Thursday, June 2, 2016

Learn to Hate?

Luin tuossa Rosa Meriläisen kolumnin itseään vihaavista nuorista naisista. En yleensä ole ollut suuri Rosa-fani, mutta tämä juttu osui ja jäi vielä jotenkin kaivelemaan. Tässä vaiheessa lienee parasta sanoa, että seuraava avautuminen kannattaa ottaa ripauksella suolaa;)

On se kyllä kunnioitettavaa, että jaksaa tuijottaa ihan jokaista pikkuista yksityiskohtaa omassa kropassaan, saada siitä jotkut sävärit ja alkaa tosissaan tehdä asialla jotain. Tehdä asiasta elämän keskipiste, kuljettaa omia ruokia mukana joka paikkaan, laskea jokainen suupala, kieltäytyä kutsuista ja painella gymille. Siis Hats Off!

Olen vuosikausia yrittänyt vihata itseäni samalla pieteetillä, mutten kertakaikkiaan pysty.
Katson itseäni kuvissa ja olen aidosti järkyttynyt siitä, etten näytä parikymppiseltä, ja elopainoakin on nykyään kymmenen kiloa enemmän. Irvistän, ja unohdan asian samantien. Usein vain naurattaa.

Poseerattiin miehen kanssa hääpäivä- dinnerillä. Oltiin laitettu itsemme oikein näteiksi. Kun tarjoilija antoi puhelimen takaisin, me molemmat revettiin hirveään nauruun; Kato, me näytetään tosi läskeiltä. Muhahaha! Just. Ei just näin - NOUUU! Eikä edes pyydetty ottamaan uutta kuvaa, jostain korkealta ja kaukaa;) Skoolattiin vaan ja jatkettiin herkuttelua.

Entä sitten ruoka. Kun vatsa kurnii yhtäkkiä joskus kymmenen pintaan illalla, mitä tehdä? No hitto syödä! Eihän nälkäisenä voi mennä nukkumaan. Miksei minussa voisi asua edes pieni ruoanvihaaja tai miksen tekisi niin kuin joku viisas joskus sanoi: juo iso lasi vettä. Nälkään?Ei. Ei mulla jano ole, vaan nälkä.

Mutta hei, miksen suhtautuisi kroppaani fanaattisesti, edes viikon, joskus? Voi miten saisin jonkun itseä häiritsevän pikkudetaljin pysymään mielessäni jatkuvasti? Miksi se läskikuva ei tule mielensopukoista esille edes silloin, kun istun sohvalla lusikka Ben&Jerryssä. Oi Miksi?

Mutta siis ihan oikeasti. Minulla on ongelma. Olen sokeriaddikti. Turha sitä on kieltämään.
Tämän lisäksi teen ihania suunnitelmia, kuten, ensi viikolla menen joka toinen päivä urheilemaan. Merkkaan kalenteriin barrea, tanssituntia, joogaa ja muuta. Sitten iskee laiskuus. En vaan saa itseäni liikkeelle. En mene minnekään, paitsi puhkumaan omalle tunnille henkihieverissä lauantaina. Onneksi edes sinne.

Sokeririippuvuudesta olen lukenutkin aika paljon, ja tiedän sen olevan paha asia; kropalle, iholle, kaikelle(!), mutten saa mitään karkkilakkojakaan aikaan. Liikunnan puutteessa tokaisen, että on tässä elämässä niin paljon muutakin kuin oman takapuolen koon seuraaminen ja käyn yläkaapin karkkilaatikolla aina ohi kävellessä...

Eli, jos rakastan itseäni, olen laiska, mukavuudenhaluinen, mutta ehkä joskus hiukan tyytymätön. Jos vihaisin itseäni vähän, saisin ehkä tuloksia aikaan? kö? En vaan osaa vihata. Tällaisia ajatuksia tässä helteessä. Kun katsoin peilikuvaani ikkunasta kävellessäni ohi bikineissä menneenä viikonloppuna, ajattelin mielessäni, että jotain pitäis varmaan tehdä. Mutten tee.

Eli, eiku nauttimaan elämästä.

Tataa!

PS mun mielestä tuo ylhäällä oleva kuva on upea ja hyväntuulinen. Olen ihan varma, että tuo nainen on iloinen ja mukava ja muuten älyttömän naisellinen. Suukko!





Monday, May 23, 2016

Saako ahistaa

Iltaa istutaan ystävien kanssa ihan normaalisti; syödään hyvää ruokaa, nautiskellaan paikallisia viinejä, on kiva, leppoisa tunnelma. Sitten joku aloittaa sen, vahingossa, tai ihan tarkoituksella. Joskus keskustelu sikiää jonkun tuikiviattomasta (onkohan tuo oikea sana) sivulauseesta, mutta lopputulos on aina sama.

Ai mikä ahdistaa, no tämä; Kun nyt tässä ei kerran enää olla kakskymppisiä, nuoria aikuisia...Tulevaisuuden suunnitelmat, Eläkesäästöt, vakavat keskustelut siitä, missä voisi asua kun eläköityy. Eläköityy?! Voi pyhä sylvi. Säästä nyt, sulla on vaan 20 vuotta aikaa työelämässä. Tai kannattaako niin isoa taloa rakentaa, kun eivät lapsetkaan enää asu kotona kuin muutamia vuosia.., Mitä?! Mun pieni poika ainakin asuu kotona vielä kolmekymmentä vuotta, siellä peräkammarissa;) Haluan HUUTAA! ja joskus ulvahtelenkin äänekkäästi.

Eiks me voida elää vaan tässä ja nyt? Pitääkö aina suunnitella niin hirveästi? Ja eihän parhaat suunnitelmatkaan kuitenkaan välttämättä toteudu, elämä vie..

Onks mun ihan pakko osallistua näihin keskusteluihin, jos en ole niihin henkisesti valmis. Joskus nousenkin pöydästä, menen puuhastelemaan keittiöön;) Mies sanoo, että pitää suunnitella, ei asiaa voi kieltää tai vältellä. Voihan. Välillä jopa ihmettelen, miten minulla voi olla kolme lasta, joille olen äiti ja miten minua kikatuttaa niin hirveästi, kun me puhutaan naiseksi kasvamisesta esikoisen kanssa. Eletään todella hauskoja aikoja. Perjantaina käytiin rei'ittämässä korvat, iso askel.

Minulle riittää, että olen eläkesäästänyt Suomessa joka kuukausi jo vuosia. Pitääkö nyt oikeasti ruveta ajattelemaan vanhenemista ja muuta ihan tosissaan. Ihan kauheeta. Ahistaa. Ahisti jo se, kun löysin päästä harmaan hiuksen. Ahisti niin, etten henkeä meinannut saada. Tuli pieni kuolemanpelko ja etiäinen, etten näe lasteni kasvavan isoiksi. Että sillä lailla. Normaalisti, olen mielestäni aina hyvässä iässä, enkä paljon kriiseile.

Lapset kasvavat, mutta me ei vanheta, eihän? Täällä, yhteiskunnassa, jossa ei perinteisen pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan normeja, tukijärjestelmiä tunneta, pitäisi suunnitella ja säästää. Suunnitella ja säästää. Koko ajan ja jatkuvasti. Mutta, kun minä haluaisin vain elää ja katsoa mihin nokka vie.

Ehkä olen lapsellinen tai en halua katsoa totuutta silmiin, mutta kaikenlainen suunnittelu tekee elämästä jotenkin rajoitetun? For the lack of a better term. Joskus aikoinaan ahdisti parin vuoden päähän laaditut suunnitelmat, vaikken mikään sitoutumiskammoinen olekaan. Ja vaikken ehkä eläkään ikuisesti, en halua ruveta myöskään suunnittelemaan vanhenemista. Enkä tod eläköitymistä.

En myöskään pidä ajatuksesta, että vaan säästäisimme ja suunnittelisimme, sillä mehän elämme nyt. Lapset ovat pieniä, matkustamme perheenä, hankintoja on kamala määrä ja koko ajan, miksemme siis eläisi nyt? Ja totuuden nimissä, tällä kustannusrakenteella sitä mahdollisuutta ei kuitenkaan ole, että sekä eläisimme kivasti, että säästäisimme. Eli mitäpä sitä suunnittelemaan.

Ehkä sitten jossain vaiheessa, myöhemmin.  I'll think about it tomorrow.

Tällaisissa ajatuksissa tällä kertaa.

Tataa!

PS me juhlimme tulevaa hääpäiväämme jo viime lauantaina. Saatiin vuosien jälkeen ruhtinaalliset 24h kahdestaan, kun ystävämme ottivat lapsemme hellään hoiviinsa. Oli muuten aika kivaa.

Friday, April 22, 2016

Punk Rock


On ollut yhtä rocknrollia viimeiset pari viikkoa.  Tai siis jos rocknrolliin kuuluu omasta takaa smoky eye-pesukarhu-look yövalvomisineen, satunnainen oksentelu ja örveltäminen...

Let me rewind. Vielä pari viikkoa sitten riitti jännitystä, välillä hellettäkin ja suurta innostusta kohta alkavaan lasten spring breakiin. Ehkä kuitenkin suurimpana juttuna oli isovanhempien vuosittainen visiitti, joka osuu aina sekä esikoisen, että isäni synttärien aikaan. Taas mahtavat tuplajuhlat ja loma. Jee!

Loma koitti. Kaikki ihan täpinöissään. Ainoana pikkumiinuksena se, ettei sää näyttänyt parhaita puoliaan. Tulisi tuulisia, kylmiä sadepäiviä koko ekaksi viikonlopuksi, eikä seuraavankaan viikon ennuste pelkkää aurinkoa luvannut. No, päätimme hoitaa ostokset sadesäillä, pelata korttia, syödä hyvin, viettää kivaa perheaikaa yhdessä. Let's concentrate on the positive!

Tauti alkoi esikoisesta. Hän valitteli vatsakipua ja aloitti aamun oksulla. Olo tuntui siitä parantuvan, eikä kellään muulla ollut mitään, joten päätimme iltapäivästä toteuttaa pienen kotiseutu turneen joka tapauksessa. Lapsella ei ollut kuumetta, ei huonoa oloa, joten vesipullo ja crackereita mukaan ja menoksi. Reissu meni hyvin, potilas sai istua mukavilla tuoleilla ipadia pelaten. Olo tuntui kohentuvan. Jaksoi alkuillasta pelata Pictionaryakin, joten ajattelin, että ehkä tämä olikin vain joku mysteeripöpö, ehkä oli syönyt jotain omituista...
Niin.

No, kolme päivää ensimmäisen potilaan sairastumisen jälkeen (oppikirjaesimerkki), heräsin yöllä taaperon hysteeriseen itkuun. Ponkasin ylös, kohdatakseni hänet sängyssään, yltä päältä oksussa. Voi ei!Ei muuta kun lapsi kainaloon ja pesulle. Poika toipui hetkessä ja päätti sitten, pahan olon kadottua, ruveta riehumaan. Mikä ihana yö; hän halusi painia ja pomppia sängyssä puoli kahdesta puoli viiteen. En uskaltanut viedä takaisin omaan sänkyynsä(?), vaan yritin rauhoitella ja nukutella viereeni. Se tuntui jotenkin kauhean järkevältä ratkaisulta juuri silloin, kahdelta yöllä... voisko vatsatauti joskus alkaa päivällä, että vanhemmankin järki toimisi paremmin...

Seuraavana päivänä pienin oli sopivan sippi; nukkui on/off lähes koko päivän. Miten niin väsyttikin?Tässä vaiheessa alkoi myös pelko kiipeämään selkää pitkin; tämä on siis joku vatsatauti. Mitä jos me kaikki saadaan tämä? Kirsikkana kakussa; oli show-ilta.

Lasteni koulussa järjestetään joka vuosi Variety Show, jossa oppilaat esittävät laulu-tanssi-jms numeroitaan. Tänä vuonna olin koreografioinut tyttärilleni kivan kaksiminuuttisen tanssiesityksen Demi Lovaton Confident-kappaleeseen. Esitystä oli odotettu, asut ostettu, huulet punattu. Juuri ennen lähtöä, keskimmäinen alkoi yhtäkkiä valittamaan vatsaansa. Ei. Kertakaikkiaan Ei.

Huonon olon aalto tuli ja meni, joten keskimmäinen päätti lähteä esiintymään. Esitys meni hienosti. Olin heistä taas todella ylpeä. Kotiintultua piti vielä saada ruokaa ja jäätelöäkin, paha olo oli tiessään. Tai niin me luultiin.

No, menemättä into all the gory details, keskimmäinen lapseni aloitti oman sairastamisensa yöllä, kuinkas muutenkaan, kello 2. Tähän sanon vaan Manaaja. Manaaja yläsängystä joka puolelle. Ymmärtäköön ken ymmärtää. Tässä vaiheessa alkoi huumori loppua jo äidiltäkin ja tarjosin aamupalalla aikuisille ihan reteesti pakkojekut, kun ei Underbergiä tai Fernettiä sattunut olemaan tarjolla..

Siinä sitten parin seuraavan päivän pössis; sohvilla nuutuneina makaavia lapsia kertaa kaksi. Jägeriä pakkotarjoava väsynyt äiti. Taustalla jylläävä pesukone. Onneksi loman lopulla kaikki tuntuivat olevan kunnossa. Oli esikoiseni synttäripäivä. Hän oli tehnyt päivään oikein ohjelmankin muutaman tunnin tarkkuudella; aamukasista iltaseiskaan. Aloitimme päivän upealla voitolla softballissa, synttärisankari syötti ja pelasi upeasti. Sitten oli vuorossa ihana chocolate chip pancakes brunssi ja Warriorsien peli, uintia ja korvien rei'itys, dinneri, kakunleikkaus, lahjoja ja jacuzzi.

Niin, no. Joskus kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Umpire, softball "tuomari", kertoi, ettei korvakoruja saa käyttää, kuten ei koripallossakaan, joten me päätettiin siirtää rei'itys suosiolla kauden loppuun. Sitten, ettei elämä käy tylsäksi, kun olin föönaamassa tyttäreni hiuksia ennen illalliselle lähtöä, huomasin pienen mustan pisteen hänen päänahassaan. PUNKKI! Dinnerin sijaan mieheni lähti viemään tytärtäni lähimpään päivystykseen. Voi elämä.

Se ei sit ollutkaan punkki. Dinneri syötiin myöhään, tosin ihanasti ulkona, mukavan italialaisravintolan terassilla, lempeässä illassa. On onni, että kaikilla riitti huumoria, eihän siinä itkukaan olisi auttanut, ja ettei kukaan aikuisista saanut mahapöpöä.

Seuraavana yönä kukaan ei herännyt huutamaan äitiä kahden pintaan. Ja vaikka joku olisi huutanutkin, on hyvin paljon mahdollista, etten olisi herännyt siihen;)

Mukavaa viikonloppua! Meillä on luvassa Softball appreciation day lauantaina. Perhe on taas koossa mieheni työmatkan jälkeen ja terveenä(!), kop kop puuta.

Tataa!

PS Ainiin, muistinko sanoa, että äitini sairastui ärhäkkään flunssaan loman keskivaiheessa ja toipuu siitä vieläkin kotona Suomessa...







Friday, March 18, 2016

Scarred for Life

Lupalappu toimitettin kotiin allekirjoitettavaksi. Saisiko lapselle kertoa vartalon kehityksestä ja kasvusta. Tytöt ja pojat erotettaisiin eri ryhmiin ja tiloihin, luonnollisesti. Ihan hiukan nauratti, mutta tällaisena edistyksellisenä ja hyvinkin liberaalina äitinä, allekirjoitin luvan. Tyttärelleni saisi kertoa miten vartalo kehittyy. Eniten kyllä kiinnostaisi tietää, kuinka moni kieltää?

Totuuden nimissä, meillä on jo luettu kirjat The Care and Keeping of You 1 ja 2. (on olemassa on kuulemma myös poikien versiot) BTW -lämpimät suositukset(!) Ykkösosa on  tarkoitettu 8-10 vuotiaille, kakkonen 10-12 vuotiaille. Tuon "Knowing what to say":n ostin siksi, että draamaa riittää. Ystävät kääntävät yhtäkkiä selkänsä, tai joku sanoo rumasti. Esikoiseni on herkkä eikä osaa puolustaa itseään...Ehkä aiheesta joskus enemmänkin. . Kehitysasioista on meillä keskusteltu ja joskus tyttäreni sanookin- Äiti, oonko mä siinä iässä, että näista asioista pitää aaiiina puhua?-Olet. Minulla on hauskaa. Ilmeet ovat maksamisen arvoisia. ;)

Koulun opetussessio koitti. Hain tyttäreni koulusta ja hän vaikutti jotenkin jännältä. -No, miten meni? Kikatuttiko? - Ei. Me kaikki istuttiin siellä ihan kauhusta kankeana. -Ai, miksi? Eihän siellä ollut mitään uutta, vai oliko?- Joo, mä en halua HIVtä.

Lupalapun lisäksi paikallinen opetustoimi postasi presentaatiossa käytettävät slidet nettiin ja tulevaa varten järjestettiin myös erillinen informaatiosessio vanhemmille, jotta tietäisivät mitä kaikkea lapsille tullaan kertomaan. No, mä en sit menny sinne infosessioon, mutta kävin kyllä katsomassa slidet netissä.

Ehkä eniten yllätti se, miten asioista voidaan puhua sanomatta kuitenkaan mitään. Taito sinänsä. Esim; How you DON'T get HIV? HIV is not spread through casual, everyday contact HIV is NOT spread: Sharing telephones, computers, and pencils - Shaking hands, hugging, or social kissing. Mitään ei kuitenkaan sanota siitä, miten HIV:n voi saada. Siitä puhutaan vasta sex educationissa, seitsemännellä luokalla.

Pojille oli jaettu deodorantit, tytöille terveysside. Epistä. Enivei, illan koittaessa istuimme ruokapöytään ja kertasimme päivän tapahtumia. Tyttäreni halusi vähän kertoa mitä on puhuttu. Varmisti vielä, että tietääkö Daddy näistä asioista, ettei tule yllätyksiä, luvassa olisi aika heavysettiä. Pokka meinasi mennä jo tässä vaiheessa, mieheni pysyi kylmän viileänä.

Sitten alkoi illan mielenkiintoisin osuus. Tyttäreni selitti munasarjat ja miten vauva kasvaa, miten vauva ei kasvakaan mahassa, vaan siellä kohdussa, joka venyy. Ja missä vaiheessa tyttö on biologisesti valmis tulemaan äidiksi ja yäk, ja keskimmäiseni, 8-vuotiaan tyyliin pöllämistyneenä, istui pöydässä suurimmaksi osaksi suu auki järkytyksestä. Tässä vaiheessa tunsin jo kuinka se naurukohtaus väreilee vatsanpohjassa. Hytkytti jo. Tosi Aikuista.

Sitten jatkettiin kuinka niitä munia on ja se male sperm löytää munan, tai sitten ei. Ja jos löytää, alkaa vauva kasvaa. (tässä vaiheessa tirskahdin jo, ruoka meinasi mennä väärään kurkkuun, vilkaisin  miestäni kulmieni alta, hänen pokkansa piti.) Ja sitten tapahtui se, mitä pelkäsin. Repesin ihan hirveään nauruun. Käkätin vedet silmissä, kun joku täysin seonnut vajaaälyinen tyyppi. Keskimmäinen huudahti- Äiti! Pystyin käkätykseltäni sanomaan vain: -Anteeksi,  ja jatkoin huutonaurua. Piti oikein nousta pöydästä, kun se ulvova hohotus ei meinannut loppua ollenkaan.

Summa summarum. Koulussa on siis kerrottu kaikki tämä, ja paljon paljon muuta, mutta on sopivasti jätetty kertomatta, miten se male sperm pääsee sen munan luokse ja miten HIV tarttuu. Ja kun infopläjäys on ollut kuvineen kaikkineen niin massiivinen, eivät ole tulleet kysyneeksi.

Minä, äärimmäisen kypsänä aikuisena, kuuntelin tyttäreni esitelmää siis tyynen rauhallisesti... Odotin niin herkiämättä missä kohtaa totuus tulee julki, etten pystynyt pidättelemään mahassa hytkyvää naurukohtausta. Esimerkillistä toimintaa. Äitipisteitä. Moon niin lapsellinen, etten kestä itsekään..Illan pimetessä, lasten nukkuessa sanoin miehelleni, että nauti nyt näistä hetkistä. Kohta totuus on julki ja he eivät enää ikinä katso sinua samalla tavalla. Ohhoijaa.

On se kyllä sillä tavalla, että keskustelu on käytävä.

Että näissä tunnelmissa täällä. Hauskaa Viikonloppua,

Tataa!

PS Tuskin maltan odottaa tulevaa seiskaluokan Sex Ed- sessiota ja siitä kotona kerrottavaa yhteenvetoa. Omalla kohdalla biologian opettaja kertoi ensin asiasta kukin ja mehiläisin, asia, jota me naurettiin oikein porukalla, sillä kaikki jo tiesivät mistä oli oikeasti kyse. Kun asiasta sitten puhuttiin niiden omilla nimillä, istuin koulun pienessä auditorio-luokassa ja katselin niitä kauheita pikkutarkkoja läpileikkaus-kuvia. Kikatin niin, että silmät valuivat vettä, hikoilin, inhotti ja yökötti.

PPS  - Oletteko te puhuneet kavereiden kanssa vielä näistä asioista koululla, sen session jälkeen? - Joo. We are all scarred for life.

Sunday, March 6, 2016

Life and Love

Ennen seuraavaa pidempää postausta on pakko kirjoittaa tänne ihan lyhyesti.

Silmiini osui noin pari vuotta sitten People magazinen, tai muun korkeakulttuuria edustavan nettijulkaisun, sivulla linkki tähän blogiin; This Life I Live. Satuin klikkaamaan sitä ja koukutuin. Countrymuusikko, Rory, kirjoitti siellä maaseutuelämästään vaimonsa Joeyn ja juuri syntyneen lapsensa kanssa. Unohdin blogin hetkeksi, mutta kun sitten palasin sinne, luin sitä itkien ja taas itkien. Luin vanhemmat postaukset, halusin tietää lisää, toivoin parasta, pelkäsin pahinta.

Luulen, että tarina kolahti a) sen takia, että lapsemme ovat melkein päivälleen saman ikäiset ja b) Rory kirjoittaa heidän elämästään niin kauniisti, etten voinut olla jatkamatta. Viime syksynä, kun itse jouduin miettimään isojakin asioita ja omaa terveyttä, vollotin oikein ääneen.

Mieheni istui illalla sohvalla vieressä ja sanoi toistamiseen, -Miksi sinä luet tuota, jos se saa sinut aina itkemään? 

Vastaus on, en tiedä. Ehkä odotin ihmettä. Halusin elää mukana, mukamas tukea jollain tavalla? Myötäelää, vaikka tunsin järjettömän suurta ahdistusta ajatuksesta, etten näkisi omien lapsieni kasvavan. En osaa selittää. Joku sanoisi, että hirveätä sosialipornoa. You decide.

Blogi on raskas ja kaunis. Lisäsin linkin listaani.

Palaan positiivisemmissa merkeissä.

Tataa

PS Fuck cancer

Wednesday, February 24, 2016

Rento Reissu

Suureksi ilokseni sai kuulla, että mieheni viettää lasten hiihtolomaviikon työmatkaillen. Voi miten mukavaa! Kirsikkana kakussa, lapset jäivät lomalle jo edellisen viikon torstaina. Jee, lisää aikaa kotona!

Tiedon saatuani päätin olla jättämättä mitään sattumanvaraan; hoitaisin meille tarkan aikataulun, ihan vaan yleisen viihtyvyyden nimissä... Tuumasta toimeen; ehdotin yhdelle eurooppalaiselle, rennonletkeälle ystävättärelleni, että jospa me vuokrattaisiin joku kiva beach house tästä läheltä ja karautettaisiin rannalle lasten kanssa päiväksi, pariksi? Ehdotus sai kannatusta, istuimme muutaman päivän päästä alas, lähetimme pari tarjouspyyntöä ja tsadam, beach cottage buukattiin. Mahtavan tehokasta ja helppoa. Tästä tulisi vielä hauskaa.

No, en ole aiemmin matkustanut juuri tämän ihmisen kanssa, mutta me olemme viettäneet muutamia iltoja yhdessä. Eurovision-porukkaamme kuuluu myös kaksi muuta jäsentä. Kysyinkin, josko haluaisimme sisällyttää myös bändin muita jäseniä matkaamme, mutta vastaukseksi sain, että ainakaan yksi jäsen ei varmaan innostuisi tällaisesta matkailusta. Asia selvä, mennään siis katraidemme kanssa kahdestaan. 

Sitten alkoi mennä mielenkiintoiseksi; ehkä jonkinlaiseksi yllätykseksi sain tyttäreltäni kuulla, että kolmannen jäsenen tytär oli ilmoittanut koulussa olevansa erittäin innoissaan tulevasta rantalomastamme. Tjaa? Niinkö...No, samapa tuo, mukavia ihmisiä kaikki. The more the merrier, eikö? EI.

Ja tässä miksi; me tapasimme muutama päivä ennen matkaa, jotta sopisimme kuka tuo mitäkin. Normaalioloissa keskustelu menisi sitä rataa, että kuka on vastuussa minkäkin illan ruoasta, kuka tuo aamupalatarvikkeita, onko ruoka-aineallergioita jms. Sellainen check list, jne. Jokainen toisi omia juomisiaan ja herkkujaan, kukin tapojensa mukaan. Eikö? EI. Tämä ei tällä kertaa sovi.

Keskustelu meni suurinpiirtein näin. -Tuon aamupalatarvikkeita -Kunhan kaikki tuomisesi ovat luomua - Tuon valkoviiniä ja kuoharia - Mitä merkkiä? Juon yleensä vain paikallisen viinitarhan valkoviinejä - Ottaisimmeko lapsille jotain herkkuja?- Meillä ei syödä sokeria. Tiedätkö mitä kaikkea pahaa sokeri aiheuttaa vartalollesi?

Me lähdemme matkaan huomenna. Mutta, jos suunnittelupalaverimme antaa yhtään osviittaa tulevasta, en tiedä mitä on tulossa. Tämä saattaa olla tämän bändin ensimmäinen ja viimeinen keikka. Pitäkää mulle peukkuja, että muistan huu-hengittää ja laskea vaikka sataan ensin. Kymmeneen ei riitä.

Tataa!

PS unohdin postata tämän ennen matkaa. Matka on nyt tehty. Kirjoitan siitä pian lisää. Kaikki ovat hengissä ja tervehdimme vielä toisiamme. Vielä ihan iloisestikin;)

Wednesday, January 13, 2016

#Showhole

Jos jollekin on jäänyt epäselväksi, totean tässä nyt vielä ihan rehellisesti, että meillä katsotaan televisiota. Tarkemmin, me binge watchataan, ihan jengissä. Ahmitaan sarjoja monta episodia kerralla (joskus koko sarja). Tähän aikaan vuodesta huomaan, että vauhti kiihtyy ja olinkin kirjoittanut samaisesta aiheesta aika tasan vuosi sitten;) Kamalinta koko hommassa on se tilanne, kun hyvä, ellei loistava (Peaky Blinders!) sarja on katsottu loppuun, eikä uutta kautta, saati sitten korvaavaa hyvää uutta sarjaa ole tiedossa. Putoaa ns showholeen, vapaasti suomennettuna sarjatyhjiöön.

Meidän kuvio menee yleensä suurinpiirtein näin: aloitamme katselun, mies nukahtaa, minä en pysty lopettamaan ja vaikka kuinka sanon itselleni, että et voi enää jatkaa katselua, pieni piru istuu olkapäällä ja kuiskaa, maybe one more?(nehän on vaan 45 minuuttisia episodeja...)  The Honorable Woman:in kohdalla kävi sellainen lapsus, että mies nukahti puoliltaöin, minä jumitin sydän tykyttäen telkkarin edessä aamukolmeen katsoen koko sarjan loppuun. Joo, ei järkevää. Aamulla sitten vähän hävetti...Tällainen virhe saattaa tapahtua lyhyiden, kuusi-tai kahdeksanosaisien (mini)sarjojen kohdalla helposti. Ne voin hotkaista kerralla. Ugh.

Paikallisille; luovuimme paikallisesta törkykalliista Xfinitystä, joka tarjoaa huiman määrän kanavia, ja siirryimme käyttämään Netflixiä, HBONowta, Apple TVtä ja Amazonin instant video -palvelua, joka tulee Prime-asiakkaille ilmaiseksi. Toimii. (Nyt litaniaan lisättiin Showtime)

Tässä siis alla muutamia suositeltavia tv-sarjoja, eivät missään nimessä ole paremmusjärjestyksessä, vaikka Peaky Blindersin pääosan esittäjä onkin to die for, juuri siinä roolissaan.  Netflix and Chill, netflix and chill.. tai sit vaan Netflix, crackereita, rasvaisia juustoja ja viiniä;)

Peaky Blinders(!!!!)*****, musiikki-cinematopraghy combo on ainutlaatuisen hieno. Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen tunnelma, kaupungin, elämän rouheus ja karheus ja piilevä, palava rakkaus. Ihan must. Saatoin rakastua hiukkasen.

Leftovers **** omituinen, mutta kiehtovan koukuttava. Vasta toinen kausi veti kunnolla mukaansa.

Fargo kaudet 1 & 2 ***** jos olet nähnyt elokuvan Fargo, you will LOVE this. Sama mainio tunnelma, mikä käsikirjoitus ja casting! Ihan helmiä molemmat kaudet. Ja jos Fargo on elokuvana katsomatta, nyt se on katsottava;)

True Detective kaudet 1***** & 2** Eka kausi käsittämättömän hieno. Iljettävän kauhea rikos, upeaa angstia ja näyttelijäntyötä. Toka kausi; selvittiin loppuun asti, kun ei keskenkään kehdannut jättää...

Narcos*** en ymmärrä hypetystä, enkä Golden Globe ehdokkuutta, mutta ihan katsomisen väärti setti.

The Man in the high castle ***, eteerinen kaunotar juoksentelee pitkin Nazi-Amerikan katuja suomalaisen näköisen nuoren miehen kanssa;) no ei, tämä on ihan jännä sarja. Mutta ekan kauden finaalin viimeinen kohtaus on ihan, että WTF, tuleeko jostain kohta alienit? Yrittääkö liikaa? Tjaa, uteliaisuus heräsi joka tapauksessa.

Transparent *** omassa genressään hyvä, mutta jos olet nähnyt lohduttoman masentavan,  August:Osage county, elokuvan, jossa kaikilla menee huonosti, tässä sarjassa tapaillaan samoja tunnelmia;) ja paljasta pintaa ei säästellä. Pääosan esittäjä on niin sukupuoleton roolissaan, että häntä ei osaa ajatella kuin ihmisenä, ei naisena, ei miehenä. (kaksi kautta plakkarissa)

The Affair kausi 1** kausi 2 **** en aluksi pitänyt pääosan esittäjistä, joten tämä meinasi jäädä kesken, mutta sitten jotain tapahtui ja tarina sai syvyyttä. Kakkoskauden puolivälissä tarinaa syvenee entisestään ja toteutus on kieltämättä kutkuttava; miten mies ja nainen kokevat saman tilanteen eri tavalla, miten myös asut muuttuvat riippuen kuvailijasta;).

Jessica Jones** pakosta katsoin kun ei ollut hyvää kirjaa tarjolla, eikä telkkarista tullut mitään. Marvel-meininkiä. Tosi deep. Not. Paikoittain ihan jännä.

Homeland***** kaudet 1-5. Huippu.

The Fall***** lyhyet kaudet 1 ja 2. "X-Files Gillian" on vakuuttava. Tykkäsin. Tosin raaka.
Tässä oli jotain samantapaista kamalaa, kuin sarjassa The Following, joka on karmaisevan raaka ja julma, mutta hyvä ja laadukas. Mahtava casting.  Kevin, kaikki kaudet katsottu.

The Honourable Woman***** Upea, monisäkeinen, mutta liian lyhyt;)  Maggie on mahtava. Ja nyt haluan mustia ja puuterinvärisiä silkkisiä yöpaitoja ja alushameita.

No huhhuh. Saatoin unohtaa jonkun, mutta eiköhän tuossa ole jo jotain, jos sattuu olemaan sarjatyhjiössä;)

American Horror Story:han on huippupalkittu ja kehuttu, mutta tämän suhteen olen totaalikieltäytyjä. En halua katsoa kauhua. MUTTA American Crime***** onkin sitten toinen juttu. Fantastinen toteutus. Ja toinen kausi alkoi viime viikolla. Jeee!

Tuli somessa sellainen fiilis, että nyt on kai pakko katsoa Making a Murdererkin, mutta ei oikein innostuttu. Niin kuin ei ennen Ray Donovanistakaan parin episodin jälkeen.

Saisi House of Cards jo alkaa, mutta pitää odottaa maaliskuuhun. Sitä ennen listalla Mr Robot. Mies katselee Shameless:ia joskus. Minä en oikein innostu kurjuuden maksimoinnista, vaikka se joskus sivusilmällä ihan hassu, kai? onkin.

Tataa!

PS Ellei juttu tempaise mukaan heti, siirrytään seuraavaan. Show me a hero:n ääreen nukahdettiin molemmat. Myös Wolf Hall pitäisi katsoa?  Että sillä lailla.

Näin meillä. Muuten ei kato pysy pop-kulttuurin aallonharjalla, eikä tiedä mistä ihmiset puhuu, enkä osaisi suositella muille - nääs ;) hehheh. Humpuukia. Humpuukia! Ja sit kohtahan on jo huhtikuu ja Silicon Valley, sekä Game of Thrones palaa ruutuun. hihihihi.

En muuten ole katsonut Breaking Badia. Enkä katso. Jotain periaatteita täytyy olla.