Thursday, March 29, 2012

Apua, Ne ajattelevat

Olen äitinä joutunut toteamaan, että se aika on mennyttä, jolloin olin absoluuttisen viisauden ääni. Minua haastetaan päivittäin. Jollen heti tajua jotain hyvin poukkoilevaa finglishillä kerrottua tarinaa, "äiti on vähän tyhmä." Pienempi ilmoittaa kylmänviileästi rakastavansa isäänsä enemmän.

Ne, joiden-kovalevyllä-on-vielä-paljon-tyhjää, muistavat kaiken. Kaiken.

Jään nykyään yhtä helposti kiinni kuin joskus 15-vuotiaana, kun yritin selitellä miksi olin kotiintuloajasta myöhässä. Ne kyselevät omituisia: Miksi sanot, ettet osta meille enää ikinä jäätelöä ja sitten ostatkin? Mikset suuttunut siskolle yhtä paljon kuin minulle, kun hän rikkoi samanlaisen hiuspannan?  Ei näihin kyselyihin oikein voi vastata, että, Emmä vaan tiedä, en ehtinyt ajatella? En ollut sillä tuulella? Piti tehdä jotain muuta?! Hilfe. Sanonnat eivät myöskään toimi. Kerran karjaisin, että nyt otat itseäsi niskasta kiinni! Pieni seisoi hämmentyneen näköisenä eteisessä ja otti itseään kirjaimellisesti niskasta kiinni. Nyt palaa hihat! aiheuttaa sen, että lapsi nostaa äkkiä kätensä ylös ja tarkistaa. ARGH.(tai siis en tietenkään karjaissut; lempeästi kehotin)

Meillä oli tässä männä iltana aika kova meno. Mieheni oli poissa ja olin itse jotenkin naatti. Lapsilla taas oli energiaa kuin pienessä kylässä. Öfköörs. Oli kuin olisin puhunut seinille; mitään mitä pyysin tekemään ei tapahtunut. Alkoi mennä hermot. Istutin säihkysilmät alas ja kertasin pari elämän perusasiaa. Kuten sen, että niin kauan kuin ette osaa solmia omia kengännauhojanne, te tottelette minua.(tuo ei enää toimi kunnolla, joten tämä variaabeli muuttuu vuosien myötä; niin kauan kuin ette tee omia ruokia, tienaa omia rahoja ja niin kauan kun asutte tämän katon alla! jne jne) Oli aivan tuhoontuomittu yritys puhua vanhempien kunnioittamisesta ja kiitollisuudesta, sillä siinä hysteerisessä kikatuskiljumistilassaan, ne nieleskelivät vielä nauruaan, nostelivat muikistellen olkiaan ja vilkuilivat kulmien alta toisiaan ovelina. Edes uhkailu ei purrut.

Käytöstapojen ja muutamien sääntöjen kertauksen jälkeen esikoiseni katsoi minua pää vinossa ja kysyi: Onko teillä aikuisillakin sääntöjä? Asioita, mitä te ette saa tehdä? Vastasin empimättä: On. Maailma on täynnä sääntöjä, joita aikuiset noudattavat. (He vaan sattuvat asumaan paikassa, jossa valtio olen minä)

Luen niille kirjoja omasta lapsuudestani, kuten Camilla Mickwitzin Jason ja Emilia kirjoja. Kirjojen oivaltava ja yksinkertainen tyyli puhuttelee. Asiat esitetään selittelemättä. Pidän myös Unipuu ja Unilintu kirjoista hyvänyön satuina. Nämäkin siis mahtavaa 70-lukua. Enivei. Illan päätteeksi oli sadun aika. Ne valitsivat saduksi Unipuu kirjasta Vauvojen vallankumouksen. Tarinassa vauvat ovat kyllästyneet siihen, että aikuiset määräävät, joten heti kynnelle kyettyään, ne nousevat vastarintaan. Tässä sadun viimeisiä virkkeitä vapaasti referoituna:

Vauvat antoivat isille ja äideille yövettä pienissä pulloissa ja sitten he menivät itse sohvalle istumaan ja katselemaan televisiota. He rapistelivat lehtiä ja televisio oli niin kovaa, ettei äiti saanut nukuttua. Sitten he soittivat puhelimella naapurin vauvoille. Ja he kävivät vessassa ja kolistelivat keittiössä. Ja he valvoivat oikein myöhään ennen kuin menivät nukkumaan.

hehheh.

Tiedossa tooodella hauskat teinivuodet näiden viisastelijoiden kanssa ;)
Tataa!

No comments:

Post a Comment