Suuret suunnitelmat

Suuret oli suunnitelmat; merkkasin kalenteriin joogaa ja tanssituntia, oli lounastreffeja cityssä ja neuvotteluja potentiaalisten uusien asiakkaiden kanssa. Energinen hyvinvointiviikko tulossa; sopiva määrä töitä ja liikuntaa. Jes, nyt olisi palikat kohdallaan!

Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat lennossa, kun vilusta värisevä, kuumeinen lapsi ilmestyi sänkyni viereen tiistaiaamuna kello viisi. Jaha, soli sit siinä; punaisia henkseleitä kalenteri täyteen. Ei ois maistunukkaan. Positiivisena ajattelin heti, että noni, 3 päivän sisällä on itselläkin varmaan kurkku kipeänä ja siihen tyssää sitten taas urheilutkin ainakin viikoksi. Voihan vitalis.

Onnekseni, pystyin taistelemaan tautia vastaan viikon. Lapset sairastivat kukin vuorollaan, myös vauva, joka onneksi pystyi silti nukkumaan. huoh. Tähän on sanottava, ettö jonain päivinä vanne hiukan kiristi päätä. Työt oli hoidettava, samoin sairaat lapset. Siinä sitten milloin kukakin sylissä istuin lohduttamassa, sekoittamassa mehua, antamassa lääkettä, silittämässä. Ja vauva tietenkin aivasteli aina suoraan naamalle. Tartunta oli satavarma, sairastuminen vain ajan kysymys.

Kun heittää monta palloa ilmaan, joku saattaa pudota;) Yritin opettaa pojalle juomista, kun olen onnistunut päätöksistä huolimatta kasvattamaan jo kolmannen tuttipullokieltäytyjän, argh. Teen myös vauvalle kaikki ruoat itse ja kerran (jos toisenkin) kattila unohtui hellalle...oho.

Stressitila oli aikamoinen johtuen ei vain leipätöistä, vaan myös vapaaehtoishommien takia ja lauantain tullessa, tajusin, että zumbatuntini oli myös minun ainoa liikunta sillä viikolla. Taas. Voi apua. Se niistä suurista suunnitelmista. Olin aivan varma, että viimeistään zumba kaataisi minut sänkyyn, mutta sinnittelin vielä muutaman päivän, kunnes pikkunuha muuttui myös pikkukuumeeksi. örk.

Hetkellisesti kaikki olivat tässä terveitäkin, kunnes keskimmäinen sai muutama päivä sitten kuumeen takaisin ja jonkun omituisen niskajäykkyyden; tulipa siinä taas vähän valvottuakin, kun WebMd vihjasi aivokalvontulehduksesta...

Toisaalta, sittemmin olen päässyt kerran joogaan, kerran barreen. Arvostan nyt tunteja, joilla musiikki on hiljaa ja saa vaan hengitellä ja keskittyä hiljaiseen kidutukseen. Olen löytänyt hoitajankin. Kyllä tämä taas tästä. There's always tomorrow, eikö? Ja kun asioita oikein suhteuttaa, pikkuflunssat ja lievä mökkihöperyys eivät mittakupissa paljon paina. Tuttavapiirissämme on ollut lyhyen ajan sisällä kaksi aivoverenvuotoa. Oma purnaus hävettää sen rinnalla, kun toisten koko elämä järkkyy.

Sitä paitsi olen minä vähän humputellutkin; tulevan Suomen matkan verukkeella kaapista löytyy uudet saappaat, parit puserot ja huikea odotus. Retail therapy toimii.

Kivaa viikkoa.
Tataa!

PS kaiken oman tuskailun keskellä istuin taas koulun pick up/drop off jonossa ja näin kuinka tyttäreni astui luokan ovelle, antoi opettajalle high fiven, niinkuin täällä on tapana, ja ampaisi reppu selässä juoksuun.Vauva äänteli takapenkillä. Juuri silloin ajattelin, nenää samalla niistäessä,  miten ihanan onnellista! Juuri tämän tunteen ja näyn muistaisin loppuelämäni. Lapseni juoksee autolle, minun luokseni - tai ainakin haluan ajatella niin;) Mikä ihana näky! Eipä aikaakaan, kun hän maleksii tympeänä teiniangstissaan;) Nautin tästä nyt.