No, tyttäreni täytti jo yhdeksän ja halusi kutsua vain parhaat kaverinsa, joten päätimme viedä tyttöporukan leffaan katsomaan Rio2:sta ja tarjota herkkuja kotona. Synttäreitä suunniteltiin ja odotettiin hurjasti, niin kuin ikään kuuluu. Lähetin mailia vanhemmille ajoissa, kertoen suunnitelmistamme, jotteivät menisi katsomaan kyseistä leffaa. Kutsut askarreltiin sitten itse ja party favorit; kynsilakat ja hiuspannat valittiin huolella. Olin myös rekrynnyt mieheni tulemaan töistä aikaisin, jotta veisi tytöt leffaan. Vaihtoehtoisesti olisin ollut siellä kuuden tytön ja vauvan kanssa...juu ei.
Tyttäreni ei pizzasta välitä, joten tein paljon muita eväitä. Ostin kotiin myös kaikkia erilaisia leffakarkkeja, joita laittelin kulhoihin, ikään kuin mini candy store-idealla; tytöt saivat koota itselleen leffakarkkipussit, irtokarkkimeiningillä;) Toki saivat myös xylitol Jenkkiä paketit...Ja jottei seurattaisi mitään paikallista perinnettä, ei tyttäreni halunnut kakkuakaan, vaan lettuja. Lettuja jäätelöllä, hillolla ja nutellalla. Näin siis tehtiin.
Me oltiin valmiita, mutta kaikki ei mennytkään niinku Strömsössä...
Hain innokkaat tytöt koululta perjantaina. Vain yhdellä oli mukanaan lahjapussi. (Eikä kukaan oikeastaan ikinä pukeudu juhlaan, mikä on tod omituista) Toinen sanoi autossa, -Unohdin lahjan kotiin, tuon sen maanantaina, johon kolmas sanoi, -Niin minäkin! Ahaa, Ok ja hiukan omituista, mutta ihmisillä on kiireitä, ajattelin. Vilkaisin tyttäreni ilmettä taustapeilin kautta. Hän oli hiukan hämillään.Tytöt söivät ja herkuttelivat, kokosivat leffapussinsa ja availivat innoissaan omia yllätyspussejaan. Sitten oli leffan aika. Tarkoituksena oli tuoda tytöt vielä leffan jälkeen meille leikkimään, mutta kahden neljästä, piti lähteä suoraan harrastusten pariin.
Jollekin on joskus varmaan käynyt samalla tavalla, mutta ainakaan minun "vanhemmuuden ohjekirjasesta" ei sit ihan heti löytynyt just tällaseen tilanteeseen oikeita neuvoja. Olin suoraan sanottuna äimän käkenä ja tosi pahoillani tyttäreni puolesta. Ymmärtääkseni, ihan perus syntymäpäivä etikettiin kuuluu lahjantuominen. Tai jollain tavalla muistaminen; kortti, piirros, jotain! Puhutaan lapsesta.
Perjantai-iltana, ja koko viikonlopun ajan asiasta puhuttiin. Tyttäreni kysyi muun muassa, - Äiti, eivätkö ne tienneet, että nämä oli mun synttärit? Eikö ne tykkääkään minusta? Enks mä jotenkin ole lahjan arvoinen? En osannut vastata, kuin, että ihmisillä on nykyään niin kiire. Ja samalla kirosin mielessäni. Kaksi kolmesta ei käy kodin ulkopuolella työssä, lahjan ostamiseen menee parhaimmillaan 15 minuuttia...Yritin selittää, että tärkeintähän on yhdessäolo?Mutta omituiselta tuntui silti.Tuli maanantai. Henkeä pidätellen hain tytärtäni katseella koulun pick up alueella, vatsassa oli omituinen olo. Siellä hän seisoi. Ei lahjoja. Voi ei!! Hän tuli autoon tyrmistyneenä ja sanoi, -Äiti, ei ne tuoneet mitään lahjoja!Näin kyllä sen ja sen äidin, joka kiitti juhlista, muttei ne sanoneet mitään muuta. Ja mä olin ottamassa sen extralaukun mukaan, kun ne lahjat ei kuitenkaan mahtuisi reppuun. Nehän sano, että lahjat unohtui kotiin, mikseivät ne tuoneet niitä?
Onneksi unohti sen laukun aamulla. apua, ihan sydämestä kouraisi ja jälleen olin ihan sanaton. Mutta, kun asia oli ollut nyt pöydällä jo neljä päivää ja tyttäreni oli asiasta ihan surkeana, päätin toimia. Ensin ajattelin mennä itse Targettiin, ostaa muutama halpa lahja ja valehdella tytölle, mutta kertoa muille vanhemmille, että olen nyt hoitanut heidän puolestaan lahjat. Mutta sitten, otinkin kynän, siis näppiksen, käteen ja otin yhteyttä näihin vanhempiin eri tavalla. Oli pakko. Asia häiritsi niin, että heräilin öisin. Kaipasin selitystä, muutakin kuin sen, että ei näköjään paljon kiinnosta.
"This is the most awkward email I have ever written..." Selitin, että yritän täällä "manage expectations", olenko ymmärtänyt jotain väärin?, mutta, että lähinnä kysyn miksi? Auttakaa minua ymmärtämään. En missään nimessä pyydä lahjaa, mutta voisitteko, tai olisitteko kenties voineet Jollain Tavalla huomioida tytärtäni, hänen innolla odotettuna syntymäpäivänään?! Ymmärrän, että on kiire, life gets in the way, mutta kortti, itse tehty piirros, jotain?! JA kun tyttärenne sanovat, että lahja on kotona odottamassa, omani ihmettelee, miksi sitä ei tuoda? (tiedämme kaikki, ettei mitään lahjaa ole...)
Yksi suuttuu, toinen antaa ilmaisia vanhemmuusvinkkejä siitä, miten lahjaa ei pidä ikinä odottaa itsestäänselvyytenä ja miten tämän voi ottaa oppimiskokemuksena, (voi kirosana ja kiitos, että missasit pointtini...) ja kolmas suhtautuu mielestäni parhaiten; sanoo, että on ollut kamala kiire, hän on pahoillaan ja olivatkin tuomassa lahjaa jälkikäteen. On siis rehellinen. Hän on mies. Nuff said.
Jotta en kirjottaisi aiheesta kirjaa;) Loppu hyvin kaikki hyvin,ja olinkin sitten sopivasti vapaaehtoisena heti pari päivää mailailujen jälkeen kahden kolmesta vanhemmasta kanssa;) jipii? luokkaretkellä. Tavallaan onneksi. Tulipa heti tavattua kasvotusten ja vaihdettua asiasta vielä muutama sana. Oli silti vähän awkward...En kyllä enää ajattele samalla tavalla heistä, eivätkä he varmasti minusta. Tavallaan nolasin heidät. Oh well.
Ja arvatkaa miten kiva oli olla tuossa asemassa, mutten muutakaan voinut. Tällaista siis tänne.
Tataa!
PS jos pääsit tänne asti ;) Nyt olisi pian vuorossa toisen tyttäreni synttärit. Jännittää jo valmiiksi... Esikoisen kanssa jo nauretaan ja lasketaan leikkiä lahja-asiasta. huhhuh.
