Monday, September 12, 2016

Hejdå La Prairie

En nyt enää kaivele vanhoja, viime keväistä naisten ja lasten yhteistä pientä rantalomaa, mutta sen kautta palaan ihonhoitoon, ruiskeisiin ja pieniin neuloihin. Ja vaikka googlaan sormet sauhuten ja otsa rypyssä uusimpia, suht edullisia ihonjuotto- keinoja, olin tähän mennessä täysin missannut sen, että eihän kukaan itseään kunnioittava nainen mistään hoitolasta, lentokentältä, saati sitten tavaratalon kemppariosastolta(härreguud) mitään creemiä osta. Customoidut creemit haetaan apteekista, reseptit dermatologilta. Että sillä lailla. Moon niin pihalla ja jäljessä. Taas. Ja Ihan out.

Et mitäs jos lehdet ja artikkelit puhuisivatkin joskus totta? Ei tarttis ihmetellä, kun iho ei kuullakaan luvatulla tavalla, ja taas yhdellä purkilla heitetään vesilintua. Niin, se todennäköisyys, että Jennifer Garner ihan oikeasti käyttäisi Neutrogenaa...

Tämähän on loputon suo ja kaikilla on erilainen iho, erilaiset elämäntavat, geenit ja muut. Mutta, on suorastaan hämmästyttävää miten tuttujeni joukosta "yksi rikas, surullinen La Mer:in käyttäjä", ja muutama dermatologilta hiukan apua saanut, lue: väh kuuden kuukauden välein piikillä käyvä, ovatkin kääntyneet luonnontuotteisiin. Ha!  Ja sit taas toisaalta, jos kasvojen lihakset lamautetaan aina ja iho kuoritaan kemiallisesti, miksi edes käyttää superkalliita tuotteita? eiks se oo vähän turhaa, jos kuollut solukko hiotaan aina pois ja iho pakotetaan uudistumaan?

Niin, siis niistä luonnontuotteista. Ehkä olen taas jälkijunassa, mutta silläkin uhalla; Vahva EI kirotuille kemikaaleille ja parabeeneille, voimakas KYLLÄ luonnollisuudelle, vitamiineille ja hyraulonic hapolle. Nyt on aika läträtä vitamiiniseerumeilla. Ja huom nimenomaan seerumeilla. Ihoöljyt, nuo ihanuudet, jäävät kuulemma pinnalle kosteuttamaan ja se ei sit mitenkään riitä.

Nyt on sitten allekirjoittaneellakin varmaan viides pullo vitamiinilitkua menossa. Suosin tuota OZ merkkiä. Tilaan omani Amazonista tai ostan paikallisen farmers market tyyppisen kaupan luonnontuote-hyllystä. Siinä se hipiän pelastaja kulkee jauhelihan, kurkkujen ja omenoiden vieressä samalla hihnalla ruokakassiin;) Ja vaikka tyttöjen illoissa minulle on jo huomautettu, että jos noi sun otsarypyt pysäytettäisiin nyt, ei tilanne pääsisi ihan käsistä. En silti ole ottanut yhteyttä dermatologiin. Olen vaan kommentoinut, että "Niin", ja kulauttanut viiniä kurkusta alas.

Yhtä "operaatiota" mietin jatkuvasti ja aion sen myös toteuttaa; laserilla kainalokarvat pois. Täällä kuljetaan hihattomissa koko ajan ja saa olla jatkuvasti sheivaamassa. Alkais riittää. Jonkin verran kivulias toimenpide, eikä ihan halpaakaan, mutta loppuvuoden todo-listalla on. Tosi jännää.

Noniin, seuraavaksi on pakko jakaa yhden no bake suklaakakun ohje. Olen tehnyt sen jo kahdesti eikä loppua näy;)

Tataa!

PS eikä shampootakaan saisi enää käyttää. Eikä gögöä. Kainaloon sipaistaan kookosöljyä. Namaste.

Wednesday, August 31, 2016

MOI

Bloginkirjoitustauko, (voiko kaiken kirjoittaa yhteen;) on ollut niin pitkä, etten melkein kehdannut laittaa tätäkään. Mutta, kun täällä kuitenkin käy lukijoita, ajattelin taas vähän kirjoitella. Eli "MOI- sinne ruudun toiselle puolelle pitkästä aikaa. Olette olleet mielessäni aika paljonkin." Ja toisaalta, terapeuttistahan tämä oikeastaan on itsellekin, kun saa jäsenneltyä ajatuksia. Ehkä;)

Totuus on se, että mitä enemmän tekee, sitä enemmän tekee ja sit taas toisinpäin; vähemmän ja vähemmän. Eikä kyse ole edes tekemisestä, vaan aikaansaamisesta. Omien tuntemusten mukaan, vähänniinkuet millä tavalla sitä on hyödyllinen, tehokas ja kaikkea sellaista muuta, hyvin luterilaista ajatusta tässä on väännelty.

Olen ollut, ja tavallaan olen vieläkin, omituisessa limbossa, välitilassa, etsien oikeaa suuntaa. Etsin sellaista oikeaa, hyvän-ja omantuntuista olemista. Enkä puhu nyt ihan vähiten työminästä. Onnellista olotilaa, kodin ja työn tasapainoa, tervettä kiirettä, oman toteuttamista.

Mutta, ensin tärkeimmät, eli kesä ja perhe ja Suomi ja kaikki ihanat uudet paikat, joissa tuli piipahdettua ja muu hömppä. Niistä ensin. Sitten vasta vakaviin aiheisiin, omassa ihossa olemiseen ja tietty siihen, että lihoin Suomessa kahdessa viikossa neljä kiloa ja suunnittelen kovasti, että, kun koulut ja aikataulutetut päivät, tutut rutiinit ja muut alkavat, alan myös syödä terveellisesti. Puhdasta ruokaa. Sokeritkin vähennän minimiin. Paitsi, että ainiin, koulut alkoivat jo!Oho.

Tataa, palaan pian San Diegosta, Paso Roblesista, Lake Nacimientosta ja tietenkin Suomesta. Ah ihanasta Suomesta! (yläkuva)

PS ja siitä, että meillä on kotona mielenkiintoista; esikoinen aloitti middle schoolin, kuudennen luokan, ja muuttui yhdessä yössä, (yhtäkkiä puhutaan pojista, whaaaat?) ja keskimmäinen hakee paikkaansa eikä malttaisi olla pieni, kun sisko on olevinaan jo vähän iso, ja pienin, jota äiti lellii ja joka kakkaa edelleen housuun...

PPS ja on tässä muutama luonnos ihonhoidosta- apua ryppyjä -  ja todella yllättävästi olemme taas katselleet vähän tv-sarjojakin;)

Thursday, June 2, 2016

Learn to Hate?

Luin tuossa Rosa Meriläisen kolumnin itseään vihaavista nuorista naisista. En yleensä ole ollut suuri Rosa-fani, mutta tämä juttu osui ja jäi vielä jotenkin kaivelemaan. Tässä vaiheessa lienee parasta sanoa, että seuraava avautuminen kannattaa ottaa ripauksella suolaa;)

On se kyllä kunnioitettavaa, että jaksaa tuijottaa ihan jokaista pikkuista yksityiskohtaa omassa kropassaan, saada siitä jotkut sävärit ja alkaa tosissaan tehdä asialla jotain. Tehdä asiasta elämän keskipiste, kuljettaa omia ruokia mukana joka paikkaan, laskea jokainen suupala, kieltäytyä kutsuista ja painella gymille. Siis Hats Off!

Olen vuosikausia yrittänyt vihata itseäni samalla pieteetillä, mutten kertakaikkiaan pysty.
Katson itseäni kuvissa ja olen aidosti järkyttynyt siitä, etten näytä parikymppiseltä, ja elopainoakin on nykyään kymmenen kiloa enemmän. Irvistän, ja unohdan asian samantien. Usein vain naurattaa.

Poseerattiin miehen kanssa hääpäivä- dinnerillä. Oltiin laitettu itsemme oikein näteiksi. Kun tarjoilija antoi puhelimen takaisin, me molemmat revettiin hirveään nauruun; Kato, me näytetään tosi läskeiltä. Muhahaha! Just. Ei just näin - NOUUU! Eikä edes pyydetty ottamaan uutta kuvaa, jostain korkealta ja kaukaa;) Skoolattiin vaan ja jatkettiin herkuttelua.

Entä sitten ruoka. Kun vatsa kurnii yhtäkkiä joskus kymmenen pintaan illalla, mitä tehdä? No hitto syödä! Eihän nälkäisenä voi mennä nukkumaan. Miksei minussa voisi asua edes pieni ruoanvihaaja tai miksen tekisi niin kuin joku viisas joskus sanoi: juo iso lasi vettä. Nälkään?Ei. Ei mulla jano ole, vaan nälkä.

Mutta hei, miksen suhtautuisi kroppaani fanaattisesti, edes viikon, joskus? Voi miten saisin jonkun itseä häiritsevän pikkudetaljin pysymään mielessäni jatkuvasti? Miksi se läskikuva ei tule mielensopukoista esille edes silloin, kun istun sohvalla lusikka Ben&Jerryssä. Oi Miksi?

Mutta siis ihan oikeasti. Minulla on ongelma. Olen sokeriaddikti. Turha sitä on kieltämään.
Tämän lisäksi teen ihania suunnitelmia, kuten, ensi viikolla menen joka toinen päivä urheilemaan. Merkkaan kalenteriin barrea, tanssituntia, joogaa ja muuta. Sitten iskee laiskuus. En vaan saa itseäni liikkeelle. En mene minnekään, paitsi puhkumaan omalle tunnille henkihieverissä lauantaina. Onneksi edes sinne.

Sokeririippuvuudesta olen lukenutkin aika paljon, ja tiedän sen olevan paha asia; kropalle, iholle, kaikelle(!), mutten saa mitään karkkilakkojakaan aikaan. Liikunnan puutteessa tokaisen, että on tässä elämässä niin paljon muutakin kuin oman takapuolen koon seuraaminen ja käyn yläkaapin karkkilaatikolla aina ohi kävellessä...

Eli, jos rakastan itseäni, olen laiska, mukavuudenhaluinen, mutta ehkä joskus hiukan tyytymätön. Jos vihaisin itseäni vähän, saisin ehkä tuloksia aikaan? kö? En vaan osaa vihata. Tällaisia ajatuksia tässä helteessä. Kun katsoin peilikuvaani ikkunasta kävellessäni ohi bikineissä menneenä viikonloppuna, ajattelin mielessäni, että jotain pitäis varmaan tehdä. Mutten tee.

Eli, eiku nauttimaan elämästä.

Tataa!

PS mun mielestä tuo ylhäällä oleva kuva on upea ja hyväntuulinen. Olen ihan varma, että tuo nainen on iloinen ja mukava ja muuten älyttömän naisellinen. Suukko!





Monday, May 23, 2016

Saako ahistaa

Iltaa istutaan ystävien kanssa ihan normaalisti; syödään hyvää ruokaa, nautiskellaan paikallisia viinejä, on kiva, leppoisa tunnelma. Sitten joku aloittaa sen, vahingossa, tai ihan tarkoituksella. Joskus keskustelu sikiää jonkun tuikiviattomasta (onkohan tuo oikea sana) sivulauseesta, mutta lopputulos on aina sama.

Ai mikä ahdistaa, no tämä; Kun nyt tässä ei kerran enää olla kakskymppisiä, nuoria aikuisia...Tulevaisuuden suunnitelmat, Eläkesäästöt, vakavat keskustelut siitä, missä voisi asua kun eläköityy. Eläköityy?! Voi pyhä sylvi. Säästä nyt, sulla on vaan 20 vuotta aikaa työelämässä. Tai kannattaako niin isoa taloa rakentaa, kun eivät lapsetkaan enää asu kotona kuin muutamia vuosia.., Mitä?! Mun pieni poika ainakin asuu kotona vielä kolmekymmentä vuotta, siellä peräkammarissa;) Haluan HUUTAA! ja joskus ulvahtelenkin äänekkäästi.

Eiks me voida elää vaan tässä ja nyt? Pitääkö aina suunnitella niin hirveästi? Ja eihän parhaat suunnitelmatkaan kuitenkaan välttämättä toteudu, elämä vie..

Onks mun ihan pakko osallistua näihin keskusteluihin, jos en ole niihin henkisesti valmis. Joskus nousenkin pöydästä, menen puuhastelemaan keittiöön;) Mies sanoo, että pitää suunnitella, ei asiaa voi kieltää tai vältellä. Voihan. Välillä jopa ihmettelen, miten minulla voi olla kolme lasta, joille olen äiti ja miten minua kikatuttaa niin hirveästi, kun me puhutaan naiseksi kasvamisesta esikoisen kanssa. Eletään todella hauskoja aikoja. Perjantaina käytiin rei'ittämässä korvat, iso askel.

Minulle riittää, että olen eläkesäästänyt Suomessa joka kuukausi jo vuosia. Pitääkö nyt oikeasti ruveta ajattelemaan vanhenemista ja muuta ihan tosissaan. Ihan kauheeta. Ahistaa. Ahisti jo se, kun löysin päästä harmaan hiuksen. Ahisti niin, etten henkeä meinannut saada. Tuli pieni kuolemanpelko ja etiäinen, etten näe lasteni kasvavan isoiksi. Että sillä lailla. Normaalisti, olen mielestäni aina hyvässä iässä, enkä paljon kriiseile.

Lapset kasvavat, mutta me ei vanheta, eihän? Täällä, yhteiskunnassa, jossa ei perinteisen pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan normeja, tukijärjestelmiä tunneta, pitäisi suunnitella ja säästää. Suunnitella ja säästää. Koko ajan ja jatkuvasti. Mutta, kun minä haluaisin vain elää ja katsoa mihin nokka vie.

Ehkä olen lapsellinen tai en halua katsoa totuutta silmiin, mutta kaikenlainen suunnittelu tekee elämästä jotenkin rajoitetun? For the lack of a better term. Joskus aikoinaan ahdisti parin vuoden päähän laaditut suunnitelmat, vaikken mikään sitoutumiskammoinen olekaan. Ja vaikken ehkä eläkään ikuisesti, en halua ruveta myöskään suunnittelemaan vanhenemista. Enkä tod eläköitymistä.

En myöskään pidä ajatuksesta, että vaan säästäisimme ja suunnittelisimme, sillä mehän elämme nyt. Lapset ovat pieniä, matkustamme perheenä, hankintoja on kamala määrä ja koko ajan, miksemme siis eläisi nyt? Ja totuuden nimissä, tällä kustannusrakenteella sitä mahdollisuutta ei kuitenkaan ole, että sekä eläisimme kivasti, että säästäisimme. Eli mitäpä sitä suunnittelemaan.

Ehkä sitten jossain vaiheessa, myöhemmin.  I'll think about it tomorrow.

Tällaisissa ajatuksissa tällä kertaa.

Tataa!

PS me juhlimme tulevaa hääpäiväämme jo viime lauantaina. Saatiin vuosien jälkeen ruhtinaalliset 24h kahdestaan, kun ystävämme ottivat lapsemme hellään hoiviinsa. Oli muuten aika kivaa.

Friday, April 22, 2016

Punk Rock


On ollut yhtä rocknrollia viimeiset pari viikkoa.  Tai siis jos rocknrolliin kuuluu omasta takaa smoky eye-pesukarhu-look yövalvomisineen, satunnainen oksentelu ja örveltäminen...

Let me rewind. Vielä pari viikkoa sitten riitti jännitystä, välillä hellettäkin ja suurta innostusta kohta alkavaan lasten spring breakiin. Ehkä kuitenkin suurimpana juttuna oli isovanhempien vuosittainen visiitti, joka osuu aina sekä esikoisen, että isäni synttärien aikaan. Taas mahtavat tuplajuhlat ja loma. Jee!

Loma koitti. Kaikki ihan täpinöissään. Ainoana pikkumiinuksena se, ettei sää näyttänyt parhaita puoliaan. Tulisi tuulisia, kylmiä sadepäiviä koko ekaksi viikonlopuksi, eikä seuraavankaan viikon ennuste pelkkää aurinkoa luvannut. No, päätimme hoitaa ostokset sadesäillä, pelata korttia, syödä hyvin, viettää kivaa perheaikaa yhdessä. Let's concentrate on the positive!

Tauti alkoi esikoisesta. Hän valitteli vatsakipua ja aloitti aamun oksulla. Olo tuntui siitä parantuvan, eikä kellään muulla ollut mitään, joten päätimme iltapäivästä toteuttaa pienen kotiseutu turneen joka tapauksessa. Lapsella ei ollut kuumetta, ei huonoa oloa, joten vesipullo ja crackereita mukaan ja menoksi. Reissu meni hyvin, potilas sai istua mukavilla tuoleilla ipadia pelaten. Olo tuntui kohentuvan. Jaksoi alkuillasta pelata Pictionaryakin, joten ajattelin, että ehkä tämä olikin vain joku mysteeripöpö, ehkä oli syönyt jotain omituista...
Niin.

No, kolme päivää ensimmäisen potilaan sairastumisen jälkeen (oppikirjaesimerkki), heräsin yöllä taaperon hysteeriseen itkuun. Ponkasin ylös, kohdatakseni hänet sängyssään, yltä päältä oksussa. Voi ei!Ei muuta kun lapsi kainaloon ja pesulle. Poika toipui hetkessä ja päätti sitten, pahan olon kadottua, ruveta riehumaan. Mikä ihana yö; hän halusi painia ja pomppia sängyssä puoli kahdesta puoli viiteen. En uskaltanut viedä takaisin omaan sänkyynsä(?), vaan yritin rauhoitella ja nukutella viereeni. Se tuntui jotenkin kauhean järkevältä ratkaisulta juuri silloin, kahdelta yöllä... voisko vatsatauti joskus alkaa päivällä, että vanhemmankin järki toimisi paremmin...

Seuraavana päivänä pienin oli sopivan sippi; nukkui on/off lähes koko päivän. Miten niin väsyttikin?Tässä vaiheessa alkoi myös pelko kiipeämään selkää pitkin; tämä on siis joku vatsatauti. Mitä jos me kaikki saadaan tämä? Kirsikkana kakussa; oli show-ilta.

Lasteni koulussa järjestetään joka vuosi Variety Show, jossa oppilaat esittävät laulu-tanssi-jms numeroitaan. Tänä vuonna olin koreografioinut tyttärilleni kivan kaksiminuuttisen tanssiesityksen Demi Lovaton Confident-kappaleeseen. Esitystä oli odotettu, asut ostettu, huulet punattu. Juuri ennen lähtöä, keskimmäinen alkoi yhtäkkiä valittamaan vatsaansa. Ei. Kertakaikkiaan Ei.

Huonon olon aalto tuli ja meni, joten keskimmäinen päätti lähteä esiintymään. Esitys meni hienosti. Olin heistä taas todella ylpeä. Kotiintultua piti vielä saada ruokaa ja jäätelöäkin, paha olo oli tiessään. Tai niin me luultiin.

No, menemättä into all the gory details, keskimmäinen lapseni aloitti oman sairastamisensa yöllä, kuinkas muutenkaan, kello 2. Tähän sanon vaan Manaaja. Manaaja yläsängystä joka puolelle. Ymmärtäköön ken ymmärtää. Tässä vaiheessa alkoi huumori loppua jo äidiltäkin ja tarjosin aamupalalla aikuisille ihan reteesti pakkojekut, kun ei Underbergiä tai Fernettiä sattunut olemaan tarjolla..

Siinä sitten parin seuraavan päivän pössis; sohvilla nuutuneina makaavia lapsia kertaa kaksi. Jägeriä pakkotarjoava väsynyt äiti. Taustalla jylläävä pesukone. Onneksi loman lopulla kaikki tuntuivat olevan kunnossa. Oli esikoiseni synttäripäivä. Hän oli tehnyt päivään oikein ohjelmankin muutaman tunnin tarkkuudella; aamukasista iltaseiskaan. Aloitimme päivän upealla voitolla softballissa, synttärisankari syötti ja pelasi upeasti. Sitten oli vuorossa ihana chocolate chip pancakes brunssi ja Warriorsien peli, uintia ja korvien rei'itys, dinneri, kakunleikkaus, lahjoja ja jacuzzi.

Niin, no. Joskus kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Umpire, softball "tuomari", kertoi, ettei korvakoruja saa käyttää, kuten ei koripallossakaan, joten me päätettiin siirtää rei'itys suosiolla kauden loppuun. Sitten, ettei elämä käy tylsäksi, kun olin föönaamassa tyttäreni hiuksia ennen illalliselle lähtöä, huomasin pienen mustan pisteen hänen päänahassaan. PUNKKI! Dinnerin sijaan mieheni lähti viemään tytärtäni lähimpään päivystykseen. Voi elämä.

Se ei sit ollutkaan punkki. Dinneri syötiin myöhään, tosin ihanasti ulkona, mukavan italialaisravintolan terassilla, lempeässä illassa. On onni, että kaikilla riitti huumoria, eihän siinä itkukaan olisi auttanut, ja ettei kukaan aikuisista saanut mahapöpöä.

Seuraavana yönä kukaan ei herännyt huutamaan äitiä kahden pintaan. Ja vaikka joku olisi huutanutkin, on hyvin paljon mahdollista, etten olisi herännyt siihen;)

Mukavaa viikonloppua! Meillä on luvassa Softball appreciation day lauantaina. Perhe on taas koossa mieheni työmatkan jälkeen ja terveenä(!), kop kop puuta.

Tataa!

PS Ainiin, muistinko sanoa, että äitini sairastui ärhäkkään flunssaan loman keskivaiheessa ja toipuu siitä vieläkin kotona Suomessa...







Friday, March 18, 2016

Scarred for Life

Lupalappu toimitettin kotiin allekirjoitettavaksi. Saisiko lapselle kertoa vartalon kehityksestä ja kasvusta. Tytöt ja pojat erotettaisiin eri ryhmiin ja tiloihin, luonnollisesti. Ihan hiukan nauratti, mutta tällaisena edistyksellisenä ja hyvinkin liberaalina äitinä, allekirjoitin luvan. Tyttärelleni saisi kertoa miten vartalo kehittyy. Eniten kyllä kiinnostaisi tietää, kuinka moni kieltää?

Totuuden nimissä, meillä on jo luettu kirjat The Care and Keeping of You 1 ja 2. (on olemassa on kuulemma myös poikien versiot) BTW -lämpimät suositukset(!) Ykkösosa on  tarkoitettu 8-10 vuotiaille, kakkonen 10-12 vuotiaille. Tuon "Knowing what to say":n ostin siksi, että draamaa riittää. Ystävät kääntävät yhtäkkiä selkänsä, tai joku sanoo rumasti. Esikoiseni on herkkä eikä osaa puolustaa itseään...Ehkä aiheesta joskus enemmänkin. . Kehitysasioista on meillä keskusteltu ja joskus tyttäreni sanookin- Äiti, oonko mä siinä iässä, että näista asioista pitää aaiiina puhua?-Olet. Minulla on hauskaa. Ilmeet ovat maksamisen arvoisia. ;)

Koulun opetussessio koitti. Hain tyttäreni koulusta ja hän vaikutti jotenkin jännältä. -No, miten meni? Kikatuttiko? - Ei. Me kaikki istuttiin siellä ihan kauhusta kankeana. -Ai, miksi? Eihän siellä ollut mitään uutta, vai oliko?- Joo, mä en halua HIVtä.

Lupalapun lisäksi paikallinen opetustoimi postasi presentaatiossa käytettävät slidet nettiin ja tulevaa varten järjestettiin myös erillinen informaatiosessio vanhemmille, jotta tietäisivät mitä kaikkea lapsille tullaan kertomaan. No, mä en sit menny sinne infosessioon, mutta kävin kyllä katsomassa slidet netissä.

Ehkä eniten yllätti se, miten asioista voidaan puhua sanomatta kuitenkaan mitään. Taito sinänsä. Esim; How you DON'T get HIV? HIV is not spread through casual, everyday contact HIV is NOT spread: Sharing telephones, computers, and pencils - Shaking hands, hugging, or social kissing. Mitään ei kuitenkaan sanota siitä, miten HIV:n voi saada. Siitä puhutaan vasta sex educationissa, seitsemännellä luokalla.

Pojille oli jaettu deodorantit, tytöille terveysside. Epistä. Enivei, illan koittaessa istuimme ruokapöytään ja kertasimme päivän tapahtumia. Tyttäreni halusi vähän kertoa mitä on puhuttu. Varmisti vielä, että tietääkö Daddy näistä asioista, ettei tule yllätyksiä, luvassa olisi aika heavysettiä. Pokka meinasi mennä jo tässä vaiheessa, mieheni pysyi kylmän viileänä.

Sitten alkoi illan mielenkiintoisin osuus. Tyttäreni selitti munasarjat ja miten vauva kasvaa, miten vauva ei kasvakaan mahassa, vaan siellä kohdussa, joka venyy. Ja missä vaiheessa tyttö on biologisesti valmis tulemaan äidiksi ja yäk, ja keskimmäiseni, 8-vuotiaan tyyliin pöllämistyneenä, istui pöydässä suurimmaksi osaksi suu auki järkytyksestä. Tässä vaiheessa tunsin jo kuinka se naurukohtaus väreilee vatsanpohjassa. Hytkytti jo. Tosi Aikuista.

Sitten jatkettiin kuinka niitä munia on ja se male sperm löytää munan, tai sitten ei. Ja jos löytää, alkaa vauva kasvaa. (tässä vaiheessa tirskahdin jo, ruoka meinasi mennä väärään kurkkuun, vilkaisin  miestäni kulmieni alta, hänen pokkansa piti.) Ja sitten tapahtui se, mitä pelkäsin. Repesin ihan hirveään nauruun. Käkätin vedet silmissä, kun joku täysin seonnut vajaaälyinen tyyppi. Keskimmäinen huudahti- Äiti! Pystyin käkätykseltäni sanomaan vain: -Anteeksi,  ja jatkoin huutonaurua. Piti oikein nousta pöydästä, kun se ulvova hohotus ei meinannut loppua ollenkaan.

Summa summarum. Koulussa on siis kerrottu kaikki tämä, ja paljon paljon muuta, mutta on sopivasti jätetty kertomatta, miten se male sperm pääsee sen munan luokse ja miten HIV tarttuu. Ja kun infopläjäys on ollut kuvineen kaikkineen niin massiivinen, eivät ole tulleet kysyneeksi.

Minä, äärimmäisen kypsänä aikuisena, kuuntelin tyttäreni esitelmää siis tyynen rauhallisesti... Odotin niin herkiämättä missä kohtaa totuus tulee julki, etten pystynyt pidättelemään mahassa hytkyvää naurukohtausta. Esimerkillistä toimintaa. Äitipisteitä. Moon niin lapsellinen, etten kestä itsekään..Illan pimetessä, lasten nukkuessa sanoin miehelleni, että nauti nyt näistä hetkistä. Kohta totuus on julki ja he eivät enää ikinä katso sinua samalla tavalla. Ohhoijaa.

On se kyllä sillä tavalla, että keskustelu on käytävä.

Että näissä tunnelmissa täällä. Hauskaa Viikonloppua,

Tataa!

PS Tuskin maltan odottaa tulevaa seiskaluokan Sex Ed- sessiota ja siitä kotona kerrottavaa yhteenvetoa. Omalla kohdalla biologian opettaja kertoi ensin asiasta kukin ja mehiläisin, asia, jota me naurettiin oikein porukalla, sillä kaikki jo tiesivät mistä oli oikeasti kyse. Kun asiasta sitten puhuttiin niiden omilla nimillä, istuin koulun pienessä auditorio-luokassa ja katselin niitä kauheita pikkutarkkoja läpileikkaus-kuvia. Kikatin niin, että silmät valuivat vettä, hikoilin, inhotti ja yökötti.

PPS  - Oletteko te puhuneet kavereiden kanssa vielä näistä asioista koululla, sen session jälkeen? - Joo. We are all scarred for life.

Sunday, March 6, 2016

Life and Love

Ennen seuraavaa pidempää postausta on pakko kirjoittaa tänne ihan lyhyesti.

Silmiini osui noin pari vuotta sitten People magazinen, tai muun korkeakulttuuria edustavan nettijulkaisun, sivulla linkki tähän blogiin; This Life I Live. Satuin klikkaamaan sitä ja koukutuin. Countrymuusikko, Rory, kirjoitti siellä maaseutuelämästään vaimonsa Joeyn ja juuri syntyneen lapsensa kanssa. Unohdin blogin hetkeksi, mutta kun sitten palasin sinne, luin sitä itkien ja taas itkien. Luin vanhemmat postaukset, halusin tietää lisää, toivoin parasta, pelkäsin pahinta.

Luulen, että tarina kolahti a) sen takia, että lapsemme ovat melkein päivälleen saman ikäiset ja b) Rory kirjoittaa heidän elämästään niin kauniisti, etten voinut olla jatkamatta. Viime syksynä, kun itse jouduin miettimään isojakin asioita ja omaa terveyttä, vollotin oikein ääneen.

Mieheni istui illalla sohvalla vieressä ja sanoi toistamiseen, -Miksi sinä luet tuota, jos se saa sinut aina itkemään? 

Vastaus on, en tiedä. Ehkä odotin ihmettä. Halusin elää mukana, mukamas tukea jollain tavalla? Myötäelää, vaikka tunsin järjettömän suurta ahdistusta ajatuksesta, etten näkisi omien lapsieni kasvavan. En osaa selittää. Joku sanoisi, että hirveätä sosialipornoa. You decide.

Blogi on raskas ja kaunis. Lisäsin linkin listaani.

Palaan positiivisemmissa merkeissä.

Tataa

PS Fuck cancer