Punk Rock

On ollut yhtä rocknrollia viimeiset pari viikkoa.  Tai siis jos rocknrolliin kuuluu omasta takaa smoky eye-pesukarhu-look yövalvomisineen, satunnainen oksentelu ja örveltäminen...

Let me rewind. Vielä pari viikkoa sitten riitti jännitystä, välillä hellettäkin ja suurta innostusta kohta alkavaan lasten spring breakiin. Ehkä kuitenkin suurimpana juttuna oli isovanhempien vuosittainen visiitti, joka osuu aina sekä esikoisen, että isäni synttärien aikaan. Taas mahtavat tuplajuhlat ja loma. Jee!

Loma koitti. Kaikki ihan täpinöissään. Ainoana pikkumiinuksena se, ettei sää näyttänyt parhaita puoliaan. Tulisi tuulisia, kylmiä sadepäiviä koko ekaksi viikonlopuksi, eikä seuraavankaan viikon ennuste pelkkää aurinkoa luvannut. No, päätimme hoitaa ostokset sadesäillä, pelata korttia, syödä hyvin, viettää kivaa perheaikaa yhdessä. Let's concentrate on the positive!

Tauti alkoi esikoisesta. Hän valitteli vatsakipua ja aloitti aamun oksulla. Olo tuntui siitä parantuvan, eikä kellään muulla ollut mitään, joten päätimme iltapäivästä toteuttaa pienen kotiseutu turneen joka tapauksessa. Lapsella ei ollut kuumetta, ei huonoa oloa, joten vesipullo ja crackereita mukaan ja menoksi. Reissu meni hyvin, potilas sai istua mukavilla tuoleilla ipadia pelaten. Olo tuntui kohentuvan. Jaksoi alkuillasta pelata Pictionaryakin, joten ajattelin, että ehkä tämä olikin vain joku mysteeripöpö, ehkä oli syönyt jotain omituista...
Niin.

No, kolme päivää ensimmäisen potilaan sairastumisen jälkeen (oppikirjaesimerkki), heräsin yöllä taaperon hysteeriseen itkuun. Ponkasin ylös, kohdatakseni hänet sängyssään, yltä päältä oksussa. Voi ei!Ei muuta kun lapsi kainaloon ja pesulle. Poika toipui hetkessä ja päätti sitten, pahan olon kadottua, ruveta riehumaan. Mikä ihana yö; hän halusi painia ja pomppia sängyssä puoli kahdesta puoli viiteen. En uskaltanut viedä takaisin omaan sänkyynsä(?), vaan yritin rauhoitella ja nukutella viereeni. Se tuntui jotenkin kauhean järkevältä ratkaisulta juuri silloin, kahdelta yöllä... voisko vatsatauti joskus alkaa päivällä, että vanhemmankin järki toimisi paremmin...

Seuraavana päivänä pienin oli sopivan sippi; nukkui on/off lähes koko päivän. Miten niin väsyttikin?Tässä vaiheessa alkoi myös pelko kiipeämään selkää pitkin; tämä on siis joku vatsatauti. Mitä jos me kaikki saadaan tämä? Kirsikkana kakussa; oli show-ilta.

Lasteni koulussa järjestetään joka vuosi Variety Show, jossa oppilaat esittävät laulu-tanssi-jms numeroitaan. Tänä vuonna olin koreografioinut tyttärilleni kivan kaksiminuuttisen tanssiesityksen Demi Lovaton Confident-kappaleeseen. Esitystä oli odotettu, asut ostettu, huulet punattu. Juuri ennen lähtöä, keskimmäinen alkoi yhtäkkiä valittamaan vatsaansa. Ei. Kertakaikkiaan Ei.

Huonon olon aalto tuli ja meni, joten keskimmäinen päätti lähteä esiintymään. Esitys meni hienosti. Olin heistä taas todella ylpeä. Kotiintultua piti vielä saada ruokaa ja jäätelöäkin, paha olo oli tiessään. Tai niin me luultiin.

No, menemättä into all the gory details, keskimmäinen lapseni aloitti oman sairastamisensa yöllä, kuinkas muutenkaan, kello 2. Tähän sanon vaan Manaaja. Manaaja yläsängystä joka puolelle. Ymmärtäköön ken ymmärtää. Tässä vaiheessa alkoi huumori loppua jo äidiltäkin ja tarjosin aamupalalla aikuisille ihan reteesti pakkojekut, kun ei Underbergiä tai Fernettiä sattunut olemaan tarjolla..

Siinä sitten parin seuraavan päivän pössis; sohvilla nuutuneina makaavia lapsia kertaa kaksi. Jägeriä pakkotarjoava väsynyt äiti. Taustalla jylläävä pesukone. Onneksi loman lopulla kaikki tuntuivat olevan kunnossa. Oli esikoiseni synttäripäivä. Hän oli tehnyt päivään oikein ohjelmankin muutaman tunnin tarkkuudella; aamukasista iltaseiskaan. Aloitimme päivän upealla voitolla softballissa, synttärisankari syötti ja pelasi upeasti. Sitten oli vuorossa ihana chocolate chip pancakes brunssi ja Warriorsien peli, uintia ja korvien rei'itys, dinneri, kakunleikkaus, lahjoja ja jacuzzi.

Niin, no. Joskus kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Umpire, softball "tuomari", kertoi, ettei korvakoruja saa käyttää, kuten ei koripallossakaan, joten me päätettiin siirtää rei'itys suosiolla kauden loppuun. Sitten, ettei elämä käy tylsäksi, kun olin föönaamassa tyttäreni hiuksia ennen illalliselle lähtöä, huomasin pienen mustan pisteen hänen päänahassaan. PUNKKI! Dinnerin sijaan mieheni lähti viemään tytärtäni lähimpään päivystykseen. Voi elämä.

Se ei sit ollutkaan punkki. Dinneri syötiin myöhään, tosin ihanasti ulkona, mukavan italialaisravintolan terassilla, lempeässä illassa. On onni, että kaikilla riitti huumoria, eihän siinä itkukaan olisi auttanut, ja ettei kukaan aikuisista saanut mahapöpöä.

Seuraavana yönä kukaan ei herännyt huutamaan äitiä kahden pintaan. Ja vaikka joku olisi huutanutkin, on hyvin paljon mahdollista, etten olisi herännyt siihen;)

Mukavaa viikonloppua! Meillä on luvassa Softball appreciation day lauantaina. Perhe on taas koossa mieheni työmatkan jälkeen ja terveenä(!), kop kop puuta.

Tataa!

PS Ainiin, muistinko sanoa, että äitini sairastui ärhäkkään flunssaan loman keskivaiheessa ja toipuu siitä vieläkin kotona Suomessa...

Proof of Life

Täällä ollaan, mutta sellaisten muutosten kourissa, että päässä pyörii. Pienin meidän arkeen vaikuttava asia ei suinkaan ole muistisairaan anopin tilan heikentyminen, joten kirjoittelen siitä pian lisää. Kun muistisairaudesta tulee puhe, ikävän moni kertoo omakohtaisia kokemuksia esimerkiksi Alzheimerista. Palaan asiaan itsekin. On hurjaa tajuta, että ihminen on enää läsnä fyysisesti.

Eli, joka elämänalueella tuulevat muutosten tuulet. Välillä asiat näkee positiivisesti, välillä ei. Joskus on äitiä ikävä. Joku joskus sanoi, että juuri kun on tottunut johonkin olotilaan, tuntee olonsa oikein mukavaksi, on aika kääntää kaikki päälaelleen. Step outside your comfort zone. No, toivottavasti se joku oli oikeassa, että parempaan ollaan menossa;)

Change is the only constant. You can say that again...
Mukavaa Viikonloppua! Palaan asiaan pian.

Tataa!

PS huomenna onkin sitten taas Super Bowl - jeee. Odotan ruokaa ja mainoksia;) ja löhöilyä perheen kesken.

Kävelevä keuhkokuume

Vaikka Jennifer Lawrence onkin hotinta hottia, ja aika hauskan oloinen tyyppi, en olisi kaivannut hänen sairastamaansa tautiaan meille.

Mieheni ei yleensä sairasta, tai ainakaan myönnä sairastavansa. Yskii, köhii, on selvästi puolikuntoinen räähkä, mutta töistä ei jäädä sairastamaan eikä lääkäriin mennä uhallakaan. Asiasta ei sovi myöskään huomauttaa. Sitten harvoin, kun joku tauti ottaa ukosta niskalenkin, se on menoa. Tällä kertaa ensin yski ja köhi kolmatta viikkoa, ennen kuin kuume kaatoi. Siinä sitten vielä sinnitteli muutaman päivän henkihieverissä ennen kuin meni hakemaan diagnoosia; kävelevä keuhkokuume. Ai mikä on keuhkokuumeen ja kävelevän keuhkokuumeen ero? No kai sitten se kävely. Pysyy vielä tolpillaan.

Itse huhhaan helpotuksesta, vaikka jos tämä on tarttuakseen, ollaan kaikki ihan soseessa, tai siis keuhkokuumeessa. Huhhaan helpotuksesta myös siksi, etten ehkä olisi kauaa kestänyt miehen tapaa sairastaa.. Jos joku kuulee, pieni toivomukseni on, että noi dropit puree heti. Kai mies sterotyypillisimmillään uikuttaa ja mankuu. Omani ei uikuta, ei mangu, muttei myöskään pysty tekemään mitään. Mitään.

Korjaus; pystyy silti naputtelemaan läppäriä, ripottelemaan sen sata lasia, kuppia, lautasta,  haarukkaa, lääkepakkausta, foliolevyn palasta ja nenäliinaa pitkin erilaisia pöytätasoja ympäri taloa, pelaamaan videopeliä ja makaamaan sohvalla. Pystyy just ja just lämmittämään itselleen ruokaa, mutta jälkiä ei voi siivota, koska jos edes ajattelen pyytää jotain, kuulen -Et sä tajuu miten huono olo mulla on?

Sänky ei ole lepoa varten, mieluiten maataan sohvalla, vaikka siinä tulee selkä ja niska kipeäksi ja kamalan kuuma. TV on päällä, kuorsaus kuuluu. Kuumehikoilevan pään alle on rytätty hienoin, ei normaalia vesipesua kestävä koristetyyny, aarrgghhh, vaikka tuon sängystä kunnon tyynyliinallisen, paremman tyynyn. Vaaleita torkkupeittoja on lattioilla. Ilmaa voisi leikata. Avaan ikkunoita vaivihkaa. Suihkussa käydään neljä kertaa päivässä, ja siellä viihdytään mieluiten parikymmentä minuuttia kerralla. Märkä pyyhe retkottaa suihkujen välissä sängyn päiväpeiton päällä "kuivumassa." 

Haluan vaan, että mies paranee, pronto ja äkkiä. Onneksi oli eilen koko päivän työjuttu San Franciscossa, ei tätä kestäis sivusta katsottuna enää erkkikään. Ja sit olis toinenkin toivomus, elekää antako meille muille tätä tautia! Olis vähän muita suunnitelmia kuin sairastaa...

Tataa!

PS huolimatta kirjoituksen sävystä olen kyllä ihan sympaattinen ja hoivaava;)