Learn to Hate?

Luin tuossa Rosa Meriläisen kolumnin itseään vihaavista nuorista naisista. En yleensä ole ollut suuri Rosa-fani, mutta tämä juttu osui ja jäi vielä jotenkin kaivelemaan. Tässä vaiheessa lienee parasta sanoa, että seuraava avautuminen kannattaa ottaa ripauksella suolaa;)

On se kyllä kunnioitettavaa, että jaksaa tuijottaa ihan jokaista pikkuista yksityiskohtaa omassa kropassaan, saada siitä jotkut sävärit ja alkaa tosissaan tehdä asialla jotain. Tehdä asiasta elämän keskipiste, kuljettaa omia ruokia mukana joka paikkaan, laskea jokainen suupala, kieltäytyä kutsuista ja painella gymille. Siis Hats Off!

Olen vuosikausia yrittänyt vihata itseäni samalla pieteetillä, mutten kertakaikkiaan pysty.
Katson itseäni kuvissa ja olen aidosti järkyttynyt siitä, etten näytä parikymppiseltä, ja elopainoakin on nykyään kymmenen kiloa enemmän. Irvistän, ja unohdan asian samantien. Usein vain naurattaa.

Poseerattiin miehen kanssa hääpäivä- dinnerillä. Oltiin laitettu itsemme oikein näteiksi. Kun tarjoilija antoi puhelimen takaisin, me molemmat revettiin hirveään nauruun; Kato, me näytetään tosi läskeiltä. Muhahaha! Just. Ei just näin - NOUUU! Eikä edes pyydetty ottamaan uutta kuvaa, jostain korkealta ja kaukaa;) Skoolattiin vaan ja jatkettiin herkuttelua.

Entä sitten ruoka. Kun vatsa kurnii yhtäkkiä joskus kymmenen pintaan illalla, mitä tehdä? No hitto syödä! Eihän nälkäisenä voi mennä nukkumaan. Miksei minussa voisi asua edes pieni ruoanvihaaja tai miksen tekisi niin kuin joku viisas joskus sanoi: juo iso lasi vettä. Nälkään?Ei. Ei mulla jano ole, vaan nälkä.

Mutta hei, miksen suhtautuisi kroppaani fanaattisesti, edes viikon, joskus? Voi miten saisin jonkun itseä häiritsevän pikkudetaljin pysymään mielessäni jatkuvasti? Miksi se läskikuva ei tule mielensopukoista esille edes silloin, kun istun sohvalla lusikka Ben&Jerryssä. Oi Miksi?

Mutta siis ihan oikeasti. Minulla on ongelma. Olen sokeriaddikti. Turha sitä on kieltämään.
Tämän lisäksi teen ihania suunnitelmia, kuten, ensi viikolla menen joka toinen päivä urheilemaan. Merkkaan kalenteriin barrea, tanssituntia, joogaa ja muuta. Sitten iskee laiskuus. En vaan saa itseäni liikkeelle. En mene minnekään, paitsi puhkumaan omalle tunnille henkihieverissä lauantaina. Onneksi edes sinne.

Sokeririippuvuudesta olen lukenutkin aika paljon, ja tiedän sen olevan paha asia; kropalle, iholle, kaikelle(!), mutten saa mitään karkkilakkojakaan aikaan. Liikunnan puutteessa tokaisen, että on tässä elämässä niin paljon muutakin kuin oman takapuolen koon seuraaminen ja käyn yläkaapin karkkilaatikolla aina ohi kävellessä...

Eli, jos rakastan itseäni, olen laiska, mukavuudenhaluinen, mutta ehkä joskus hiukan tyytymätön. Jos vihaisin itseäni vähän, saisin ehkä tuloksia aikaan? kö? En vaan osaa vihata. Tällaisia ajatuksia tässä helteessä. Kun katsoin peilikuvaani ikkunasta kävellessäni ohi bikineissä menneenä viikonloppuna, ajattelin mielessäni, että jotain pitäis varmaan tehdä. Mutten tee.

Eli, eiku nauttimaan elämästä.

Tataa!

PS mun mielestä tuo ylhäällä oleva kuva on upea ja hyväntuulinen. Olen ihan varma, että tuo nainen on iloinen ja mukava ja muuten älyttömän naisellinen. Suukko!

Vesi Vanhin Voitehista

Olin kirjoittanut FB statukseeni vuoden 2009 joulukuisena syntymäpäivänäni sloganin: Be brave. Even if you're not, pretend to be. No one can tell the difference. En enää muista miksi, mutta se osui ja upposi tänäkin vuonna. Nuo sanat ovat kantaneet läpi viimeisten viikkojen.

Omasta mielestäni olen terve kuin pukki, mutta kun lääkärit ovat toista mieltä, alkaa sitä huolettomampikin hulda herätä ajatukseen, että nyt kaikki ei sitten olekaan kunnossa.

Olen sellainen tyyppi, joka ei turhaan lääkärissä juokse. Minulla on kaksi flunssaa vuodessa ja ne kärvistelläään käsikauppalääkkeiden avulla kotona. (kuten juuri nyt) Jos kolottaa, mutta pystyn hoitamaan asiani normaalisti, viittaan kintaalla ja jatkan menoa. Kolotuksineen kaikkineen.

Nykyään, oireiden googlettaminen on erityisen mukavaa ja helppoa; ehkä yksi syy miksi päädyin varaamaan itselleni lääkärin. Se meni suurinpiirtein näin: lääkäri ohjasi neurologille, neurologi pelotteli kuoliaaksi, lähetti kardiologille, toiselle neurologille, erinäisiin tutkimuksiin ja kattaviin verikokeisiin. Että sillä lailla. Tässä vaiheessa huolettomuus muuttui huoleksi.

Muiden tutkimusten lomassa, jouduin aivojen ja niskan magneettikuviin. Kokemus, jonka olisin mieluiten jättänyt kokematta. Ahtaanpaikankammoiselle erityistä herkkua. Kidutuslaite oli varmaan jostain 70-luvulta. Ei kuulokkeita ei valoja, pelkkää ahdistusta ja hemmetin kovaa ääntä. Palautteena; synnytän kolmoset ilman kivunlievitystä ja joku saa samalla rassata muutaman juurihoidon, mutta takaisin en mene. Nyt tiedän, miltä paniikkikohtaus tuntuu.

Luulin, että kun makaan siellä putkessa, koen varmaan suuren valaistuksen, ajattelen syntyjä syviä, teen suuria lupauksia miten muutan elämäntapani ja kuuntelen kroppaani, hellin sieluani, rauhotun, ommmm, inner piece, namasteeee, ja kaikkea muuta tosi spirituaalista ja rauhottavaa. Tosiasiassa selvisin putkesta hengissä vain ja ainoastaan ajattelemalla lapsiani, sitä, miten he leikkivät yhdessä, sitä miten me illalla leipoisimme pipareita, miten halaisin kaikkia enkä huutaisi kenellekään(!). Ja sitä, että selviän tästä, Mind over Matter, tämä tutkimus on tehtävä, jotta pääsemme rajaamaan ulos pahimmat vaihtoehdot.

Ei siis kovin syvällistä, pelkkää selviytymistä.

Olen siitä onnekas, etten ole joutunut miettimään vakavia sairauksia ja sairastumista montaakaan kertaa. Ja mikä on tullut minulle suorastaan yllätyksenä, on tyyni suhtautumiseni asiaan. Olen kylmän faktuaalinen ja sopivan epäuskoinen. Etukäteen ei kannata huolestua tai sairastaa, ehdin sitten myöhemminkin, jos on tarpeen. Ja perinteinen; näin ei voi käydä minulle;)

Tässä on nyt kuitenkin pakko tunnustaa, että itku tuli monta kertaa. Suurin ahdistus tuli siitä, etten näkisi lapsieni kasvavan. Vetäsi vähän hiljaiseksi. Viikot tuntuivat pitkiltä, halusin vaan tuloksia. Oli mitä oli, me selviäisimme tästä.  En halunnut kertoa kenellekään mitään, paitsi muutamalle läheiselle. En kestä ihmisten spekulointia, enkä draamaa, yhtään. Oli ihan tarpeeksi vaikeaa teeskennellä, että kaikki on hyvin, vaikka teki mieli huutaa peloissaan.

Inhottavinta oli puhua asiasta ääneen, mutta olihan minun jotenkin pakko selittää miksi tarvitsin sijaisen, toistaiseksi, ohjaamalleni tunnille.(Tässä myös syy, miksen kilpailuviettisenä juossut Night nation run:issa, vaan hölköttelin ja kävelin ihan rauhassa)

No, nyt, kaikkien rönkkimisten jälkeen, saan taas liikkua ja elää ihan normaalisti. Mitään oleellista vikaa ei ole löytynyt. Terveen paperit. Hoitona, minua kehotettiin juomaan enemmän vettä. Vettä!


Mietin pitkään kirjoittaisinko edes asiasta mitään tänne, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa, sillä asia pysäytti ja vaivasi.  Kuten eräs lääkäri minulle sanoi;  sinun olisi pitänyt tulla minun luokseni 20 vuotta sitten. Olen 99,9% varma, ettei sinussa ole mitään vikaa, mutta, kun olemme Amerikassa, joudun teettämään sinulla kaikki nämä tutkimukset.

Monta kokemusta rikkaampana siis, ehkä hiukan viisaampana ja tiedostavampana jatketaan joulun odotusta ja valmisteluja. Innostunein odotuksin kohti uutta vuotta!

Wake up. Kick ass. Be kind. Repeat. Näillä mennään.

Tataa!

PS ja sitten taas toisaalta, on erittäin hyvä, että täällä tutkitaan kaikki kauheimmatkin vaihtoehdot ihan tosissaan. Eipä jää kysymyksiä ja spekuloitavaa. Kyynisempi voisi sanoa, että tämä on vain vakuutusyhtiöiden mahdollisuus taas laskuttaa aivan järkyttäviä summia...

15 Vuoden Tuomio

Vauva kasvaa vauhdilla ja olen itse siinä kamalassa vaiheessa, kun hiukset tippuvat päästä tukuittain. Ensimmäisen lapsen kanssa, ipanan ollessa noin puolivuotias, mieheni sattui näkemään tennispallon kokoisia hiusmyttyjä pesun jälkeen ja kysyi tosi huolestuneen näköisenä - Kaljuunnutko sinä?

Minä odotin tätä vaihetta taas suurella inholla. Goodbye ihanat hyvinvoivat, paksut hiukseni. Jatkan vitamiinien syöntiä, jotta uusi kasvu olisi nopeampaa. Mihinkään hiusten pidennyksiin, tai edes tuuhennuksiin en aio nyt satsata. Kärsin mieluummin tämän hiirenhännän kanssa toistaiseksi ja opettelen pro:ksi kihartimen ja kaikenmaailman tuuhentavien tököttien kanssa;) Hiusten sijaan ajattelin panostaa naamaan.

Luen paljon naistenlehtiä ja seuraan uusimpia tuulia ihonhoidossa. Nykyään minua kiinnostavat kaikki anti-aging hoidot, joihin ei liity veitsi tai ihon alle ruiskutettavat aineet. Kesällä kyselin hyväihoisilta ystävättäriltäni minkälaisia rutiineja suosivat ja mitkä hoidot ovat parhaita.  Omat kokemukseni mikrohionnasta ovat olleet oikein hyviä, mutta olin saamassa selville miten väärässä olin ollutkaan -  herravarjele;)

Minulle kehuttiin microneedlingia -mikroneulaus? joten aloitin etsimisen siitä. En kuitenkaan päätynyt neulaukseen, vaan hottiin hydra facialiin. mm Täällä  tietoa molemmista.

Astuin hoitolaan, Magical Maureenin luokse. Hän on kuulemma varsinainen taikuri ja anti-aging spesialisti. Arvioisin hänen iäkseen 55? iho oli hyvin sileän näköinen ja hyvin kevyesti meikattu. Hän on anti-aging kouluttaja ja oli juuri käynyt läpi whole body chemical pealin. AUTS! Hän sanoi minulle, kun lähdet täältä tänään, näytät siltä, kuin olisit juuri ottanut botoxia. Minä jäin kauhuissani miettimään, että onks se siis jollain tavalla hyvä asia?;)

Geeniperimä on kuulemma onnekseni kohdallaan ja minulla on hyvä iho. Iho-ongelmia ei ikinä ole ollutkaan, mitä nyt pintakuivuutta ja karmeaa hilseilyä talvisin Suomessa. Täällä olen onnistunut saamaan ärsyttäviä otsaryppyjä auringossa- note to self- käytä hattuja(!). Ehkei olekaan ihan paha asia, että Rocco lähti autuaammille metsästysmaille...

Hän sanoi myös, että näytän ikäistäni nuoremmalta, Jihuu! ja, että you will be your most beautiful in your forties. Hyvä. Olisi aika surullista, jos hän olisi sanonut, että Tsorppa. Your best years are gone. Now it's time to try to save whatever is left;) buhahaha. Vähänniinku, että sitä ollaan nyt elämän ehtoopuolella. Kun kysäisi miten terveellisesti syön, en pystynyt vastaamaan, kun minulla petti pokka. Siihen hän vain sanoi, että terveellinen ravinto ja riittävä uni ovat ihonhoidon a ja o. Joojoo tiedetään;)

Olipa muuten mielenkiintoiset otteet; itse hydrahoito kesti aika vähän aikaa. Tunne oli samantapainen kuin ultraäänipuhdistuksessa tai mikrohionnassa. Ei siis ehkä miellyttävin, muttei sattunutkaan. Mikrohionnan hän lyttäsi täysin. Sanoi, että se saattaa jopa aikaistaa vanhenemista, whaaaat?! Rahat takaisin!! Hioo ihon ja paljastaa sen kuulemma vaurioille. Jaa. Uusi spesialisti, uudet tuotteet ja uudet mielipiteet. With passion, may I add.

Läträttiin kaikenmaailman kantasolu voiteilla. Ah ihanuutta. Hän pyöritti kaikki kreemit myös silmien ympärille ja hieroi kädet, niskan, decolteealueen. Lähdin kotiin kiiltävänä, hyvin hoidettuna, ja ihan amatöörinä; pussi täynnä ylihintaisia tuotteita.  Miten tässä nyt näin kävi? Olen Dermalogican uskollinen käyttäjä jo toistakymmentä vuotta! Mutta ehkä onkin jo aika vaihtaa? Nyt pussissa Hydropeptide tuotteita. Minulle täysin uusi tuttavuus. Hän muuten lyttäsi myös Dermalogican, sillä tuoteperhe on alunperin suunniteltu acneiholle ja kuulemma tekee jonkun ihme kerroksen ihon päälle ja saattaa tukkia huokosia? Itse olen kyllä ollut sarjaan äärimmäisen tyytyväinen.

On myönnettävä, että iho näytti ja tuntui tosi hyvältä käsittelyn jälkeen. Ajelin kotiin tyytyväisenä, mutta yksi lause jäi soimaan päähän. You still have a good fifteen years, before you need to think about getting some work done.  Että sillä lailla. Aion silti takaisin parin kuukauden kuluttua.

Hauskaa viikonloppua!

Tataa!

PS kaikista pelottavinta kaikessa, ettei tuo lause säikäyttänyt minua millään lailla. Taisin nauraen vastata vaan, että joo, jos hankit minulle Christy Brinkleyn skin doctorin yhteystiedot. Hän lisäsi siihen, että joo, tai Cindy Crawfordin. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Yläkuvassa kyseinen Christy, then and now, ikää 60. joopajoo. Että ihan vaan kasvisruokavaliolla ja hyvillä yöunilla;)

Suuret suunnitelmat

Suuret oli suunnitelmat; merkkasin kalenteriin joogaa ja tanssituntia, oli lounastreffeja cityssä ja neuvotteluja potentiaalisten uusien asiakkaiden kanssa. Energinen hyvinvointiviikko tulossa; sopiva määrä töitä ja liikuntaa. Jes, nyt olisi palikat kohdallaan!

Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat lennossa, kun vilusta värisevä, kuumeinen lapsi ilmestyi sänkyni viereen tiistaiaamuna kello viisi. Jaha, soli sit siinä; punaisia henkseleitä kalenteri täyteen. Ei ois maistunukkaan. Positiivisena ajattelin heti, että noni, 3 päivän sisällä on itselläkin varmaan kurkku kipeänä ja siihen tyssää sitten taas urheilutkin ainakin viikoksi. Voihan vitalis.

Onnekseni, pystyin taistelemaan tautia vastaan viikon. Lapset sairastivat kukin vuorollaan, myös vauva, joka onneksi pystyi silti nukkumaan. huoh. Tähän on sanottava, ettö jonain päivinä vanne hiukan kiristi päätä. Työt oli hoidettava, samoin sairaat lapset. Siinä sitten milloin kukakin sylissä istuin lohduttamassa, sekoittamassa mehua, antamassa lääkettä, silittämässä. Ja vauva tietenkin aivasteli aina suoraan naamalle. Tartunta oli satavarma, sairastuminen vain ajan kysymys.

Kun heittää monta palloa ilmaan, joku saattaa pudota;) Yritin opettaa pojalle juomista, kun olen onnistunut päätöksistä huolimatta kasvattamaan jo kolmannen tuttipullokieltäytyjän, argh. Teen myös vauvalle kaikki ruoat itse ja kerran (jos toisenkin) kattila unohtui hellalle...oho.

Stressitila oli aikamoinen johtuen ei vain leipätöistä, vaan myös vapaaehtoishommien takia ja lauantain tullessa, tajusin, että zumbatuntini oli myös minun ainoa liikunta sillä viikolla. Taas. Voi apua. Se niistä suurista suunnitelmista. Olin aivan varma, että viimeistään zumba kaataisi minut sänkyyn, mutta sinnittelin vielä muutaman päivän, kunnes pikkunuha muuttui myös pikkukuumeeksi. örk.

Hetkellisesti kaikki olivat tässä terveitäkin, kunnes keskimmäinen sai muutama päivä sitten kuumeen takaisin ja jonkun omituisen niskajäykkyyden; tulipa siinä taas vähän valvottuakin, kun WebMd vihjasi aivokalvontulehduksesta...

Toisaalta, sittemmin olen päässyt kerran joogaan, kerran barreen. Arvostan nyt tunteja, joilla musiikki on hiljaa ja saa vaan hengitellä ja keskittyä hiljaiseen kidutukseen. Olen löytänyt hoitajankin. Kyllä tämä taas tästä. There's always tomorrow, eikö? Ja kun asioita oikein suhteuttaa, pikkuflunssat ja lievä mökkihöperyys eivät mittakupissa paljon paina. Tuttavapiirissämme on ollut lyhyen ajan sisällä kaksi aivoverenvuotoa. Oma purnaus hävettää sen rinnalla, kun toisten koko elämä järkkyy.

Sitä paitsi olen minä vähän humputellutkin; tulevan Suomen matkan verukkeella kaapista löytyy uudet saappaat, parit puserot ja huikea odotus. Retail therapy toimii.

Kivaa viikkoa.
Tataa!

PS kaiken oman tuskailun keskellä istuin taas koulun pick up/drop off jonossa ja näin kuinka tyttäreni astui luokan ovelle, antoi opettajalle high fiven, niinkuin täällä on tapana, ja ampaisi reppu selässä juoksuun.Vauva äänteli takapenkillä. Juuri silloin ajattelin, nenää samalla niistäessä,  miten ihanan onnellista! Juuri tämän tunteen ja näyn muistaisin loppuelämäni. Lapseni juoksee autolle, minun luokseni - tai ainakin haluan ajatella niin;) Mikä ihana näky! Eipä aikaakaan, kun hän maleksii tympeänä teiniangstissaan;) Nautin tästä nyt.

Be careful what you wish for

Sen voi tehdä mind mappaamalla tai ajatella vaan, suunnitella ihan salaa itsekseen, mutta kuitenkin aina tilanteen sattuessa olla vähän niinku hollilla. Voi hiljaa itsekseen päättää, että vielä joku päivä! Ensin ei uskalla ääneen sanoa, kun ei ole varma itsekään. Pelottaa. Sitten, kun vähän rohkaistuu ja sanoo asian ääneen ja koemahdollisuus koittaa, se on niin jännää, että siitä ei melkein selviäkään. Kädet tärisevät, kun iso ryhmä tuijottaa ja luottaa sinuun. Kun tilanne on ohi, kävelet noin puoli metriä maan pinnan päällä. Onnistuit sittenkin.

Puhun tietenkin zumbasta. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin jonkin verran, esim täällä ja täällä. Päätin siis pari vuotta sitten, ihan salaa itsekseen, että mitenköhän tuohonkin hommaan pääsisi, vaikuttaa tosi hauskalta. Olin löytänyt upean ohjaajan ja lähdin tunnilta aina sellaisissa endorfiineissa, että lajiin oli pakko tutustua paremmin. Olin siinä vaiheessa käynyt myös aika monen ohjaajan tunnilla todetakseni, että tunti voi olla todella hyvä ja hauska ilmankin, että ohjaajalta, tai osallistujilta, odotetaan käärmenaisen notkeutta ja taitavuutta. Jotkut ohjaajat olivat vaan kertakaikkiaan t-y-l-s-i-ä, joten sekin pani ajattelemaan, että pystyisin itse kyllä paljon parempaan;) (Vähänniinku kotona tietää Jeopardyn tai Onnenpyörän vastaukset paljon nopeammin ja paremmin kuin ne pelaajat. Paikan päällä onkin eri asia. Kokemuksen syvällä rintaäänellä.)

Parin certifikaatin suorittamisen, sijaiseksi palkkaamisen jälkeen ja muutamien mutkien (raskaus ja vauva ei ollut pienin mutka...)kautta se sitten tapahtui. Asiat loksahtivat paikoilleen;  minulle tarjottiin omaa tuntia. En oikeastaan edes empinyt, sanoin joo, ennen kuin ehdin asiaa ajatella. Tunti osui lauantaille, joten ihan pelkkää kiitosta ei kotoa kuulunut...

Nyt on sitten taas jännät paikat aika monestakin syystä; en ole vielä ihan parhaassa kestävyyskunnossa, elopainoakin on hiukan enemmän kuin soisi, mutta sijaistin vauva mahassa vielä seitsemännellä kuulla, joten pystyn kyllä ohjaamaan. Kunhan vauva siirtyy kokonaisuudessaan "ulkoruokailuun", aion ottaa jonkun tehokkaan syön terveellisemmin ja hoikistun -kauden, ehkä;). Toisaalta, en ole ainakaan intimitating fitness nainen - pelkkää luuta ja lihasta-kunnossa. Saliin on helppo tulla, kun näkee ohjaajan;)

Tällä ohjaajalla on makkaroita ja hikoilee ainakin yhtä paljon kuin kaikki muut, ellei enemmän;) minun on laitettava pohjameikkikin tunnille, etten näytä siltä, kirkkaantummanpunaisella naamalla ja valkoisella näävelillä, että kohta tuo ohjaaja pyörtyy;) Hymyilen ja painan menemään. Minun tavoitteeni on se, että tunnilta lähdetään hymyissä suin ja hikisenä.

Tähän mennessä kaikki on mennyt hyvin. Olen pyytänyt, sekä saanut palautetta, enimmäkseen tosi positiivista, mutta toki valituksenkin. ärsyttävä tyyppi;) Nyt, parin tunnin jälkeen, olen saanut myös pari uskollista seuraajaa. Sijaistin eilen illalla, nyt taistellen pikkuflunssaa vastaan,( jippii) ja siellä nämä pari rouvaa olivat taas asennossa eturivissä. Aika kivaa ja jokseenkin omituista.

Eiköhän kuntokin tästä pikkuhiljaa nouse, kun pääsen taas liikkumaan enemmän ja tämä omituinen on-off nuhakin helpottaa. Täytyy sanoa, että olen hirmu tyytyväinen siitä että harrastuksesta on tullut toinen pikkutyö. En tässä myöskään nuorru, joten jos tällä tavalla, vähänniinku pakolla, saisi itsensä taas hyvään kuntoonkin.

Jännittävintä ja ehkä haasteellisinta kaikessa on se, että on minun vastuullani tehdä tunnista kiva. Minun vastuullani, että ihmisillä on mukavaa ja että treeni tuntuu. Kunhan aikaa on mennyt kuukausi pari, nähdään kuinka paljon porukkaa paikalle viitsii. Tähän mennessä salissa viihtyy noin kolmekymmentä henkeä, mutta ehkä tulla tupsahtavat paikalle vielä vahingossa, luullen, että se vanha ohjaaja vielä vetää tuntia? Paras palaute on se, että ihmiset tulevat takaisin. Pitäkää minulle peukkuja.

Tämä on siis se pieni saavutukseni, kaiken muun kiireen päälle. Että sitten tämmöinen juttu. Ainakin saa hassutella kampauksien kanssa;) ja tämä työ kyllä antaakin energiaa. Kivaa viikonloppua! Huomenna taas ohjaamaan.

Tataa!


PS Olen myös lupautunut kouluttautua body flow-ohjaajaksi.  Siitä en hengissä selviä. Olen pökkelö kuin puunukke. Mutta, on oltava tavotteita ja astuttava oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Body flow ohjaajat ovat ihanan vahvan ja sutjakan näköisiä, eli siinäpä motivaatiota...mutta oikeesti - voihan nenä, että tulee olemaan vaikeeta. Kaikkeen sitä ihminen lupautuu...

Yläkuvassa Oprah meets Starbucks filosofiaa; You are here not to shrink down to less, but to blossom into more of who you really are. Näillä mennään.

"Viikon" ruoat - haaste

Tämä postaus on vastaus haasteeseen, jonka minulle asetti Jersey_girl, joka kirjoittaa blogia http://toinenkoti.blogspot.com , luvattoman kauan sitten. Aloitan postauksen tunnustuksella; usein unohdin kuvata ruokia ja sattuipa vielä niinkin, että viimeiset viikkomme ovat olleet täynnä kiirettä, juhlia, työmatkaa ja muuta ns epänormaalia. Yleensä syömme perusruokaa ma-pe, Perusruoka on jauhelihaspagettia, lohta ja perunaa, tortilloja, pastaa. Lauantaisin, ellei meillä ole illallisvieraita tai ellemme itse ole kyläilemässä, syömme usein ravintolassa. Sunnuntai-iltaisin syömme ikävän usein pizzaa. Ja kuten kuvasta huomaa, hyvin harvoin onnistun olemaan kokonaan terveellisellä linjalla, tai, niin no, onhan laku kasvi;)

Siispä ruokapäiväkirjasta tuli ns keräilyerä. Ja hiukan jo hävettää tässä vaiheessa, kun tajuan, miten jakomielitautista meidän ruokailu on; yhtenä päivänä omelettia tai lohta ja parsaa, toisena Man Vs Food Burritozillaa, tai Five Guys hampurilainen kaikilla mausteilla..eh. Pikaruokaloista haemmme myös joskus jotain ja tortillalettuun kääräisemme millon mitäkin.


Onneksi olen jossain vaiheessa ottanut kameran esille, joten tässä nyt sitä keräilyerää alla. Ikävä kyllä ruokastailaus ei kuulu bravuureihin, joten ei tässä mitään hermoja kutkutella näillä otoksilla. Simpukoita syötiin uhallakin, vaikkei niitä uskomusten mukaa  pitäisi syödä kuukausina, jotka alkavat J:llä.


Tonnikalan kanssa maistuu aivan taivaalliselta soija- majoneesi-wasabi-kastike, kannattaa kokeilla! Sekoittele keskenään; eniten soijaa, ja sitten maistelemalla muut mittasuhteet.


Ja tässä esimerkkiaamupala lomalta..Hiilarikooma. Breakfast burrito on aina voittaja, muttemme voineet vastustaa mustikkaviineriä, emmekä suolaisia piirakoita..



Sitten jo aika suosikiksi muodostunut periamerikkalainen baby back ribs; kun niiden antaa maustettuina ensi muhia uunissa kolmisen tuntia folion sisällä ja laittaa vasta sitten viimeistelyvaiheessa grilliin, on tämäkin ruoka helppo ja vaivaton. Sotkua tulee vasta syödessä.

En ole ikinä ollut mikään ribsien ystävä, mutta niitä on kieltämättä tehty meillä nyt keväällä aika moneen otteeseen. Vihreätä viereen, roséta lasiin ja mums.


Muodon vuoksi väärinpäin pyörähtänyt yhden illan peruna-tomaatti-pinaatti-sipuli-valkosipuli-juusto-omeletista kuva mukaan. Muuten näyttää niin epäterveelliseltä. Hui;) Me ollaan kyllä aikamoisia nautiskelijoita. Ruokaan pitäisi joskus osata suhtautua pelkkänä polttoaineena.

Jaan mielelläni tässä kaksi arkiruokaohjetta, joista on muodustunut suosikkeja monessa tuttavaperheessä. Minä tungen juustoa kaikkeen, ehkä vähempikin riittäisi..Näin kesäkuumalla näitä ei tee mieli, mutta taas syssymmällä. Suosin helppoja ja maukkaita. Aina saa ja pitää säveltää oman maun mukaan;)

Santa Fé Chicken;

Kaada purkki salsaa, n. 2dl tai reilumpi annos, paistokasariin. Ripottele päälle valkosipulijauhetta maun mukaan, anna lämmetä kiehumispisteeseen. Lisää sitten vesi ja riisi, laske lämpötilaa hiukan. (Vettä sen mukaan kuinka paljon riisiä aiot käyttää) Mikäli laitat kahden hengen riisiannoksen, eli esim 2dl riisiä, lisää kasariin n 4dl vettä, useinhan riisi keitetään  1:2. Sekoita. Asettele salsaisen riisiseoksen päälle kolme tai neljä, sekä kasarin - että rintafileen koosta riippuen, kananrintafilettä. Paistolevy mediumille, mutta pitää hiljalleen kiehua, kansi päälle. Ajastimeen 10min. Kun 10min on kulunut, käännä fileet, anna olla toiset 10min. Levyn lämpö pois, peitä rintafileet (tai koko laitos) juustoraasteella, valitse juusto oman maun mukaan. Nosta pois levyltä, anna juuston sulaa paitokasarin kannen alla, kuorruttaen ruoan. Kaikki valmistuvat samaan aikaan yhdellä pannulla, kätsysti. Tarjoile, nam.

Ja sitten toinen superhelppo, tätä tehdään varmasti jo monessa kodissa; Uunitortillat.

Paista pannulla jauhelihaa tai kanaa, oman valinnan mukaan. Lisää sipulia, valkosipulia, salsaa, herkkusieniä, paprikaa, mausteista tuorejuustoa, ehkä hiukan jotain juustoraastettakin;) Nostele valmis seos ja kääräise tortillaan. Asettele uunivuokaan täytettyjä tortilloja riviin. Kaada päälle ruoan jämät, salsaa ja kuorruta juustoraasteella. Uuniin n. 175 ja 15-20-30 min riippuen kuinka rapeaksi haluat juustokuoren. Tarjoile creme fraichen, guacamolen, nachojen ja  Coronan(Solin) kanssa, jälkkäriksi sopii ihan hirveän hyvin esim joku Sitruunasorbetti huuhtelemaan mausteisen ruoan ja raikastamaan suun. Nam. Maistuu sekä lapsille että aikuisille. Hyvien tuttujen kanssa mahtava lauantai-illan rentoiluruoka. Ei hienostelua.

Tataa!

Zumbapaniikki!

Otin sitten yhteyttä ryhmäliikuntajohtajaan ja pyysin mahdollisuutta pyrkiä sijaisopettajaksi. Kuulostaa leppoisalta. Eikö? En nyt kuitenkaan ole varma, olenko ihan täysin sisäistänyt mitä tämä tarkoittaa, mutta pyörä on jo lähtenyt pyörimään.

Ensin, minut haastatellaan ja syynätään. Sitten, jos luoja suo, saan koe-esiintyä tarkkailevan silmäparin alla. Koe-esiintyminen tarkoittaa kokonaisen tunnin vetämistä. Herravarjele. Eihän mulla ole koossa kuin muutama biisi. Nyt tarttis kaksitoista koreografiaa ja päälle pari lämmittelybiisiä, cooldown ja loppuvenyttelyt. (luulin pärjääväni kymmenellä, max.)Olen sitä paitsi hirveä puupökkelö, en taivu mihinkään suuntaan. Osallistujathan kuolevat nauruun kun minä yritän venytellä. Mihinköhän minä olen oikeasti ryhtymässä? Olikohan tää nyt kuitenkaan ihan viisas idea...

Ei auta; leuka ylös ja kohti uusia haasteita. Nyt on liian myöhä perua. Move out of your comfort zone. You can only grow if you are willing to feel awkward and uncomfortable when you try something new. Eka tapaaminen on sovittu ja koe-esiintyminen olisi joskus kuun lopussa. Paniikki ja härtslaagi. Ei oo nimittäin yksi tai kaksi kertaa kun olen luokan edessä yhtäkkiä kokenut brainfreezen ja unohtanut omat askeleet ja olen tähän mennessä ohjannut aina vain yhden tanssin kerralla.

Googlasin ihan hullun lailla vinkkejä tulevaan, ja tässä oiva kokoelma. Kuten arvata saattaa tunnelmat ovat hiukan kaksijakoiset. Samaan aikaan tosi kivaa ja aivan kamalaa. Itse itseäni vakuuttaen, etten kuolla kupsahda silkasta kauhusta.

1) Try to seem like you have your shit together. Joo, ole rohkea. Teeskentele, ellet ole. Kukaan ei huomaa eroa. (paitsi jos kädet tärisee niin, etten saa painettua ipodia päälle) Onneksi musiikki vie mukanaan, yleensä.

2) Ole ohjaaja, eli; Don't start following a really convincing student in the front row.  Buhahaha. Mun zumbainspis opettajani, guruni, on aina tunnilla, kun harjoittelen uusia juttuja. Teen just tota. Seuraan häntä välillä ja ihmettelen miten hän näyttää pal paremmalta kuin minä tanssiessaan, eikä oma kroppa taivu ollenkaan samalla tavalla, enkä pysty hyppäämään yhtä korkealle. Sitten, yhtäkkiä havahdun ja menen ihan lukkoon, brainfreeze. Missä mä olinkaan, apuaaa. Onneksi olen jo tottunut mogailemaan luokan edessä...

3) Hiukset. Jos olet ikinä katsonut yhtään zumbavideota, ne timmit yliruskettuneet naiset tanssii aina tukka auki. Kauheeta. Jos menen mille tahansa tunnille ja hiuslenksu katkeaa, se on katastrofi. Pidän siis jumppakassissa aina extra pinnejä ja lenksuja. Jännittää ihan tarpeeksi pirteässä ponnarissa, tukka ojennuksessa. Tukka silmillä, niska hiessä-combo olisi suuremman luokan katastrofi.

4) Look good and have fun. OWN it; It’s your class, do what makes you look good. If you look good, you’ll have fun. If you have fun, your students will too. Tämä on todettu useampaan kertaa. Siksi eri opettajilla onkin erityyliset tunnit, tanssit ja musiikki. Musiikki on se juttu. Jollei minua hymyilytä, ei hymyilytä muitakaan;) En oikein osaa sambata, joten en vahingossakaan aio sambata. Sekoan aina nopeissa kohdissa enkä välttämättä halua näyttää idiootilta. Ainakaan ekalla kerralla..

Tulen siis kaksi ensi viikkoa harrastamaan paljon, ja taas paljon, olohuoneessa tanssimista. Osa musiikistakin on vielä hakusessa, sillä jokaisessa omassa biisissä pitää olla se juttu. iTunes on kovassa käytössä. Helmiäkin on löytynyt. Lainaan toki jo olemassa olevia tansseja muilta ohjaajilta ja osa musiikista on sellaista täytebiisikamaa;). Kaikkea en lähde kehittämään itse. Silloin olisin soseessa. No, soseessa olen kyllä nytkin. Onneksi olin jo valmiiksi ilmottautunut uuteen zumbakoulutus-sessioon. Se on nyt perjantaina. Ehkä saan sieltä hurjasti itsevarmuutta ja ideoita. Wish me luck. Sitä tarvitaan.

Täytyy viedä rekrytoida muutama tuttu tunnille, että sieltä löytyy edes ystävällisiä naamoja yleisön joukosta. Turvaksi.

Tataa! Zumbaaa! hehheh

PS ja mitä mä laitan päälle?!

Lomalle vai Lääkäriin?

Sitä saattaisi jopa ajatella, että täällä lämpimämmässä ilmastossa ei sairastuisi tyypillisiin hengitystieinfektioihin nin herkästi. Guess what? Kyllä sairastuu. Mahtavin lisä täällä on se, että lapsia roudataan kouluun ihan hirveässä kunnossa. Johtuneeko siitä, että vanhemmilla on vuodessa vain tietty määrä sairaslomapäiviä suomalaisittain lyhyen loman lisäksi. Jos sairaspäiviä, omia tai lapsen takia, tulee enemmän, ne vähennetään lomapäivistä.

Ja joo, olen kyllä pari kertaa Suomessa itsekin vienyt lapsen päiväkotiin sellaisessa hiinä-ja-hiinä-onko-ok-kunnossa, ja jollei ole, aika nopeasti on kuulunut soitto perään. Täällä se on enemmän tapa kuin poikkeus. Täällä kuume on "ainoa" mittari. Itse saattaisin ottaa huomioon myös lapsen nenästä roikkuvan kolmen sentin pituisen vihreän madon...Sitten luokassa aivastella pärskitään ja yskitään päin toisen pläsiä. Hirveetä kattoo.

Alan ymmärtää aasialaisten käyttämiä hengityssuojaimia. Pitäisköhän tilata itsellekin? Ehkä tilaan samalla sellaisen ärtsymakeen metsurin visiirin, jolla saa koko naaman auringolta suojaan esim autoa ajaessa. eh-he-he. Nojoo, siihen en pysty. Vielä;) (ne on muuten makeita. en ikävä kyllä ole vieläkään ehtinyt tai kehdannut ottaa kuvaa liikenteessä) Only in America

Sairausvakuutus on oltava ja se on kallis. Tulee ihan ikävä, kun ajattelen Suomen lapsivakuutuksia. Muutama satanen vuodessa, alle satasen omavastuu. Täällä maksetaan monta sataa kuukaudessa.

Meillä vaihtui sairausvakuutus. Ehdot olivat mukamas paremmat. Tjaa, no, niin kai sitten jos joutuisi vaikka auto-onnettomuuteen tai sattuisi jotain vakavaa. Eihän sitä ikinä tiedä. Kaikenmaailman kävelevien keuhkokuumeiden ja kurkunpään tulehdusten jälkeen meillä on nyt ihan hirveä lasku maksettavana. Ihan muutamia peruskäyntejä; on kuunneltu keuhkot, katsottu korvat ja nenä ja sanottu AAAA. Otettu yksi röntgen.

Minä olin suunnitellut vielä kahta pikkureissua tuleville lomille. Ei ois maistunukkaan. Ollaankin kotona, trendikkäästi staycationilla. Onneksi on jo tosi lämmin ja ipanat voivat puljata altaassa.

Usa:ssa on siis edelleen hyvä olla, jos on töissäkäyvä, nuori ja terve. On ärsyttävää, kun flunssa-aikaan muutamat lääkärikäynnit saavat aikaan kunnon lohkaisun perheen taloudesta. Toisaalta,ei pääsiäisenä ole edes yhtään vapaata. Pitkät perjantait ja toiset pääsiäispäivät painetaan tukka putkella töitä ja kevätlomaan on vielä muutama viikko aikaa. Pattiin ottaa silti, vaikkei irtiotto nyt onnistunutkaan tai toisin sanoen, se ei vaan kannata. Ei olisi mitenkään järkevää rahankäyttöä. Tylsää silti.

Eteenpäin, sanoi mummo lumessa. Nauttikaa kimmeltävistä keväthangista. Täällä on jo siirrytty välillä biksuihin, nimimerkillä bikinikelit yllättivät amerikantädin. AUTS. Äkkiä itseruskettavaa ja laihduttava peili...

Tataa!

PS vanhempi tyttäreni alkoi yhtäkkiä taas aivastella. Allergiaa, se on vaan allergiaa- toistelin itselleni. Nythän kukkii kaikki pähkinä -ja kirsikkapuut. Tuoksu, tai oikeastaan haju menee itselläkin nenään. Ottaisin kukinnot ilman hajuja. Varsinkin valkoisien kukkien, Cherryblossom, haju on kauhean voimakas, paksu ja makea. Ei hyvällä tavalla, vaan tunkkainen. Sitten kuului   - Äiti, mun nenä vuotaa ja on vähän huono olo. -Ei muuten ole, mutisin vastaukseksi. Mä en kestä.

Kävelevä keuhkokuume

Vaikka Jennifer Lawrence onkin hotinta hottia, ja aika hauskan oloinen tyyppi, en olisi kaivannut hänen sairastamaansa tautiaan meille.

Mieheni ei yleensä sairasta, tai ainakaan myönnä sairastavansa. Yskii, köhii, on selvästi puolikuntoinen räähkä, mutta töistä ei jäädä sairastamaan eikä lääkäriin mennä uhallakaan. Asiasta ei sovi myöskään huomauttaa. Sitten harvoin, kun joku tauti ottaa ukosta niskalenkin, se on menoa. Tällä kertaa ensin yski ja köhi kolmatta viikkoa, ennen kuin kuume kaatoi. Siinä sitten vielä sinnitteli muutaman päivän henkihieverissä ennen kuin meni hakemaan diagnoosia; kävelevä keuhkokuume. Ai mikä on keuhkokuumeen ja kävelevän keuhkokuumeen ero? No kai sitten se kävely. Pysyy vielä tolpillaan.

Itse huhhaan helpotuksesta, vaikka jos tämä on tarttuakseen, ollaan kaikki ihan soseessa, tai siis keuhkokuumeessa. Huhhaan helpotuksesta myös siksi, etten ehkä olisi kauaa kestänyt miehen tapaa sairastaa.. Jos joku kuulee, pieni toivomukseni on, että noi dropit puree heti. Kai mies sterotyypillisimmillään uikuttaa ja mankuu. Omani ei uikuta, ei mangu, muttei myöskään pysty tekemään mitään. Mitään.

Korjaus; pystyy silti naputtelemaan läppäriä, ripottelemaan sen sata lasia, kuppia, lautasta,  haarukkaa, lääkepakkausta, foliolevyn palasta ja nenäliinaa pitkin erilaisia pöytätasoja ympäri taloa, pelaamaan videopeliä ja makaamaan sohvalla. Pystyy just ja just lämmittämään itselleen ruokaa, mutta jälkiä ei voi siivota, koska jos edes ajattelen pyytää jotain, kuulen -Et sä tajuu miten huono olo mulla on?

Sänky ei ole lepoa varten, mieluiten maataan sohvalla, vaikka siinä tulee selkä ja niska kipeäksi ja kamalan kuuma. TV on päällä, kuorsaus kuuluu. Kuumehikoilevan pään alle on rytätty hienoin, ei normaalia vesipesua kestävä koristetyyny, aarrgghhh, vaikka tuon sängystä kunnon tyynyliinallisen, paremman tyynyn. Vaaleita torkkupeittoja on lattioilla. Ilmaa voisi leikata. Avaan ikkunoita vaivihkaa. Suihkussa käydään neljä kertaa päivässä, ja siellä viihdytään mieluiten parikymmentä minuuttia kerralla. Märkä pyyhe retkottaa suihkujen välissä sängyn päiväpeiton päällä "kuivumassa." 

Haluan vaan, että mies paranee, pronto ja äkkiä. Onneksi oli eilen koko päivän työjuttu San Franciscossa, ei tätä kestäis sivusta katsottuna enää erkkikään. Ja sit olis toinenkin toivomus, elekää antako meille muille tätä tautia! Olis vähän muita suunnitelmia kuin sairastaa...

Tataa!

PS huolimatta kirjoituksen sävystä olen kyllä ihan sympaattinen ja hoivaava;)

Valentinet ja virukset

Amerikanvahvistuksessa on se hyvä puoli, että Valentinesia vietetään takuuvarmasti. Joitain vuosia taaksepäin sain korulahjojakin. Nyttemmin olen suomalaisittain opastanut säästämään ne rahat. Minulle riittää ihan vaan yhdessäolo. No, saan silti jonkun rakkauskortin, kukkia, suklaata ja illallisen. Ihan kivaa.

Tänä vuonna olin itse auttamattomasti myöhässä. En postittanut yhtään korttia Suomeen enkä ostanut mitään. Perästä päin sitten..

Amerikkalaiset taas ovat aivan korttihulluja ja kortteja onkin kaupoissa ihan liikaa ja joka lähtöön. Sopivan löytämiseen menee hirveästi aikaa, enkä kestä niitä olet jumalan lähettämä ihme, jota ilman kuihtuisin- jargoneita.  No, löysin kyllä ihan kivan sellaisen I guess I'll keep you around- kortin ja kyllä miestä nauratti. Niitä ihan supersiirappisia kortteja en enää pysty edes lukemaan ja laulavia kortteja on kertynyt aika riittävästi;) Tekeeköhän tämä minusta epäromanttisen vai realistin vai molemmat;) Ehkä suosin sanoja ja tekoja, enkä jonkun Hallmarkin wannabe-runoilijan juttuja. Kuulostaapa karulta;)

Lapset antavat pienen krääsän jokaiselle luokkatoverille. Viisikymmentä Spiderman, Avengers ja sormustatuointi härpäkettä lähti kouluun mukana. Ja opettajille tietty sydänsuklaarasiat. Puuh. Hirvee homma ja ihan turhaa tavaraa ja tuhlausta. Tästä on sitten ihan turha valittaa, kuuluu olennaisesti kulttuuriin...

Itse päivänä vietiin ipanat anopille ja suunnattiin dinnerille. Valentinessa parasta onkin se, ettei tarvitse itse kokata ja saa vetästä jotain kivaa päälle. Emme tehneet pöytävarausta, joten se mahdollisuus oli olemassa, että joutuisimme odottamaan tovin martini kädessä baarin puolella;) Joskus täytyy uhrautua.

Useat lataavat Valentineen hirveitä odotuksia. Minä suhtaudun päivään takuuvarmana, kivana date nightina. Tekee hyvää käydä kahdestaan kävelemässä käsi kädessä. Toivon, että joku kerta osuisimme paikalle, kun jälkiruoasta tai shampanjalasista löytyisi timanttisormus. Me ollaan nääs sen verran vanhoja ja väsyneitä, että mennään drinksulle, syömään ja tullaan sitten ajoissa kotiin makaamaan sohvalle. Kyllä me hyvä punaviini juotiin ja suklaita syötiin, mutta jo kotiasuissa, nauhoitettua Modern familya katsellen;)

Meno on ollut viimeiset päivät aika tasaista; meillä kuulostaa ihan keuhkoparantolalta, kolme neljästä yskii karseaa limayskää ja toinen lapsista sai 40-asteen kuumeen sopivasti perjantaina, kun loma alkoi. Tietty. Nyt sitten pidän kaikki sormet ja varpaat ristissä, etten minäkin sairastu, kun pitäisi suunnata hiihtämään parin päivän päästä. ELI, kun olen tässä hoivaillut vuoroin ketäkin, minussa itää joku hirveä combo-ödeema, joka kaataa lähtöä edeltävänä iltana kuumeessa sänkyyn. Ja siis toivottavasti ei. Summa summarum, ollaan syöty suklaata ja vähän sairasteltu.

Ensi viikolla on saatava puhtia peliin! Tällaista hissuttelua ei kestä erkkikään.

Tataa!

PS Girl Scout cookies myynnit alkoivat. Siellä me puolikuntoisen lapsen kanssa seisoskeltiin ruokakaupan edessä lauantaiaamuna kello 9. En ole ikinä tajunnutkaan, mikä mieletön succé nämä keksit ovat! Samalla huokaan helpotuksesta, ettei meidän tarvitse lähteä kiertämään ovelta ovelle omia keksejä myymään tai aina sopivan tilaisuuden sattuessa pakottaa tuttuja ostamaan. Huh. Oma pikkupartiolaisteni ryhmä on vielä liian nuori tähän puuhaan. Huh. Nyt positiivisuutta peliin ja porukka terveeksi!

Let's Pretend We Care

Olen täysin kyllästynyt kuulemaan, että Suomessa on korkeat verot. Joo, niin on. Thank You, Captain Obvious. Mutta niille verorahoille saa vastinetta. Itse suhtaudun suomalaiseen veronmaksuun vähän niinku vakuutuksiin. Kaikki on hyvin, kun kaikki on hyvin, mutta auta armias, kun sitten tapahtuu jotain odottamatonta, kuten vakava sairastuminen. Suomessa ei alta sentään lähde auto ja asunto sairaalakustannusten takia.

Elämän kevyempiin sattumuksiin usein pätee se ei kahta ilman kolmatta; kun ensin kolhit auton keskustan Stockan parkkihallissa, tulet kotiin huomataksesi, että pesukone savuaa ja seuraavaksi pimahtaa telkkari tai halkeaa hammas;) Jos täällä yhtään pysähtyy ajattelemaan sitä, mitä voisi tapahtua, alkaa hirvittää. (Olen ehkä maininnut aiemminkin; Sicko)

Seuraamme täällä asuntomarkkinoita, lähinnä huvin ja urheilun vuoksi, emme just nyt välttämättä ostotarkoituksessa. (se pari miljoonaakin puuttuu) Kun alueellamme tulee taloja myyntiin, ainakin puolet niistä on ns foreclosure-myyntejä, eli pakkohuutokauppoja. Pankki on ottanut talon haltuunsa, sillä omistajat eivät ole pystyneet lyhentämään, usein noin miljoonaa, asuntolainaansa. Jotenkin tosi murheellista.

Kun yhteiskunta ei tue tai suo minkäänlaista bufferia, sitä on ihan omillaan, jos elämä ei menekään suunnitellusti. Ei armoa, Dog eat dog ja yksi yhden puolesta. Tämän lisäksi, kaikki on maksullista, jopa vapaaehtoistyö. Koulun PTA (parent-teacher association) pyytää ensin vitosen, sitten satasen ja hetken kuluttua kahdeksan sataa per lapsi! Oikeesti. Ihan normi, kunnallinen koulu. Shekkivihkoa esille. Ei se lomamatka olis maistunutkaan.

Koulutuksesta yritetään säästää koko ajan enemmän;  koulupäiviä lyhennetään, vapaapäiviä on joka kuussa enemmän. Hurjimmat ehdotukset ovat sitä luokkaa, että eihän koulutus oikeastaan kuuluu valtion velvollisuuksiin ollenkaan. Would you like a cup of tea?;) Ei niinku pal kosketa, ku omat lapset on jo valmistuneet ja mikä global warming? 

Yhteiskunta on jo nyt täällä tosi jakautunut. Jos lapsien peruskoulukin olisi kiinni tulotasosta, ottaisin aika nopeasti yksisuuntaisen non-stopin Helsinki-Vantaalle. (Ja who am I kidding, onhan se, koulutuksen taso on jo nyt täysin kiinni tulotasosta. Asuntojen hinnat korreloituvat suoraan parhaiden koulualueiden kanssa.) Oi Suomi ja mahtava koululaitos, sinulle kumarran, sinua syleilen.

Kodittomia, veteraaneja ja työttömiä yksinhuoltajia, ainakin kyltin mukaan,kaikenlaisia kerjäläisiä on joka moottoritien liittymässä. Kauppojen kassoilla ja kaupan ulkopuolella on keräys ihan aina. Annapa lahjoitus joka kerta, niin alkaa tuntua kukkarossa jo viikon jälkeen(olen kokeillut). Koululla on myös koko ajan erilaisia tempauksia; milloin pyydetään ruokaa, milloin vaatteita, milloin leluja(huom vaatteet ja lelut pyydetään uusina, ei mitään second handia) Lahjoita, tee, anna aikaasi, osta itsellesi ja muille, maksa, osta, myy. Ja ihmiset ostavat. Vain suomalaiset trokaavat keskenään käytettyjä lastenvaatteita ja polkupyöriä.

Täällä vapaaehtoistyö on iso osa yhteiskunnallista toimintaa. Sillä "ostetaan hyvyyttä". Kun teini hakee yliopistoon, on enemmän kuin suotavaa, että CVstä löytyy joukkue urheilua sekä vapaaehtoistoimintaa. Partio on plussaa. Näin todistat olevasi yhteiskuntakelpoinen tiimipelaaja ja hyvä ihminen. Really?

Mä en jotenki kestä! Toki olen aina ollut aktiivisesti vapaaehtoistoiminnassa mukana, olen sellainen tyyppi, mutta täällä touhotus ei tunnu aidolta. Ihmiset(lue kotirouvat) ovat heti muistuttamassa, että eipä ole sinua näkynyt.  -We missed you! - Really? Saaks tohon vastata, että kun mulla on elämä ja työtkin pitää hoitaa...

Vapaaehtoisuus ei olekaan vapaaehtoisuutta, vapaaehtoisuus on pakko.

Toisaalta, on äärettömän empaattista, että muut ihmiset tukevat silloin, kun yhteiskunta ei tue.  Tällaisia tarinoita saa lukea ihan jatkuvasti. Hats Off, vaikka elämä ei varmaan ihan heti palaudukaan kuntoon, jos ikinä.

Toisten tukeminen on hienoa ja yhteisöllisyys kasvaa, miksi sitten purnaan? Ehkä purnaan siksi, että olen tottunut siihen, että kaiken muun mennessä päin metsää, kotia ei menetetä. Jos puoliso kuolee tai työpaikka lähtee alta, yhteiskunta tarjoaa keinon selviytyä pahimman ajan yli, kunnes ollaan taas jaloillaan. Tai jotain. Tätä pohtiessa tulisi aika monta liuskaa. Jätettäköön tähän.

Kyse ei suinkaan ole vain ajasta tai rahasta. Kun vapaaehtoisuus ei ole vapaaehtoisuutta, vaan se on lähes pakollista, siitä tulee epämiellyttävää. Sinun kuuluu tehdä vapaaehtoistyötä ja jollet ilmottaudu vapaaehtoiseksi, siitä syyllistetään. Vapaaehtoisuus on velvollisuus ja pakko. Hyväksynnän hinta. Jollet tee vapaaehtoistyötä, et ole hyvä ihminen, et kuulu joukkoon. Sen sijaan olet joku ignorantti ulkomaalainen, vaikka kuinka olisit kotimaassasi talkooaktiivi.

Tällaisia mietteitä tällä kertaa.  Onneksi ei ainakaan tekeminen lopu;)huoh.
Hauskaa viikonloppua,

Tataa!

Kaikkitietävä Kroppa

Kuulun siihen ihmistyyppiin, joka on luonnostaan laiha. Unohdan usein syödä. Raskausaikana kuljin skinnyfarkuissa ja vatsani oli söpö koripallo. NOT. Buhahaha.

Vitsit vitsinä. Ennen ajattelin näin: aerobicit on amatööreille;) Mun ei tarvitse, enkä jaksa. Mieheni huhki salilla, minä olin sitä mieltä, että pidä ittes kunnossa.(olen edelleen samaa mieltä) En silti tuntenut minkäänlaista tarvetta lähteä itse urheilemaan. Enkä lähtenyt. No, toisen lapsen jäljiltä on sitä söpöä baby fattia sitten muistona. Olen tainnut aiemminkin mainita;) Toisaalta, jos minua on enemmän, sehän on vaan aivan fantastista;)

Olen aina vastustanut dieettejä enkä tee uuden vuoden lupauksia. Kokeilin silti vuosia sitten karppausta, jossain tilapäisessä mielenhäiriössä. Lihosin melkein kaksi kiloa viikossa, olin ummettunut ja pirun kiukkuinen. Kiitos ei, kroppani ei mennyt ketoosiin vai-mikä-se-nyt-oli. Never again. Kerran olin lentoemodieetillä kokonaiset neljä päivää. Silloinkin oli jotenkin huono olo ja otti pattiin. Koko ajan. Kai jotain nestettä lähti ja paino tuli sitten kahdessa päivässä takaisin;)

Lähinnä ärsyttää se, miten hemmetissä kroppa voi tietää mitä syön? Jos ihan salaa, illan pikkutunteina mussutan pari riviä suklaata tai ohimennen, ihan ajattelematta, otan pari keksiä?!? TOD ärsyttävää. Missä vaiheessa tulee siihen ikään,jolloin pitää alkaa vähän katsoa mitä syö. Kapinaa! Liikun säännöllisesti, mutta sillä ei tunnu olevan mitään merkitystä. mur. Kun puhun jonkun tosi hoikkelin sportin kanssa, tajuan sen entistä selkeämmin; nääkin tyypit vahtii syömisiään, jotkut ihan haukkana. Vaakaan on joillakin aivan fanaattinen suhde. (Myös usein juosta jolkottavat kymmeniä kilometrejä viikossa.) Siis häh, eikö kukaan voikaan syödä koko ajan mitä huvittaa lihomatta? Voihan Vimpele. Ja eiks nää ookaan niitä luonnostaan laihoja?

Miksi ruokatottumuksiin ja vartaloon pitää kiinnittää niin paljon huomiota? Miten tähän on tultu? Eiks ihminen voi vaan nauttia? Kaipaan kroppaani täysin huolettomasti suhtautuvaa 25-vuotista minääni!Ärsyttävää pingottamista nykyään koko juttu. Ja huijauksen makua. Minun mielestä ihmisellä pitäisi olla joku ennalta sovittu koko, jossa olisi itsellään hyvä olla, ja jossa pitäisi pysyä ikään ja olosuhteisiin katsomatta. Mitäköhän se Eeva on aikoinaan tehnyt, jotta me, erityisesti naiset, ansaitsemme tämänkin vitsauksen?;)No, onhan kaikilla se oma koko, sen eteen pitää vaan tehdä työtä. EPISTÄ!

Kaiken tämän kiukuttelun jälkeen, jouduin katsomaan totuutta silmiin ja luovutin. Ennen joulua tsemppasin ruokailujeni suhteen ja söin vähemmän makeaa ja hiukan pienempiä annoksia. Ja kappas, pari ärsykekiloa tippui, vielä aika helposti. Hiljaa olen ajatellut, että se pre-baby body olis ihan kiva (tai edes se between babies body), mutten ole tehnyt asialle mitään. Sitten tajusin, että jos vähän kattoo mitä syö, se toimiikin! Nyt harmittaa, etten aiemmin kokeillut. Itsepäisyydestä kärsii koko kroppa. Tämänkin hurjan testin piti lähteä itsestä. Olen kypsynyt henkisesti.

Minimaalisilla muutoksilla sain minimaalisen tuloksen, mutta sellaisen hivenen kevyemmän olon ja hyvän mielen. Viinistä en luopunut, enkä viikonlopun muista paheista;) Voisi ottaa tavaksi syödä viikolla terveellisesti? Vanha ihana paljettihamekin sujahti päälle, kun jäsenyyteni alavatsaklubissa pieneni.

Ehkä tähän kypsään aikuisuuteen kuuluu se, että joitakin yleismaailmallisia sääntöjä noudattamalla saa myös tuloksia;) Hauskaa Viikonloppua!

Tataa!

PS kahdenkymmenen vuoden jälkeen harjoittelen taas Vanilla Icen tanssiliikkeitä neonkeltaisessa topissa...Miten se running man:kin sujui ennen jotenkin helpommin, eikä minua muistaakseni 90-luvulla hyppypyörähdyksissä huimannut;)

Vastaiskuun!

Tää elämä on ollut yhtä ruikutusta. Nyt se loppuu.(ruikutus, ei elämä) Aurinko paistaa, sää on kirpeä. Aamuisin siinä 7-8 aikaan, lämpötila on alle kympissä, jossain viiden ja seitsemän asteen hujakoilla, mutta kiipeää iltapäiväksi kahteenkymppiin. Kerrospuetaan ihan jengissä.

Minä nautin. Ah, vihdoin saa käyttää saappaita, ballerinoja ja isoja villatakkeja. Suomessa ostin villatakit seuraavin kriteerein; onks tää liian kuuma sisällä? Näkyykö helma urposti takin alta? Maxivillis olis ihana, mutta millon sitä käyttäisi? Meneekö rapaan? Ovatko hihat liian paksut, tuleeko slimmatun takin alla tönkkö olo? Täällä mikään noista argumenteista ei ole validi, takkia kun ei villatakin päälle tartte laittaa. Jippijau!

Pakkopysähtymisen ja sairastamisen jälkeen elämä näyttää aika hyvältä. Minä taas näytän aivan kauhealta. Ihon kelmeä sävy on onneksi matkalla tuttuun kalpeaan, mutta juurikasvut ja ihon ohuet juonteet ;) oikein tunkevat framille. Lääkärissä käynnistä se alkoi; sain lääkekuurin ja jouduin erinäisiin verikokeisiin, osa ihan normia, perussettiä. Tulen myös saamaan pari piikkiä, eli rokotteita menossa vanhaksi. Milloin muuten tarkistit omat rokotteesi?

Tuumasta toimeen; nyt on varattu kasvohoito, kampaaja, hammaslääkäri jne. Ripsiin tummaa, hiuksiin kiiltoa, itseruskettavaa peliin ja eiköhän tästä väsyneestä räähkästä vielä ihan salonkikelpoinen saada;) Vuosihuoltoviikot edessä. Aion myös syödä kevyemmin, ainakin seuraavat 5 tuntia;) ehkä. Voi kun sitä ihan normipäivänä muistaisi miten onnellista on olla perusterve. Se ei loppujen lopuksi ole mikään itseisarvo.

Vaarallista on muuten myös olla ihan mökkihöperönä kotona; tässä vaiheessa on mennyt keittiön verhot ja tuolit uusiksi, makuuhuone kaipaa uutta isoa peiliä, tv-huone uusia tyynyjä jne. Olen myös saanut paljon aikaan; papereita on mapitettu, tasoja siistitty, siivottu, pyykätty, googlailtu hotelleja ja matkakohteita ja katsottu monia vanhoja valokuva-albumeita;) Tilasin myös uusia zumbavaatteita, sehän on vähän niinku urheilua;)

Uuteen työprojektiini kuulu mm crossfit valmentajien tapaamisia, joten yritän senkin takia päästä normi energiatasoon kiinni;) (suhteellisen timmiä porukkaa..)vatsa sisään, selkä suoraksi, rinta ja peppu ulos, pirteä ilme, vai-miten-se-nyt-meni? Tällä hetkellä turvaudun vielä meikkipurkkiin ja poskien nipistelyyn;)

Keskiviikkona kokeilin vanhaa hyvää broadway tanssituntia, mutta syke hyppi välillä ihan pilviin. Ei hyvä. Huomenna aion taas uskaltautua ohjaamaan, vuorossa aina kiva Waka Waka , Gipsy Kingsin salsa on harjoittelun alla. Musiikki antaa mieletöntä voimaa!  ja Gipsy Kings vie minut aikamatkalle opiskeluaikoihini ulkomaille, pieneen baariin, jossa me salsattiin espanjalaisten kanssa ihan hulluna. Jalka siis vipattaa, eli mennään vaikka hissutellen, mutta pää hajoaa, ellen pääse liikkumaan.

Pysykää terveinä!
Tataa!

Karmea 48-tuntinen

kuva lainattu

Olen istuma-asennossa, enkä vapise. Tätä oli vaikea uskoa vielä eilen, saati sitten tiistaina.

Maanantai oli mahtava, kuten maanantait usein ovat, mikä kummastuttaa minua jollain tapaa. Jostain kumman syystä olen saanut hyviä uutisia, tavannut uusia upeita ihmisiä, luonut hyviä bisnesyhteyksiä, juuri maanantaisin. Hmm..tosi aikuista.

Täksi maanantaiksi olin saanut kutsun Marimekon liikkeen avajaisiin, jonne olin menossa piipahtamaan ystävättäreni kanssa. Ennen lähtöä vitsailin, että kropassani on omituinen tunne. Ihan kuin olisi irtisanomassa sopparia? Kolottaa omituisesti. Mutta, eipä se menoa haittaa. Korkoa jalkaan ja lisää huulikiiltoa.

Myöhemmin illalla, kotona, tuli yhtäkkiä kylmä, sitten ihan hirveä horkka ja tuntui siltä, kuin kroppa olisi valettu sementtiin. En meinannut jaksaa ylös sohvalta. Kuumemittari kehiin, kappas, 39 astetta, oho! Hirveässä tärinässä nukkumaan kahden peiton alle. Yö oli aivan kammottava. Tärisin joko kylmästä tai nukuin hikilätäkössä. Hampaat kalisivat, jalat ja kädet jääkylminä. Ylösnouseminen oli pakollista ja aivan karmeeta. Lisään tähän vielä, että kovan kuumeen nostattaja oli joku vatsapöpö. Nuff said.

Tätä riemua jatkui kaksi kokonaista päivää, 48 tuntia. Auta armias. Kuume ei meinannut laskea millään, ja kun se nousi yli 40 asteen en voinut muuta kuin voivotella. Hyvin hiljaa voivotella. Ei ollut voimia edes kunnon itsesääliin. En jaksanut olla jaloillani, kun pyörrytti ja kroppaan sattui. Sain suonenvetoja, lihas - ja vatsakramppeja. Ajattelin vaan, ettei tämä voi enää kauaa kestää ja kaaduin takaisin sänkyyn tajunnan rajamaille. Mikä onni, että mieheni pystyi tekemään työnsä kotoa. Minusta ei ollut mihinkään.

Eilen illalla, kun makasin puolihorteessa sohvalla, kuopukseni tuli viereeni kiukuttelemaan. Ei suostunut tulemaan lähelle, ei kertomaan koulupäivästä, ei mitään. Mulkoili vaan. No, sattuneesta syystä en jaksanut nousta, mutta kun sain hänet lähelle, kerroin, että kunhan äiti tästä paranee, sitten tehdään jotain kivaa, jooko? Ehkä olen huomenna jo parempi? Minulla on ollut sinua jo ikäväkin, kun olen vaan nukkunut ja ollut tosi kipeänä. Sitten alkoi itku.

Pieni kulta alkoi itkeä oikein kunnolla, kiipesi syliin ja sanoi, että hänellä on ollut ikävä äitiä. Piti oikein lujasti kiinni ja nyyhkytti menemään. Olet vaan maannut, me ei olla oltu sun kanssa, et ole tehnyt meille aamupalaa etkä eväitä ja nukut vaan. Oli pieni äidille oikein vihainen, kun olin "ollut poissa" kaksi päivää. Esikoinen kirjoitti minulle kauniin kirjeen ja toivotti pikaista paranemista, kävi aina varovasti kyselemässä jotain ja molemmat kävivät välillä surusilmin peittelemässä ja tuomassa pehmoja. Voi apua.

Enpä ollutkaan siinä omituisessa kuumehorkassa tullut kertaakaan oikeastaan ajatelleeksi sitä, miten ehkä pelottavaltakin? äidin sairastaminen saattaa lapsista tuntua. Huikkasin vällyjen alta vaan  jotain, kyllä tää kohta tästä...Normaalisti touhuan aamusta iltaan, flunssassa nappaan droppia ja touhuan. Asiat täytyy hoitaa. Nyt en kertakaikkiaan kyennyt. Äitien ei kai kuulu sairastaa? En minä ainakaan muista omaa äitiäni makaamassa puolitajuttomana sängynpohjalla...

Pysähdyin oikein miettimään milloin olisin ollut noin voimaton räähkä lasten edessä? En varmaan ikinä. Viime talvena koko perhe sairastettiin joko influenssaa tai enterorokkoa, mutta silloinkin olin kunnolla poissa pelistä vain puoli päivää, kovassa kuumeessa. Kyllä nää amerikkalaiset pöpöt on toista luokkaa ja minä olen niille näköjään loistava alusta. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, viimeiset pari viikkoa ovat olleet üüberkiireisiä, eli ehkä kroppa tosiaan sanoi, että nyt riittää. Otat rauhallisemmin. Otin..

Olin viikko sitten lauantaina "markkinointileirillä", missä puhuttiin yhdestä intohimostani, brändäämisestä. Jos normaalisti "high energy and upbeat" ihminen saapuu juhliin jotenkin masentuneen oloisena, hän on rikkonut brändilupauksensa, aiheuttanut pettymyksen muille. Niinpä, it's all about expectations, right?

Yritän tässä nyt sitten toipua, aloittaa normaalin elämän, tehdä rästityöt ja uusia hommia, uskallan varmaan kohta jo syödäkin jotain kunnollista. Zumbaakin pitäisi harjoitella ja muutenkin urheilla, leipoa ja laittaa...Ei muulla niin väliä, mutta jos oma brändi kärsii, sitten on piru merrassa. hehheh;)

Voikaa hyvin;) Tataa!

ps pienenkin toipumisen huomaa heti; kun laahustaa sumussa ja karmeessa olotilassa pari päivää ei kodin siisteys, pikkuvaatekasat tai muut sotkut voisi vähempää kiinnostaa. Niitä ei oikeastaan edes näe. (tällaistako on miehenä?;)) Nyt, kun kropassa on taas virtaa, pyykkikone huutaa, keittiön tasot on putsattu ja noin 16 erilaista mukia ja lasia, lautasta ja haarukkaa on kerätty ympäri taloa ja ladattu tiskikoneeseen...I'm back.