Muut, muut, muut entä minä?

Olen tässä arjen alettua ollut hiukan stressaantunut. En edelleenkään osaa ottaa sitä omaa aikaa, ja kun teen töitä kotoa, kukaan ei näe sitä. En siis kiirehdi ulos korot kopisten istuakseni ruuhkassa matkalla toimistolle. En näytä työkiireiseltä;) Sen sijaan istun kotona, käyn joissakin tapaamisissa ja välillä edustamassa, jonglööraan päivisin eri asiat. Huomaan, kuinka pinna kiristyy ja tiedän mistä apu, mutta joku minussa taistelee vastaan. Ajattelen, että kyllä tämä tästä. Painan eteenpäin omassa tuulitunnelissani. Jollen muuta joitain käytösmallejani kohta alkaa ottaa pattiin. Satunnainen apu ei auta. On löydettävä kestoratkaisu. Teen sen eteen nyt töitä.

En halua herätä siihen, että huudan täällä katkerana, että äiti hoitaa täällä kaikki hommat oman työnsä lisäksi. Eikä kukaan auta. Ikinä. Vaikka kuinka pyytäisi. Sillä noin voisi joskus helposti käydä...kröhöm. Olen jopa miettinyt lakkoa, mutten kestä kertyviä sotkukasoja itse;)

Yksi läheinen ystävättäreni sanoi kerran; Jos marttyyriksi aikoo ryhtyä, sitä saa sitten olla loppuikänsä. Helpompaa ja nopeampaa vain tehdä itse. Joo ja ei. Et ei sit muuta ku itse se akkuporakone kädessä polvet tutisten tikapuille.

Asuukohan minussa salaa isompikin marttyyri? Kun avun pyytäminen, saati vastaanottaminen on niin pirun hankalaa.. ja toisaalta, kun itse tekee, on tavallaan kauhean ylpeä ja osaava että niin, menkää te muut vaan sinne avuttomuuskerhoon. Tämän täytyy olla joku tosi suomalainen luonteenpiirre;) ROAR sisua!

Sitten kun itsekkäästi (koska pienen vauvan äidin ei kuulu tehdä niin?) lähden ja jammailen jollain tanssitunnilla ihan vaan meikkis meikäläinen ja mää, olenkin sen jälkeen taas ihan eri ihminen. Miksen siis priorioisi, kun kerran oikeastaan voin kun haluan ja päätän, että käyn tietyissä jumpissa. En sovi niille kellonajoille muuta. Tietyt ajat ovat kalenteristani buukattu. Piste.  Miksi käytäntö tökkii? Jos vauva vaikuttaa väsyneeltä, en lähde viemään minnekään. Tämä vauva-aika on niin ainutlaatuista ja lyhyttä, mutta sitten päässä viiraa. Tunti sinne tänne, eikö? Järki sanoo näin, mutten silti sillä hetkellä ajattele niin.

Ja miten pystyn kuitenkin irrottautumaan lastenmenoihin, koulun kokouksiin, auttamaan ystävää, viemään ja tuomaan? Aina, kun kyseessä on joku muu. Nytkin tulin juuri tunnin istunnosta koululta, nyt kyseessä musikaalin infotilaisuus. Samaan aikaan olisi bootcamp tunti, mutta sinne en mukamas ikinä pääse..hmmmm. Perinteinen äitisyndrooma.

Aina joku muu, ei ikinä vaan minä. Vähän sama asia, kun vieraille väännetään pötyä pöytään tuntikaupalla, mutta ihan vaan perheen kesken eihän sitä kehtaa;)

Mutta miksen minä voi olla itselleni tärkeä? Kuka minusta huolehtii, jollen minä itse? Ja miten herään tähän vasta nyt? Ystävättäret ovat pitäneet kiinni omista menoistaan jo vuosia. Tähän on tultava muutos.  Ja ihan itsehän minä olen perheen käytännöt luonut. Mies on välillä yrittänyt ehdottaa kaikenlaista, mutta minä en ota kuuleviin korviin. Onkohan se joskus ihan Sherlockina huomannut pientä kireyttä;)

Minulta kysytään,  - How do you do it all?  - Dunno. But in all honesty, I'm sometimes in a really bad mood. Sen kerron nykyään. Mutta olen stressaantuneempi tekemättä mitään, kuin tekemällä paljon. Tässä mitään supernainen-kruunuja tarvita tai haeta. Tyyppikysymys.

Jäin suustani kiinni koululla tänäkin aamuna juuri tästä aiheesta, kun painelin puolijuoksua autolle vaunuja työnnellen, kahvi toisessa kädessä; sanoin, niin, onhan tässä kaikenlaista, mutta yritän kyllä rauhottaa. Sitten katsoin kelloa ja sanoin, Ai kauheeta, pitää rientää kotiin, pestä hiukset, delegoida vauva hoitoon ja olla puolilta päivin Stanfordissa yhdessä conferenssissa. ;)

Hauskaa ja rentouttavaa viikonloppua.
Tataa!

PS minulla on nyt parin hyvän hoitajan tiedot. Eipä aikaakaan, kun annan vauvan jollekin hoidettavaksi ja saatan lähteä ihan itse, yksin, vaikka ihan vaan jonnekin. Ilman sen suurempaa ennalta sovittua menoa. Aivan hurja ajatus.

Ja olen saavuttanut itselleni, oman kehityksen kannalta, erään tärkeän merkkipaalun. Siitä lisää pian!

Ei käy elämä tylsäksi

Viime viikko oli aivan päätön. Maanantaina oli Memoral day, eli harvinainen kansallinen vapaapäivä, mutta sitten lähdettiin liikkeelle turboboostilla. Tiistaina olin koululla kahteen eri otteeseen; oli Family Reading Day & Pyjama Day. Lapset lukivat yöpuvuissa, makuupusseissaan koko päivän. Vanhemmat saivat tulla lukemaan luokkiin ja minä olin molempien luokissa. Siinä vierähtikin melkein koko päivä.  Vauvaakin syötetään nykyään aika usein koulun parkkipaikalla, auton takapenkillä;)

Keskiviikoksi olin lupautunut kuskiksi pikkupartiolaisten kevään lopettajaisiin. Olen delegoinut ryhmän vetovastuun muille täksi kevääksi, ja ei ole kyllä hommaa hoidettu ihan esimerkillisesti. ARGH. No, kuitenkin, vietin siis toiset neljä tuntia näiden pienten tyttöjen kanssa keramiikkapajassa ja jätskibaarissa.

Torstaina oli Flag Appreciation Day, ekaluokkalaiset lauloivat patrioottisia lauluja hassut hatut päässä, sinipunavalkoisissa vaatteissaan, käsi sydämen päällä. Sitten, kuten kahta viikkoa ennen May Day juhlan yhteydessä, yläkuvassa, oli koululla Family Picnic. Ja taas siis koululla, koko perhe, värikordinoituna, eväät mukana, nääs nääs kirvesvartta, amerikkalaisia irtohymyjä. Uuvuttavaa.

Viikon ikävin yllätys oli esikoiseni koulukiusaajan tekemä come back. Menetin siinä sitten taas sopivasti yöuneni, tai näin lähinnä ihan hirveitä tsunami-painajaisia ja heräilin koko yön. Todella mukavaa. Luulin jo hoitaneemme tämän asian loppuun, mutta ei. Onneksi lukuvuosi loppuu, ettei tätä pikkuniljaketta tarvitse nähdä. Jos meininki jatkuu syksyllä, otan kovat aseet käyttöön. Tämä pikku piiiiip on kuulemma kiusannut aina jotain oppilasta, ihan eskarista asti. Hän on erään opettajan tytär, ja tuntuu luulevan, etteivät säännöt kosketa häntä. Saimme hänet jo kuriin, mutta mutta. Tämä kyseinen tapaus käyttää kamalia metodeja ja on selkeästi kypsempi kuin ikäisenä. Jotkut tytöt pelkäävät häntä, vanhemmat taas arkailevat hänen äitiään ja mahdollisia ongelmia koulussa omille lapsilleen. Minä en pelkää ketään. Tämän tytön äiti on sopivasti neljännen luokan opettaja, joten jos hyvin käy, esikoiseni on ensi vuonna hänen oppilaitaan. Saattaa mennä mielenkiintoiseksi.  Minkäköhänlaista niillä on kotona?

Unista; ei pitäisi sanoa mitään, mutta poikani on nyt nukkunut kokonaisia öitä noin viikon. (!!!) Nukahtaa puoli kymmeneen mennessä ja herää aamuseiskan ja kasin välillä. Aika juhlaa siis.

Perjantaina oli nuorimman tyttäreni Early Birthday luokassa. Kaikkien kesäloman aikana syntyneiden lasten synttäreitä juhlitaan koulussa etukäteen. Vaan kappas, ne synttärit olivatkin torstaina, eli, kun me istuttiin picnicillä, tyttäreni haki luokasta Happy Birthday -hattunsaMitä?! Hänen opettajansa kertoi, että tänään juhlitaan. Eiku, eikö se ollut vasta huomenna? Mailiin, tarkistus, Ounou. Olin lukenut mailin, mutta kirjannut juhlan väärälle päivälle. Kätevää. Hups.

Lauantaina järjestettiin juhlat kotona; seitsemän pikkutyttöä poolparty tunnelmissa ja yksi venäläinen äiti altaan reunalla juomassa olutta;). Pizza&kakku yhdistelmää ei taas haluttu, joten sain väsätä jotain ihan muuta. Partyfavorin hoidin ostamalla osallistujamäärän verran uusia uimarenkaita, ja saivat leikin päätteeksi viedä mieluisan mukaan. Herkuksi haluttiin jätskibaari. Voi sitä kikatuksen määrää, kun ilmoitin, etteivät mitkään säännöt päde tänään. Haluatko kaikkia makuja? Joo -Laitetaanko kermavaahtoa? Joo, -Entä suklaakastiketta ja karamellikastiketta? -Mites strösselit? -Entä Brownie bites ja suklaakarkit? Joo, Joo Joo!

Sitten, vauva kainaloon ja nopea syöttöpäikkäriyhdistelmä, kuppi kahvia ja lisää vieraita;) Ystävämme tulivat syömään mieheni bravuuria; savustettua lihaa ja tietty saunomaan. Olipa taas älyttömän mukava ilta.

Sunnuntaina sain onnekseni delegoitua lapseni toisten äitien kyytiin yksille synttäreille ja illalla syötiin pizzaa. Huhhuh. Päätin siinä juustot suupielestä roikkuen, että urheilen joka arkipäivä tällä viikolla. Ihan lupaava alku, pakon edessä. Lupauduin taas sijaistamaan zumbaa. Voi herravarjele. Ei käy elämä tylsäksi.

Tataa!

PS meillä oli lauantaina myös yhdestoista hääpäivä. Eka vuosi, kun sovittiin, että juhlitaan joskus toiste. Nyt on liikaa muuta, eikä me oikein voida jättää vauvaa vielä. En halua. Teemana taisi olla teräs? Mieleen tuli vaan Teräsbetoni, se heavy bändi, joten en sit ostanut mitään. Keskitytään romantisoimaan joskus kesällä. Kahdestaan olo on paras lahja. Mitään tavaraa ei tarvita. Niin, paitsi uusi auto;)

Baby Boy

Nopea update; menin maanantaina rutiinitarkastukseen, jossa huolestuivat verenpaineestani ja lähettivät lisätutkimuksiin. Vähättelin, sanoin, ettei tässä nyt mitään, turhaa hössötystä jne. Mutta olen edelleen samalla matkalla...Poikamme syntyi tänä aamuna. Synnytys käynnistettiin;kokemus oli ajoittain pelottava ja todella kivulias, mutta nyt me molemmat voimme tosi hyvin. Olen aivan käsittämättömön rakastunut. Tänä vuonna Valentin deittini on siis nuorehko;) Kunhan pääsen kotiin ja asiat alkavat rullaamaan eteenpäin, kirjoittelen enemmän.

Nyt, aika on pysähtynyt. Nuuhkin, suukottelen ja vain tuijotan tätä pientä ihmettä. Rakkaus on rajatonta. Huomenna pääsen esittelemään uuden tulokkaan siskoilleen.

Tataa!

What Really Happened...

Edellinen postaus kuulosti liian idylliseltä. On pakko kertoa muutama juttu; matkustimme siis ihan hermo lopussa aivan infernaalisessa ruuhkassa. Perille päästyämme oltiin aivan poikki. Ruokaa napaan ja hotellihuoneeseen. Minä olin varannut hyvää viiniä, mutta mieheni kuorsasi alta aikayksikön. Lapset tyypillisesti ylikierroksilla. Ainiin, esikoisella ja minulla pientä lämpöä ja nuhaa.

Tahoe Donnerin pienten hiihtokoulu oli mahtava. Isommille tarkoitettu oli riman alitus; opettajalla oli liikaa oppilaita, eivät jakaneet porukkaa tason mukaan, joten vähän kehittyneemmät odottelivat varpaat jäässä kun heikoin lenkki yritti pysyä pystyssä. ”Kesäuuno” huomasi äkkiä, ketkä osaavat jo laskea, usutti alas rinnettä, ei ohjannut, ei  opettanut. Flirttaili miesopettajalle ja seisoi selkä oppilaisiin. Meinasi verisuoni katketa päästä, kun seurasin toimintaa tuolihissistä matkalla ylös. Kävin siis ensin antamassa rakentavaa kritiikkiä opettajalle, jonka jälkeen astelin johtajan puheille päivän päätteeksi ja sain vaatimalla rahat takaisin. Perkele. Eniten harmittaa, ettei lapsi oppinut mitään.

Ajoimme illaksi Squaw Valleyyn dinnerille. Matkalla pyysin miestäni monta kertaa hidastamaan, sillä nämä eivät pelleile hiihtomajojensa kanssa. Aivan mieletöntä luksusta! Kurkin ihan stalkerina sisälle autosta. Isoja 5 metrisiä joulukuusia ikkunoissa, perheet kuin suoraan Tommy Hilfigerin mainoksista istumassa pitkän pöydän ääressä tai uppoutuneina isojen ruskeiden nahkatuolien syövereihin (oliskohan rouvan lasissa ollut sherryä;)). Someday, someday...

Squaw Valleyn kylä on kuin upgradattu Levi tai Rukan Piste. Hinnatkin samaa luokkaa. Syötiin neljän hengen perussetti reilulla sadalla dollarilla. Kallista. (Truckeen kylässä syötiin neljällä kympillä)Niinpä. Ei hiihtolomaa voi viettää hotellilla. Ensi kerralla vuokraan meille kunnon mökin. Hiihtolomalla kuuluu hengata kerrastoissa, saunoa ja istua poreammeessa lumisateella. Kaipaan pitkäkalsarimeininkiä. Ravintolassa syödään kerran tai kaksi, ja mitä nyt haukataan ne pakolliset kuumat kaakaot ja ranskikset rinteessä, muuten ruoat valmistetaan itse mökillä.

Sugar Bowlin nousulle suositeltiin lumiketjuja. Aivan hirveä jumppa saada ne päälle. Hihat kyynärpäitä myöten ravassa...Sitten liikkeelle. Ei hyvää päivää! Eddie hyppi, pomppi ja kolisi. Parin sadan metrin jälkeen tien sivuun ja ketjut takaisin laatikkoon. Pitäkää ketjunne!Nousu Donner Laken serpenttiiniteitä sujui aivan loistavasti ilmankin.

Kun olimme lasketelleet muutaman tunnin koko perheen voimalla ja minä olin todennut tämän olevan elämäni onnellisimpia hetkiä,  päätimme tauon jälkeen nousta huipulle ja laskea letkassa, kaikk yhes koos, pitkän loivan vihreän. Meidän perhe, ekaa kertaa yhdessä rinteessä. Ei lumilautoja, kaikki suksilla -Mahtavaa!

Matkalla huipulle alkoi sadella lunta. Huipulle päästyämme lunta tuli poikittain ja tuuli hakkasi poskia. Katselin alas rinnettä, se ei ihan näyttänyt loivalta vihreältä. (kuopukseni oli tokaa päivää suksilla..öh) Pienen pieni epäilys alkoi kalvaa mieltä. Taisi tulla tehtyä kunnianhimoisena iiiihan pikku virhearvio...Rinteeseen oli paakkuuntunut lunta, ei sitä ihan kumpareikoksi voinut kutsua, mutta dyyneiksi? Laskin jonkun matkaa kuopus jalkojeni välissä. Huutelin hänelle pizzaa, sana, jolla täällä opetetaan aura-asentoa, mutta olisin yhtä hyvin voinut huudella hodaria tai kantaa häntä kainalossa. Ei noin pieni jaksa kantata tai edes aurata alas niin pitkää mäkeä varsinkaan siinä kelissä.Tähän taas se ärräpää.

Pidimme paussin, jolloin katsoin taakseni. Esikoisen lähti tulemaan mieheni perässä alas hiljalleen. Sitten tapahtui juuri se, mitä pelkäsin; näen kuinka vauhti kiihtyy eikä pieni osaa tehdä muuta kuin antaa vauhdin kiihtyä; ei käänny,ei kunnolla laskeudu auraan, eli ei jarruta. Ampuu suoraan alas. Panikoiduin, karjuin: Auraa, Pizzaa, Kaadu, kaadu, pepulleen! Yritin samalla trampata ylöspäin suoraan laskulinjalle ottamaan kiinni; tulkoon päälle, nappaan vauhdista kiinni, kunhan en itse rojahda hänen päälleen. Onneksi kaatui ajoissa, ennen kuin laski vahingossa mustille rinteille joita lähti kuin puiden oksia siitä meidän kapealta loivalta vihreältä. hehheh.

Sydän hakaten ja jo ihan käheällä äänellä aloin jakaa ohjeita. Tarkkasilmäinen saattoi havaita pientä hermostuneisuutta. (ei tarvinnut olla tarkkakorvainen huomatakseen samaa;) Sinä lasket alas pienin jalkojesi välissä, minä ohjaan isomman alas. Isompi itki henkeään haukkoen, minä pelkäsin, ettei päästä laskemalla alas(on hiukan liian painava kainalossa kannettavaksi). Urheana ja rauhallisesti lähdimme etenemään, välillä otin jalkojen väliin, välillä seurasi vanavedessä.  Viimein pääsimme alas, omat jalat olivat ihan hapoilla ja selkä aivan juntturassa. Lapsi itkeä tihrutti. Yritin siinä sitten olla kannustava, mielessäni läpsäytin itseäni poskelle ja huokailin helpotuksesta. Tuollaisessa tilanteessa ei muuten yhtään auta, että kapeassa rinteessä horottaa kovaa ja holtittomasti alas myös reilu satakiloisia aloittelijoita aivan liian vaativassa mäessä. Henki lähtee kun sellainen laskee vauhdilla päälle. huhhuh huhhuh. Ylhäältä tuleva väistää, eiks je?

Mitä seuraavaksi? Päätin, että heti takaisin mäkeen. Mieheni lähti pienimmän kanssa hakemaan autoa. Kun oli pari kertaa kunnolla halattu, tsempattu ja kyyneleet pyyhitty istuttiin taas tuolihississä, learning zonen puolella. Päivä ja kokemus oli pakko lopettaa positiivisesti. Laskettelu kun kuuluu meidän perheen pakkoharrastuksiin. Huokaisin helpotuksesta, kun tyttäreni kurvaili alas viimeisiä laskuja hymy huulilla. HUOH.

Pienempi ei osannut edes pelätä. Suurin haaste on opettaa häntä jarruttamaan ja kääntymään. Mistäköhän johtuu? Kuulen vieläkin isäni huutavan perääni seiskytluvun lopulla Lapin rinteillä Käänny Käänny! , kun lähdin tuulispäänä laskemaan alas tunturia syöksyasennossa...

Tataa!

PS taisi tulla pituusennätys, jos siis selvisit tänne asti,) :)