Tämänhetkistä tilaa ei voi edes verrata siihen, miten aktiivinen hän oli vielä vuonna 2011; ajoi autoa, kävi asioilla; leffassa, kampaajalla, kynsiä laitattamassa, ystävien kanssa syömässä jne. Oli kovasti mielipiteitä ja kommentoitavaa. On suorastaan vaikea käsittää, että aikaa on kulunut vain muutama vuosi. Toisaalta, me olemme olleet koko ajan läsnä, joten meidän silmissä vointi on huonontunut askel kerrallaan, pikkuhiljaa.
Emme voineet edes kuvitella vielä muutama kuukausi taaksepäin, että olisimme ehdottaneet, että hän muuttaisi pois kotoaan. Se ei olisi onnistunut. Mutta sitten tapahtui jotain, mikä sai meidät nopeasti toisiin ajatuksiin. Hän kaatui.
Kun meille sitten ilmoitettiin, että hyvän hoitokodin huone olisi vapaana, oli toimittava heti. Koko perheen voimalla veimme hänet uuteen asuinpaikkaansa. Minä tunsin oloni niin epämukavaksi ja syylliseksi, etten pystynyt seisomaan paikallani hetkeäkään. Vaikka päätös on kaikkien kannalta oikea, turvallisuudenkin kannalta, oli päivä aika rankka. Mitä jos hänet passivoitaisiin totaalisesti, mitä jos hän kyselisi jatkuvasti takaisin kotiin, mitä jos mitä jos...Pidin uutta asuinpaikkaa ankeana, ja palasin mielessäni tuhanteen kertaan siihen ajatukseen, josko ottaisimme anopin meille asumaan, tietyksi rajatuksi ajaksi. Mutta, juu Ei.
Kun pää sairastuu ja kroppa toimii, tilanne on aika kamala. Ihminen saattaa unohtaa viimeiset 50 vuotta elämästään ja muistelee vaan omaa nuoruuttaan. Jos sitäkään. Pää olkapää peppu sormet vai varpaat? Eli, jos saisi valita, minkä ottaisit? Toimivan kropan vai pään? Ja eihän sitä valintaa tarjota. Onni onnettomuudessa on se, ettei hän tosiaan muista. Eli, ei oikein ole mitä kaivata, mikä on tavallaan vielä surullisempaa. Vasta jälkikäteen miettii, että olisi pitänyt kysyä sitä ja tätä, pyytää kertomaan enemmän juttuja, joita voisi sitten kertoa lapsenlapsille.
Samalla, olemme joutuneet ihan oikeasti miettimään mikä on tärkeää, ja vastaus on - ei ainakaan tavaran keruu. Aloitimme hänen kotinsa raivaamisen heti muuttoa seuraavana päivänä. Talo on saatava vuokralle asap, kattamaan tähtitieteellisiä kuluja assisted livingissä. #etamerikkaeisitoomikäänhyvinvointivaltio. Taas inhotti ja tuntui syylliseltä. En suostu tekemään mitään päätöksiä, paitsi sen, mitä huonekaluja otetaan meille. Mieheni saa päättää kaikesta, autan vain pyytäessä, tuntuu muuten suorastaan tungettelevalta. It's not my place, kuten sanonta kuuluu.
Tuntuu myös makaaberilta heittää toiselle tärkeitä tavaroita pois, antaa lahjoituksena hyväntekeväisyyteen, tunkea roskasäkkeihin toisen elämää. Kirjaimellisesti, sillä sitähän tavara on- toisen elämää; pieniä osia, muistoja, tunnearvo tavaroita. Mutta kun niillä tavaroilla ei ole meille mitään merkitystä, emme aio niitä säilöäkään. Mieheni on jotenkin aika viileä asian suhteen, pragmaattinen. On vaan toimittava, teki pahaa tai ei. Jos tilanne olisi käänteinen, en ole varma miten pystyisin toimimaan, vai pystyisinkö. Enkä suostu edes ajattelemaan asiaa. Nyt on aika olla tukena ja auttamassa.
Näiden kaikkien asioiden ja tunteiden varjossa, kun Tim McGraw nousi lavalle Oscar gaalassa viime sunnuntaina, esittäen Glenn Campbellin kappaleen I'm not gonna miss you, jonka Glenn oli kirjoittanut saatuaan tietää sairastuneensa Alzheimerin tautiin. Huhhuh. Vollotin sohvalla ihan tursakkeena, vaikkei me anopin kanssa ikinä läheisiä olla oltu. Laulun sanat ovat alla. Lue itse. Niin koskettavaa ja kamalan totta.
I'm still here, but yet I'm gone
I don't play guitar or sing my songs
They never defined who I amThe man that loves you 'til the end
You're the last person I will love
You're the last face I will recall
And best of all, I'm not gonna miss you
Not gonna miss you
I'm never gonna hold you like I did
Or say I love you to the kids
You're never gonna see it in my eyes
It's not gonna hurt me when you cry
I'm never gonna know what you go through
All the things I say or do
All the hurt and all the pain
One thing selfishly remains
I'm not gonna miss you
I'm not gonna miss you
PS näin tulevasta anopistani kuvan ensimmäistä kertaa vuonna 1999. Hän istui isossa nojatuolissa, leopardikuvioisissa housuissa, kimmeltävissä roikkuvissa korvakoruissa, tukka kiharalla, huulet tulenpunaisina, pidellen martinilasia. Hänen valkoinen iso hymynsä oli loistelias, rusketus oli syvä. Hän näytti juuri siltä, miltä Los Angelesissa ikänsä asuneen, tennistä ja shoppailua harrastavan rouvan kuuluikin näyttää. Minä haluan muistaa hänet juuri sellaisena, haasteineen kaikkineen. En sinä varjona, kuin hän nyt on itsestään.
