Monday, February 13, 2012

Dude, where's my car?

Vielä hiukan toipilaina ollaan otettu iisisti. Lapset tosin ehtivät käydä paikallisen high schoolin cheer leading clinicin ja esiintyivät ylisuloisina kauden viimeisen koripallo-ottelun puoliajalla perjantaina. Madonna, LMFAO ja muut; ain't got nothing on them. Adorable. Samaan aikaan, tietämättämme, eräs vanha rouva kulki pitkin pimeneviä katuja, etsien autoaan.

Viimeisten kuukausien aikana on anopilta hukkunut useampi pari silmälaseja. Autonavaimia, lompakkoa ja käsilaukkua etsitään usein. Joskus käsveskan on puiston penkiltä noukkinut ystävällinen poliisisetä, joskus se on jäänyt ravintolaan, mutta useimmiten se on visusti menossa mukana. Autoa haetaan välillä pitkään ja hartaasti isolta parkkipaikalta, eikä pimeällä ole enää mukava liikkua. (Tuon voi allekirjoittaa itse kukin; täällä ei edelleenkään harrasteta katuvaloja, eivätkä ihmiset laita talojensa ulkovaloja päälle. Pimeä on säkkipimeä.)

Tämä viikonloppu vietettiin etsien autoa. Anoppi oli lähtenyt perjantaina asioilleen, parkkeerannut, kävellyt oletettavasti suoraan tuttuun leipomoon eikä sen jälkeen enää löytänyt autoaan. Onneksi leipomon ihmiset järjestivät hänelle kyydin kotiin. Me yritimme sitten ihan sherlockeina selvittää mitä on tapahtunut niiden 5 tunnin aikana, jolloin hän on ollut reissussaan. Häntä haastateltaessa tarina muuttui joka kerralla ja siinä oli enemmän reikiä kuin emmentalissa.

Yritimme kovasti järkeistää minne hän oli alunperin menossa, jotta osaisimme etsiä autoa oikealta seudulta. Kuten sanottu, tarina muuttui, eikä mikään kuulostanut loogiselta. Ainoa varma maamerkki oli tuo leipomo, mutta emme tienneet kuinka pitkään, tai mistä suunnasta hän oli sinne kävellyt, eikä tiennyt hänkään. Lauantaina vierähti iloiset neljä tuntia, sunnuntaina kaksi, kierrellen tyhjiä parkkipaikkoja ja sivuteitä. Tilanne vaikutti aika toivottomalta.

Sitäpä ei normaali ihminen tajua, miten joku voi oikeasti hukata autonsa. Omalle kohdalle on sattunut muutaman kerran ;)niin, että olen puhunut keskittyneesti nappi korvassa ajaessani autohalliin, kipittänyt johonkin tapaamiseen ja pöllähtänyt muutaman tunnin kuluttua takaisin tietämättä lainkaan mihin olen autoni jättänyt. Siinä sitten olen kipitellyt pitkin autorivejä avain ojossa, joskus useammassakin kerroksessa, mukamas tärkeän näköisenä, kunnes jossakin välähtää vilkut. Bingo!

Kun sunnuntaina iltapäivästä olimme jo luovuttamassa, satuimme kääntymään vielä yhden tyhjän toimistorakennuksen taakse, parkkipaikalle. Siellähän se anopin auto nökötti. On täysin moukan tuuria, että löysimme sen, sillä päätimme etsiä niistäkin paikoista, joihin hän ei oman kertomansa mukaan ainakaan ole parkkeerannut.

Samalla päätimme, että jos auto vielä löytyy, asennamme siihen GPS paikantimen. Anoppi ottaa asian huumorilla; on kuulemma täysin normaalia, että hänen iässään, ei ole enää kaikki muumit laaksossa. Katsotaan siis mitä seuraavaksi tapahtuu. Onneksi olemme täällä auttamassa, tapahtui mitä tahansa.

Tataa!

ps ehdimme me toki viikonlopun aikana tehdä kivaakin; kävimme Lego kaupassa ja yhden eläinkaupan adoptiotilaisuudessa. Allergisena perheenä ei toivoakaan ottaa karvaista lemmikkiä, mutta epäilen, että joku kultakalasysteemi ilmestyy ilahduttamaan ipanoita piankin. Minä en sitten sitä limaista akvaariota pese. Kuuluisat viimeiset sanat.

No comments:

Post a Comment