tai puoliltaöin. 42-tuumainen telkkari irtoaa 199 dollarilla, jos jaksaa paikalle jonottamaan. Hullut Päivät kalpenevat näiden tarjouksien rinnalla...Katsotaan pystynkö välttelemään ostoskeskuksia koko perjantain, suoraan illallispöydästä en ainakaan aio ampaista. Jään mieluummin sulattelemaan sohvalle.

Monday, November 19, 2012

Nakitjamuusi-Foody?

Yksi asia minua on ihmetyttänyt jo VUOSIA. Tyypillisestihän amerikkalaiset eivät puhu kuin, no, amerikkaa. Coloriin on turha tunkea u:ta, centre kirjoitetaan center ja kaikki meille koulussa opetetut Oxford englantiin perustuvat opit voi heittää romukoppaan. Täällä olet kummajainen. Eurotrash.

Yksikielisyys ei minua suinkaan enää hätkäytä, vaikka pidänkin sitä äärimmäisen ignoranttina suhtautumisena muihin kulttuureihin ja maailmaan;) (oli pakko päästä sanomaan) Koulussa vieraiden kielten opiskelu ei ole edes vaihtoehto, mutta koulunjälkeisiin kerhoihin saa toki maksusta osallistua. Meidän tytöt tulevat osaamaan espanjaa tai kiinaa, tai molempia, suomen ja ameriikan lisäksi;)

Enivei, se, mikä pysäyttää minut lähes aina, on paikallisten tietoisuus muiden maiden ruoista, ruoka-aineista ja sisällöstä. Jonkin asteisena foodyna, pidän tästä ominaisuudesta. Yritän itsekin oppia wontonini. Mielenkiinto muuhun maailmaan näyttäytyykin siis ruoan kautta.

Väitän, että olen aika kansainvälinen tyyppi. Olen opiskellut ja asunut ulkomailla muutamaan otteeseen ja matkustellut laajasti. Olen lähes kaikkiruokainen, yllytyshullu, kokeilija ja nautiskelija. Syön siis muutakin kuin lihamakaronilaatikkoa, enkä kuljeta ruisleipää mukana matkakohteisiin. Siltikään, sushi kurssit käyneenä, en rennon letkeästi heittele maki- ja nigirisanastoa sivulauseissa, enkä pysty tilaamaan summanmutikassa kiinalaisen ravintolan listalta Kung Pao:ta, sillä en yksinkertaisesti muista mitä siihen tulee, puhumattakaan mu shuista ja muista. Ihan urpona lunttaan aina menusta.

Japanilaisissa ravintoloissa en enää edes yritä. Japaninsa tuntevana mieheni tilaa kaiken. Istua mössötän siinä ja odotan minkälaista rullaa pöytään kannetaan ja syön hyvällä ruokahalulla. Hän tuntee kiinalaisen, japanilaisen, persialaisen, italialaisen ja meksikolaisen keittiön sanaston oikein ja väärinpäin. Aika seksikästä. Jos on lapsesta asti tottunut siihen, että on kirjaimellisesti kaiken maailman ruokaa lähinurkilla tarjolla, ei voi muuta kuin oppia. Olenko minä sittenkin elänyt metsissä ja luolissa? Välillä tuntee olevansa vähän juntti.

Ostin pari vuotta sitten lapsille minimaaliset pinkit ja punaiset syömäpuikot Tokyo Kanista. Osaavat sitten myöhemmin syödä puikoillaan tyylikkäästi. Itse olen vieläkin huono ja soijakuppini näyttää ruokailun jälkeen aina riisipuurolta. Slippery suckers.

Tilanne huvittaa minua. Ja toki tällä alueella asuu normaalia kultivoidumpia amerikkalaisia, eikä jonkun keskilännen osavaltion pikkukaupungissa tieto olisi samaa luokkaa, mutta minulle tämä on ihan oikein. Mitä ikinä keksitkään haluta, jo löytyy. You name it, we've got it. Ähäkutti. Turhaan tunnen jonkinlaista ylemmyyttä haarukalla pihviään nyhertävän lenkkitossukaverin edessä? Ehkei hän olekaan niin barbaari kuin luulin;) Vaikka osaan syödä veitsellä ja haarukalla, laittaa servietin kauniisti syliini enkä huutele ruoka suussa, en välttämättä silti tiedä mitä syön;) Tasapeli? Oppia ikä kaikki.

Tataa!

ps kannattaa muuten kokeilla Korean BBQ ravintoloita! Ruoat kerätään ja grillataan itse pöydässä. Ähkyvaara, muuta en sano;)

Cajun food-paikat, joissa äyriäiset tilataan per pauna, ovat myös kokeilemisen arvoisia! Tämä testattu ja hyväksi todettu. Pingottaminen kannattaa jättää kotiin; ruoka syödään sormin ja tarjoillaan muovipusseista. Käsidesille oli käyttöä;) (olemme niin ruokakeskeisiä, että mietin jopa matkailua tämän ruoan perään? New Orleansiin, maybe? Southern hospitality ja cajun, creole food. Laihduttajat älkööt vaivautuko.)

Friday, November 16, 2012

Vastaiskuun!

Tää elämä on ollut yhtä ruikutusta. Nyt se loppuu.(ruikutus, ei elämä) Aurinko paistaa, sää on kirpeä. Aamuisin siinä 7-8 aikaan, lämpötila on alle kympissä, jossain viiden ja seitsemän asteen hujakoilla, mutta kiipeää iltapäiväksi kahteenkymppiin. Kerrospuetaan ihan jengissä.

Minä nautin. Ah, vihdoin saa käyttää saappaita, ballerinoja ja isoja villatakkeja. Suomessa ostin villatakit seuraavin kriteerein; onks tää liian kuuma sisällä? Näkyykö helma urposti takin alta? Maxivillis olis ihana, mutta millon sitä käyttäisi? Meneekö rapaan? Ovatko hihat liian paksut, tuleeko slimmatun takin alla tönkkö olo? Täällä mikään noista argumenteista ei ole validi, takkia kun ei villatakin päälle tartte laittaa. Jippijau!

Pakkopysähtymisen ja sairastamisen jälkeen elämä näyttää aika hyvältä. Minä taas näytän aivan kauhealta. Ihon kelmeä sävy on onneksi matkalla tuttuun kalpeaan, mutta juurikasvut ja ihon ohuet juonteet ;) oikein tunkevat framille. Lääkärissä käynnistä se alkoi; sain lääkekuurin ja jouduin erinäisiin verikokeisiin, osa ihan normia, perussettiä. Tulen myös saamaan pari piikkiä, eli rokotteita menossa vanhaksi. Milloin muuten tarkistit omat rokotteesi?

Tuumasta toimeen; nyt on varattu kasvohoito, kampaaja, hammaslääkäri jne. Ripsiin tummaa, hiuksiin kiiltoa, itseruskettavaa peliin ja eiköhän tästä väsyneestä räähkästä vielä ihan salonkikelpoinen saada;) Vuosihuoltoviikot edessä. Aion myös syödä kevyemmin, ainakin seuraavat 5 tuntia;) ehkä. Voi kun sitä ihan normipäivänä muistaisi miten onnellista on olla perusterve. Se ei loppujen lopuksi ole mikään itseisarvo.

Vaarallista on muuten myös olla ihan mökkihöperönä kotona; tässä vaiheessa on mennyt keittiön verhot ja tuolit uusiksi, makuuhuone kaipaa uutta isoa peiliä, tv-huone uusia tyynyjä jne. Olen myös saanut paljon aikaan; papereita on mapitettu, tasoja siistitty, siivottu, pyykätty, googlailtu hotelleja ja matkakohteita ja katsottu monia vanhoja valokuva-albumeita;) Tilasin myös uusia zumbavaatteita, sehän on vähän niinku urheilua;)

Uuteen työprojektiini kuulu mm crossfit valmentajien tapaamisia, joten yritän senkin takia päästä normi energiatasoon kiinni;) (suhteellisen timmiä porukkaa..)vatsa sisään, selkä suoraksi, rinta ja peppu ulos, pirteä ilme, vai-miten-se-nyt-meni? Tällä hetkellä turvaudun vielä meikkipurkkiin ja poskien nipistelyyn;)

Keskiviikkona kokeilin vanhaa hyvää broadway tanssituntia, mutta syke hyppi välillä ihan pilviin. Ei hyvä. Huomenna aion taas uskaltautua ohjaamaan, vuorossa aina kiva Waka Waka , Gipsy Kingsin salsa on harjoittelun alla. Musiikki antaa mieletöntä voimaa!  ja Gipsy Kings vie minut aikamatkalle opiskeluaikoihini ulkomaille, pieneen baariin, jossa me salsattiin espanjalaisten kanssa ihan hulluna. Jalka siis vipattaa, eli mennään vaikka hissutellen, mutta pää hajoaa, ellen pääse liikkumaan.

Pysykää terveinä!
Tataa!

Tuesday, November 13, 2012

Only in America episodi 5

Tämä sarja on jäänyt ihan hävyttämön vähälle huomiolle.. Ehkä silmä on tottunut kaikkiin omituisuuksiin tai sitten olen seurannut esimerkiksi lastenohjelmia liian harvoin.

1) "Onneksi" satuin pistämään pääni tv-huoneen ovesta sisään juuri kun tätä peliä mainostettiin. Jouluksihan ostetaan aina uusi koko perheen lautapeli, jota sitten keräännytään pukin tuomissa uusissa yöpuvuissa pelaamaan. Voittaja on löytynyt. Mikä mahtava idea!klikkaa tästä - I'm sorry:)
Only in America

2) Minulla on krooninen vauvakuume, ja kun näen ihania vauvajuttuja, mietin, että, tuollaisia ei muuten muutama vuosia sitten ollutkaan, mutta jos vielä.... No, tämän tuotteen kohdalla, en sitten ajatellut niin. (Saatiin  kyllä mieheni kanssa kauheat naurut, kun leikittiin ajatuksella;))





JAIKS!

Halloweenin, tai Valentine's dayn aikaan voisin hyvin varustaa pienen ihmisen esimerkiksi noilla ihanilla pusuhuulilla, katso tästä, ylärivi, Gimme a Kiss, toinen oikealta;)
Only in America


3) Suomessa meidän kaapista löytyi aina tiivistemehua. Sehän kuuluu jo kansanperinteeseenkin. Ennen vanhaan juotiin itse pullotettuja, kiitos mummi!, musta- ja punaviinimarjamehuja, sittemmin siirryttiin mehukattilinjalle. Täältä en ole tiivistemehuja löytänyt, paitsi Ikeasta, tosi kallista puolukkamehua, jota sitten roudataan kotiin pullokaupalla. No, naistenlehteni lukeneena, tiedän, että vettä pitäisi juoda koko ajan, mutten jaksa, ei maistu, ei oo jano.

Lipittelisin jotain, jossa on vähän makua, muttei kaloreita. Nää Miot, on minusta vähän pelottavia, vaikka tämä onkin hauska;) Jääteehen kilahdin oikein tosissaan viime keväänä. Sattuipa hyvin, olen jääteen luvatussa maassa! Ja starbucksissa on kausittain ihania refreshereitä, kuten lime ja hibiscus, nam!

Asiaan, näitä uusavuttoman jääteeputkiloita ostin sitten ihan innoissani, kunnes rupesi niissä käytetty aspartaami ällöttämään.. murinaa. Nyt olen palannut old school valmistukseen ja ostelen erilaisia marjaisia teelaatuja.






4) Joulun tulo innostaa katselemaan ympärilleen. Kummilapset saavat paketeissaan perinteisiä oshkosheja ja gappeja, mutta niiden kummilapsien vanhemmille on aina kiva katsoa jotain pilke silmäkulmassa. En ole tälle vuodelle löytänyt vielä mitään hullunhauskaa, helposti lähetettävää, enkä nyt voi tässä paljastaa, vaikka olisinkin, etten pilaa yllätyksiä ja monta hyvää ostospaikkaa on vielä katsastamatta. Ikkunaostoksilla käyminen on muuten lempihommia sen aidon ostoksilla käymisen lisäksi;)

Tataa!

ps täällä ollaan vieläkin toipilaana, mutta pikkuhiljaa normalisoidun.

Thursday, November 8, 2012

Karmea 48-tuntinen

kuva lainattu
Olen istuma-asennossa, enkä vapise. Tätä oli vaikea uskoa vielä eilen, saati sitten tiistaina.

Maanantai oli mahtava, kuten maanantait usein ovat, mikä kummastuttaa minua jollain tapaa. Jostain kumman syystä olen saanut hyviä uutisia, tavannut uusia upeita ihmisiä, luonut hyviä bisnesyhteyksiä, juuri maanantaisin. Hmm..tosi aikuista.

Täksi maanantaiksi olin saanut kutsun Marimekon liikkeen avajaisiin, jonne olin menossa piipahtamaan ystävättäreni kanssa. Ennen lähtöä vitsailin, että kropassani on omituinen tunne. Ihan kuin olisi irtisanomassa sopparia? Kolottaa omituisesti. Mutta, eipä se menoa haittaa. Korkoa jalkaan ja lisää huulikiiltoa.

Myöhemmin illalla, kotona, tuli yhtäkkiä kylmä, sitten ihan hirveä horkka ja tuntui siltä, kuin kroppa olisi valettu sementtiin. En meinannut jaksaa ylös sohvalta. Kuumemittari kehiin, kappas, 39 astetta, oho! Hirveässä tärinässä nukkumaan kahden peiton alle. Yö oli aivan kammottava. Tärisin joko kylmästä tai nukuin hikilätäkössä. Hampaat kalisivat, jalat ja kädet jääkylminä. Ylösnouseminen oli pakollista ja aivan karmeeta. Lisään tähän vielä, että kovan kuumeen nostattaja oli joku vatsapöpö. Nuff said.

Tätä riemua jatkui kaksi kokonaista päivää, 48 tuntia. Auta armias. Kuume ei meinannut laskea millään, ja kun se nousi yli 40 asteen en voinut muuta kuin voivotella. Hyvin hiljaa voivotella. Ei ollut voimia edes kunnon itsesääliin. En jaksanut olla jaloillani, kun pyörrytti ja kroppaan sattui. Sain suonenvetoja, lihas - ja vatsakramppeja. Ajattelin vaan, ettei tämä voi enää kauaa kestää ja kaaduin takaisin sänkyyn tajunnan rajamaille. Mikä onni, että mieheni pystyi tekemään työnsä kotoa. Minusta ei ollut mihinkään.

Eilen illalla, kun makasin puolihorteessa sohvalla, kuopukseni tuli viereeni kiukuttelemaan. Ei suostunut tulemaan lähelle, ei kertomaan koulupäivästä, ei mitään. Mulkoili vaan. No, sattuneesta syystä en jaksanut nousta, mutta kun sain hänet lähelle, kerroin, että kunhan äiti tästä paranee, sitten tehdään jotain kivaa, jooko? Ehkä olen huomenna jo parempi? Minulla on ollut sinua jo ikäväkin, kun olen vaan nukkunut ja ollut tosi kipeänä. Sitten alkoi itku.

Pieni kulta alkoi itkeä oikein kunnolla, kiipesi syliin ja sanoi, että hänellä on ollut ikävä äitiä. Piti oikein lujasti kiinni ja nyyhkytti menemään. Olet vaan maannut, me ei olla oltu sun kanssa, et ole tehnyt meille aamupalaa etkä eväitä ja nukut vaan. Oli pieni äidille oikein vihainen, kun olin "ollut poissa" kaksi päivää. Esikoinen kirjoitti minulle kauniin kirjeen ja toivotti pikaista paranemista, kävi aina varovasti kyselemässä jotain ja molemmat kävivät välillä surusilmin peittelemässä ja tuomassa pehmoja. Voi apua.

Enpä ollutkaan siinä omituisessa kuumehorkassa tullut kertaakaan oikeastaan ajatelleeksi sitä, miten ehkä pelottavaltakin? äidin sairastaminen saattaa lapsista tuntua. Huikkasin vällyjen alta vaan  jotain, kyllä tää kohta tästä...Normaalisti touhuan aamusta iltaan, flunssassa nappaan droppia ja touhuan. Asiat täytyy hoitaa. Nyt en kertakaikkiaan kyennyt. Äitien ei kai kuulu sairastaa? En minä ainakaan muista omaa äitiäni makaamassa puolitajuttomana sängynpohjalla...

Pysähdyin oikein miettimään milloin olisin ollut noin voimaton räähkä lasten edessä? En varmaan ikinä. Viime talvena koko perhe sairastettiin joko influenssaa tai enterorokkoa, mutta silloinkin olin kunnolla poissa pelistä vain puoli päivää, kovassa kuumeessa. Kyllä nää amerikkalaiset pöpöt on toista luokkaa ja minä olen niille näköjään loistava alusta. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, viimeiset pari viikkoa ovat olleet üüberkiireisiä, eli ehkä kroppa tosiaan sanoi, että nyt riittää. Otat rauhallisemmin. Otin..

Olin viikko sitten lauantaina "markkinointileirillä", missä puhuttiin yhdestä intohimostani, brändäämisestä. Jos normaalisti "high energy and upbeat" ihminen saapuu juhliin jotenkin masentuneen oloisena, hän on rikkonut brändilupauksensa, aiheuttanut pettymyksen muille. Niinpä, it's all about expectations, right?

Yritän tässä nyt sitten toipua, aloittaa normaalin elämän, tehdä rästityöt ja uusia hommia, uskallan varmaan kohta jo syödäkin jotain kunnollista. Zumbaakin pitäisi harjoitella ja muutenkin urheilla, leipoa ja laittaa...Ei muulla niin väliä, mutta jos oma brändi kärsii, sitten on piru merrassa. hehheh;)

Voikaa hyvin;) Tataa!

ps pienenkin toipumisen huomaa heti; kun laahustaa sumussa ja karmeessa olotilassa pari päivää ei kodin siisteys, pikkuvaatekasat tai muut sotkut voisi vähempää kiinnostaa. Niitä ei oikeastaan edes näe. (tällaistako on miehenä?;)) Nyt, kun kropassa on taas virtaa, pyykkikone huutaa, keittiön tasot on putsattu ja noin 16 erilaista mukia ja lasia, lautasta ja haarukkaa on kerätty ympäri taloa ja ladattu tiskikoneeseen...I'm back.





Friday, November 2, 2012

Another Halloween, jipiii...

Halloween-pop up storet ilmestyivät katukuvaan kuukausi ennen itse juhlaa. Pitkin hampain kävin taas muutaman kerran niissä, pakon edessä. Minua pelotti ihan yhtä paljon kuin lapsia. Joka kulmalla nökötti irtihakattu pää, zombievauva, noita (ja se scream-ukko). Kävelin katse maahan käännettynä suurimman osan ajasta, sillä aidonkokoiset nuket ovat ällöttäviä. Miksi? Oi Miksi?

Kun eräskin myyjä yhtäkkiä kurkkasi hyllyn takaa, meinasin saada härtslaagin. Metrinkokoisen karvaisen hämähäkin edessä oli johdon päässä mokkula, jossa luki step here. Oletko hullu? En tietenkään astu.

Me suosimme koristeluissa monivuotista, klassista linjaa. Ei mitään kauheita muovihökötyksiä, vaan valurautaa, metallia ja sen sellaista. Kurpitsoja, hämähäkkejä ja yksi lepakko. Tavara tietty lisääntyy vuosi vuodelta, mutta keskitytään laatuun. Voiko hämähäkki olla tyylikäs? Voi. Eikä lyhtyjä voi koskaan olla liikaa.

Saimme tänä vuonna kutsun aivan mahtaviin Halloween bileisiin, itse asiassa kaksiin, toiset suomalaisporukalla illalla, toiset naapurien kesken päivällä. Oli kiva juhlia Halloweenia ensin ystävien kesken ja sitten uusien amerikkalaisten tuttujen kanssa lastenkutsuilla. Naamiaiset ovat aina hauskoja, Kiitos.

Kun itse Halloween-ilta sitten koitti, kävimme koululla todistamassa paraatin ja illan pimetessä suuntasimme Los Gatosin alueelle "virpomaan". Alue on mahtava. Poliisi sulkee tietyn alueen katuja, joiden asukkaat ottavat juhlan tosissaan. Aivan upeita koristeluita, ja tietty aivan kamalan pelottavia joukossa! Mielessä jopa kävi, jos jonain vuonna pitäisi itsekin jotkut ihan üüberhirveät juhlat, koristelisi talon sisältä ja ulkoa, olisi korttelin hurjin haunted house, jota ihmiset tulisivat katsomaan kauempaakin...hmmmm. Tilapäinen mielenhäiriö varmaan ;)

Tarkoitus oli tavata ystäväperhe ja yhdistää voimamme, karkki tai kepponen- hulinoissa. No, tarkoitukseksi jäi.

Ennen lähtöä kuopukseni vaikutti vähän nuutuneelta, mutta oli innokas lähtijä. Toisen talon kohdalla pieni sanoi, että mahaan sattuu. Joojoo, sattuu, siis pelottaako sinua? Ei. Mahaan sattuu. Kolmannen, neljännen talon kohdalla oli uskottava, että jokin on vialla. Pinkki kurpitsakori ojennettiin äidille, pikkuinen meni vatsaa pidellen kyykkyyn. Jaha. Soon sit siinä.

Mieheni kantoi pientä muutaman korttelin, minä vein isompaa kaninkorvat päässä talolta toiselle. Fiilis alkoi toden teolla lopahtaa ja huoli kasvaa. Päätettiin suunnata takaisin kotiin. Matkalla autolle pieni sitten oksensi oikein kunnolla. Että sillä tavalla. Isommalle tuli sympatiasta paha mieli, kurpitsakoreissa oli vain muutama surullinen karkki. Happy Halloween! yeah, right.

Otin paljon kuviakin, mutta eivät koristeet päässeet oikeuksiinsa. Kaduilla vallitsi mielettömän hauska tunnelma, ihmisiä oli tosi paljon liikkeellä. Sellainen kamala neulanaama jäi erityisesti mieleen. Hyi. Tämä juhla on joillekin vuoden kohokohta. Ihmiset panostavat kauhujuttuihin ihan tosissaan, joillakin oli tosi hienoja virityksiä, vaikka oma lemppari olikin Wizard of Oz- teemainen talo;)

Meni miten meni, yksi Halloween taas selvitty. Nyt kohti viikonloppua ja Thanksgivingiä.
Tataa!


Fiiliksiä meiltä
ja muilta...


aika tyypillinen esimerkki illan annista