Monday, February 27, 2012

Upea Oscar-gaala

Olipa mukava laskiaisriehan päätteeksi seurata vuoden 2012 Oscareita. Tunnelma oli tänä vuonna oikein leppoisa. Itseäni ilahdutti erityisesti Angelina Jolien rento ja hymyilevä(!)olemus sekä Merylin voitto.Kuten Billy Christal sanoi, Meryl on ehdokkaana 17:ttä kertaa. 14 kertaa hän on hymyillyt muille kannustavasti eli jo pelkästään siitä syystä hän ansaitsee tämän oscarin;) Listani must-see elokuvista kasvoi taas. mm Hugo, Artist ja the Descendants on vielä näkemättä. Tässä suosikkejani:

Sunday, February 26, 2012

Feeling like Baroness Karen Blixen

Selvittyämme supervillistä hotelliyöstä oli aika suunnata aamupalalle. Perinteisen amerikkalaisen hashbrowns, pancakes, bacon & lots of coffee-ystävinä olimme etukäteen etsineet yelpistä aamupalapaikan. Rouhea, ellei rähjäinen vanha rakennus löytyi vanhan viinakaupan vierestä, solan varrelta. Olimme saapuneet Hank's Creekside Restaurantiin. Paikka oli maineensa veroinen, ystävällinen palvelu, paljon hyvää ruokaa, vanhan ajan diner fiilis. Tien toiselle puolella oli aina varma ihop, mutta käymme mieluummin näissä autenttisissa paikoissa, maistamassa oikeaa americanaa. Paikka on varmasti ollut samanlainen viimeiset 50 vuotta;)

Hymyt huulilla ja mahat täynnä jatkoimme matkaa ylös alas kukkuloita kohti Safari Westiä. Jännitystä oli ilmassa; olin odottanut muutaman vuoden kuin kuuta nousevaa, että kuopukseni olisi tarpeeksi vanha osallistuakseen jeeppisafarille.

Paikka on mahtava. On lähes epätodellista saapua wine countryn sydämeen, nähdäkseen kirahveja ja flamingoja kävelevän aitauksissaan. Siinä me sitten(lapset ja minä) rannekkeinemme levottomina ja innokkaina pälyiltiin, kun ihmisiä jaettiin ryhmiin. Teki mieli pomppia. Meidän oppaamme oli kuin suoraan jostain luonto-ohjelmasta; aseista riisuva hymy, hyvin ruskettunut hiukan parrakas luontotieteilijä mutaisissa vaelluskengissään, kuluneissa shortseissaan ja raybaneissaan. Toimii.

Safariajelu tehdään jeepillä. Jeepissä on kolme eritasoista penkkiriviä rättikaton alla ja katolla, suoraan oppaan yläpuolella yksi rivi. Sinne pääsee vuorotellen kaikki matkustajat. Meidän ryhmässä oli kolme nelihenkistä perhettä, joten jako oli selvä. Liikkeelle lähdettyämme myös alaikäraja selittyy; ajo on ajoittain aika epätasaista (lue: mahtavaaa!), eikä muualla kuin kattopenkillä ole turvavöitä.

Oli aivan huippua nähdä eläimet ihan lähietäisyydeltä. Jeepin suoman näennäisen turvallisuuden tunteen avulla oli kiva kuvata metrin päässä silmiin tuijottaa tuhatkiloista buffaloa. Olimme kello 10 kierroksella, sillä iltapäivällä eläimet saattavat olla väsyksissä kuumuudesta. Kun meidän vuoromme tuli kivuta katolle, olimme korkeilla kukkuloilla seeprojen ja antilooppien luona. Oli tosi hauskaa, mutta penkillä pysymiseen ja lapsista kiinnipitämiseen meni paljon energiaa. Mielessäni leikin olevani Afrikassa;) Ja kuten kaikissa paikan mainoksissa, kirahvi tuli ulos aitauksestaan ja tervehti meitä. Nimi oli Suzy ja siinä se kuvassa tuijottaa, pitkine silmäripsineen.

Kolmen tunnin jälkeen saavuimme takaisin "leiriin". Safarin pituus riippuu paljon oppaasta, vieraiden interaktiivisuudesta ja eläimistä. Meillä oli loistava opas, paljon kysymyksiä, mukava ryhmä ja ilo nähdä safarin kaikki eläimet.(emme onneksi joutuneet samaan jeeppiin kahden hyperärsyttävän kovaäänisen soccermomin ja jälkeläisten kanssa.huh.) Kierros jatkui gepardikaksosten, apinoiden ja eksoottisten lintujen luo kävellen.

Kävelimme autolle kirahvipehmo kainalossa. Innoissani kysyin lapsilta mikä oli lempieläin? Sain vastaukseksi Pygmiantilooppi. Pygmiantilooppi bongattiin lintujen kanssa samalla alueella, kävelykierroksen lopulla. Sen säkäkorkeus on häthätää 30cm ja se asuu pensaissa. Minibambi. Ei ehkä ihan yhtä vaikuttava kuin kirahvi, mutta lapset katsovatkin maailmaa ihan eri silmin. Yksi asia on varma, me tulemme muistamaan tämän reissun aina.

Tataa!

Friday, February 24, 2012

Syövätkö hotellihuoneet jääkarhuja?

Kun mid term recess, paikallinen hiihtoloma alkoi, ihmiset suuntasivat lumille. Lake Tahoelle pääsee neljässä tunnissa. Lunta siis on, mutta sitä ei tarvitse lapioida kotiovelta joka aamu. Jos saisin valita, laskettelisin koko ajan. Ehdottomasti lempiharrastukseni.

Nyt on kuitenkin ollut niin lämmintä, etten pystynyt ajattelemaankaan lunta. Monot, kypärät ja sukset ovat sievässä rivissä autotallin hyllyllä ja saavat ihan rauhassa ollakin. Jos me tällä kaudella yleensäkään selvitään mäkeen, tapahtunee se joskus myöhemmin. Ehkä. Luistelemassa toki kävimme; hiihtoloman hengessä.

Reissuun oli päästävä, joten perushärdeliä kehiin ja matkaan. Suunniteltu aikataulu venyi, ja kymmenen minuutin ajon jälkeen kaikilla oli nälkä; drive-iniin ennen kuin olimme moottoritiellä. Eddie haisi siis jo matkanteon alussa pikaruoalle. Lapset vinkuivat hedelmä- ja myslisnackseja, jotka oli pakattu reppuun metsäretkeämme varten, autossa oli perinteisesti joko liian kylmä tai kuuma. Yritin silti nauttia keväisestä kelistä ja nappailin kuvia kukkivista kirsikkapuista. Vanhan, ystävällisen näköisen pariskunnan auton takaikkunalla jökötti uhmakkaana Gremlin bobblehead.

Ajoimme San Franciscon läpi; aina yhtä ihana kaupunki. Ylittäessämme Golden Gatea kuopukseni tokaisi "This is awesome!" Ja niinhän se on. Sillan pohjoispuolella käännyimme kukkuloille ja Eddie jaksoi painaa voimalla eteenpäin hyvin kapeita ja kiemuraisia serpentiiniteitä kohti ensimmäistä etappiamme; punapuu metsää, Muir Woodsia.

Metsä veti sanattomaksi. On kuin olisi astunut satumaailmaan, mutta tuttu raikas, sateen jälkeisen kuivan kangasmetsän tuoksu tervehti heti metsän suulla. Otin kymmeniä valokuvia, mutten millään pystynyt vangitsemaan jopa 100m korkuisten puiden magiaa. Odotin näkeväni edes yhden maahisen isojen saniaisten alla. Jaksoimme kävellä ja ihmetellä noin tunnin, jonka jälkeen söimme eväät. Kurkku ja tomaatti olivat kostuttaneet kerrosleivät mössöisiksi, muttei haitannut yhtään. Paluumatkalla esikoiseni valitti, että hänen kengänpohjansa likaantuivat mudasta. Nämä lapset on tuotava metsään useammin...

Sitten suuntasimme kohti Sonomaa ja Santa Rosaa.
Pit Stop hotellilla ja vauhdilla tastingiin. Kendall-Jackson oli lähin viinitila, joten nasta lautaan ja sinne. Olimme tasting huoneen viimeiset asiakkaat, saimme loistavaa palvelua ja vinkin missä kannattaa syödä, lapsetkin huomioitiin ilmapalloilla.

Liian kallis viinipullo mukana suuntasimme syömään. Paikka oli todella viihtyisä ja yllättävän täynnä keskiviikkoillaksi. Valitessamme ruokia tarjoilijamme muistutti, että nyt alkaa happy hour; keskiviikkona se tarkoittaa ilmaista alkupalapöytää. Jono oli jo muodustunut ja ihmiset roudasivat kasapäin ruokaa pöytiinsä. Eiku mukaan. Hodareiden, lihapullien, leivitetyn brien ja chickenwingsien jälkeen alkoi olla maha täynnä. Jaksoimme tuskin syödä tilaamiamme ruokia. Olisimme siis voineet syödä ilmaiseksi ja maksaa vain juomista. Only in America;)

Olin valinnut hotellimme osaksi sen perusteella, että siellä on lämmitetty uima-allas ja huone, jossa on terassi. Tarkoituksena oli uittaa lapsia ja istua porealtaassa. Lasten mentyä nukkumaan nauttisimme viiniä omalla terassillamme tunnelmasta nauttien. Toisin kävi.

Uimme ja nautimme ainoina asiakkaina isosta uima-altaasta ja porealtaasta. Kellon lähestyessä yhdeksää alkoi lasten nukutus. Mieheni haukotteli uhkaavasti. Lapset kiehnäsivät sängyssään, uni ei tullut. Avasin viinipullon. Kello kymmeneltä lapset olivat vielä hereillä, kikattelivat, eivätkä totelleet mitään. Istuin hermo lopussa sängyllä ja yritin katsoa telkkaria ja nauttia lasillisesta hyvää chardonnayta. Mieheni kuorsasi. Yhdentoista aikaan laitoin TV:n kiinni, survoin korkin takaisin pulloon ja käänsin kylkeä. Mieheni oli nukkunut jo pitkän tovin, ipanat vihdoin sammuneet, minua ei väsyttänyt yhtään. Onneksi maksoimme extraa terassista. Rock n' Roll.

Tataa!
ps esikoiseni lempiunilelu jäi hotellin sängylle. Tajusimme asian muutama tunti check-outin jälkeen. Soitimme hotellille. Ei ole löytynyt. Miten tämä on mahdollista? Syövätkö hotellihuoneet jääkarhuja?

Saturday, February 18, 2012

Only in America episode 3

1)Kun joskus tulee ylitsepääsemätön himo pekoniin, mutta sen paistaminen, rasvan roiske ja kaikki se häslinki ei nappaa, not to mention, että sitten pitäisi jaksaa vielä pureskellakin. Mitä tehdä? Vastaus löytyy tästä. Pekonin voi juoda! Jos pekonin lisäksi mieli tekee myös chickenwingsejä; problem solved.Bacon Soda Only in America

2) ja sitten on toinen, tärkeä dilemma. Kun nachoja syö, salsaa on välillä vaikea kauhoa suuhun. Juuri, kun kulhosta saa tortilla chipsin päälle hienon vuoren salsaa, matkalla suuhun siitä tipahtaa leijonanosa joko takaisin kulhoon tai vaihtoehtoisesti vaatteille. Suuhun pitäisi tunkea lusikalla salsaa sipsin kanssa samaan aikaan nautinnon maksimoinniksi. TAI, tortillasipsin voi muotoilla lusikaksi? HA! mahtava keksintö.Ostin näitä heti. Nyt saa kauhottua salsaa ja muita dippejä napaan oikein kunnolla!
Only in America

3)Mitä aikuiset edellä, sitä lapset perästä. Snuggiet on jo esitelty, mutta nyt mainostetaan uusinta; Cuddleuppets. Tätä katsoin suu auki. Onneksi lapsetkin vain tuijottivat ihmeissään, eikä suusta kuulunut, kuten joka toisen muun lastenkanavan lelumainoksen kohdalla, "Mä haluun ton!" Tämä on turhakkeiden turhake. Kaikkea ne keksivät ja kaikenlaista tuotantoa joku rahoittaakin. Laulu jäi ikävästi soimaan päähän, cuddlecuddle uppets....katso siis linkistä video. hehehehe. Only in America

4)Seuraava on kokemus. I'm in love with this one. Karppaajat älkööt vaivautuko. Paikallinen aina-niin-ihana Santana Row tarjoilee monen monituista ruokapaikkaa. Myös Maggiano's sijaitsee siellä. Jos valitset ruokalistalta pääruoaksi kotitekoisen pastan(suosittelen!), saat toisen annoksen ilmaiseksi mukaan. ? Doubletake ? Kun siis tarjoilija kysyy minkä pastan valitset, hän jatkaa, ja minkä pastan otat mukaan? Tämä doggybag kulttuuri, jota aluksi pidin jotenkin kamalana, onkin ihana! Laskun yhteydessä tarjoilija tuo pöytäsi viereen diskreetisti paperipussissa mukaan lähtevät ruoat. Ja sitä riittää! Meidän nelihenkinen perhe söi samalla rahalla vielä illallisen seuraavana päivänä ja saimme näin testata ruokalistalta neljä pastaa, kahden hinnalla. Viereisessä pöydässä intialainen mies hakkasi korkkia takaisin viinipullon sisään ihan hurmiossa, ja kas, kun lähdön aika tuli, heidän tarjoilijansa pakkasi puoliksi juodun viinipullonkin mukaan. vau. Only in America

Hauskaa Viikonloppua
Tataa!

Wednesday, February 15, 2012

Valentine's Day

Täälläpäin maailmaa suhteellisen tärkeä päivä. Joillekin se vuoden tärkein. Kositaan, annetaan kalliita lahjoja,(miehet antavat, naiset ovat enimmäkseen vastaanottajan roolissa) ja romantisoidaan. Ihan jees, mutta vähempikin kaupallisuus riittäisi. Kouluun piti kantaa säkkikaupalla lahjoja; jos halusi antaa tervehdyksen jollekin luokkakaverille, piti antaa kaikille. Tuloksena sokerihumalainen kuusivuotias ja kasa kortteja.

Oli juhla mikä tahansa, näyttäytyy se meidän perheessä suklaan kulutuksen ilmiömäisenä kasvuna. Tänä vuonna otin oikein varaslähdön. Sain upean pitkävartisen kukkakimpun jo aattona, red velvet kakun kera. Fantastinen kakku. Kuuluu nykyään aivan lemppareihin. Vaarallinen tuttavuus. Hemmotteluni jatkui Valentine's dayna, suklaalla, ihanalla kortilla ja kahdenkeskisellä illallisella.

Olin long overdue pedikyyriin, joten mukava tekosyy lähteä hierovaan tuoliin kikattelemaan. Aina yhtä kivaa, mutta kutittaa niin vietävästi. Keskityn, puren huulta, mutta onnistun irvistellen kipristämään jalkaani joka kerta, sitten tirskahtelen ja pelkään aina potkaisevani pedikyristi-parkaa otsaan. Muut katsovat minua lehtiensä takaa alta kulmien. Vielä joku päivä istun rivissä liikahtamatta. Vielä eivät mitkään jedi mind trikit auta rimpuiluuni. Mokoma keltanokka.

Juhlapäivänä olin innoissani. Kävin hauskalla lounaalla erään ystävättäreni kanssa, sitten suuntasin takaisin kynsipaikkaan geelimanikyyriin(love it!) ja sieltä vielä kampaamoon hiusten pesuun ja muotoiluun. Sitten iski kauhea väsymys.

Uudet ihanat nudet kiiltonahkakorkkarit seisoivat hienosti aseteltuina pikkumekon alla, pöytävaraus oli tehty, lastenhoitaja tulossa. Minä seisoin keittiössä ja haukottelin vedet silmissä. Oli pakko keittää kahvia ja teeskennellä pirteää. Kiitos kofeiini ja valokynä!

Totuuden nimissä olisin maksanut mitä vaan, ettei olisi tarvinnut lähteä mihinkään. Halusin pukea pyjamahousut ja mieheni vanhan svetarin; suklaarasia mahan päälle, töllö auki, jalat sohvalle. Mutta ei. Ei, kun kirkkaanpunaista huulipunaa, hiuslakkaa, puristavaa sukkahousua ja menoksi.

Vintage wine bar:ssa mieli jo vähän virkistyi katsellessa rakastuneita tyylikkäitä pariskuntia. Ruokaravintolammekin oli täynnä iloisia, onnellisen oloisia ihmisiä. Ja pitihän kauan sitten hankittua mekkoakin päästä ulkoiluttamaan ekaa kertaa. Tässä illan paras käänne; alkuruoan jälkeen massu oli melkein täynnä. Pääruokiamme emme jaksaneet syödä kuin puoliksi ja päätimme ottaa jälkiruoan suoraan mukaan. Oli vähän myöhäkin jo;) Niinpä siis vauhdilla kotiin, meikit pois, verkkarit päälle, telkkari auki ja lusikka tiramisuun omalla kotisohvalla. Heaven.

Tataa!
ps

Molempi parempi

Monday, February 13, 2012

Dude, where's my car?

Vielä hiukan toipilaina ollaan otettu iisisti. Lapset tosin ehtivät käydä paikallisen high schoolin cheer leading clinicin ja esiintyivät ylisuloisina kauden viimeisen koripallo-ottelun puoliajalla perjantaina. Madonna, LMFAO ja muut; ain't got nothing on them. Adorable. Samaan aikaan, tietämättämme, eräs vanha rouva kulki pitkin pimeneviä katuja, etsien autoaan.

Viimeisten kuukausien aikana on anopilta hukkunut useampi pari silmälaseja. Autonavaimia, lompakkoa ja käsilaukkua etsitään usein. Joskus käsveskan on puiston penkiltä noukkinut ystävällinen poliisisetä, joskus se on jäänyt ravintolaan, mutta useimmiten se on visusti menossa mukana. Autoa haetaan välillä pitkään ja hartaasti isolta parkkipaikalta, eikä pimeällä ole enää mukava liikkua. (Tuon voi allekirjoittaa itse kukin; täällä ei edelleenkään harrasteta katuvaloja, eivätkä ihmiset laita talojensa ulkovaloja päälle. Pimeä on säkkipimeä.)

Tämä viikonloppu vietettiin etsien autoa. Anoppi oli lähtenyt perjantaina asioilleen, parkkeerannut, kävellyt oletettavasti suoraan tuttuun leipomoon eikä sen jälkeen enää löytänyt autoaan. Onneksi leipomon ihmiset järjestivät hänelle kyydin kotiin. Me yritimme sitten ihan sherlockeina selvittää mitä on tapahtunut niiden 5 tunnin aikana, jolloin hän on ollut reissussaan. Häntä haastateltaessa tarina muuttui joka kerralla ja siinä oli enemmän reikiä kuin emmentalissa.

Yritimme kovasti järkeistää minne hän oli alunperin menossa, jotta osaisimme etsiä autoa oikealta seudulta. Kuten sanottu, tarina muuttui, eikä mikään kuulostanut loogiselta. Ainoa varma maamerkki oli tuo leipomo, mutta emme tienneet kuinka pitkään, tai mistä suunnasta hän oli sinne kävellyt, eikä tiennyt hänkään. Lauantaina vierähti iloiset neljä tuntia, sunnuntaina kaksi, kierrellen tyhjiä parkkipaikkoja ja sivuteitä. Tilanne vaikutti aika toivottomalta.

Sitäpä ei normaali ihminen tajua, miten joku voi oikeasti hukata autonsa. Omalle kohdalle on sattunut muutaman kerran ;)niin, että olen puhunut keskittyneesti nappi korvassa ajaessani autohalliin, kipittänyt johonkin tapaamiseen ja pöllähtänyt muutaman tunnin kuluttua takaisin tietämättä lainkaan mihin olen autoni jättänyt. Siinä sitten olen kipitellyt pitkin autorivejä avain ojossa, joskus useammassakin kerroksessa, mukamas tärkeän näköisenä, kunnes jossakin välähtää vilkut. Bingo!

Kun sunnuntaina iltapäivästä olimme jo luovuttamassa, satuimme kääntymään vielä yhden tyhjän toimistorakennuksen taakse, parkkipaikalle. Siellähän se anopin auto nökötti. On täysin moukan tuuria, että löysimme sen, sillä päätimme etsiä niistäkin paikoista, joihin hän ei oman kertomansa mukaan ainakaan ole parkkeerannut.

Samalla päätimme, että jos auto vielä löytyy, asennamme siihen GPS paikantimen. Anoppi ottaa asian huumorilla; on kuulemma täysin normaalia, että hänen iässään, ei ole enää kaikki muumit laaksossa. Katsotaan siis mitä seuraavaksi tapahtuu. Onneksi olemme täällä auttamassa, tapahtui mitä tahansa.

Tataa!

ps ehdimme me toki viikonlopun aikana tehdä kivaakin; kävimme Lego kaupassa ja yhden eläinkaupan adoptiotilaisuudessa. Allergisena perheenä ei toivoakaan ottaa karvaista lemmikkiä, mutta epäilen, että joku kultakalasysteemi ilmestyy ilahduttamaan ipanoita piankin. Minä en sitten sitä limaista akvaariota pese. Kuuluisat viimeiset sanat.

Thursday, February 9, 2012

Sandwich Rules

Pillsbury dough boy ehdotti koko perheen illallista; valmiin croissant-taikinan sisälle käärittäisiin juustoa ja kinkkua. Bon Appetit! Hiukset nousivat pystyyn. Ei, ei ja ei. Croissant on leivonnainen, aamupala. Ei illallinen! Croissant nautitaan aamupäivällä tai yksin kahvin kanssa päivällä. Vaikka sisälle tungettaisiin elefantti, croissant ei ole illallinen. Croissant ei ole kunnon ruoka. Croissant on aamiaishenkinen välipala.

Se, laitetaanko juusto kinkun alle vai päälle on aivan toisarvoista tällaisten isojen kysymysten äärellä. Ja, jotta muilta vakavilta rikkeiltä vältyttäisiin; tuoremehut nautitaan aamuisin. Mikäli illalla haluaa mehua, voi juoda tiivistemehua. Vitamiinit nautitaan täysmehusta aamuisin. Toinen kauhistukseni; hedelmäsose. Sokeroitu hedelmäsose ei kuuluu ruoka-annokseen. Ei edes lautasen reunalle.

Joku joskus väitti, että tekisi ihan hyvää höllätä välillä ja antaa kaikkien kukkien kukkia, mutta säännöt tekevät elämästä(ni) selkeämpää;)

Ja osataan sitä täälläkin. Tein kerrosvoileipiä. Täytteenä perussettiä eli juustoa, leikkelettä, tomaattia, kurkkua ja salaattia. Kun olin leikkaamassa leipää, mieheni ulvahti vierestä. Luuli hetken, että leikkaan leivän kolmioksi, kuten lapset usein toivovat.

Lihaa sisältävät kerrosleivät leikataan kuulemma aina keskeltä puoliksi. Muodostaen kaksi suorakulmion muotoista palaa. Muut kerrosleivät, joiden täyte on rakenteeltaan pehmeämpää, kuten peanutbutter&jelly, leikataan kolmioiksi. Ahaa. Miksi? No, näin vain nyt kuulemma on. Sanoohan sen järkikin. ?!!!

Tataa!

ps Montakohan juustokinkku croissantia tulisi keskivertoamerikkalaisen syödä, jotta nälkä lähtisi päivän päätteeksi, just wondering.. Ja vaikka pingotankin, on tässäkin perheessä(ennen lapsia) vietetty sandwich-iltaa torstaisin. Toisaalta, jos ottaisimme satunnaisen sandwich-illan takaisin, ei siitä varmaan haittaa olisi. Kunhan se itse sandwich on kokojyvää;)

Monday, February 6, 2012

SuperBowl XLVI

Taas yksi futismatsi pelattu. Tällä kertaa voitosta taistelivat New York Giants ja New England Patriots. Ihan kiva matsi, Giantsit voittivat. Meillä seurattiin puolikuntoisina pregame showsta alkaen kaikkea. Oli päästävä oikeaan fiilikseen. Pelaajien tultua kentälle, yhtä jenkkisiilikaveria kuvattiin hiukan pidempään alaviistosta. Kuopukseni kysyi: Äiti, onks toi nyt se jättiläinen?

Kuten jo pikkutyttönä, halusin nähdä mainokset. Ja, kun ei tässä, sattuneesta syystä, viime päivien aikana ole paljon ehtinyt tapahtua, keräsin tähän joitakin helmiä vuosien varrelta. Enjoy!

1984 Apple Macintosh
1992 Pepsi Cindy Crawford
1999 Monster.com When I grow up
2003 Fed Ex
2004 Bud Light
2005 Heineken, Brad Pitt
2010 Old Spice. Mustafa.
2010 Google. Parisian Love
2012 VW
2012 Chrysler. Clint Eastwood

Tataa!

Saturday, February 4, 2012

Punkan pohjalta

Tämä viikko on mennyt lapsia hoitaessa. Iski kauhea kuumetauti. Kaatoi alkuviikosta isomman lapsen, sitten pienemmän, ja muutaman valvotun yön jälkeen oli äidinkin defenssit alhaalla ja BUM, heräsin perjantaiaamuna 40 asteen kuumeessa. Väitän, että energiatasoni oli eri luokkaa, kuin pikkulapsen. Lapsi puuhasteli hamahelmillä, muovailuvahalla ja muilla askarteluvälineillä. Juoksun sijaan käveli hakemaan lisää leluja. Itse suunnittelin ylösnousua yli viisi tuntia, vuorotellen kylmyydestä hytisten tai hikilammikossa tuskastuen. Hädin tuskin jaksoin kättäni ojentaa juodakseni lisää mehua.

Nyt, kun elämä alkaa voittamaan ja kokopitkä flanelliyöpaitani on kasvanut päälleni! (Mahtava asu. Lämmin ja mukava. Tyylipisteitä ei jaeta.) Uusin harrastukseni on haaleat kylvyt. Rekillä roikunta ja letun kääntely vaatisivat liikaa energiaa;)Kyllä tässä vielä viluttaa, eikä ulos, talviseen +20 asteeseen viitsi mennä. Auringonpaiste ärsyttää. Eikö täällä saa edes sairastaa rauhassa? Talvella kuuluu sataa.

Käsikauppatavarana saa aivan mahtavia lääkecocktaileja. Silläkin riskillä, että tuo kuulostaa epäilyttävältä. Jollei näillä ja levolla lähde, ni ei sitten millään. Hartwallin keltaista jaffaa täältä ei saa;)

Huomenna on Super Bowl. Jei! Olen innoissani siitä, että aion syödä epäterveellisesti koko päivän. Koko päivän. Matsin paras osio, on se, kun joukkueet esitellään. Kasvokuvin. Päätän aina siinä vaiheessa mitä joukkuetta kannustan. Tom Bradylle saattaa siis löytyä vastustaja.Kaupat pursuavat "buy one get one free" tarjouksia ja futismatsia katsoessa ei salaattia puputeta. Ei tod. Mieheni hoitaa kauppareissun ja tulos on takuuvarmasti karmaisevan epäterveellinen; lue mahtava. Boneless BBQ chicken strips, artichoke dip, ranch dip, tortilla chips, salsaa, chocolate chip cookies, jäätelöä jne jne. Comfort foodia tarvitaan. In more ways than one.

Madonnan halftime showta odotan kauhulla; en ole varma mitä ajatella 53-vuotiaan Glee leikeistä. Tai, olen varma. En lämpiä. Kuuntelisin mielelläni, mutten enää katsoisi hänen roiseja esiintymisiään, on hän miten hyvässä kunnossa tahansa. Ei tee vaikutusta. Jotenkin absurdia esiintyä peppupaljaana häthätää kaksikymppisten kanssa. Hän, joka kääriytyy happikammiossaan elmukelmuun nukkumaan mennessään. Toisaalta, ehkä show on niin mahtava, että muutan mieleni. You never know.

Super Bowlin mainokset ovat klassikoita. Niitä odotan myös innolla.

Tataa!

ps Matrix called, they want their pills back;)