Omituisia mielleyhtymiä, Lepakkomies

Pitkän maanittelun jälkeen lähdin katsomaan uusinta lepakkomiestä elokuvateatteriin. Se Coloradon massamurha aiheutti tiettyä kitkaa tossuissa.

Lapset hoitoon ja menoksi. Ainiin, tämä ei muuten ole täällä mitenkään normi. Kuten tässä edellä mainitussa ampumajutussa, kuolleiden joukossa oli myös kuusivuotias tyttö; siis Batman-The Dark Knight Rises-elokuvan ensi-illassa! Kyllä. Olin muutama vuosi sitten tosi järkyttynyt miten ihmiset tuovat toimintaelokuvien ja trillereiden yönäytöksiin vauvoja ja taaperoita sylissään. Enää minua ei järkytä täällä lähes mikään...Hulluja nuo roomalaiset....

Leffateatterin edessä oli poliisiauto, olisin ottanut konstaapelit mielellään sinne meidän teatterin oven eteen päivystämään. Metallinpaljastimia on täällä joka paikassa, miksei myös leffateattereissa, jos hulluja kerran piisaa?

No, siellä me sitten oltiin, alkuillan näytöksessä, noin kymmenen muun kanssa. Olin ihan kärppänä. Pälyilin muita ihmisiä koko elokuvan ajan. Jos joku käveli sisään tai ulos, koko kroppani jännittyi, olin valmiina heittäytymään lattialle, juoksemaan karkuun, kopauttamaan kännykällä, kiljumaan, you name it. Lippalakkipäinen poika-parka, joka istui edessämme; aina kun hän teki jonkun liikkeen, kuikuilin istuimien välistä tarkistaakseni, mitä teki, ottiko lisää karkkia vai mitä räpelsi...

Leffa sinänsä oli yllättävän hyvä, paitsi, että siinä ollaan koko ajan pimeässä ja se on väkivaltainen, niskoja napsahti poikki aika monta kertaa. Suosin päivänvaloa ja perhosia;)vähän niin kuin Dr Seussin tarinassa; “In my world, everyone’s a pony and they all eat rainbows and poop butterflies.” hehheh.

Suurin yllätys tarinassa oli, että se oli koskettava. Michael Cainen näyttelemä Alfred oli paras, eikä kissanainenkaan huono ollut. Ja tässä, mikä jäi parhaiten mieleen; kun Foxin suunnittelemat futuristiset "tankit" valuivat pitkin Gotham Cityn katuja, minulle tuli aivan kamala koti-ikävä. Tankkien renkaiden (joo, yleensä niissä on telaketjut) painuessa nuoskalunta vasten kuului se ihana paakkuuntuvan lumen ääni. (keskityin lopputaistelussa siis olennaiseen) Aurinko paistoi, oli sellainen mahtava keväinen talvipäivän tunnelma. Lumihiutaleet leijailivat alas tuulen mukana. Tuli iso pala kurkkuun.

En tajunnutkaan mitkä kaikki asiat laukaisevat hurjan koti-ikävän. Tuli ikävä lunta, kotia, talvea, helmikuista aurinkoista pakkaspäivää jäällä. Jäätyneitä näppejä ja nenänpäätä, sitä tunnetta, kun on putsannut tuulilasin kiireessä työaamuna, kopauttaa harjan johonkin ja kappas, lunta valahtaa takin hihansuusta sisään ja sulaa käsivarren ihoa vasten paidan hihassa.

Kaiken kaikkiaan tämä leffassa käynti ei ollut kovin rentouttava kokemus. Jälkiaalloilla olin jotenkin melankolinen. Mieheni ei tajunnut yhtään. Nyt lopetat, sanoi. Pilaat kohta koko kokemuksen minultakin. OK, mutku mutku -  ei mitään muttia. Suomeen on päästävä talvella. Täällä ei ole ikinä edes kylmä.

Tataa!