Friday, August 31, 2012

Silloin kun minä olin pieni

Silloin kun minä olin pieni, meillä oli mustavalkoinen telkkari. Muistan kuin eilisen, kun meille ostettiin VHS nauhuri ja että yhdellä tutulla oli videokamera. Siis sellainen metri-kertaa-metri hökötys, johon laitettiin sisälle VHS kasetti. Eihän sitä jaksanut edes pitää olalla, mutta, leffoja pystyttiin tekemään itse. Aivan taivaallisen upeata. Voi lumipestyt lappufarkut, Filan neonväriset anorakit ja permanentti, että me oltiin upeita!

Pätkis tuli torstai-iltana kello 18:45, Pikkukakkosen jälkeen. Sunnuntaiaamuisin yhdeksältä oli seuraava pläjäys ja sunnuntai-iltana Maija mehiläinen, Taotao tai Nils Holgerson. Lastenkanavia ei ollut. Me leikittiin ulkona, metsässä ja rannoilla. (Pikkukakkosen postiosoitteen muistan vieläkin, sitä tulee laulettua joskus juhlissa, öisin.)

Kyllä nykypäivän lapsilla on helppoa. TV on värillinen, puhelimet langattomia. iPadissa pelataan fashionistaa, ohjelmat äänitetään. Me istuttiin lattialla ja pelattiin mustavalkoisella TVllä Pongia. Hävisin aina. Vaatteet kierrätettiin. Jos sattui olemaan isoveli, tyttö puettiin poikien kamppeisiin...mitä nyt muutaman mekon sai;)

Olen 70-luvun lapsi, Jambo-patukoiden ja viiden pennin irtiksien kulta-aikaa. Muistan sen hurmion, kun Candy King tuli Forumiin. Irtiksiin pääsi ekaa kertaa käsiksi ITSE. Ihan joulu. Enää ei se kiskan kyllästynyt täti ruhjonut metallilusikalla irtareita pussiin lasin takana. Se täti, joka ei välittänyt minkä värisiä tutteja pussiin meni, vaikken juurikaan välittänyt niistä keltaisista...

Täällä tutustuimme Yogurtlandiin. Ihana paikka. Tänne tullaan vielä monia kertoja! (saatan käydä siellä salaa yksinkin.) Näin se toimii: Otat "pahvipöntön" ja sitten pääset käsiksi ihan itse niihin maailman kiehtovimpiin soft ice kone-pursottimiin! Makuja on kymmeniä, kaikkia saa ottaa ja erikseen saa vielä pikkukuppeja, joihin saa pursottaa maistiaisia. Päälle lisätään vielä päälle strösseleitä, kaksinpalasia, m&m:sejä, you name it. Lopuksi pönttö punnitaan ja maksat painon mukaan. Epätodellisen mahtavaa!

Jos syömme illallista jossain buffet ravintolassa ja jälkiruokavaihtoehtoihin kuuluu soft ice tai frozen yogurt, otan sitä aina. "En ehkä tiedä mitään makeempaa" kuin saada itse käyttää sitä laitetta. Oli ähky tai ei. Tod aikuista. Mutta mitäpä sitä ei tekisi, kun kaikki lapsuuden unelmat on yhtäkkiä käsillä;)

Mitalilla on kyllä kääntöpuoli. Avainkaulalapsia ei täällä ole. Ei ole turvallista päästä pellavapäitä yksin minnekään; mikä lie valkoinen orjakauppias vie pakettiautolla mukanaan... Kännykkää tai omia kotiavaimia ei siis tokaluokkalainen tarvitse. Jos lapsi saisi pyöräillä itse kaverille, tyytyisi varmaan Prisman jäätelöaltaan tarjontaan, enemmän kuin mielellään.

Näihin tunnelmiin, ja viikonloppuja!
Tataa!

Tuesday, August 28, 2012

Wannabe sporttikissa halvauksen partaalla

Ajelin kotiin jumpasta tukka hulmuten ja ajattelin, että elämä on välillä aika suffelia. Zumba antaa siivet? Jos alkaisinkin käydä tunneilla joka päivä? hehheh. Ihan kuin olisin postannut samanlaista vimeksi, taitaa sporttaus-versus-löhöily olla jotenkin pinnalla.

Urheilu on ihan kivaa. Haluaisin olla juoksija, mutten ole. Olen kyllä välillä yrittänyt, mutta joku on tunkenut lenkkareihini sementtiä. Mokoma tonttu. MidNight Run oli viime vuonna mahtava, ja olen koonnut tiimin mutajuoksuun, joten yritän kyllä kehitellä aina jotain juoksuteeman ympärille, vaikkakin kerran vuodessa. Mutajuoksusta siis lisää tuonnempana.

Uusin ihastuksen kohteeni on jazzahtava broadway tanssitunti. Kyllä. Mieheni saa puistatuksia, kun hyräilen All That Jazz tai Anything Goes ja huiskautan päälle jazzhands tihihihi. Ah musikaalit, ah dorka minä.)

Jospa olisinkin kotiäiti ja päivät olisivat ns omaa aikaa, SITTEN kävisin varmaan urheilemassa joka päivä? Buhahaha. Tästä asetelmasta on siis hyvä lähteä nolaamaan itseään oikeiden sporttikissojen eteen. Niiden koneiden, joilla on kymmenen vuotta tanssiopettajan kokemusta eri tyylisuunnissa....Tää on just tätä.

Zumba on siis edelleen pop ja oman ekan koreografiani syyni on tänään illalla ja olen halvauksen partaalla. Oikeasti. On vähän hankala hengittää. Mietin kuumeisesti pakokeinoa...

Viimeiset viikot olen enimmäkseen joko vältellyt lemppariohjaajan kanssa juttelua tai koko tuntia, mutta nyt on katsottava totuutta silmiin. Muuten suoritin sen certifikaatin ihan turhaan, eikö? Lähden pian työmatkalle ja missaan tunteja, joten astelin tilapäisessä mielenhäiriössä, rohkeana, luokan eteen ja kysyin onnistuisiko se yhden biisin ohjaus? Vastaus oli innokas kyllä ja tänään illalla pitäisi näyttää mitä on tulossa, lauantaina ohjata. Herravarjele. Sydän hakkaa, jännittää, happi loppuu.

Kappaleena toimii Fintelligensien "Mikä boogie", joten oma hymy on takuuvarma. Askelkuvio on suht valmiina, muistan jopa missä järjestyksessä mitäkin tehdään. Tietysti kehitin oman koreografiani, vaikka valmiita kappaleita askelineen olisi ollut tarjolla, joten on tässä ollut opettelemista. Lapsilla on ollut erityisen hauskaa, kun olen hillunut olohuoneessa, välillä yöpaidassa, ipad lattialla, tapaillen askelia.

Kunpa osaisin ohjata kunnolla; se onkin tässä vaikeinta, muistaa antaa ajoissa käsillä ohjeita mitä on tulossa.

Wish me luck, tästä ei voi enää perääntyä. Jos menee ihan poskelleen ja räjähdän nauramaan, onpahan lauantaihin asti aikaa harjoitella ja sitten mokailla niiden jo tuttujen ihmisten edessä uudestaan;) Ja jos tulee joku totaalinen paniikki ja black out, sillekään ei voi mitään. Tätä ei voi ottaa kauhean vakavasti, vaan tämän pitää olla hauskaa. Vaikka väkipakolla.

Tataa!

ps miksiköhän sitä laittaa itsensä likoon ihan tahallaan mukavuusalueensa ulkopuolelle? Eikö jännitystä löytyisi muualtakin? Vai onks tää sitä itsensä kehittämistä;)

Saturday, August 25, 2012

Onks aina pakko?

Innostun uusista asioista. Vähän liikaakin. Oikean käden kyynärpäässä on vieteri, joka pongauttaa käden ylös, kun kysellään vapaaehtoisia. En ole ikinä tehnyt "vain töitä" tai "vain opiskellut". Se, että kaikki arki-illat olisivat vapaita, on vierasta. Olen ollut mukana oppilaskunnassa, taloyhtiön hallituksessa, asukasyhdistyksessä, vanhempaintoimikunnassa, muista virallisemmista luottamustoimista puhumattakaan. Toiset kävivät jumpassa, teatterissa, viinilasillisella, minä istuin kuuntelemassa joskus enemmän, joskus vähemmän kiinnostavia jorinoita milloin missäkin. Onkohan minun FOMO pahempi kuin luulinkaan? Onko aina pakko päästä joka paikkaan vaikuttamaan?

Nyt, kun koulu alkoi, olin heti ruksailemassa PTA(parent teacher association) volunteer lappua, kunnes jossain soi kello. Hälytyskello. Heeeetkinen. Olen tutustunut tähän periamerikkalaiseen kotiäiti porukkaan; ne hengaavat koululla koko ajan. Vapaaehtoistyö on heidän uransa, if you will. He lähettelevät maileja, kiertävät paikallisia yrityksiä kerjäämässä palkintoja ja rahaa, ovat turvaliivit päällä aamuisin(tukka laitettuna, meikit naamassa) ohjaamassa liikennettä ja eri tapahtumissa myymässä leivonnaisia. Heidän minivaniensa puskuritarroissa lukee: Proud Parent of an Honor Student koulussa X. Ollaanpas nyt rehellisiä, kuinka paljon, mukisematta, olisin valmis, leipätyön ohella, tähän satsaamaan?

Haluan opettaa lapsille, että oleilu on osa elämää. Pitää osata pysähtyä ja nauttia joutilaisuudesta. Aina ei saa olla kiire ja menossa jonnekin. Joskus pitää vaan olla möllöttää, mieluiten perheen kesken. Itse osaan toki rentoutua; nukun yleensä yöt kuin tukki ja nappaan tarvittaessa 18 minuutin powernapin, mutta suurimman osan ajasta olisin suuna päänä menossa.

Nyt, näin henkisesti huomattavan kypsänä aikuisena naisena;) rupesin miettimään haluanko oikeastaan olla kaikessa mukana? Onks siis pakko jos ei aina huvita? Ja kuka sitä vaatii? Tiedän vastauksen: Meikkis, meikäläinen ja mää. En siis osaa olla osallistumattakaan. oi apua.

Ja yhteiskunta on raaka. Naisille. Pitäisi juosta maratoonia ja crossfitata, ollakseen hyvässä fyysisessä kunnossa. Pitäisi olla Martha Stewart keittiössä, joku ihan toisenlainen martta makuuhuoneessa, kynnet olisivat aina huolitellut, tukka kuosissa, vaatteet moitteettomat ja viimeisen muodin mukaiset.

Himpura, yhtä peplum toppiakin jaagasin kissoin ja koirin monta tuntia, kunnes selvisi, että se on loppuunmyyty. Siirryn taas nettishoppailuun- ah sitä tilailujen ja palautuksien rumbaa..Ja toisaalta, mitä jollen päivittäisi vaatekaappia parin kuukauden välein jollain season's must-have- jutulla. Mitä sitten tapahtuisi? Ei yhtikäs mitään. Tämä lenkkitossukansa ei huomaisi mitään eroa.(mutku muoti on niin ihanaa!)

Jos menisin joka ilta aikaisin nukkumaan ja heräisin viideltä ehtiäkseni lenkille tai joogaan ollakseni meikissä tukka käkerrettynä klo 8? Hoitaisin koulukuljetukset, omat työt, vapaaehtoistyöt, ruoanlaiton, läksyt, siivoamisen, kylvetyksen, letityksen ja omat jumpat ollakseni kello 21 niin rätti, että kaatuisin sänkyyn aloittaakseni taas uudestaan seuraavana päivänä. EI. Hyppäisin mieluummin kaivoon.

Minä haluan elää. Haluan myös välillä valvoa ja jos jonkun hauskan illan jälkeen suuta kuivaa, so what! Onpahan eletty, eikä vaan pingotettu. Hyvät naurut pidentävät ikää.

Mieheni ei ole ns Mr Mom- tyyppinen ratkaisu, joten hoidan jo nyt oman yritykseni ohella suurimman osan kodin töistä, pyykeistä muonitukseen ja olen toki jo ottanut vastaan yhden tärkeän luottamustehtävänkin;) Miten ne osaavatkin kysyä... En tod ole aina huoliteltu, ja sanotaanko vaikka, että nautin elämästä takapuoleni koon kustannuksella? Haluan nauttia. En suorittaa kuin kone. Riittääks se?

Se PTA lappu on nyt palautettu. Ruksasin sinne vain joulun Holiday paraatin, sekä yhden muun projektin. Ainiin, laitoin kyllä myös mailia molempien luokkien opettajille ja ilmoitin olevani käytettävissä säännöllisesti. Vaikka kerran kuussa;) Sain heti innostuneen vastauksenkin, eli tarjous vastaanotettu.

Oh well, mihinkäs sitä leopardi pilkuistaan, sitä paitsi uusia ihmisiä on aina hauska tavata. Ties vaikka saisi kivoja kavereita, tai kunnon naurut jostain omituisesta tyypistä;) The more the merrier, right? Niin ja et onks aina pakko? Näköjään on.
Viikonloppuja:)

Tataa!

Tuesday, August 21, 2012

Syö Juo (Mies) Ihana Nainen

Joskus sitä näkee aivan tajuttoman upeita naisia, ja tässä yksi. Just tollanen, auburn/chestnut tukka, muutamat pisamat, pituutta reilut 180 senttiä, oikea nykyajan Cindy Crawford, terveyden perikuva, ulkoilmassa viihtyvä luonnollinen kaunotar. Olen aivan myyty ja fanitan. On kuulemma kokoa 10, eli eurooppalaisittain 40, mutta lukeutuu plus size modeliksi, niinpä tietysti. Minun mielestä vain kertakaikkisen upea. Bongasin hänestä jutun joku aika taaksepäin, missä kuvia Italian Voguesta ; oho ja wow, ja nyt törmäsin uudestaan; Ralph Laurenin kampanjassa. Hats Off. Hienoa, ettei heroin chic ole enää pop;)

Googlailin sitten tietty vähän ja Robyn on foodie. Double whammy! Kirjoittaa ruokablogia, täällä, aivan mielettömiä kuvia, teki mieli rynnätä ainesostoksille. Tuollaisia saitteja arvostaa tämäkin foodie ja tästä innostuneena ajattelin jakaa pari helppoa ja herkullista reseptiä;)

Minä harrastan kausihimokkeja, Marvin's Diet-tyyliin "This week I have only eaten hummus. Roasted Garlic hummus." (kukakohan muistaa sen brittikomediasarjan, jossa Marvin oli, tai Peep shown, tai Little Britainin tihihihi..) Nyt himokkeina ovat kaikki salsat, maissipapusalaatit ja hummus, oikein rahisevalla Hoolla.

Miten sitä meneekin tiettyyn ruokatranssiin. On vain yksi ja oikea ja sitä laitetaan uudestaan ja uudestaan ja sitten huomio kiinnittyy uusiin kiehtoviin aineksiin, vaikka lempparit pysyvät kierrossa. Syömme täällä tosi paljon meksikolaisia ruokia ja itse tehty salsa ja guacamole maistuvat milloin leivän päällä, milloin hampurilaisen välissä, vaikka useimmiten lapioinkin sitä suuhuni nacho chipsillä.

Olemme myös parsan suurkuluttajia. En enää ystävättären vinkistä keitä sitä, vaan heitän joko uuniin tai grilliin öljyä päällä. Valmiina päälle ripotellaan suolat ja pippurit ja joko sinihomejuustoa, fetaa tai parmesanlastuja. Olen myös aina aiemmin leikannut puisen osan veitsellä pois, kunnes äitini sanoi, että sehän katkeaa käsin aina siitä kohtaa, mistä puinen osa loppuu, ja kas, näinhän se on. Kiitos!

Hummusta en ole vielä itse tehnyt, mutta guacamolea koko ajan sekä erilaisia maissi-, papu- ja tomaattisalsoja. Tosi helppo ja hyvä guacamole tulee: muutamasta kypsästä avocadosta, pilkotusta valkosipulista, suolasta ja pippurista, limen mehusta ja kypsistä tomaateista. Itse laitan sekaan vielä silputtua tuoretta korianteria ja joskus tabascon kaltaista, tai cayennepippuria, antamaan vähän potkua. Nämähän ovat makuasioita.

Treendikkäästi gluteiinittoman ystävättäreni innoittamana olen myös lisännyt salsan sekaan fetajuustorouhetta, tehden siitä ikäänkuin salaatin. Toimii. Eri kombinaatioilla tomaatti, maissi, sipuli, paprika- kuutiot saavat heti meksikolaisen säväyksen, kun sekaan laittaa limemehua ja sitä ah niin ihanaa korianteria, unohtamatta cayennepippuria.

Olen tavallaan päättänyt, että pitäisin jotakin valmista salaattipohjaa aina kaapissa, mutta siihen on vielä matkaa... Ja jos sen salaattipohjan laittaa tortillaletun väliin, jonka sisällä on myös juustoa, lihaa ja ranskankermaa, ei se enää salaatista mene;) sanovat.

Ruoka siis maistuu edelleen ja terveellisen näköiset naiset ovat upeita!
Tataa!

ps tarjosi vieraille tätä boolia, oli tosi hyvää, vaikka yhdistelmä kuulosti hiukka omituiselta. Kuulin reseptistä kampaamossa: Vodkaa, olutta ja lemonadea. Pari desiä vodkaa, kaksi olutta, reilut pari desiä lemonadea tai jotain muuta kirpeää hedelmämehua. Maistele, kokeile mittasuhteet sopiviksi, lisäile, vähentele. Todella raikastava yllätys, mukaan paljon jäitä. Ja huom, minä en tykkää oluesta, mutta tämä toimii.

Friday, August 17, 2012

Se on sit siinä

Toiset tykkäävät siitä, että lapset kasvavat nopeasti ja niiden kanssa pääsee äkkiä harrastamaan ja juttelemaan oikeista asioista. Minä tanssin naama noessa, ulvoen, sulka päässä kuunvalossa, keitellen samalla hämähäkinjalkoja hyppysellisellä lepakonsiipiä, toivoen, että aika pysähtyisi. Eletään kohta lasten kesälomien vikaa viikonloppua. Maanantaina alkaa koulu ja uusi arki. Samaan aikaan ihanaa ja kamalaa.

Olen tosin kauhusta kankeana, että pienempikin menee eskariin, täällä vuotta aiemmin kuin Suomessa. Esikoinen on jo niin pitkä ja painava, että hädin tuskin jaksan kantaa meidän sängystä omaansa, jonne tuppaa hiipiä nukahtamaan pehmo kainalossa harva se ilta. Kun hänet nostaa syliin, hän on pelkkää kättä ja jalkaa joka suuntaan. Ei ihme, jos joku raaja joskus kolahtaa ovenpieleen siinä omaan sänkyyn roudatessa...

Löysimme eilen esikoisen koulussa tekemänsä kesän toivelistan. Siinä me perheenä pelasimme palloa, uimme yhdessä ja touhusimme. Oliko jotain jäänyt tekemättä? No, emme ole käyneet puistossa pelaamassa palloa, joten se on viikonlopun aikana toteutettava. Olin myös luvannut Junglen, eli paikallisen sisäurheilurata-vierailun sateisen päivän varalle , jota saa odotella tuonne loka-marraskuulle...

Kaikki koulunalun rituaalit on suoritettu. Hermoja riipivä repunosto operaatio; Noniin, mistä tykkäät? -Tästä, hei ja tosta, tuokin on ihana! -No, mikä on paras? - Emmä tiiä, päätä sä -Sinulle tämä reppu tulee - No jos sisko saa ton, sitten mäki haluun sen enkä tätä...Kertaa tuo noin kymmenellä eri liikkeissä ja lisää loppuun yhden kerran - NÄMÄ otetaan. piste. Kampaajalla on myös taas käyty; äidille aina yhtä hellyttävää katseltavaa, kun he nousevat korokkeille hiustenpesuun ja istuvat sitten tosi vakavina ja tärkeinä leikattavana ja föönattavana. Toki myös garderoobeja on hiukan täydennetty ;)

Viikonloppumme menee siis viimeisiä viedään- tunnelmissa, otetaan loppuun asti kaikki irti lomasta! Tänään eskarilaiset kokoontuvat koululle leikkimään ja tapaamaan toisiaan. Minua itkettää jo nyt, vaikka onkin mahtavaa, että kuopukseni pääsee omaan ryhmäänsä. En ehkä kestä tätä.

Olen ladannut lauantai-sunnuntaille paljon toteutettavia asioita, mutta myös isossa kasassa pötköttelyä ja halimista. Meitä kaikkia jännittää maanantai, mutta toki siitä täytyy osata myös olla innoissaan. Kuopukseni on ollut kotona koko Amerikan aikamme, saanut levähtää ja olla vauva, pitää taukoa päiväkotirumbasta. Hänelle muutos on suurin ja hän hihkuu reppu selässä innosta, hymyilee kuin naantalin aurinko. Olen tässä ehdinyt opetella sitä amerikkalaista irtohymyä. Sen kun väläyttää aurinkolasit päässä, kukaan ei huomaa mitään.

Kun Jenni Vartiainen julkaisi tämän kappaleen, rakkaan ystävättäreni lapsi kysyi häneltä jotenkin näin: Onko tuo täti hukannut lapsensa? Nyt kun kuuntelen tätä laulua, herkistyn joka kerta ja mietin just tota. Lapset kasvavat, mutta meille vanhemmille he ovat varmaan aina ihan pieniä. Jos he eivät ole luonamme, pysähdymme ajattelemaan mitä he mahtavat tehdä ja toivomme, että kaikki on hyvin. Kamalin puhelu on se, keskellä päivää tuleva, jossa näkyy koulun tai päiväkodin numero.

Mukavaa Viikonloppua siis. Nautitaan ihan joka hetkestä.

Tataa!

ps Dr Seuss "Dont smile because it's over, smile because it happened".

Monday, August 13, 2012

Rocco

Luin jostain aikoinaan, että kun perheeseen tulee toinen lapsi, se on tunnetasolla vähän samanlainen isku ensimmäiselle lapselle, kuin se olisi vaimolle, jos mies toisi uuden vaimon kotiin. No, Eddie kun ei paljon juttele, en ole päässyt kysymään, eikä ole kyllä vielä tähän mennessä kauheasti kiukutellut, huollettiinkin vasta. 

Meillä on siis uusi perheenjäsen, Rocco. Eddieen verrattuna, joka on selvästi rauhallista ja luotettavaa perheenisä-tyyppiä, Rocco on kyllä vaarallinen, hiukan arvoituksellinen, toivottavasti ei kuitenkaan arvaamaton. Katselin häntä ensin kaukaa enkä ollut ihan varma, onko minulle liian värikäs, suosin hillitympää. Mutta jokin hänessä niin kovasti kiehtoi, etten voinut vastustaa. Rocco oli juuri sitä mitä ajattelinkin sen olevan; urheilullinen, tehokas, itsevarma, ehkä jopa hiukan leveilevä. Hyvin muriseva, muttei huuteleva. Aika epeli ja taatusti hauska.

Ja niin kuin joskus käy, sydän tekee valinnan pään sijasta. Eikä ole juuri mitään amerikkalaisempaa, Coca-Colan lisäksi, kuin Ford Mustang. Värinsä ja luonteensa takia, nimi viittaa kyllä pahasti latinoon, mutta hän ei yksinkertaisesti voinut olla John, Bob, Bill, tai edes Frank. Rocco on Rocco, nimi tuli ensisilmäyksellä.

Rocolla on ollut myös muita vaikutuksia. Kun toin Rocon kotiin, olen ihan varma, että Eddie näytti jotenkin surulliselta. Eddie joutui pihalle, ajoluiskalle parkkiin, kun nuori ori vietiin talliin. Seuraavana päivä sain ihottuman vihkisormukseni alle ja sehän piti ottaa muutamaksi päiväksi pois ;) Lapset ovat innoissaan, samoin äiti, ja toki myös isä. Tyttöjen kesken painetaan menemään Identtisissä ranskanlettikampauksissa aurinkolasit päässä, Ipanapa soiden, hehehehe. (Olympialaisista innostuneena kaivan kyllä myös spaissarit ja keorkemiikkaelit esille)On kiva vähän hassutella, kun kelit suosivat katottomuutta puolet vuodesta. Ja niin kuin ne sanovat, autokuume on vakava sairaus, johon on hyvin vähän hoitokeinoja. Olen parantunut.

Jihuuuuuuuuuuuuuuu!

ps En ole mikään auringonottaja, muttei täällä aurinkoa voi välttääkään. Yksi ilta mieheni katsoi minua ja sanoi sitten - Sinun on käytettävä aurinkosuojaa.- Mähän käytän aurinkosuojaa joka päivä. -Puhun nyt spf viiskymppisestä, ettet rupea näyttämään siltä There's Something about Mary- naiselta. Tihihihi, täytynee tehdä työtä käskettyä;) Ja eipä ole näitä ongelmia ollut aiemmin, sillä pakkasessa säilyy paremmin;)

Wednesday, August 8, 2012

Omituisia mielleyhtymiä, Lepakkomies

Pitkän maanittelun jälkeen lähdin katsomaan uusinta lepakkomiestä elokuvateatteriin. Se Coloradon massamurha aiheutti tiettyä kitkaa tossuissa.

Lapset hoitoon ja menoksi. Ainiin, tämä ei muuten ole täällä mitenkään normi. Kuten tässä edellä mainitussa ampumajutussa, kuolleiden joukossa oli myös kuusivuotias tyttö; siis Batman-The Dark Knight Rises-elokuvan ensi-illassa! Kyllä. Olin muutama vuosi sitten tosi järkyttynyt miten ihmiset tuovat toimintaelokuvien ja trillereiden yönäytöksiin vauvoja ja taaperoita sylissään. Enää minua ei järkytä täällä lähes mikään...Hulluja nuo roomalaiset....

Leffateatterin edessä oli poliisiauto, olisin ottanut konstaapelit mielellään sinne meidän teatterin oven eteen päivystämään. Metallinpaljastimia on täällä joka paikassa, miksei myös leffateattereissa, jos hulluja kerran piisaa?

No, siellä me sitten oltiin, alkuillan näytöksessä, noin kymmenen muun kanssa. Olin ihan kärppänä. Pälyilin muita ihmisiä koko elokuvan ajan. Jos joku käveli sisään tai ulos, koko kroppani jännittyi, olin valmiina heittäytymään lattialle, juoksemaan karkuun, kopauttamaan kännykällä, kiljumaan, you name it. Lippalakkipäinen poika-parka, joka istui edessämme; aina kun hän teki jonkun liikkeen, kuikuilin istuimien välistä tarkistaakseni, mitä teki, ottiko lisää karkkia vai mitä räpelsi...

Leffa sinänsä oli yllättävän hyvä, paitsi, että siinä ollaan koko ajan pimeässä ja se on väkivaltainen, niskoja napsahti poikki aika monta kertaa. Suosin päivänvaloa ja perhosia;)vähän niin kuin Dr Seussin tarinassa; “In my world, everyone’s a pony and they all eat rainbows and poop butterflies.” hehheh.

Suurin yllätys tarinassa oli, että se oli koskettava. Michael Cainen näyttelemä Alfred oli paras, eikä kissanainenkaan huono ollut. Ja tässä, mikä jäi parhaiten mieleen; kun Foxin suunnittelemat futuristiset "tankit" valuivat pitkin Gotham Cityn katuja, minulle tuli aivan kamala koti-ikävä. Tankkien renkaiden (joo, yleensä niissä on telaketjut) painuessa nuoskalunta vasten kuului se ihana paakkuuntuvan lumen ääni. (keskityin lopputaistelussa siis olennaiseen) Aurinko paistoi, oli sellainen mahtava keväinen talvipäivän tunnelma. Lumihiutaleet leijailivat alas tuulen mukana. Tuli iso pala kurkkuun.

En tajunnutkaan mitkä kaikki asiat laukaisevat hurjan koti-ikävän. Tuli ikävä lunta, kotia, talvea, helmikuista aurinkoista pakkaspäivää jäällä. Jäätyneitä näppejä ja nenänpäätä, sitä tunnetta, kun on putsannut tuulilasin kiireessä työaamuna, kopauttaa harjan johonkin ja kappas, lunta valahtaa takin hihansuusta sisään ja sulaa käsivarren ihoa vasten paidan hihassa.

Kaiken kaikkiaan tämä leffassa käynti ei ollut kovin rentouttava kokemus. Jälkiaalloilla olin jotenkin melankolinen. Mieheni ei tajunnut yhtään. Nyt lopetat, sanoi. Pilaat kohta koko kokemuksen minultakin. OK, mutku mutku -  ei mitään muttia. Suomeen on päästävä talvella. Täällä ei ole ikinä edes kylmä.

Tataa!

Monday, August 6, 2012

Amerikantäti suosittelee blogeja

On pitänyt listata omia suosikkeja jo monta kuukautta, joten tässä vihdoinkin; Lifestyle, sisustus- ja muotiblogit ovat tietenkin niitä helposti ja nopeasti luettavia lemppareita, sillä blogien lukeminen on minulle sellaista; otanpa pikkutauon, hörppään lisää kahvia ja katson mitä kukakin on tällä kertaa keksinyt;)

Käyn enimmäkseen katsomassa kivoja kuvia ja silmäilen tekstit läpi, hyvinkin epäsäännöllisen säännöllisesti. Joskus mietin, ottavani itsekin kevyemmän otteen, postailisin kuvia ja kirjoittaisin sellaiset 160 merkkiä. Olisi helpompaa lukea, ja kirjoittaa;) Toisaalta, tällaisella otteella, ilman päivän asuja, omia- ja lasten kuvia, taidan jatkaa omaksumallani tyylillä. Näin ollen, en myöskään edes villeimmissä kuvitelmissani ajattele postaavani joka päivä.

Kotoa töitätekevänä konsulttina on ihana katsoa muiden tyylikkäitä työasuja, istuessani milloin minkäkinlaisissa releissä koneen edessä. Muutamia blogeja käyn tsekkaamassa ihan vaan muoti-inspiksiä hakien. Keli on vaan täällä "ikävä kyllä" niin lämmin, että syysmuotia saa katsella, mutta sandaali-varvastossu-linjalla mennään vielä lokakuuhun. Elokuussa alan kaivata jalkaan jo myös kunnon kenkiä. (Ostin kivan nahkatakin viime viikolla, istuin se päällä sisällä muutaman tunnin ja toivoin pian kuulasta syyspäivää, jolloin se tulisi tarpeeseen! ) Joidenkin muotibloggaajien asut näyttäisivät minullakin tosi hyviltä, jos olisin sellaiset 15 kiloa laihempi, 10 senttiä pidempi, ainiin, ja 10 vuotta nuorempi;)

Alla listaa, ei välttämättä suosikkijärjestyksessä, mutta listaa kuitenkin. Siitä tuli aika pitkä. Moni on osunut eteen muiden blogien kautta, toiset ovat niitä suomalaisten perussuosikkeja, kuten kalastajanvaimo, mutta Mrs Jonesin kotona, Jonnan, ja Fashionmeetsbusiness,Tanjan, tunnen hyvin ihan livenäkin;) Leppoisia ja aika kevyitä, kivoja kaikki!

* Kalastajanvaimo
* Mrs Jones Rouva Jonesin kotona
* Fashion meets Business
* House of Philia 
* Prinsessans Dagbok
* Kotirouva Lontoossa
Ulrikke Lund
* Kahden suora
* Cupcakes and Cashmere
* Rillan koti
* Kuinka purjehtijaksi tullaan
Fanni ja Kaneli
* Sofiasfina
* Stricly Style
* Char and the city
* PS I love fashion
* The blonde salad

Thursday, August 2, 2012

Very Spiritual

Joka kulmassa huomaa taloustilanteen vaikutuksen. Paikkoja suljetaan, ostoskeskuksissa on aina vapaata tilaa "for lease". Ihmiset muuttavat kodeistaan laittaakseen ne vuokralle, sillä yhtäkkiä ei olekaan varaa maksaa asuntolainaa. Monen lause alkaa "In this economy..." Downsizing on hyvin yleistä.

Yksi ammattikunta on ja pysyy; psychics, eli selvännäkijät. Nämä ammatinharjoittajat pysyvät samoissa paikoissa kymmeniä vuosia.Varsinkin Losissa näkyy joka paikassa erilaisia spiritual healing "klinikoita" ja new age juttuja, sekä orgaanista sitä, orgaanista tätä. Hippiaate elää voimakkaasti; suitsukkeet haistaa kadulle asti. Siellä jossain ne kananluutkin heiluvat...

Osuimme liikennevaloihin rouvan viereen, jolla oli huivi päässä. Siitäpä lähti sitten kevyt keskustelu siitä, mitä uskonto on. Yritin selittää mahdollisimman loogisesti ja yksinkertaisesti pienille, että uskonto on arvojen ja uskomusten summa. Joku isompi asia tai aate, johon eri ihmiset uskovat. Usko siihen, että on korkeampi voima tai jumala joka ohjaa meitä. Uskonto on myös iso osa kulttuuria; määrittää arjen ja pyhäpäivät, oikean ja väärän. Uskonto ohjaa myös monella sitä mitä, miten ja milloin syödään. Tuo rouva on varmaan jonkinsortin muslimi. Hän ei esimerkiksi syö ollenkaan sianlihaa, possua.

Takapenkki kyseli ensin monta pientä lisäkysymystä, kuten, mikä on arvo? Mikä on aate? Voiko jumalan nähdä? Onko se se Jeesus? joihin yritin parhaani mukaan vastata keksimättä hirveästi omaa. Jäivät sitten hyvin mietteliään näköisinä pohtimaan kuulemaansa, vähän naurattikin. Hetken kuluttua pienempi sanoi kirkkaalla äänellä:
I believe in kinkku. Noni. Tuli tämäkin asia selvitettyä, soon sitte siinä;)

Tataa!
ps jos pysytään aiheessa, ottamatta sen kummemmin kantaa uskonnollisiin asioihin,  tämä kappale aiheuttaa aina kostean silmäkulman. mikä mieletön tunnelataus ja muistot.