Learn to Hate?

Luin tuossa Rosa Meriläisen kolumnin itseään vihaavista nuorista naisista. En yleensä ole ollut suuri Rosa-fani, mutta tämä juttu osui ja jäi vielä jotenkin kaivelemaan. Tässä vaiheessa lienee parasta sanoa, että seuraava avautuminen kannattaa ottaa ripauksella suolaa;)

On se kyllä kunnioitettavaa, että jaksaa tuijottaa ihan jokaista pikkuista yksityiskohtaa omassa kropassaan, saada siitä jotkut sävärit ja alkaa tosissaan tehdä asialla jotain. Tehdä asiasta elämän keskipiste, kuljettaa omia ruokia mukana joka paikkaan, laskea jokainen suupala, kieltäytyä kutsuista ja painella gymille. Siis Hats Off!

Olen vuosikausia yrittänyt vihata itseäni samalla pieteetillä, mutten kertakaikkiaan pysty.
Katson itseäni kuvissa ja olen aidosti järkyttynyt siitä, etten näytä parikymppiseltä, ja elopainoakin on nykyään kymmenen kiloa enemmän. Irvistän, ja unohdan asian samantien. Usein vain naurattaa.

Poseerattiin miehen kanssa hääpäivä- dinnerillä. Oltiin laitettu itsemme oikein näteiksi. Kun tarjoilija antoi puhelimen takaisin, me molemmat revettiin hirveään nauruun; Kato, me näytetään tosi läskeiltä. Muhahaha! Just. Ei just näin - NOUUU! Eikä edes pyydetty ottamaan uutta kuvaa, jostain korkealta ja kaukaa;) Skoolattiin vaan ja jatkettiin herkuttelua.

Entä sitten ruoka. Kun vatsa kurnii yhtäkkiä joskus kymmenen pintaan illalla, mitä tehdä? No hitto syödä! Eihän nälkäisenä voi mennä nukkumaan. Miksei minussa voisi asua edes pieni ruoanvihaaja tai miksen tekisi niin kuin joku viisas joskus sanoi: juo iso lasi vettä. Nälkään?Ei. Ei mulla jano ole, vaan nälkä.

Mutta hei, miksen suhtautuisi kroppaani fanaattisesti, edes viikon, joskus? Voi miten saisin jonkun itseä häiritsevän pikkudetaljin pysymään mielessäni jatkuvasti? Miksi se läskikuva ei tule mielensopukoista esille edes silloin, kun istun sohvalla lusikka Ben&Jerryssä. Oi Miksi?

Mutta siis ihan oikeasti. Minulla on ongelma. Olen sokeriaddikti. Turha sitä on kieltämään.
Tämän lisäksi teen ihania suunnitelmia, kuten, ensi viikolla menen joka toinen päivä urheilemaan. Merkkaan kalenteriin barrea, tanssituntia, joogaa ja muuta. Sitten iskee laiskuus. En vaan saa itseäni liikkeelle. En mene minnekään, paitsi puhkumaan omalle tunnille henkihieverissä lauantaina. Onneksi edes sinne.

Sokeririippuvuudesta olen lukenutkin aika paljon, ja tiedän sen olevan paha asia; kropalle, iholle, kaikelle(!), mutten saa mitään karkkilakkojakaan aikaan. Liikunnan puutteessa tokaisen, että on tässä elämässä niin paljon muutakin kuin oman takapuolen koon seuraaminen ja käyn yläkaapin karkkilaatikolla aina ohi kävellessä...

Eli, jos rakastan itseäni, olen laiska, mukavuudenhaluinen, mutta ehkä joskus hiukan tyytymätön. Jos vihaisin itseäni vähän, saisin ehkä tuloksia aikaan? kö? En vaan osaa vihata. Tällaisia ajatuksia tässä helteessä. Kun katsoin peilikuvaani ikkunasta kävellessäni ohi bikineissä menneenä viikonloppuna, ajattelin mielessäni, että jotain pitäis varmaan tehdä. Mutten tee.

Eli, eiku nauttimaan elämästä.

Tataa!

PS mun mielestä tuo ylhäällä oleva kuva on upea ja hyväntuulinen. Olen ihan varma, että tuo nainen on iloinen ja mukava ja muuten älyttömän naisellinen. Suukko!

Kukkia ja Cocktail Flats

Normaalisti raskausaikana ei voi ostaa muuta kuin kenkiä ja korvakoruja, mutta minä olen joka kerta tehnyt pari muutakin hankintaa, arvuutellen omaa kokoa. Kiva tunne vetästä kaapista päälle, tietämättä yhtään miltä vaate näyttää. Jännitystä voi hakea elämäänsä monella eri tavalla;) Nyt tuli muutama hitti, yksi miss, ainakin vielä...ne hankinnat ovat tässä:

Pakkosaada-osastoa oli tämä kokonaisuus, kuvassa; kukallinen cropped toppi, eli napapaita ja löysät housut.Hiukan kunnianhimoista juuri synnyttäneen kevätasuksi, mutta pakko ku pakko. Mutku Kim Kardashiankin ja tämä oli huippuedullinen, eli ei harmita hirveesti, jossei sit jostain syystä tuukaan hirveesti käytettyä:) Housut sujahtivat jalkaan jo heti vko synnytyksestä (lue: ostin liian isot..) Kallis versio, eli tyyli inspiraatio löytyi Ted Bakerilta. Tällaisten fadien suhteen, ostan edullista. Se täällä muuten onkin parasta; uusimmat trendit löytyvät heti edullisemminkin, muualtakin kuin henkkamaukalta.

Kuva lainattu

Ja sitten on nämä herätteet; I'm in love. Ainoa miinus, että varpaankynnet eivät vilahda. Eivät nämä muutenkaan mitkään kesäkengät ole. Kaikki, missä varpaat ovat kengän sisällä, ahdistavat kuumalla. Olenkin kulkenut näissä nyt talvella. (asteita nytkin parikymmentä ja luvassa superhelleviikonloppu!)
Mukavat ja mun mielestä tosi kivat! Saatan ostaa muissakin väreissä, esim nuo raidalliset olisivat makeet...


Tätä Vince Camutoa en voinut vastustaa, (kuvasi maailman huonoimmin ja päällä on pinkeä) oli yksi jäljellä ja sain sen niin hävyttömän halvalla, että eihän sitä kauppaan voinut jättää. Ja vaikka kuinka yritän kulkea kapeissa kynähameissa, minun on, suomalaisugrilaisen, reittä-ja-***settä- kroppani puolesta,  paljon mukavampi olla leveähelmaisessa, vyötäröä korostavassa asussa. Tämä ostos oli ihan nappi! Tässä lähdetään tyttöjen kanssa dinnerille. Miksei miehenkin;) Luonnollisesti ahdistaa neljä viikkoa synnytyksen jälkeen, öh, mutta malli on oikea!

Tummansinioranssissa mekossa ihastuin väriyhdistelmään ja malliin. Oli junioriosastolta ja ainakin vielä, päällä hiukan pinkeä, etten sanoisi...(siis ihan hiveä makkarankuori, joka päällä ei pysty hengittämään) Mutta jotenkin tuppaan ajatella että printtimekossa näyttää hoikemmalta ja, että kropan virheet jäävät jotenkin piiloon? Eli, jos hiuksiin napsauttaa illaksi vähän extraa, sitten kihartaa,jalkoihin hurjat korkkarit ja oikein kaukaa katsoo, olen ihan Fergie, hehehhehehehe. I wish.

Toistaiseksi käytössä vielä ns fatpants, eli harmaat jegginsit, jotka ovat normaalioloissa ärsyttävän löysät. Hirvittää melkein sanoa ääneen, mutta nyt tajuan miksi nää hiihtelee menemään  urheilutrikoissa;) Kiusaus on suuri...

Harmaisiin housuihin,univormun tavoin, yhdistänkin ihanan uuden Marc Jacobsini, joka on ostettu lahjarahalla itselle vähänniinku synttärilahjaksi. Toimii kokonsa puolesta mainiosti reissukassina lentokentällä ja nyt diaperbaginakin! Suunnittelin LVn Neverfullia, mutta sen tuntui niin rimpulalta, että päädyin tähän. Hyvä ostos ja huomattavasti edullisempi!Nahka on aivan huippua. (Enkä voi käyttää reilua tonnia sellaiseen laukkuun, joka ei tunnu hyvältä, vaikka olisi ollut jo vuosia pakkosaada-listalla. Bye bye Neverfull)

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Poika kasvaa hurjaa vauhtia, mutta syökin koko ajan;) Päivät lentävät ohi. Saispa ajan pysäytettyä!

Kivaa viikonloppua.

Tataa!

Viimeisiä Viikkoja Viedään

Ihana raskaus ja odotus!  Ei tunnu missään. Hiukset ovat paksut, kynnet kasvavat vahvoina. Voin upeasti, elämä hymyilee. Tämän lisäksi;

Nukun tosi hyvin.
Herään  joka yö vähintään 2 - 4 kertaa, kun ipana potkia monottaa kivuliaasti kylkiluihin. Jos potkut sitten rauhottuvat, painaa virtsarakkoa niin, että on pakko nousta. Selkä on jumissa. Sääret kramppaavat. Hyvää asentoa ei löydy. Kun käännän kylkeä, kohta ipana taas myllertää sisuskaluni sekaisin. En nukahda uudestaan ja kohta on taas kangettava itsensä ylös. Onneksi Downton Abbey tulee maratonina paikalliselta tv-kanavalta...öisin.

Urheilen loppuun asti.
Olin noin kuukausi sitten tanssitunnilla. Oli pakko lähteä kesken tunnin vessaan, kun en osaa hillitä liikkeitä ja vauva painoi. Tunnin jälkeen oli hetkellisesti hyvä olo, kunnes alkoi supistelemaan. Heippa vaan tanssitunnit. Yksi zumbaystävättäreni iloisesti kertoili ohjanneensa vielä torstaina, kun vauva sitten syntyi lauantaina. Ehe ehe - hajoa ohjauksiisi. mur. Ainoa tunti, jolle voin kuvitella osallistuvani on body pump, siinä kun ei tarvitse paljon paikaltaan liikkua. Viime viikkoinen flunssa tosin sotki nekin suunnitelmat. Jooga, pilates ja muut venyttelyt ei vaan huvita.

Tyylistä en tingi.
Totuuden nimissä on sanottava, että olen ollut tässä aika hyvä, mutta nyt, kun ahistaa ja puuskututtaa, oleilisin mieluiten urheiluliiveissä ja yöpaidassa 24/7. Onks pakko pukeutua jossei jaksa tai yksinkertaisesti halua? Valitsen asukseni lähes poikkeuksetta mammaleggarit, t-paidan ja pitkän villatakin. Jalkaan on sujautettava ballerinat, sillä saappaiden päällepukeminen on oma projektinsa. Muutama businesstapaaminen on vielä hoidettu, olen kyllä nauttinut korkojen kopinasta. Kohta olen siinä ihmeellisessä välitilassa, kun äitiysvaatteisiin en koske, mutta normaalitkaan eivät päälle mahdu...PS en enää ikinä käytä mitään snoopy-teemaista. Ainakaan alusvaatteissa.

Olen menevä ja sporttinen.
Joo, jos minut näkee autossa. Mutta auta armias, jos parkkeeraat lähelle, kun menen asioille. Matala avuauto ei ole paras mahdollinen kulkuväline tässä tilassa. Molempien jalkojen ulos saanti on eka ponnistus. Usein onnistun raapaisemaan oikean polven johonkin terävään ratin alle. Sitten hirveä puhina ja punkeroiden piina, kun yritän nousta autosta ylös. Tukea on otettava ovesta ja ovenpielestä. Ei nättiä, eikä mitenkään tyylikästä puuhaa.

Syön terveellisesti.
Närästää, niin, että itkettää. Olen enemmän kuin pari kertaa sanonut miehelleni,kun makaan sohvalla ruoan jälkeen: -Great, I just puked in my mouth. Tässä vaiheessa ei oikein tee mitään mieli, paitsi niitä antacid calcium tabletteja ja minttukarkkeja. Närästys käy välillä niin kauheaksi, että olen syönyt iltaisin puuroa, jonka ei pitäisi ärsyttää mahaa millään tavalla. naminami... Herkkuja on saatava päivittäin mutta myös kuivatuissa mangoissa on jotain kutkuttavaa. Ryvitaa menee pakkaus kerralla paljolla voilla, samoin nacho sipsejä. Hampaat kaipaavat jauhamista. Keittoja on turha tarjota.

Olen aika sutjakka.
Ihme ja kumma en ole yhtään turvonnut ja sormuksetkin vielä mahtuvat, mutta kyllä tässä massaa on kerätty. Ei ihan yhtä paljon kuin kahdella ekalla kerralla, mutta onhan yhdeksännellä kuulla olevan mahakin aika mahtava...En tunnista peilikuvaani. Öljyän jättimäistä mahaani hysteerisesti raskausarpien pelossa. Olen käyttänyt liivejä 24/7 viimeiset seitsemän kuukautta eikä loppua näy. Ääntelen hyvin epänaisellisesti sohvalta noustessani. En tiedä kuinka kauan pystyn enää välttämään puolelta toiselle heiluvaa kävelytyyliä. Tahti on jo hiljentynyt. Tiedän myös lähialueen kaikkien julkisten naistenhuoneiden sijainnit.

Parisuhde kukoistaa- on otettu aikaa romantiikallekin
Meillä ollaan porukalla raskaana. Ukko kuorsaa sohvalla vieressä usein ennen minua.  Me ei tehdä mitään ylimääräistä. Leffoja on katsottu ihan jengissä. Olen levoton ja huokailen. Jos itsekin nukahdan sohvalle, en saa unta sängyssä. Siinä sohvalla sitä paitsi menevät selkä ja niskat entistä enemmän jumiin. Ajatus kahdenkeskisestä hotelliviikonlopusta naurattaa. Jepjep. Ehkä kuitenkin vasta sitten, kun poika on syntynyt.

Rentoudun nyt ja luen kirjoja. Varastoon.
Enemmän kuin kerran olen kuullut -Ota lasi viiniä! Rentoudu. Ota ite. Viini Ei maistu.
Olen toki tavoistani poiketen lukenut kirjaa keskellä päivää, mutta tämä johtuu puhtaasti siitä, että noin neljän tunnin koneella istumisen jälkeen poika möyryää niin, etten pysty enää olemaan istuma-asennossa. On tauon paikka. Varastoon en nuku. Toki energiat ovat välillä vähissä; suunnittelin koko perjantain meneväni pedikyyriin, mutten jaksanut lähteä...

Aion mennä kivun mukana, delfiiniäänien tahdissa!
Näin neuvoi kätilö ensimmäisen synnytyksen aikana hymyissä suin. (ilman noita delfiinejä) Kiitti vinkistä! Olin ajatellut ignoorata supistukset siinä loppumetreillä ilman kivunlievitystä. Se kun on niin helppoa...Lääkäri ennusteli, että poika on aika pajon isompi kuin tytöt, joten kipaisin toiseen 4D ultraan. Tällä kertaa kokoarvioon. Huh, Guinnesin ennätystenkirjaan emme pääse. Toki potra poika on tulossa, muttei mikään jättivauva. Synnytys jännittää ja pelottaa niin kuin aina. Näen siitä unia jatkuvasti.

Jos näistä tulevista viikoista selvitään kunnialla, suunnittelen istuvani altaalla margarita kädessä helteiden alkaessa. Ehkä eniten kaipaan kontrollia omasta kropasta ja sitä, että voin mennä zumbatunnille ja hyppiä! Talvea tänne ei tänä vuonna tullutkaan, joten kyllä ilmat hellivät jo nyt. Katto auki voi ajella tammikuussa, asteita reilut parikymmentä. No complaints.

Tataa!


PS Käytiin sairaalavisiitillä, että tiedetään minne h-hetkellä suunnataan. Olen ollut niin sitä mieltä, että alahan tulla sieltä, eiköhän tää nyt ole jo nähty...MUTTA visiitin aikana alkoikin huipata. Muistot palasivat mieleen mitä olisi edessä. Tuli äitiä ikävä. Ainiin, tämä aika iso juttu on vielä edessä...Todellinen reality check. Kirsikkana kakussa; CDC (Center for Disease Control and Prevention) on määrännyt, ettei mommy&baby unitteihin saa tulla yksikään alle 16-vuotias, ei edes sisarukset, nyt influessa-aallon pahimpana aikana. Vauvaa ei myöskään saa siirtää osastolta. ELI joudun olemaan vauvan kanssa sairaalassa näkemättä lapsiani, pystymättä näyttämään heille pikkuveljeään. Ihan hirveetä. Olin salaa suunnitellut lepääväni kunnolla, nauttivani rauhasta ja yhden hengen huoneesta huonepalvelulla, mutta jos kaikki vaan menee hyvin, häippään sieltä heti, kun mahdollista.

Under Scrutiny

Enpä ole raskaana olon jälkeen kuullut yhtä paljon kommentteja ulkonäöstäni. Odottaessahan vartalosi kuuluu kaikille... terveisiä itärannikolle;)

En aikoinaan löytänyt Do Not Touch-tekstillä varustettua paitaa, mutta mietin vakavissani sellaisen teettämistä, sillä mikään ei ole mukavampaa kuin yhtäkkiä tuntea jonkun puolitutun miehen käsi alavatsalla, työpaikalla. Läppääpä joskus kesken kokouksen kätesi jonkun naisen alavatsalle ja kysäise hassunhauskasti, onko tullut syötyä papuja, vai ollaanko pieniin päin. Saattaa tulla nenu kipeäksi.(ja täällä syyte häirinnästä..)

Myös seuraavat kommentit olivat erityisen mieluisia ja mieleenpainuvia; Odotatko kaksosia? Vau mikä maha! Sähän olet ihan räjähtämispisteessä! Lapsen saannin jälkeen, kun vartalo on tietyssä metamorfoosissa, ei ehkä ole ihan hehkeimmillään, liivitkin olisi voinut hakea armeijan laskuvarjojen ylijäämävarastolta, nokkelat sutkautukset jatkuvat... Nuff said.

Hauskinta raskaana ollessa oli siihen möhömahaporukkaan kuuluminen. Aina sitä jotenkin salaa nyökkäsi liukuportaissa vastaan lipuvalle toiselle möhölle, hymyili tietävästi ainakin. Usein moikkailtiin kuin rekkakuskit ja mopoilijat ikään. Hieno kerho.

Täällä, meillä blondeilla on samantapainen salakerho. Hakeudumme yhteen. Katseemme kohtaavat pituutemme takia usein mustien hiusten yläpuolella, jolloin nyökkäämme ja lähestymme toisiamme. Meitä referoidaan sanalla white. Ei kaukasian, ei of european heritage, vaan white. Me emme voi vastavuoroisesti puhua kenestäkään keltaisena tai ruskeana. Se olisi rasistista, vaikka me olemme täällä vähemmistöä.

Mietin siis kahdesti, ja jos olen epävarma, kysyn, mitä termiä toisen rodun edustaja suosii. Onko mustaihoinen mieluiten african american vaiko black vai jotain muuta? Iranilaisethan kutsuvat itseään persialaisiksi jne. Tässä ollaan korrekteja. Auta armias, muuten ollaan suoria. Onneksi olen anoppini takia jo jonkin aikaa joutunut kasvattamaan paksumpaa ihoa..

Ihailen paksua tukkaa. Jos sanon jollekin kohteliaisuutena esim, Onpa sinulla ja lapsillasi upeat paksut hiukset. Voin hyvin saada vastaukseksi, Niin, teillä onkin niin ohut tukka. Auts. Meillä valkoisilla on myös ohut iho ja pieni nenä. Jalatkaan eivät ole kovin pitkät. On tullut kuultua, ihan vaan tiedoksi.

Poskipäät ovat onneksi korkeat! Isoja aurinkolaseja voi käyttää vain, jos osaa olla hymyilemättä, kuten Victoria Beckham. Hymy nostattaa lasit otsalle...Lällällää? Korkeita poskipäitämme ihaillaan. Katso vaikka: Revlon What makes a woman unforgettable?, Suomen versiossa Lauren Bacall sanoi mainoksessa viimeiseksi: What do you think? Muistan sen kuin eilisen.

No, minäpä jatkan täällä persjalkaisena ohuttukkaisena olmina näitä salsarytmien harjoitteluja. Antaa tantereen täristä, kun painan menemään. Eipähän ohuttukkaisena ole koko ajan niska hiessä;)

Hauskaa viikonlopun jatkoa suomalais-ugrilaisen naistyypin edustajat ja muut,
Tataa!