Friday, September 5, 2014

Muut, muut, muut entä minä?

Olen tässä arjen alettua ollut hiukan stressaantunut. En edelleenkään osaa ottaa sitä omaa aikaa, ja kun teen töitä kotoa, kukaan ei näe sitä. En siis kiirehdi ulos korot kopisten istuakseni ruuhkassa matkalla toimistolle. En näytä työkiireiseltä;) Sen sijaan istun kotona, käyn joissakin tapaamisissa ja välillä edustamassa, jonglööraan päivisin eri asiat. Huomaan, kuinka pinna kiristyy ja tiedän mistä apu, mutta joku minussa taistelee vastaan. Ajattelen, että kyllä tämä tästä. Painan eteenpäin omassa tuulitunnelissani. Jollen muuta joitain käytösmallejani kohta alkaa ottaa pattiin. Satunnainen apu ei auta. On löydettävä kestoratkaisu. Teen sen eteen nyt töitä.

En halua herätä siihen, että huudan täällä katkerana, että äiti hoitaa täällä kaikki hommat oman työnsä lisäksi. Eikä kukaan auta. Ikinä. Vaikka kuinka pyytäisi. Sillä noin voisi joskus helposti käydä...kröhöm. Olen jopa miettinyt lakkoa, mutten kestä kertyviä sotkukasoja itse;)

Yksi läheinen ystävättäreni sanoi kerran; Jos marttyyriksi aikoo ryhtyä, sitä saa sitten olla loppuikänsä. Helpompaa ja nopeampaa vain tehdä itse. Joo ja ei. Et ei sit muuta ku itse se akkuporakone kädessä polvet tutisten tikapuille.

Asuukohan minussa salaa isompikin marttyyri? Kun avun pyytäminen, saati vastaanottaminen on niin pirun hankalaa.. ja toisaalta, kun itse tekee, on tavallaan kauhean ylpeä ja osaava että niin, menkää te muut vaan sinne avuttomuuskerhoon. Tämän täytyy olla joku tosi suomalainen luonteenpiirre;) ROAR sisua!

Sitten kun itsekkäästi (koska pienen vauvan äidin ei kuulu tehdä niin?) lähden ja jammailen jollain tanssitunnilla ihan vaan meikkis meikäläinen ja mää, olenkin sen jälkeen taas ihan eri ihminen. Miksen siis priorioisi, kun kerran oikeastaan voin kun haluan ja päätän, että käyn tietyissä jumpissa. En sovi niille kellonajoille muuta. Tietyt ajat ovat kalenteristani buukattu. Piste.  Miksi käytäntö tökkii? Jos vauva vaikuttaa väsyneeltä, en lähde viemään minnekään. Tämä vauva-aika on niin ainutlaatuista ja lyhyttä, mutta sitten päässä viiraa. Tunti sinne tänne, eikö? Järki sanoo näin, mutten silti sillä hetkellä ajattele niin.

Ja miten pystyn kuitenkin irrottautumaan lastenmenoihin, koulun kokouksiin, auttamaan ystävää, viemään ja tuomaan? Aina, kun kyseessä on joku muu. Nytkin tulin juuri tunnin istunnosta koululta, nyt kyseessä musikaalin infotilaisuus. Samaan aikaan olisi bootcamp tunti, mutta sinne en mukamas ikinä pääse..hmmmm. Perinteinen äitisyndrooma.

Aina joku muu, ei ikinä vaan minä. Vähän sama asia, kun vieraille väännetään pötyä pöytään tuntikaupalla, mutta ihan vaan perheen kesken eihän sitä kehtaa;)

Mutta miksen minä voi olla itselleni tärkeä? Kuka minusta huolehtii, jollen minä itse? Ja miten herään tähän vasta nyt? Ystävättäret ovat pitäneet kiinni omista menoistaan jo vuosia. Tähän on tultava muutos.  Ja ihan itsehän minä olen perheen käytännöt luonut. Mies on välillä yrittänyt ehdottaa kaikenlaista, mutta minä en ota kuuleviin korviin. Onkohan se joskus ihan Sherlockina huomannut pientä kireyttä;)

Minulta kysytään,  - How do you do it all?  - Dunno. But in all honesty, I'm sometimes in a really bad mood. Sen kerron nykyään. Mutta olen stressaantuneempi tekemättä mitään, kuin tekemällä paljon. Tässä mitään supernainen-kruunuja tarvita tai haeta. Tyyppikysymys.

Jäin suustani kiinni koululla tänäkin aamuna juuri tästä aiheesta, kun painelin puolijuoksua autolle vaunuja työnnellen, kahvi toisessa kädessä; sanoin, niin, onhan tässä kaikenlaista, mutta yritän kyllä rauhottaa. Sitten katsoin kelloa ja sanoin, Ai kauheeta, pitää rientää kotiin, pestä hiukset, delegoida vauva hoitoon ja olla puolilta päivin Stanfordissa yhdessä conferenssissa. ;)

Hauskaa ja rentouttavaa viikonloppua.
Tataa!

PS minulla on nyt parin hyvän hoitajan tiedot. Eipä aikaakaan, kun annan vauvan jollekin hoidettavaksi ja saatan lähteä ihan itse, yksin, vaikka ihan vaan jonnekin. Ilman sen suurempaa ennalta sovittua menoa. Aivan hurja ajatus.

Ja olen saavuttanut itselleni, oman kehityksen kannalta, erään tärkeän merkkipaalun. Siitä lisää pian!




8 comments:

  1. Oi voi voi kun on tuttuja fiiliksia. Ehka kaikki lahtee siita etta kun tanne rapakon taakse tulee niin yleensa tulee tyhjan paalle mita sosiaaliseen verkostoon tulee. Ei ole isovanhempia tai sisaruksia tai lasten kummeja auttamassa jos tartteis sita hengahdystaukoa. Lapsen jattaminen aivan ventovieraan ihmisen hoiviin on aika kamala ajatus.... ainakin minulle. Siihen kyllastyy myos etta saa olla koko ajan pyytamassa etta joku asia tehtaisiin. Oli kyseessa lapsi tai aikuinen. Ja ma sorrun hyvin useasti siihen etta teen sen itse koska muuten se ei tule tehtya. Ja sisallani murmutan ettei kukaan koskaan tee mitaan tassa huushollissa. Taitaa olla hyvinkin tallainen ulkosuomalaisen naisen piirre tama mita kuvailet.
    Olipa kiva loytaa sun blogi. Tulen ehdottomasti toistekin. :D

    ReplyDelete
  2. Amen! Tää oli ihan kuin omasta suustani - tosin lukiessani tätä vasta huomasin tekeväni monta asiaa ihan samoin! Tämä varmasti siis on joku suomalainen luonteenpiirre, että apua on niin vaikea pyytää. Innolla odotan, mitä oot keksinyt! Kiitos siis tästä, tosiaankin sait ajattelemaan omaa käytöstä:)

    ReplyDelete
  3. Niinpä. En ole näidenkään ajatusten kanssa yksin. Käväisin ystävättäreni kanssa pari viikkoa sitten nopealla dinnerillä. Viivyin poissa 2.5 tuntia ja tulin kotiin ennen vauvan viimeistä syöttöä ja laitoin itse nukkumaan. Edellisenä iltana olin ollut 1.5h poissa, kasvohoidossa. Meinasin ihan viime minuuttiin asti perua sen dinnerin, sillä koin niin huonoa omaatuntoa ja varmaan myös hormonaalista tarvetta olla vauvan kanssa. Mietin myös, pärjääköhän mies, osaako tehdä "oikein." Voi herravarjele. Hengissä ovat kaikki kolme ja hassua kyllä, mieheni on ollut isä ihan yhtä kauan kuin minä äiti;) Onneksi lähdin!

    Lähden vastaisuudessakin, vaikkei etukäteen kotona tunnu siltä. Jo parin kilometrin päässä kotoa hymy kuitenkin leviää huulille, että tulipa karattua. Jännää!

    ReplyDelete
  4. Pohdit asioita kypsästi. Kyllä kaikki hyväksi muuttuu. Olet oikealla tiellä. Ja lapset kasvaa ja aina tulee helpompaa.

    ReplyDelete
  5. Oivaltaminen on jo muutoksen alku! Tsemppiä arkeen & juhlaan! :)

    Born Grown

    ReplyDelete
  6. Niin. Omia valintojahan nämä pitkälti on ja arjen aikataulujen asettamia rajoituksia. Teinkin ison päätöksen ja oikein suunnitelman tälle kuluvalle viikolle, ja mitä sitten sattuikaan;) postailen huomenna. Aika aikansa kutakin. Ehtiihän sitä. sitten joskus;)

    ReplyDelete
  7. Aitien ammattitaudit: syyllisyydentunto ja uhrautuminen. Tuttua varmasti kaikille aideille. Se on uskomatonta miten voi tuntea syyllisyytta siita etta tuntee syyllisyytta... Raivoa uhrautumisesta, syyllisyytta raivosta, ja itsensa typeraksi siita uhrautumisesta. Jossain vaiheessa taytyy vaan panna asialle piste ja ottaa sita omaa aikaa. Itsensa "hoitaminen" on ihan yhta tarkeaa kuin kaikkien muidenkin.

    ReplyDelete