Wannabe sporttikissa halvauksen partaalla

Ajelin kotiin jumpasta tukka hulmuten ja ajattelin, että elämä on välillä aika suffelia. Zumba antaa siivet? Jos alkaisinkin käydä tunneilla joka päivä? hehheh. Ihan kuin olisin postannut samanlaista vimeksi, taitaa sporttaus-versus-löhöily olla jotenkin pinnalla.

Urheilu on ihan kivaa. Haluaisin olla juoksija, mutten ole. Olen kyllä välillä yrittänyt, mutta joku on tunkenut lenkkareihini sementtiä. Mokoma tonttu. MidNight Run oli viime vuonna mahtava, ja olen koonnut tiimin mutajuoksuun, joten yritän kyllä kehitellä aina jotain juoksuteeman ympärille, vaikkakin kerran vuodessa. Mutajuoksusta siis lisää tuonnempana.

Uusin ihastuksen kohteeni on jazzahtava broadway tanssitunti. Kyllä. Mieheni saa puistatuksia, kun hyräilen All That Jazz tai Anything Goes ja huiskautan päälle jazzhands tihihihi. Ah musikaalit, ah dorka minä.)

Jospa olisinkin kotiäiti ja päivät olisivat ns omaa aikaa, SITTEN kävisin varmaan urheilemassa joka päivä? Buhahaha. Tästä asetelmasta on siis hyvä lähteä nolaamaan itseään oikeiden sporttikissojen eteen. Niiden koneiden, joilla on kymmenen vuotta tanssiopettajan kokemusta eri tyylisuunnissa....Tää on just tätä.

Zumba on siis edelleen pop ja oman ekan koreografiani syyni on tänään illalla ja olen halvauksen partaalla. Oikeasti. On vähän hankala hengittää. Mietin kuumeisesti pakokeinoa...

Viimeiset viikot olen enimmäkseen joko vältellyt lemppariohjaajan kanssa juttelua tai koko tuntia, mutta nyt on katsottava totuutta silmiin. Muuten suoritin sen certifikaatin ihan turhaan, eikö? Lähden pian työmatkalle ja missaan tunteja, joten astelin tilapäisessä mielenhäiriössä, rohkeana, luokan eteen ja kysyin onnistuisiko se yhden biisin ohjaus? Vastaus oli innokas kyllä ja tänään illalla pitäisi näyttää mitä on tulossa, lauantaina ohjata. Herravarjele. Sydän hakkaa, jännittää, happi loppuu.

Kappaleena toimii Fintelligensien "Mikä boogie", joten oma hymy on takuuvarma. Askelkuvio on suht valmiina, muistan jopa missä järjestyksessä mitäkin tehdään. Tietysti kehitin oman koreografiani, vaikka valmiita kappaleita askelineen olisi ollut tarjolla, joten on tässä ollut opettelemista. Lapsilla on ollut erityisen hauskaa, kun olen hillunut olohuoneessa, välillä yöpaidassa, ipad lattialla, tapaillen askelia.

Kunpa osaisin ohjata kunnolla; se onkin tässä vaikeinta, muistaa antaa ajoissa käsillä ohjeita mitä on tulossa.

Wish me luck, tästä ei voi enää perääntyä. Jos menee ihan poskelleen ja räjähdän nauramaan, onpahan lauantaihin asti aikaa harjoitella ja sitten mokailla niiden jo tuttujen ihmisten edessä uudestaan;) Ja jos tulee joku totaalinen paniikki ja black out, sillekään ei voi mitään. Tätä ei voi ottaa kauhean vakavasti, vaan tämän pitää olla hauskaa. Vaikka väkipakolla.

Tataa!

ps miksiköhän sitä laittaa itsensä likoon ihan tahallaan mukavuusalueensa ulkopuolelle? Eikö jännitystä löytyisi muualtakin? Vai onks tää sitä itsensä kehittämistä;)