Rento Reissu

Suureksi ilokseni sai kuulla, että mieheni viettää lasten hiihtolomaviikon työmatkaillen. Voi miten mukavaa! Kirsikkana kakussa, lapset jäivät lomalle jo edellisen viikon torstaina. Jee, lisää aikaa kotona!

Tiedon saatuani päätin olla jättämättä mitään sattumanvaraan; hoitaisin meille tarkan aikataulun, ihan vaan yleisen viihtyvyyden nimissä... Tuumasta toimeen; ehdotin yhdelle eurooppalaiselle, rennonletkeälle ystävättärelleni, että jospa me vuokrattaisiin joku kiva beach house tästä läheltä ja karautettaisiin rannalle lasten kanssa päiväksi, pariksi? Ehdotus sai kannatusta, istuimme muutaman päivän päästä alas, lähetimme pari tarjouspyyntöä ja tsadam, beach cottage buukattiin. Mahtavan tehokasta ja helppoa. Tästä tulisi vielä hauskaa.

No, en ole aiemmin matkustanut juuri tämän ihmisen kanssa, mutta me olemme viettäneet muutamia iltoja yhdessä. Eurovision-porukkaamme kuuluu myös kaksi muuta jäsentä. Kysyinkin, josko haluaisimme sisällyttää myös bändin muita jäseniä matkaamme, mutta vastaukseksi sain, että ainakaan yksi jäsen ei varmaan innostuisi tällaisesta matkailusta. Asia selvä, mennään siis katraidemme kanssa kahdestaan. 

Sitten alkoi mennä mielenkiintoiseksi; ehkä jonkinlaiseksi yllätykseksi sain tyttäreltäni kuulla, että kolmannen jäsenen tytär oli ilmoittanut koulussa olevansa erittäin innoissaan tulevasta rantalomastamme. Tjaa? Niinkö...No, samapa tuo, mukavia ihmisiä kaikki. The more the merrier, eikö? EI.

Ja tässä miksi; me tapasimme muutama päivä ennen matkaa, jotta sopisimme kuka tuo mitäkin. Normaalioloissa keskustelu menisi sitä rataa, että kuka on vastuussa minkäkin illan ruoasta, kuka tuo aamupalatarvikkeita, onko ruoka-aineallergioita jms. Sellainen check list, jne. Jokainen toisi omia juomisiaan ja herkkujaan, kukin tapojensa mukaan. Eikö? EI. Tämä ei tällä kertaa sovi.

Keskustelu meni suurinpiirtein näin. -Tuon aamupalatarvikkeita -Kunhan kaikki tuomisesi ovat luomua - Tuon valkoviiniä ja kuoharia - Mitä merkkiä? Juon yleensä vain paikallisen viinitarhan valkoviinejä - Ottaisimmeko lapsille jotain herkkuja?- Meillä ei syödä sokeria. Tiedätkö mitä kaikkea pahaa sokeri aiheuttaa vartalollesi?

Me lähdemme matkaan huomenna. Mutta, jos suunnittelupalaverimme antaa yhtään osviittaa tulevasta, en tiedä mitä on tulossa. Tämä saattaa olla tämän bändin ensimmäinen ja viimeinen keikka. Pitäkää mulle peukkuja, että muistan huu-hengittää ja laskea vaikka sataan ensin. Kymmeneen ei riitä.

Tataa!

PS unohdin postata tämän ennen matkaa. Matka on nyt tehty. Kirjoitan siitä pian lisää. Kaikki ovat hengissä ja tervehdimme vielä toisiamme. Vielä ihan iloisestikin;)

Excuse You

kuva lainattu

Koko perhe istuu pöydän ääressä. Pieninkin, joka osallistuu toimintaan lattian tasolta sätkien sitterissään. Lähes poikkeuksetta, vauva kakkaa, tai ainakin paukuttelee muiden ruokaillessa. Usein äiti hotkii oman ateriansa, päästäkseen ruoan päätteeksi heti vaipanvaihtohommiin. Fantastista.

Muutaman kuukauden kuluttua, samainen vauva istuu jo muun perheen seurassa, uljaasti korkealla, välillä hiukan huojuen, syöttötuolissaan. Paukku saattaa pörähtää silloinkin ja siihen suhtaudutaan söpöillen. Ohhoh, keneltä pääsi iso prupu!

Lapsen kasvaessa paukkuun aletaan suhtautua kielteisenä asiana. Missä vaiheessa ääni kellossa muuttuu eikä paukussa ole enää mitään söpöä, saati hienoa? Paukun pörähtäessä sanotaankin yhtäkkiä, Hyi, kauheeta, ei saa paukutella. Pyydä heti anteeksi! Myöhemmin, se, paukku, on vaan kerta kaikkiaan kielletty. Paukuttelu on tabu. Anteeksipyyntö ei auta. Vai auttaako?

Tapasin erittäin tyylikkään naisen, kävimme business keskustelua ja kesken kaiken, siinä punaisten kynsilakkojen ja hajuvesien keskellä kuului pikkutrööt. Sitten -Excuse me, ja nainen jatkoi ihan pokkana lausettaan. Minä jäin suu auki. Olin niin äimänä, etten saanut sanaa suusta. Siis tapahtuiko äsken mitä luulin tapahtuneen? Kuvittelinko vaan? En voinut kysyäkään, että anteeksi paukuttelitteko te äsken? Mutta, Talk about owning it. Onneksi minua ei ruvennut naurattamaan, kuin vasta sen jälkeen, kun tiemme olivat eronneet. (silloin sitten naurattikin. Ihan hysteerisesti, yksin autossa.)

Istuin telekonffassa kuntosalin takapihalla. Noin 50-vuotias mies tuli sinne ulos tekemään vatsalihasliikkeitä ja pöräytti. Sitten, ihan pokkana, kääntyi katsomaan minua ja sanoi- Excuse me, ja jatkoi urheiluaan. Nyökkäsin pieni hymy huulilla, jatkoin puhelua ja olin hiukan kiusaantunut. Hän ei ollut.

Asia kikatuttaa, vähän inhottaa ja nolottaa. En ole näemmä kovin aikuinen. Vahinkoja sattuu, eihän sille mitään voi. Jos itselle ikinä kävisi noin, kuolisin häpeästä. Sitten saisin aivan varmasti hervottoman nauru-, punastumis- ja hikoilukohtauksen. Rupeaisin kirmailemaan ympäriinsä, kuin hutkien pois näkymätöntä kärpästä. Saisin siis hepulin. Ei kovin aikuista, enkä varmasti osaisi "own it". Niinkuin nykyään kuuluu?

Olen käynyt nyt muutamalla joogatunnilla. Can you see where this is going? Siellä, pienessä studiossa pöräytellään. Mä en ehkä kestä sitä. Sun, Light, Peace, Joy, Trööt, Namasteeee. Pitääkö tähän asiaan nyt alkaa suhtautua sillä tavalla, että anna palaa vaan. Jos pöräytät, pyydät anteeksi. That's it. Ja siellä joogastudiossa ei edes mitään pyydetä. Trööt. Hengitä suun kautta, hengitä suun kautta. Voi apua.

Että vielä viikon verran joogaa ja henkistä valmistautumista ja sitten sinne body flow-koulutukseen. Namaste, bitches;) Jos ikinä valmistun body flow ohjaajaksi tuleekohan ne estottomat paukuttelijat sitten sinnekin;)

Että tällainen juttu tällä kertaa. Anteeksi ja Excuse me.
Tataa!

PS Muistan teinivuosilta kuvan, jossa kaksi herrasmiestä istuu junan kabiinissa knallit päässä. Toinen kysyy: Excuse me Sir, did you just fart?  johon toinen vastaa - Of course I did. Do you think I always smell like this?  hehheh.

Olen muuten ihan varma, ettei Marilyn pöräytellyt joogatessaan. Hauskaa Viikonloppua.

Awkward!

Täällä synttäreitä vietetään lähes poikkeuksetta jossain lasten sisäleikkipaikassa; trampoliiniparkissa, pomppulinnamaailmassa, keramiikkapajassa tai vastaavassa. (Argh, useimmissa paikoissa haisee hirveä teinihiki ja ne kuhisevat bakteereja;)) Tarjoiluna on aina sama; pizzaa ja kakkua. Piste.

No, tyttäreni täytti jo yhdeksän ja halusi kutsua vain parhaat kaverinsa, joten päätimme viedä tyttöporukan leffaan katsomaan Rio2:sta ja tarjota herkkuja kotona. Synttäreitä suunniteltiin ja odotettiin hurjasti, niin kuin ikään kuuluu. Lähetin mailia vanhemmille ajoissa, kertoen suunnitelmistamme, jotteivät menisi katsomaan kyseistä leffaa. Kutsut askarreltiin sitten itse ja party favorit; kynsilakat ja hiuspannat valittiin huolella. Olin myös rekrynnyt mieheni tulemaan töistä aikaisin, jotta veisi tytöt leffaan. Vaihtoehtoisesti olisin ollut siellä kuuden tytön ja vauvan kanssa...juu ei.

Tyttäreni ei pizzasta välitä, joten tein paljon muita eväitä. Ostin kotiin myös kaikkia erilaisia leffakarkkeja, joita laittelin kulhoihin, ikään kuin mini candy store-idealla; tytöt saivat koota itselleen leffakarkkipussit, irtokarkkimeiningillä;) Toki saivat myös xylitol Jenkkiä paketit...Ja jottei seurattaisi mitään paikallista perinnettä, ei tyttäreni halunnut kakkuakaan, vaan lettuja. Lettuja jäätelöllä, hillolla ja nutellalla. Näin siis tehtiin.

Me oltiin valmiita, mutta kaikki ei mennytkään niinku Strömsössä...

Hain innokkaat tytöt koululta perjantaina. Vain yhdellä oli mukanaan lahjapussi. (Eikä kukaan oikeastaan ikinä pukeudu juhlaan, mikä on tod omituista)  Toinen sanoi autossa, -Unohdin lahjan kotiin, tuon sen maanantaina, johon kolmas sanoi, -Niin minäkin! Ahaa, Ok ja hiukan omituista, mutta ihmisillä on kiireitä, ajattelin. Vilkaisin tyttäreni ilmettä taustapeilin kautta. Hän oli hiukan hämillään.

Tytöt söivät ja herkuttelivat, kokosivat leffapussinsa ja availivat innoissaan omia yllätyspussejaan. Sitten oli leffan aika.  Tarkoituksena oli tuoda tytöt vielä leffan jälkeen meille leikkimään, mutta kahden neljästä, piti lähteä suoraan harrastusten pariin.

Täällä, lahjat ojennetaan pusseissa tai paketissa ja ne asetetaan sankarin lahjapöydälle, eikä niitä avata kun vasta juhlan jälkeen. Meillä on kuitenkin ollut tapana järjestää pullonpyöritys ja avata lahjat siinä vieraiden edessä. Tällä kertaa tilanne oli erikoinen; kutsutuista neljästä tytöstä vain yksi oli tuonut lahjan  -siis WTF? Tyttäreni maiskutteli asiaa ääneen monta kertaa juhlan aikana ja katsoi minua kysyvästi. Olin ihan Hoo Moilasena.

Jollekin on joskus varmaan käynyt samalla tavalla, mutta ainakaan minun "vanhemmuuden ohjekirjasesta" ei sit ihan heti löytynyt just tällaseen tilanteeseen oikeita neuvoja. Olin suoraan sanottuna äimän käkenä ja tosi pahoillani tyttäreni puolesta. Ymmärtääkseni, ihan perus syntymäpäivä etikettiin kuuluu lahjantuominen. Tai jollain tavalla muistaminen; kortti, piirros, jotain! Puhutaan lapsesta.

Perjantai-iltana, ja koko viikonlopun ajan asiasta puhuttiin. Tyttäreni kysyi muun muassa,   - Äiti, eivätkö ne tienneet, että nämä oli mun synttärit? Eikö ne tykkääkään minusta? Enks mä jotenkin ole lahjan arvoinen? En osannut vastata, kuin, että ihmisillä on nykyään niin kiire. Ja samalla kirosin mielessäni. Kaksi kolmesta ei käy kodin ulkopuolella työssä, lahjan ostamiseen menee parhaimmillaan 15 minuuttia...Yritin selittää, että tärkeintähän on yhdessäolo?Mutta omituiselta tuntui silti.

Tuli maanantai. Henkeä pidätellen hain tytärtäni katseella koulun pick up alueella, vatsassa oli omituinen olo. Siellä hän seisoi. Ei lahjoja. Voi ei!! Hän tuli autoon tyrmistyneenä ja sanoi, -Äiti, ei ne tuoneet mitään lahjoja!Näin kyllä sen ja sen äidin, joka kiitti juhlista, muttei ne sanoneet mitään muuta. Ja mä olin ottamassa sen extralaukun mukaan, kun ne lahjat ei kuitenkaan mahtuisi reppuun. Nehän sano, että lahjat unohtui kotiin, mikseivät ne tuoneet niitä?

Onneksi unohti sen laukun aamulla. apua, ihan sydämestä kouraisi ja jälleen olin ihan sanaton. Mutta, kun asia oli ollut nyt pöydällä jo neljä päivää ja tyttäreni oli asiasta ihan surkeana, päätin toimia. Ensin ajattelin mennä itse Targettiin, ostaa muutama halpa lahja ja valehdella tytölle, mutta kertoa muille vanhemmille, että olen nyt hoitanut heidän puolestaan lahjat. Mutta sitten, otinkin kynän, siis näppiksen, käteen ja otin yhteyttä näihin vanhempiin eri tavalla. Oli pakko. Asia häiritsi niin, että heräilin öisin. Kaipasin selitystä, muutakin kuin sen, että ei näköjään paljon kiinnosta.

"This is the most awkward email I have ever written..."  Selitin, että yritän täällä "manage expectations", olenko ymmärtänyt jotain väärin?, mutta, että lähinnä kysyn miksi? Auttakaa minua ymmärtämään. En missään nimessä pyydä lahjaa, mutta voisitteko, tai olisitteko kenties voineet Jollain Tavalla huomioida tytärtäni, hänen innolla odotettuna syntymäpäivänään?! Ymmärrän, että on kiire, life gets in the way, mutta kortti, itse tehty piirros, jotain?! JA kun tyttärenne sanovat, että lahja on kotona odottamassa, omani ihmettelee, miksi sitä ei tuoda? (tiedämme kaikki, ettei mitään lahjaa ole...)

Yksi suuttuu, toinen antaa ilmaisia vanhemmuusvinkkejä siitä, miten lahjaa ei pidä ikinä odottaa itsestäänselvyytenä ja miten tämän voi ottaa oppimiskokemuksena, (voi kirosana ja kiitos, että missasit pointtini...) ja kolmas suhtautuu mielestäni parhaiten; sanoo, että on ollut kamala kiire, hän on pahoillaan ja olivatkin tuomassa lahjaa jälkikäteen. On siis rehellinen. Hän on mies. Nuff said.

Jotta en kirjottaisi aiheesta kirjaa;) Loppu hyvin kaikki hyvin,ja olinkin sitten sopivasti vapaaehtoisena heti pari päivää mailailujen jälkeen kahden kolmesta vanhemmasta kanssa;) jipii? luokkaretkellä. Tavallaan onneksi. Tulipa heti tavattua kasvotusten ja vaihdettua asiasta vielä muutama sana. Oli silti vähän awkward...En kyllä enää ajattele samalla tavalla heistä, eivätkä he varmasti minusta. Tavallaan nolasin heidät. Oh well.

Ja arvatkaa miten kiva oli olla tuossa asemassa, mutten muutakaan voinut. Tällaista siis tänne.

Tataa!

PS jos pääsit tänne asti ;) Nyt olisi pian vuorossa toisen tyttäreni synttärit. Jännittää jo valmiiksi... Esikoisen kanssa jo nauretaan ja lasketaan leikkiä lahja-asiasta. huhhuh.

Kastelu

Se viikonloppu oli täyteen tupattu, kiireinen, mutta tosi kiva. Perjantaina alkoi lasten loma; spring break. Minä ajoin paikasta toiseen kieli vyön alla, sillä olin siirtänyt todo-listalta asioita aina huomiselle ja se huominen oli sinä perjantaina. Huhhuh.

Kun lauantai koitti, aloitin ruokien preppaamisen ja talon siistimisen. Kummipariskunta oli matkalla Los Angelesista meille sunnuntain ristiäisiä varten. En ehkä ajatellut ihan loppuun sitä, että ensin pitää emännöidä viikonloppuvieraat ja sunnuntaina pitää olla pöytä koreana, paikat puhtaana, itsekin jotenkin ihmisen näköisenä, ristiäisiä varten... örk. Sitten olisi maanantaina välipäivä ja tiistain koittaessa hakisin vanhempani lentokentältä.

Esikoisen ristiäiset olivat varsinainen hulabaloo. Tyttäreni päätti just sinä päivänä olla nukkumatta yhtään. Oli kuuma ja helteinen kesäkuu. Me olimme päättäneet tarjota monen ruokalajin päivällisen, Ei vaan kakkua ja kahvia. Mieheni päätti viime metreillä ajaa nurmikon ja saapui etuovelle hikisenä ilman paitaa samaan aikaan naispapin kanssa. Minä suhasin selkä hiessä, toinen silmä meikattuna vauva sylissä. Hermo saattoi olla hiukan kireänä. Avusta olin kieltäytynyt, tietty. Sehän on suomalaista.

Toisen lapsen kohdalla, appivanhemmat olivat meillä kyläilemässä muutaman viikon. Vauvalla ikää viisi viikkoa, taas helle.Tilasin enimmät ruoat valmiina. Hiki tuli silti. Hermokin saattoi olla hiukka kireänä. Eikä vain ruoasta.

Kolmannen kohdalla olin jo paljon viisaampi. Paitsi, että vielä lauantaiaamuna suunnittelin tarjoavani kolmea eri alkuruokaa ja lampaankyljyksiä pääruoaksi, kunnes armas mieheni kehotti miettimään uudestaan. Skippasin sit ne lampaat ja pyöräytin lihaisan perunasalaatin ja kolme suolaista piirakkaa. Hor d'oeuvrejakin oli vain kaksi ja hyvin riitti. Kakun tilasin valmiina.

Neljännen lapsen kohdalla ristiäiset pidetään kirkolla, jonka jälkeen mennään ravintolaan lounaalle. Paitsi, ettei neljättä tule. Just kun olisin oppinut tavoille.

Itse tapahtuman koen erittäin henkilökohtaisena ja intiiminä. Paikalle oli kutsuttu vain kummit, perheenjäseniä ja lähimmät ystävämme, jotka ovat myötäeläneet raskauteni ja joiden luona lapsemmekin olivat, kun olin synnyttämässä. Vanhempani olivat paikalla skypen välityksellä Suomesta, kummitäti Uudesta Seelannista.

Pappi päätti tuoda paikalle ystävänsä, mistä olinkin tietoinen. Aika omituista, ajattelin, mutten osannut kieltäytyäkään. Harmikseni tämä extra, ei sitten ymmärtänyt pysyä taustalla, vaan päätti osallistua juhlaan; oli aihetta tulla sinne eturiviin, kummien ja perheen joukkoon laulamaan (seriously?) , kyseenalaistaa ruokaa, selvittää suureen ääneen omiä mieltymyksiä ja ällötyksiä, ottaa ruokaa myös ensimmäisenä, vaikka paikalla oli vanhempi rouvashenkilö, eli anoppini. Käsi oli ojossa, kun shampanjaa kaadettiin.

Jouduin poistumaan sisätiloihin, kieltä purren, etten olisi sanonut jotain, mitä olisin katunut. Miksi ketään kiinnostaisi tämän vieraan ihmisen mielipiteet? Häntä ei oltu kutsuttu, hänen suhtautumisensa hanhenmaksaan tai mätiin ei kertakaikkiaan kiinnosta. Lähinnä suututti ja loukkaannuin. Verenpaine nousee vieläkin. Ja huom, me maksoimme tästä "kastelutoimenpiteestä" pitkän pennin. Pappi luki kaiken suoraan paperista englanniksi, toki teki myös meille palveluksen ja poikkeuksen. Ehkä aiemmat kauniit ja henkilökohtaiset kastetilaisuutemme olivat luoneet minulle epärealistiset odotukset. Mutta pääasia, että poika kastettiin. Tai kuten esikoiseni asian ilmaisee, kasteltiin. Case closed.

Tataa!

PS äitihän on aina ristiäiskuvissa hiukan pöllämystynyt. Ja Väsynyt. Niin olin minäkin. Siinä aamutohinoissa, en edes ehtinyt laittaa omia hiuksia; kuivashampoota, lakkaa ja tiukka ponnari. Kummivieraat ottivat rennosti, lähtivät onneksi kävelyllä ja jäätelölle lasten kanssa, jotta sain rauhassa häärätä. Ottivat aamupäivän niin rennosti, että onneksi olivatkin poissa tieltä. Tämän lapsettoman pariskunnan rouva ei sit oo mikään huushollaajatyyppi;) mutta fiksasi itselleen sellaiset kiharat muutamassa minuutissa, että olisi pitänyt mennä oppiin. 

Tsemppasin tilaisuudessa aika hyvin, osaksi siksi, että sen kuokkavieraan läsnäolo siinä papin vieressä, perheen ja kummien seassa aiheutti melkein kouristuksia. Tilaisuus lopetettiin laulamalla Ystävä sä lapsien. Ei sit tarvinnut laulaa sanaakaan ekasta säkeistöstä. Nyyh.

Tänään mennään wappupiknikille, Trööt- Hauskaa Wappua!!

Kohtaamisia ja kokemuksia

Olin eräässä K-kaupassa, kassajonossa. Uusi kassa avasi, ja ennen kuin ehdin sanoa kissa, takaani rynni ei-niin-puoleensavetävä-wifebeater-hawaiishortsit-rumia tatuointeja-yhdistelmä melkein päälle. Olin hiukan pöllämystynyt, enkä ehtinyt sanoa muuta kuin, Aika näppärästi kiilattu. Tämä epämiellyttävä pönäkkä megaurpo kääntyi puoleeni ja sanoi jotain todella töykeää. Olisi pitänyt vain hymyillen lausahtaa jotain oikein nasevaa, mutta mieleen ei tullut juuri sillä hetkellä mitään tosi ovelaa, joten idioottina totesin, Siinäpä todellinen herrasmies. Tämä aiheutti, tietenkin, tässä urpossa solvauksien sarjan. Seisoin siinä sitten vastaanottavana osapuolena lasten kanssa ja sanoin heille rauhallisesti; Katsokaa, jotkut aikuisetkaan eivät osaa käyttäytyä.

Taisin unohtaa olevani Suomessa. Kaliforniassa, kun uusi kassa avataan, sinne menee next-in-line, ei kuka tahansa, joka rynnii muiden edelle jonon hänniltä. Jos joku yrittää kiilata, kassa saattaa vielä painokkaasti sanoa, Next in line, katsoen oikeaa henkilöä merkitsevästi! Pliiiiiis adaptoidaan tämä tapa Suomeenkin. Ja minun täytyy oppia, ystäväni sanojen mukaan, suhtautua tilanteeseen kuin tilanteeseen Ilon kautta. Joo, hehheh, onnistuukin tosi helposti...Liikenteessä olen sentään oppinut vilkuttamaan ja hymyilemään road ragen kourissa huuteleville maanteiden ritareille.

Ekalla viikolla keli heitteli 12 ja 25 asteen välillä. Huomasin sekä puhuvani, että kuulevani enemmän sääjuttuja kuin aihe oli ollut pinnalla koko kaliforniassa asumisen ajan, melkein kaksi vuotta. Sää ei jotenkin kuulu repertuaariin meillä kotona. Sää ei määrittelee mitä tehdään, ei ole variaabeli. Sää on yleensä hyvä. Enpä olekaan tullut tuotakaan asiaa paljon ajatelleeksi.

Olavinlinnassa, oopperan jälkeen, tutustuimme hiukan linnaan ja kävimme naistenhuoneessa. Siellä, tyylikkään näköinen noin 60-vuotias rouva puhui kovaan ääneen ryssistä. Siinä se ryssä sitte seisoi, se ryssä teki sitä ja tätä. Ihan järkyttävää. Ymmärrän toki, että olimme lähellä itärajaa ja varsinkin paikallishistoriaan kuuluu monia taisteluita ja menetyksiä. Silti, minun mielestä ryssittely on nykypäivän aikaan loukkaavaa. Otti niin sanotusti ihan hiukan korvaan. Tosin kaikki on täällä Usassa nykyään vähän liiankin poliittisesti korrektia, mutta silti.

En ole ikinä ymmärtänyt puhdasta ohtilaisuutta, eli omanhyödyn tavoittelua. Toista ei oteta millään tavalla huomioon tai auteta. Ovi pamahtaa kiinni suoraan nenän edestä, äitiä rattaiden kanssa ei auteta oma-alotteisesti, ratikkaan rynnitään kyynärpäätaktiikalla, vaikka joku jäisi jalkoihin, bussi ei odota, vaikka kuski näkisi jonkun juoksevan pää kolmantena jalkana pysäkille. Minäminäminä-asenne rulettaa. Hirveetä kattoo.

Kun 8-vuotias esikoiseni pitää ovea auki, ei aikuinen kiitä. WTF? (Welcome To Finland)Kun itse hymyilen jollekin vieraalle ihmiselle ja pitelen ovea auki eikä kiitosta kuulu laukaisen kovaan ääneen OLKAA HYVÄ! Mutta jotkut eivät kiitä silloinkaan. Aneffinbiliivabel;) Saatan toki näyttää kesämekossani ovimieheltä ja palvelusväen kanssa ei sovi seurustella;)

Me ollaan nyt jo takaisin kotona maailman kaksinaismoralistisimmassa maassa, jossa ihmiset ovat näennäisen ystävällisiä ja ultrakohteliaita, sekä kiinnostuneita muiden elämästä, vaikka vaan teeskentelevät suurimman osan aikaa. Näiden kokemusten jälkeen ihan tervetullut muutos. Että please, thank you ja Excuse me-vaan ja how are you today?

Tataa!Have a Nice day!

PS oli myös ihania kohtaamisia, siitä seuraavaksi.

Under Scrutiny

Enpä ole raskaana olon jälkeen kuullut yhtä paljon kommentteja ulkonäöstäni. Odottaessahan vartalosi kuuluu kaikille... terveisiä itärannikolle;)

En aikoinaan löytänyt Do Not Touch-tekstillä varustettua paitaa, mutta mietin vakavissani sellaisen teettämistä, sillä mikään ei ole mukavampaa kuin yhtäkkiä tuntea jonkun puolitutun miehen käsi alavatsalla, työpaikalla. Läppääpä joskus kesken kokouksen kätesi jonkun naisen alavatsalle ja kysäise hassunhauskasti, onko tullut syötyä papuja, vai ollaanko pieniin päin. Saattaa tulla nenu kipeäksi.(ja täällä syyte häirinnästä..)

Myös seuraavat kommentit olivat erityisen mieluisia ja mieleenpainuvia; Odotatko kaksosia? Vau mikä maha! Sähän olet ihan räjähtämispisteessä! Lapsen saannin jälkeen, kun vartalo on tietyssä metamorfoosissa, ei ehkä ole ihan hehkeimmillään, liivitkin olisi voinut hakea armeijan laskuvarjojen ylijäämävarastolta, nokkelat sutkautukset jatkuvat... Nuff said.

Hauskinta raskaana ollessa oli siihen möhömahaporukkaan kuuluminen. Aina sitä jotenkin salaa nyökkäsi liukuportaissa vastaan lipuvalle toiselle möhölle, hymyili tietävästi ainakin. Usein moikkailtiin kuin rekkakuskit ja mopoilijat ikään. Hieno kerho.

Täällä, meillä blondeilla on samantapainen salakerho. Hakeudumme yhteen. Katseemme kohtaavat pituutemme takia usein mustien hiusten yläpuolella, jolloin nyökkäämme ja lähestymme toisiamme. Meitä referoidaan sanalla white. Ei kaukasian, ei of european heritage, vaan white. Me emme voi vastavuoroisesti puhua kenestäkään keltaisena tai ruskeana. Se olisi rasistista, vaikka me olemme täällä vähemmistöä.

Mietin siis kahdesti, ja jos olen epävarma, kysyn, mitä termiä toisen rodun edustaja suosii. Onko mustaihoinen mieluiten african american vaiko black vai jotain muuta? Iranilaisethan kutsuvat itseään persialaisiksi jne. Tässä ollaan korrekteja. Auta armias, muuten ollaan suoria. Onneksi olen anoppini takia jo jonkin aikaa joutunut kasvattamaan paksumpaa ihoa..

Ihailen paksua tukkaa. Jos sanon jollekin kohteliaisuutena esim, Onpa sinulla ja lapsillasi upeat paksut hiukset. Voin hyvin saada vastaukseksi, Niin, teillä onkin niin ohut tukka. Auts. Meillä valkoisilla on myös ohut iho ja pieni nenä. Jalatkaan eivät ole kovin pitkät. On tullut kuultua, ihan vaan tiedoksi.

Poskipäät ovat onneksi korkeat! Isoja aurinkolaseja voi käyttää vain, jos osaa olla hymyilemättä, kuten Victoria Beckham. Hymy nostattaa lasit otsalle...Lällällää? Korkeita poskipäitämme ihaillaan. Katso vaikka: Revlon What makes a woman unforgettable?, Suomen versiossa Lauren Bacall sanoi mainoksessa viimeiseksi: What do you think? Muistan sen kuin eilisen.

No, minäpä jatkan täällä persjalkaisena ohuttukkaisena olmina näitä salsarytmien harjoitteluja. Antaa tantereen täristä, kun painan menemään. Eipähän ohuttukkaisena ole koko ajan niska hiessä;)

Hauskaa viikonlopun jatkoa suomalais-ugrilaisen naistyypin edustajat ja muut,
Tataa!

Vuoroin Vieraissa

Totuuden kuulee lasten suusta. No, enpä ole juurikaan ajatellut asiaa siltä kantilta mitä omat lapset oikein kertovat muualla (ei uskaltaisi ollenkaan päästää silmistään, parempi olla ajattelematta, tulisin hulluksi).

Suomessa kävi lapsia silloin tällöin päiväkodin jälkeen leikkimässä. Muistan sieltä muutaman ihan helmen, mutta senkin, kun eräs äiti sanoi ottavansa meidän lapset mielellään heille. Olivat kuulemma sen verran hauskoja supliikkityyppejä.(terveisiä vaan) Naureskelin, mutten tajunnut kysäistä juttujen sisällöstä sitten enempää. No, samapa tuo.

Kokopäivätöissä käyvänä äitinä koin aina huonoa omaatuntoa, kun tarjoilin omille lapsille välillä eineksiä. Oli muuten varmaa, etten tarjonnut mitään edes puolivalmista, kun tuli vieraita lapsia syömään. Laitoin tosin omat ja vieraat ipanat usein hommiin; perunoiden kiehuessa saivat itse muokkailla jauhelihapihvejään tai-pulliaan tai päällystää pizzansa. Tekivät siis itse ruokansa ja kaikilla oli hauskaa puuhaa. Itse sain juotua kupin kahvia työpäivän päätteeksi. Ruoka maistui aina kaikille, olihan se itse tehtyä.

Yksi lapsi sanoi kerran minulle. -Mun lempiruoka on lihamakaronilaatikko! -Ai kun kiva, se onkin hyvää. Laittaako sun äiti siihen lihamakaronilaatikkoon jotain erityismaustetta? Siksikö se on niin hyvää? Pikkuinen meni kauaksi aikaa hiljaiseksi ja katsoi minua otsa kurtussa. - Kuule, meidän lihamakaronilaatikko tulee kaupasta. Jo helpotti. Mahtavaa, kyllä ne muutkin!;)

Kuopuksella oli viime viikolla playdate, kyläilemään tuli nukkemaisen söötti kiinalainen tyttö. Vanhemmat ovat aina yhtä hillittyjä, kohteliaita ja mukavia koululla. Pitävät meidän tytöstä, joka on kuulemma niin täynnä elämää.(en halua edes ajatella mitä tuokin kommentti pitää sisällään;))

Juttu alkoi luistaa jo autossa; olivat olleet niin myöhässä aamulla menossa kouluun, että isä oli karjunut koko automatkan.(kröhöm) Harrastuksia tällä pikkytytöllä ei ole, sillä hän käy joka päivä koulun jälkeen kiinalaista koulua. Joskus kuulemma yrittävät katsoa telkkaria ennen toiseen kouluun lähtöä, mutta jäivät siitä kiinni ja nyt telkkaria katsotaan vain viikonloppuisin.(Asiaa) Samoin kävi iPadin kanssa, vaikka niitä on perheessä kaksi. Niilläkin saa pelata vain viikonloppuisin. Oli hiippaillut salaa hakemaan vanhempien makuuhuoneesta ja sinnehän ei saa yksin mennä. (Asiaa)

Laitoin jälkiruokaa pöytään ja kerroin, että meidän perheet tytöt pitävät makeasta. Yksi kakkukin on juuri syöty, kun täytin vuosia. -Ai, pieni sanoi. Kun oli meidän äidin synttärit, isä sanoi, ettei kakkuun saa koskea. No, koskin silti, jolloin isä läppäsi kunnolla kädelle. Minulle tuli itku ja äiti suuttui isälle, kun tämä läppäsi minua. Äiti sanoi sitten, ettei halunnut enää syödä koko kakkua ja kohta kaikilla oli paha mieli. En oikein osannut sanoa siihen muuta kuin; -Niin, kakkuun ei olisi saanut koskea. Nauratti aivan pirusti. On suattanu olla pientä jännitettä perheessä.

Ruokailun aikana kuului hirveä maiskutus ja ruoan päätteeksi tämä pieni puhelias suloisuus röyhtäisi oikein hirmuröyhtäyksen. Luulin, että lähtee lentoon. Kiitosta ei minulle tutussa puhutussa muodossa kuulunut. Eläköön kulttuuriero! Ai että huvitti. Katson näitä üüberkohteliaita hiukan varautuneen oloisia vanhempia nyt ihan uusin silmin. Heidänkin autossaan siis saattaa desibelit joskus nousta, eli universaalit on ongelmat. hihihihihi. Vuoroin vieraissa.

Tataa!

ps Everybody Talks

Apua, Ne ajattelevat

Olen äitinä joutunut toteamaan, että se aika on mennyttä, jolloin olin absoluuttisen viisauden ääni. Minua haastetaan päivittäin. Jollen heti tajua jotain hyvin poukkoilevaa finglishillä kerrottua tarinaa, "äiti on vähän tyhmä." Pienempi ilmoittaa kylmänviileästi rakastavansa isäänsä enemmän.

Ne, joiden-kovalevyllä-on-vielä-paljon-tyhjää, muistavat kaiken. Kaiken.

Jään nykyään yhtä helposti kiinni kuin joskus 15-vuotiaana, kun yritin selitellä miksi olin kotiintuloajasta myöhässä. Ne kyselevät omituisia: Miksi sanot, ettet osta meille enää ikinä jäätelöä ja sitten ostatkin? Mikset suuttunut siskolle yhtä paljon kuin minulle, kun hän rikkoi samanlaisen hiuspannan?  Ei näihin kyselyihin oikein voi vastata, että, Emmä vaan tiedä, en ehtinyt ajatella? En ollut sillä tuulella? Piti tehdä jotain muuta?! Hilfe. Sanonnat eivät myöskään toimi. Kerran karjaisin, että nyt otat itseäsi niskasta kiinni! Pieni seisoi hämmentyneen näköisenä eteisessä ja otti itseään kirjaimellisesti niskasta kiinni. Nyt palaa hihat! aiheuttaa sen, että lapsi nostaa äkkiä kätensä ylös ja tarkistaa. ARGH.(tai siis en tietenkään karjaissut; lempeästi kehotin)

Meillä oli tässä männä iltana aika kova meno. Mieheni oli poissa ja olin itse jotenkin naatti. Lapsilla taas oli energiaa kuin pienessä kylässä. Öfköörs. Oli kuin olisin puhunut seinille; mitään mitä pyysin tekemään ei tapahtunut. Alkoi mennä hermot. Istutin säihkysilmät alas ja kertasin pari elämän perusasiaa. Kuten sen, että niin kauan kuin ette osaa solmia omia kengännauhojanne, te tottelette minua.(tuo ei enää toimi kunnolla, joten tämä variaabeli muuttuu vuosien myötä; niin kauan kuin ette tee omia ruokia, tienaa omia rahoja ja niin kauan kun asutte tämän katon alla! jne jne) Oli aivan tuhoontuomittu yritys puhua vanhempien kunnioittamisesta ja kiitollisuudesta, sillä siinä hysteerisessä kikatuskiljumistilassaan, ne nieleskelivät vielä nauruaan, nostelivat muikistellen olkiaan ja vilkuilivat kulmien alta toisiaan ovelina. Edes uhkailu ei purrut.

Käytöstapojen ja muutamien sääntöjen kertauksen jälkeen esikoiseni katsoi minua pää vinossa ja kysyi: Onko teillä aikuisillakin sääntöjä? Asioita, mitä te ette saa tehdä? Vastasin empimättä: On. Maailma on täynnä sääntöjä, joita aikuiset noudattavat. (He vaan sattuvat asumaan paikassa, jossa valtio olen minä)

Luen niille kirjoja omasta lapsuudestani, kuten Camilla Mickwitzin Jason ja Emilia kirjoja. Kirjojen oivaltava ja yksinkertainen tyyli puhuttelee. Asiat esitetään selittelemättä. Pidän myös Unipuu ja Unilintu kirjoista hyvänyön satuina. Nämäkin siis mahtavaa 70-lukua. Enivei. Illan päätteeksi oli sadun aika. Ne valitsivat saduksi Unipuu kirjasta Vauvojen vallankumouksen. Tarinassa vauvat ovat kyllästyneet siihen, että aikuiset määräävät, joten heti kynnelle kyettyään, ne nousevat vastarintaan. Tässä sadun viimeisiä virkkeitä vapaasti referoituna:

Vauvat antoivat isille ja äideille yövettä pienissä pulloissa ja sitten he menivät itse sohvalle istumaan ja katselemaan televisiota. He rapistelivat lehtiä ja televisio oli niin kovaa, ettei äiti saanut nukuttua. Sitten he soittivat puhelimella naapurin vauvoille. Ja he kävivät vessassa ja kolistelivat keittiössä. Ja he valvoivat oikein myöhään ennen kuin menivät nukkumaan.

hehheh.

Tiedossa tooodella hauskat teinivuodet näiden viisastelijoiden kanssa ;)
Tataa!

Ihmeelliset ilmiöt

Paikallinen demografia näkyy palvelutarjonnassa. Uteliaasti kurkin aina kulmakarvahoitoloihin ja nostan hattua niille ykk-tyypeille, jotka kädet mahan päällä ristissä, autuaan rauhallisina makoilevat tuoleillaan. Intialainen nainen touhuaa siinä lankansa kanssa ja tulos on mahtava. Threadingiin en uskalla, sojotti muutama kulmakarva tai ei. Väittävät olevan lähes kivutonta. Niin varmaan. Kiljahtelisin kivusta vedet silmissä.

Kynsisalongeissa viihdyn. Ja pakko taas mainita; en tajua, miten joku verkkarilenkkariyhdistelmä, kahdenkymmenen sentin juurikasvu permanentissaan, kauhtuneessa olemuksessaan käy hoidattamassa kynsiään parin viikon välein. (ja huom verkkari ei tarkoita söpöä veluuriasua) Ei mene tajuntaani ei millään. Hienoa, että huolehtii itsestään kynsihoitojen muodossa, mutta eikö ne geelikynsien glitterit jää jotenkin muun olemuksen alle? Taas siis tämä sama juttu häiritsee minua. Ensi kerralla kysyn suoraan. Excuse me ma'am, ollako mattopyykiltä tulossa vai onko tämä teidän jokapäiväinen asunne? Jos jälkimmäinen, miksette keskittyisi muihinkin ulkoisiin osa-alueisiinne samalla tarmolla kuin noihin hurjiin kynsiinne? Takuuvarma tapa hankkia uusia ystäviä;)

Kynsisalongissa on aina mielenkiintoista. Miinuksena myrkkyjen pistävä haju ja työntekijöiden vieras kieli. Puhuvat jatkuvasti keskenään, enkä ymmärrä sanaakaan. (tekee hyvää olla välillä siinäkin asemassa) Min en ainakaan suomalaisena siellä huonossa kunnossa olevia koipia kehtaisi näytellä. Ties mitä puhuisivat keskenään;)

Sormien kynsien geelilakkaukseen olen ollut tosi tyytyväinen, en tosin saanut kunnon opastusta miten kynsiä viilataan ja muutamasta kynnenpäästä on lohjennut ärsyttävästi lakkaa. Maksoin huvista noin 30 dollaria plus tipin. Ei paha. Menen uudestaan.

Kerran sisään astui ultrasöpö mulattityttö. Hänen äitinsä oli jo manikyyrissä, joten isä antoi tytölle kymmenen dollarin setelin. Tyttö nousi varpailleen saadakseen hyvän värisen kynsilakan hyllystä ja lähestyi tomerasti yhtä manikyristiä. Minä istuin hierovassa tuolissa pedikyyrissä, laskin lehden syliini ja seurasin tilannetta. Manikyristi nousi tuoliltaan, kiersi tavaroineen pöydän toiselle puolelle, kävi tottuneesti lattialle risti-istuntaan ja nosti tytön matalalle pallille. Ei tainnut olla paikalla ensimmäistä kertaa. Tyttö oli juuri täyttänyt kolme, minä nostin leukani navan korkeudelta painaen suun samalla kiinni.

Ei Amerikkaa ihan turhaan kutsuta kaksijakoiseksi. Kaksivuotiaat käyvät pedikyyrissä, TVssä pyörii uberjärkyttävä ja samalla koukuttava Toddlers and Tiaras. Naiset kulkevat hiukset moitteettomina, kynnet huoliteltuina. MUTTA miten käyttäydytään;
tässä oiva esimerkki. Sorry Jessica. Muistan vaihto-oppilas vuoden aikana, tennistreenien jälkeen pukuhuoneessa; itseään kilpaa puunaavat amerikattaret järjestivät samalla röyhtäily-ja paukkukilpailuja. Itse vetäsin hiukset poninhännälle ja sipaisin sinisestä Niveapurkista huulirasvaa. Kisoihin en osallistunut, oli minusta tosi kamalaa. Omituisen sulkeutunut pohjoismaalainen kun olen.

Ja saahan tätä kansanhuvia ihan julkisestikin. The Floor is yours Cameron!

Tataa!
ps tulipa omituinen postaus, mutta samaan aikaan kiharapilveä, korkokenkää ja huulipunaa, sekä röyhtäilyä että paukkua, jaksan ihmetellä. Minä valitsen hiukan luonnollisemman olemuksen ja sivistyneemmät tavat. So sue me. Kiitos ja anteeksi.

On Ilmoja Pidellyt

Karkasin mieheni kanssa viime keväänä Roomaan. Kahdestaan. Matkamme oli täydellinen. Pelkäsin, että kun matkaa odottaa ihan hirveästi, se purkaantuu jännityksen lauettua lentokoneessa jonain hirveänä tiuskimiskinana. Mököttäisin, pienessä tilassa, kuuden euron kuoharia naukkaillen. Mulkoilisin vieruskaveria ja mutisisin; tyypillistä, aina sama juttu. Ton kanssa en lähde enää ikinä minnekään. Näin ei kuitenkaan käynyt. Oltiin se sopuisa rakastunut pari, jossa mies lukee Economistia ja nainen torkkuu hänen olkapäätään vasten. Taidettiin kuoharitkin ottaa.

Meillä oli siis hurmaavan ihanaa keskenämme, mutta onnistuimme todistamaan aivan mahtavan riidan. Kävelimme takaisin hotellillemme Trasteveren puolelle, kun sillan toisella puolella keski-iän ylittänyt paikallinen pariskunta heittäytyi kunnon tappeluun. He huusivat, mesoivat, mies heilutti sanomalehteään uhkaavasti, nainen huusi takaisin. Mies kumartui ihan naamaan kiinni, sylki lensi. Nainen vetääntyi välillä, mutta palasi sitten naamatusten huutamaan. Kädet viuhtoivat joka ilmansuuntaan. Volyymit kasvoivat. Mies polki jalkaa ja käveli pari askelta pois, mutta palasi aina huutamaan lisää. Hiljensimme vauhtia sillan toisella puolella ja nautimme esityksestä. Mietin mielessäni, että onneksi me emme ole tuossa ja jatkoimme matkaa jollekin rouhean rapistuneelle terassille.

Kun ei itse ole riitatilanteessa julkisella paikalle, sen seuraaminen on huvittavaa. Perheen, jossa on "tilanne päällä" bongaa jo kaukaa. Toinen kävelee edellä suu viiruna, toinen perässä tahallaan hidastellen. Katseita vältellään. Lapsia roikkuu käsissä, posket punottavat. Ilmaa voisi leikata.

Noh, tapahtuipa eräänä päivänä, että sanottiin jotain, mistä en pitänyt. Suutuin. Näyttämönä toimi iso ostoskeskus. Kun on ensin vähän kommentoinut ja mulkaissut päälle, mutta ei saa toivottua reaktiota, on siirryttävä muihin keinoihin. Päätin eksyttää. Aina viisas, kypsän aikuisen naisen päätös;)

Niskojani nakellen kiihdytin vauhtia ja livahdin erääseen kauppaan. Pysyi perässä. Sukkuloin hyllyjen välissä, livahdin takaisin ostoskeskuksen puolelle ja kiihdytin taas vauhtia. Pysyi perässä. Vaihdoin toiselle puolelle yläkertaa ja livahdin taas kauppaan. Silloin se tapahtui. Mies ampaisi vauhtiin ja jatkoi matkaa päättäväisen näköisenä suoraan eteenpäin, sivuilleen vilkuilematta. Apuva.

Tässä vaiheessa tilanne oli alkanut jo vähän huvittaa, mutta toinen oli kadonnut näköpiiristä. Voi ei. Nopea hapuilu. Bingo. Ei kännykkää. Mites nyt suu pannaan? Oli laitettava tossua toisen eteen ja muisteltava minne auto jätettiin. Paluu lähtöpisteeseen, ainoa järkevä päämäärä.

En päässyt parkkipaikalle asti, sillä minut yllätettiin matkalta ja meitä molempia alkoi heti naurattamaan. Toki, olen edelleen sitä mieltä, että minulle ei saa, varsinkaan julkisella paikalla, puhua tietyllä äänensävyllä, mutta loppu hyvin kaikki hyvin. En joutunut hortoilemaan monen neliökilometrin kokoisella parkkipaikalla etsien Eddieä...

Kun viuhdoin taakseni vilkuillen yrittäen eksyttää miestäni, penkillä istui juuri sellainen sopuisa rakastunut pariskunta. Ehkä me olemme heille nyt se roomalainen pariskunta.

Hauskaa Viikonloppua.
Tataa!

Käsipäivää

4-vuotiaani;"Äiti, muistatko kun oltiin mummilla ja vaarilla kylässä, ja siellä oli paljon vieraita ja me sanottiin kaikille käsipäivää". "Joo" "Tykkään sanoa käsipäivää. Miksei täällä sanota käsipäivää?" Mielessäni ajattelen; samasta syystä kuin täällä on ok puhua ruoka suussa, syödä sormin, tai pelkällä haarukalla, TV:n ääressä, putsata sormet nuollen ja miesten istua ravintolassa hattu päässä. huhahaha. Elävässä elämässä suustani tulee kuitenkin ihan muunlainen vastuullinen, kaksikulttuurisen perheen äidin diplomaattinen vastaus kulttuurieroista ja täällä vallitsevasta, yleisesti hyväksyttävästä käytöksestä.

Kutsun seuraavaa "tarjoilijakulttuuriksi". Ihmiset esittäytyvät poikkeuksetta etunimillään, ehkä heilauttavat kättään ilmassa, kenties nyökkäävät. OK, jos kyseessä on Cher tai Madonna. Pikkupiruni haluaisi kysyä, eikö sinulla ole sukunimeä? Mutten kysy. Yritän olla "amerikkalaisempi", sulautua joukkoon. Ja toisaalta - ehkäpä ne pelkäävät jotain tartuntaa? Olenhan itsekin käsidesifani ;)

Olen toki tiukkapipoinen kontrollifriikki, joka arvostaa vanhoja, perinteisiä, eurooppalaisia tapoja ja tämän lisäksi mummoilen. Olen asunut tällä mantereella aiemminkin ja kotoa löytyy esimerkki ihmisestä, joka ei pienistä napise. Ehkä opin itsekin relaamaan, olenhan heittänyt veitsen ja haarukankin jo pois pizzaa syödessäni, eli kohta huutelen vieraisiin pöytiin suu täynnä ruokaa?

Ja hei, etunimittelen itsekin, koko ajan, mutta ehkä hauskinta tässä kuitenkin on se, että 4-vuotias huomioi käytöserot. Kunhan tavat ovat hallussa, niistä voi lipsua, mutta kaikissa tilanteissa on pystyttävä käyttäytymään tilanteen vaatimalla tavalla. Näin kasvatan omia lapsiani. Niin.

Tuohon nimiasiaan; ehkä vanhanaikaista, mutta minusta on kiva tietää kenen kanssa olen tekemisissä. Toisaalta, jos esittäydyn lempinimelläni, pysyn aika anonyyminä, Ha! Lempinimestäni ei nimittäin ihan tavallinen pulliainen päättele oikeaa nimeäni. Good Luck in Googling.

Ensi kerralla lupaan olla positiivisempi. Kenties keskityn shoppailu- ja palvelukulttuuriin sekä lasten huomioimiseen. Esittelisinkö samalla ostamiani kenkiä? Täällä on oikeasti tosi kivaa. That's All. Tataa!

ps koulusta soitettiin; "Good News!" testaajanne oli laskenut pisteet väärin. Tyttärenne pääsee suoraan normiluokalle. EI, parahdin. Säätö siis jatkuu. Täytynee ottaa kovat otteet käyttöön. Tätä taistelua en häviä.