Thursday, February 27, 2014

Latte with Vanilla Almond Milk, please

Sairaalan henkilökunta ja palvelutaso oli aivan huippua. En ole koskaan todistanut samanlaista vauhtia, tehokkuutta ja saumatonta tiimityöskentelyä, mutta toisaalta, aiemmat kokemukseni ovat olleet drama-free, eikä ole kyllä mitään kritisoitavaa Jorvin toiminnasta, päinvastoin. Täällä, annan kympin Good Samaritan Hospitalille.

Kaikki huoneet ovat yhden hengen huoneita. Vauva on vierihoidossa, kuten Suomessakin. Hoitajat ramppaavat huoneessa koko ajan, meillä piti seurata veriarvoja, -paineita ja sokereita erityisen tarkkaan ensimmäiset 24 tuntia, joten tuntui siltä, että joku oli koko ajan koputtelemassa ovelle. Yksi hoitaja, tosin tuli välillä ihan tikusta asiaa-käynneille; tuli tarkistamaan vauvan vaipan ja kehotti soittamaan paikalle, jos haluan, että vaippa vaihdetaan. Hän kyllä hoitaa! Oli hyvä tyyppi ja me naureskeltiin ja vitsailtiin aina tovi, mutta kyllä minä ehkä just ja just vaipan osaan vaihtaa;) Sitä paitsi yhden valvotun yön jälkeen oli vähän univelkaakin...

Toinen, kummallisella aksentilla puhuva ontuva yökkö oli paras; sanoin, että tarvitsen muutamien tuntien välein korviketta, ettei lapsi näänny nälkään. Hän toi minulle laatikollisen pikkupulloja ja sanoi, Hyvä, toiset haluavat antaa vain rintamaitoa. -Mitä maitoa kysäsin? Minun tehtaani ei käynnisty heti. Ainoa asia, jota karsastin oli se, että myös tutit, heitettiin yhden käytön jälkeen roskiin. ?!? Mitä tuhlausta! Miksei niitä desinfioida ja uusiokäytetä?

Minua ärsyttää tässä alkuajan äidinmaito versus korvike- keskustelussa vain yksi asia, sekä Suomessa että täällä; miksei sairaalan henkilökunnalla ole yhtä yhtenäistä mielipidettä tai jotain linjaa? Miksi jokainen hoitaja tuputtaa henk koht näkemyksiään tuoreille, varsinkin ensikertalaisille, äideille? (Minuun heidän juttunsa eivät vaikuta. Olen vahvasti omaa mieltä; kunnes maitoa tulee kunnolla, ruokitaan muilla keinoilla. sanovat muut siihen mitä tahansa. Nälässä en lastani pidä.) Mutta kaikki eivät ole niin kuin minä ja saattavat häkeltyä helposti. Hormonimyrskyssä, uusien asioiden parissa saatetaan helposti aiheuttaa syyllisyyttä. En tykkää. Peukku alaspäin :(

Meistä huolehdittiin ihanasti. Room service toi aamupalat, lounaat ja päivälliset ja välipaloja, kuten vanukkaita, jäätelöitä ja erilaisia juomia riitti itsepalvelu pantryssa loputtomiin. Menu oli nelisivuinen, yläkuvassa vain vajaa sivu. Räjähtänyttä olemusta ja tiettyjä muita pieniä kremppoja lukuunottamatta olo oli kuin hotellissa. (Oli ihana tilata made-to-order omeletti aamuksi, syödä kakkuja, hampurilaisia, pastoja ja satunnainen salaatti ;)) Huikopalaksi muutama jäätelökippo;)
tooosi terveellistä;)

Sairaalalaukusta; olin päättänyt pakata tärkeimmät itse, vaikken uskonut, että joutuisin laittamaan mieheni missään vaiheessa asialle. Onneksi mukana oli uusi ohut aamutakki ja siisti yöpaita, sillä niinhän siinä kävi, että jouduin antamaan miehelleni listan muista tavaroista...

Tuli elävästi mieleen yllätyspolttarini; mieheni oli pakannut minulle yön-yli-laukun. Voi halleluja. Mukana oli sellaiset rintsikan ritsat, joita en enää edes muistanut omistaneeni. Mistä hemmetistä hän oli ne edes löytänyt? Sama juttu alushousujen suhteen. (note to self: inventoi ja hävitä kaikki vähänkin kulahtaneet alusvaatteet;)

Tällä kertaa olin onneksi heittänyt laukkuun omat alusvaatteet, mutta villatakiksi hän oli taas löytänyt jostain ylähyllyn takaa, remonttivaatteiden seasta, jonkun kauhean vanhan kauhtanan. Miksei ottanut paljon käyttämääni maastokuvioista? Oh well, onneksi mukana oli sunnuntaina hankittu Peter Pilotton pusero, joka päällä minut otettiin sisälle maanantaina, vetäisin sen mekkoni päälle kotimatkalle. (Peter Pilotto for Target-mallisto on muuten ihana! Piti postata siitä, mutta tuli sitten muuta..)

Sairaalassa oli ihanan rauhallista ja leppoisaa, tavallaan. Ei varmaan pitäisi sanoa mitään, mutta nautin rauhasta, täysin siemauksin, ihan yksin, uuden poikani kanssa. Tätä rauhaa jatkui 36 tuntia, kunnes lähdin kotiin. Yrittivät suostutella jäämään vielä seuraavaan päivään, mutta olin luvannut lapsille, että tulen kotiin. Miehelleni sanoin, että olen vain henkisesti läsnä;) Jos joku kysyy minulta illalla -Äiti, mitä me syödään tänään? En vastaisi seurauksista;) Mieheni passasikin minua esimerkillisesti pari ekaa kotipäivää.

Yksi kotiinpaluuseen vaikuttava asia oli myös hinta. Odotamme kauhulla sairaalan laskua. Omavastuuosuutemme nollautui näppärästi vuoden alussa. AUTS. Jokainen särkylääke laskutetaan erikseen. Viivakoodit piipataan ranteesta, eikä omien buranoiden ja panadolien napsiminen ole potilaana oikein sallittua.

Esimerkkinä; anoppini joutui tyräleikkaukseen; aika perussettiä, eikö? Neljän sairaalassa vietetyn päivän kokonaishinnaksi tuli 84 000 dollaria. (!!!!!) Onneksi vakuutus korvasi leijonan osan ja omavastuuksi jäi vain muutama hassu tonni. Me odotellaan suurnpiirtein kymppiä maksettavaksi, vakuutuksen jälkeen. Staycationeita odotettavissa, siis;)

Jatkan kirjoittelua taas pian, nyt takaisin nuuhkuttelemaan.
Tataa!



Monday, February 24, 2014

Hello World

Koitti maanantaiaamu kaksi viikkoa sitten. Lähdin kauhealla kiireellä lääkäriin, rutiinitarkastukseen. Oma lääkärini oli poissa, joten minut tapasikin toinen lääkäri. Tämä lääkäri huolestui korkeasta verenpaineestani ja lähetti minut sairaalaan, stressitestiin. Pitkin hampain suostuin. Ihme hysterisointia, mietin mielessäni.

Labor and delivery- osastolle kiipesin reippain askelin, pistin rappusissa melkein juoksuksikin. Ilmoitin heti respassa, etten tajua miksi olen täällä, mutta tehkää nyt se testi kuitenkin. Vastaanottava kätilö oli samaa mieltä; et kyllä todellakaan näytä miltään raskausmyrkytys-tapaukselta. No en näytäkään. Enhän mä ole edes turvoksissa.On tääkin hätävarjelua...

Passitettiin makaamaan, erittäin epämukavalle synnytyshuoneen sängylle, otettiin näytteitä, laitettiin sensorivöitä vatsan ympärille. Minä leikin puhelimella ja kyselin kovasti kauanko täällä joutuu olemaan. Todo-lista poltteli taskussa, olin ärsyyntynyt ja levoton. Nää ei tajua, että mulla on tälle päivälle suunnitelmia; things to do, people to see, places to go;)

Yhtäkkiä huoneeseen lehahti joukko hoitajia, ennen kuin ehdin tajuta, päälläni oli hospital gown, happinaamari, IV ranteessa kahdella katetrilla, minua pyöräytettiin puolelta toiselle, ?!?! Vauvan sydänäänet olivat laskeneet dramaattisesti ja yhtäkkiä. Summa summarum; lääkäri soitti ja sanoi; You are 39 weeks, baby is ready, we will admit you and induce you today to minimize the risks. Whaaaaat?!??

Jaa, oli aika soittaa miehelle ja kehottaa tulemaan sairaalaan. Säikähdyksestä tuli itku. Lastenhoitokin piti delegoida ja seuraavan päivän kampaaja peruuttaa. This was it. Suunnittelematta, yllättäen, yhtäkkiä. Alkoi pelottamaan, kaikki kauhutarinat vuorokausia kestäneistä käynnistyksistä pulpahtivat mieleen. (Ja se hemmetin sairaalalaukku oli pakkaamatta ja sänkykin kotona kunnolla petaamatta, kun tuli aamulla niin kiire, enkä ehtinyt sanoa lapsille mitään...argh)

Minä olin suunnitellut kaiken valmiiksi; aktiivisynnytys, jumppapallo, ehkä kylpy, ainakin suihku, paljon kävelyä, zumbamusiikki mukana, ehkä jopa tanssahtelua? ja satavarmasti epiduraali. Toisin kävi.

Jouduin makaamaan sängyssä koko kivuliaan käynnistyksen ajan. Sängyssä on lantion kohdalla porras, joten selkä huusi niin hoosiannaa, etten tiennyt miten päin olisin ollut. Menemättä yksityiskohtiin, alkoi siinä 13 tunnin kuluttua riittää ja onneksi kroppakin tajusi lähteä mukaan. Itse toimitus oli nopea, kunnon urheilusuoritus. Muutaman kunnon säikähdyksen jälkeen, loppu hyvin kaikki hyvin ja varhain tiistaiaamuna, sylissäni tuhisi ihana, täydellinen pieni poika. Voi rakkaus.

Tataa!

PS huoneen kattolamput näyttivät minusta ihan naamalta. Yhtä äimän käkenä olin minäkin, siinä maatessani, suu ammollaan;)

Tuesday, February 11, 2014

Baby Boy

Nopea update; menin maanantaina rutiinitarkastukseen, jossa huolestuivat verenpaineestani ja lähettivät lisätutkimuksiin. Vähättelin, sanoin, ettei tässä nyt mitään, turhaa hössötystä jne. Mutta olen edelleen samalla matkalla...Poikamme syntyi tänä aamuna. Synnytys käynnistettiin;kokemus oli ajoittain pelottava ja todella kivulias, mutta nyt me molemmat voimme tosi hyvin. Olen aivan käsittämättömön rakastunut. Tänä vuonna Valentin deittini on siis nuorehko;) Kunhan pääsen kotiin ja asiat alkavat rullaamaan eteenpäin, kirjoittelen enemmän.

Nyt, aika on pysähtynyt. Nuuhkin, suukottelen ja vain tuijotan tätä pientä ihmettä. Rakkaus on rajatonta. Huomenna pääsen esittelemään uuden tulokkaan siskoilleen.

Tataa!

Wednesday, February 5, 2014

National Junior Basketball League ja Super Bowl XLVIII

kuva lainattu
Sunnuntai oli meillä pelipäivä, isolla Peellä. Aamulla tankattiin kunnon aamupalalla, jotta mies jaksaisi valmentaa, esikoinen pelata ja minä huutaa katsomosta;) unohtamatta kuopusta. Meillä oli kotiottelu, joten paikalliselle high schoolille, mars. (Olen hävinnyt taistelun meidän-perheen-viikonloppuaikataulut-eivät-pyöri-lasten-harrastusten-ympärillä, toistaiseksi. Ainakin koripallokaudeksi..)

Kun kyseessä on 3.-ja 4.-luokkalaiset tytöt, ikähaitarilla 8-10 saattavat kokoerot olla aikamoiset. Meidän ipana on joukkueensa lyhin. Me vanhemmat ollaan molemmat kasvettu pituutta aika myöhään, joten kyllä tuokin tättähäärä vielä venähtää. Jos vanhaan uskomukseen viittaa,(kertaa kaksivuotiaan pituus kahdella) pituutta tulee varteen n.175 senttiä. Nyt ollaan tosin vielä siitä kaukana. Onneksi. Tulen jäämään perheen käppänäksi..

Nämä koripallopelit ovat hurjaa seurattavaa. Nytkin, toisen joukkueen tytöt näyttivät teini-ikäisiltä meidän joukkueeseen verrattuna. Mutta silti nämä pienet pärjäävät. Ovat nyt voittaneet ja hävinneet yhtä monta peliä. Meidänkin herkkis juoksee, syöttelee, ottaa rohkeasti kontaktia itseään yli päätä pidempien kanssa. Minä huudan ja hikoan, kannustan sydän hakaten katsomosta. Mies pongahtelee tuolistaan valmentaen, kuopus keskittyy pelaamaan iPadilla tai leikkimään jonkun toisen pelaajan sisaruksen kanssa. Tällä kertaa hävittiin tosi tiukka ottelu kahdella (!) pisteellä. Minun mielestäni ihan tuomaripelin takia...;)

Sitten kotiin ja Super Bowl preppaus. Ystäväperheen mies oli tulossa roudaamaan yhtä painavaa huonekalua, ja päätimme samalla kutsua heidät katsomaan peliä. The more the merrier. Football Sundays:iin kuuluu epäterveellinen ruoka ja kalja. Paljon naposteltavaa ja rentoa meininkiä. Me kannustettiin Denver Broncoja, oikeastaan Peyton Manningin tarinan takia, vaikeuksien kautta voittoon, ja siksi, että mieheni opiskeli aikoinaan Coloradossa. Mutta turpaan tuli, että tukka lähti. Peli oli oikeastaan aika kamalaa katsottavaa. Suorastaan murhaa Broncoille. Et onnea vaan Seahawks, buuu.

Itse odotin eniten übersyötävän söpön pikkumies Bruno Marsin halftime showta ja TV mainoksia. Bruno delivered, odotetusti ja tänä vuonna Super Bowl mainokset (ainakin teaserit)pyörivät viraalisti jo monta viikkoa ennen peliä. Keräsinkin niistä perinteisen omat suosikit- listan. Katso alla.

Nämä jaksoivat naurattaa:
Go Daddy
ESPN
Ehkä nasevin:
T-Mobile
Muuten vaan hyviä ja laadukkaita:
M&M
Kia
Duracell
Hyundai
Tässä sappy osaston ykkönen ja kakkonen:
Chevy
Microsoft
Whaaaat?-osastoa...
Maserati
ja lopuksi Cruisen Tompan rahat "hyvässä käytössä"
Church of Scientology

Tataa!