Se on sit siinä

Toiset tykkäävät siitä, että lapset kasvavat nopeasti ja niiden kanssa pääsee äkkiä harrastamaan ja juttelemaan oikeista asioista. Minä tanssin naama noessa, ulvoen, sulka päässä kuunvalossa, keitellen samalla hämähäkinjalkoja hyppysellisellä lepakonsiipiä, toivoen, että aika pysähtyisi. Eletään kohta lasten kesälomien vikaa viikonloppua. Maanantaina alkaa koulu ja uusi arki. Samaan aikaan ihanaa ja kamalaa.

Olen tosin kauhusta kankeana, että pienempikin menee eskariin, täällä vuotta aiemmin kuin Suomessa. Esikoinen on jo niin pitkä ja painava, että hädin tuskin jaksan kantaa meidän sängystä omaansa, jonne tuppaa hiipiä nukahtamaan pehmo kainalossa harva se ilta. Kun hänet nostaa syliin, hän on pelkkää kättä ja jalkaa joka suuntaan. Ei ihme, jos joku raaja joskus kolahtaa ovenpieleen siinä omaan sänkyyn roudatessa...

Löysimme eilen esikoisen koulussa tekemänsä kesän toivelistan. Siinä me perheenä pelasimme palloa, uimme yhdessä ja touhusimme. Oliko jotain jäänyt tekemättä? No, emme ole käyneet puistossa pelaamassa palloa, joten se on viikonlopun aikana toteutettava. Olin myös luvannut Junglen, eli paikallisen sisäurheilurata-vierailun sateisen päivän varalle , jota saa odotella tuonne loka-marraskuulle...

Kaikki koulunalun rituaalit on suoritettu. Hermoja riipivä repunosto operaatio; Noniin, mistä tykkäät? -Tästä, hei ja tosta, tuokin on ihana! -No, mikä on paras? - Emmä tiiä, päätä sä -Sinulle tämä reppu tulee - No jos sisko saa ton, sitten mäki haluun sen enkä tätä...Kertaa tuo noin kymmenellä eri liikkeissä ja lisää loppuun yhden kerran - NÄMÄ otetaan. piste. Kampaajalla on myös taas käyty; äidille aina yhtä hellyttävää katseltavaa, kun he nousevat korokkeille hiustenpesuun ja istuvat sitten tosi vakavina ja tärkeinä leikattavana ja föönattavana. Toki myös garderoobeja on hiukan täydennetty ;)

Viikonloppumme menee siis viimeisiä viedään- tunnelmissa, otetaan loppuun asti kaikki irti lomasta! Tänään eskarilaiset kokoontuvat koululle leikkimään ja tapaamaan toisiaan. Minua itkettää jo nyt, vaikka onkin mahtavaa, että kuopukseni pääsee omaan ryhmäänsä. En ehkä kestä tätä.

Olen ladannut lauantai-sunnuntaille paljon toteutettavia asioita, mutta myös isossa kasassa pötköttelyä ja halimista. Meitä kaikkia jännittää maanantai, mutta toki siitä täytyy osata myös olla innoissaan. Kuopukseni on ollut kotona koko Amerikan aikamme, saanut levähtää ja olla vauva, pitää taukoa päiväkotirumbasta. Hänelle muutos on suurin ja hän hihkuu reppu selässä innosta, hymyilee kuin naantalin aurinko. Olen tässä ehdinyt opetella sitä amerikkalaista irtohymyä. Sen kun väläyttää aurinkolasit päässä, kukaan ei huomaa mitään.

Kun Jenni Vartiainen julkaisi tämän kappaleen, rakkaan ystävättäreni lapsi kysyi häneltä jotenkin näin: Onko tuo täti hukannut lapsensa? Nyt kun kuuntelen tätä laulua, herkistyn joka kerta ja mietin just tota. Lapset kasvavat, mutta meille vanhemmille he ovat varmaan aina ihan pieniä. Jos he eivät ole luonamme, pysähdymme ajattelemaan mitä he mahtavat tehdä ja toivomme, että kaikki on hyvin. Kamalin puhelu on se, keskellä päivää tuleva, jossa näkyy koulun tai päiväkodin numero.

Mukavaa Viikonloppua siis. Nautitaan ihan joka hetkestä.

Tataa!

ps Dr Seuss "Dont smile because it's over, smile because it happened".