On Ilmoja Pidellyt

Karkasin mieheni kanssa viime keväänä Roomaan. Kahdestaan. Matkamme oli täydellinen. Pelkäsin, että kun matkaa odottaa ihan hirveästi, se purkaantuu jännityksen lauettua lentokoneessa jonain hirveänä tiuskimiskinana. Mököttäisin, pienessä tilassa, kuuden euron kuoharia naukkaillen. Mulkoilisin vieruskaveria ja mutisisin; tyypillistä, aina sama juttu. Ton kanssa en lähde enää ikinä minnekään. Näin ei kuitenkaan käynyt. Oltiin se sopuisa rakastunut pari, jossa mies lukee Economistia ja nainen torkkuu hänen olkapäätään vasten. Taidettiin kuoharitkin ottaa.

Meillä oli siis hurmaavan ihanaa keskenämme, mutta onnistuimme todistamaan aivan mahtavan riidan. Kävelimme takaisin hotellillemme Trasteveren puolelle, kun sillan toisella puolella keski-iän ylittänyt paikallinen pariskunta heittäytyi kunnon tappeluun. He huusivat, mesoivat, mies heilutti sanomalehteään uhkaavasti, nainen huusi takaisin. Mies kumartui ihan naamaan kiinni, sylki lensi. Nainen vetääntyi välillä, mutta palasi sitten naamatusten huutamaan. Kädet viuhtoivat joka ilmansuuntaan. Volyymit kasvoivat. Mies polki jalkaa ja käveli pari askelta pois, mutta palasi aina huutamaan lisää. Hiljensimme vauhtia sillan toisella puolella ja nautimme esityksestä. Mietin mielessäni, että onneksi me emme ole tuossa ja jatkoimme matkaa jollekin rouhean rapistuneelle terassille.

Kun ei itse ole riitatilanteessa julkisella paikalle, sen seuraaminen on huvittavaa. Perheen, jossa on "tilanne päällä" bongaa jo kaukaa. Toinen kävelee edellä suu viiruna, toinen perässä tahallaan hidastellen. Katseita vältellään. Lapsia roikkuu käsissä, posket punottavat. Ilmaa voisi leikata.

Noh, tapahtuipa eräänä päivänä, että sanottiin jotain, mistä en pitänyt. Suutuin. Näyttämönä toimi iso ostoskeskus. Kun on ensin vähän kommentoinut ja mulkaissut päälle, mutta ei saa toivottua reaktiota, on siirryttävä muihin keinoihin. Päätin eksyttää. Aina viisas, kypsän aikuisen naisen päätös;)

Niskojani nakellen kiihdytin vauhtia ja livahdin erääseen kauppaan. Pysyi perässä. Sukkuloin hyllyjen välissä, livahdin takaisin ostoskeskuksen puolelle ja kiihdytin taas vauhtia. Pysyi perässä. Vaihdoin toiselle puolelle yläkertaa ja livahdin taas kauppaan. Silloin se tapahtui. Mies ampaisi vauhtiin ja jatkoi matkaa päättäväisen näköisenä suoraan eteenpäin, sivuilleen vilkuilematta. Apuva.

Tässä vaiheessa tilanne oli alkanut jo vähän huvittaa, mutta toinen oli kadonnut näköpiiristä. Voi ei. Nopea hapuilu. Bingo. Ei kännykkää. Mites nyt suu pannaan? Oli laitettava tossua toisen eteen ja muisteltava minne auto jätettiin. Paluu lähtöpisteeseen, ainoa järkevä päämäärä.

En päässyt parkkipaikalle asti, sillä minut yllätettiin matkalta ja meitä molempia alkoi heti naurattamaan. Toki, olen edelleen sitä mieltä, että minulle ei saa, varsinkaan julkisella paikalla, puhua tietyllä äänensävyllä, mutta loppu hyvin kaikki hyvin. En joutunut hortoilemaan monen neliökilometrin kokoisella parkkipaikalla etsien Eddieä...

Kun viuhdoin taakseni vilkuillen yrittäen eksyttää miestäni, penkillä istui juuri sellainen sopuisa rakastunut pariskunta. Ehkä me olemme heille nyt se roomalainen pariskunta.

Hauskaa Viikonloppua.
Tataa!