Jos on päättänyt

Viimeiset kymmenen viikkoa menivät aika vilinässä ja nyt, jotenkin yhtäkkiä, onkin hiljaista. Tai, no, onhan tuossa tuo pikkuinen, joka pitää huolen siitä, ettei täällä ihan tylsää ole...

Kun tajusin, että viimeisiä kesäpäiviä vetelee- tyypillisenä äiti-ihmisenä- sain heti kauheita omantunnon tuskia. Tehtiinkö me tarpeeksi? Olinko liikaa koneella? Pidinkö lupaukseni? Ja suomalaisittain; olikohan kaikilla muilla "parempi kesä" ja kivempaa?

Ainakin harmittaa se, ettei me käyty pyöräilemässä- kun se mun tyhmä pyörä- uusi pyöräistuin combo ei pelitäkään... ja etten kertaakaan juossut rattaiden kanssa salille, tyttöjen pyöräillessä somasti vieressä ( siis oikeesti WTHWIT) missäköhän tilapäisessä mielenhäiriössä menin tuostakin puhumaan - eihän täällä juokse erkkikään, hirveässä pätsissä. not to mention, etten minä juokse viileälläkään... 

Nyt on edessä uusi syksy, uusi kouluvuosi, uudet tuulet. Minua jotenkin ahdistaa ajoittain, olen kummallisessa välitilassa, vähän hakusessa. Niinpä olen ajatellut päättää olevani onnellinen ja positiivinen. Toimisikohan se? Siis jos vaan päättää olla onnellinen. Muusta viis.

Kesäkin; vaikka närvari oli välillä koetuksella, olen hirmu tyytyväinen siitä, että tunnen lapseni hyvin, tiedän jokaisen ilmeen ja mistä se johtuu, sain viettää heidän kanssaan kivoja hetkiä, seurata sisarusten yhteisiä leikkejä, riitoja, sopimisia, hysteerisiä naurukohtauksia, riehumisia ja väsymistä, pienen pojan kehitystä ja suurta onnea, kun siskot höösäsivät ympärillä - sekä sitä kyllästynyttä - mulla ei oo mitään tekemistä- oleilua. Unohtamatta lukemattomia: Pitääkö teidän huutaa koko ajan - onko täysin mahdotonta puhua normaalilla äänellä. -Noni, nyt mä otan ne ipadit pois ja takaisin ei tule! Varmasti vain meidän perheessä;)

Joo, jotkut asiat muuttuvat, halusi sitä tai ei. Mukaillen alkuperäistä, pidempää rukousta, Arvo Ylppö sanoi näin: "Minun elämäni yhtenä johtotähtenä on ollut: kun unohtaa sen, mitä ei voi muuttaa, on onnellinen."

Tuppaan ajatella, että niin moni juttu on asenteesta kiinni. Miksei oma hyvinvointikin? Siis jos perusasiat ovat ihan ok, miksei? Kun tarkkaan katsoo, kaikista asioista löytyy myös se positiivi ja pilvellä on hopeareunus. Miksi on sitten joskus niin vaikea päästä irti tai hyväksyä tilanne muitta mutkitta, jos siihen ei itse pysty vaikuttamaan  - oli sitten kyseessä huono, energiaa syövä ihmissuhde tai muu suhde. (olen muuten kesällä vihdoin poistanut facebookista muutamia ihmisiä, ihanan vapauttavaa) Niinpä. 

Lopputulos ei yleensä huolehtimalla muutu. Oli kyseessä mikä tahansa asia. Muistaisinpa tuon! varsinkin yöllä, kun aivot jylläävät ylikierroksilla saman asian ympärillä...
Meillä on takana upeaakin upeampi lauantai. Olin koko sunnuntainkin jotenkin kepeällä tuulella sen takia. Kaikki täydellisen lauantain elementit toteutuivat; energinen zumba, upea aurinkoinen keli, viinitila vierailu, herkullista ruokaa, onnellisia lapsia, leikkiä, lyhyt varastettu hetki kahdestaan miehen kanssa, syvällisiä keskusteluita, hyvää musiikkia, hassuttelua, yöuintia, tähtitaivas. Ah. En muistanutkaan miten hyvin Karjalaisen Jii sopii pimenevään kesäiltaan, tai miten mieheni lauleskelee huolettomasti Frankia;) Pienistä ihanista asioista se onni syntyy.  Eikä oltu edes porukalla, vaan ihan vaan perheen kesken. Pitääpä tästä positiivisuudesta kiinni tämän viikon koetuksissa. 

Yksi parhaista vanhimmista ystävättäristäni kirjoitti aina kaverikirjan mietelauseekseen : Jos haluat olla onnellinen, ole. Niinpä. Elämä on asennekysymys. You Choose Your Attitude. Minä päätän olla onnellinen. Eli olen. Näillä mennään.

Tataa!

PS tästä tuli nyt tällainen jaarittelu. Bear with me  - Karhu kanssani.

BTW, meidän pihalla on aina suhannut ihan tosi paljon kolibreja. Ne ovat kuin pieniä ohjuksia, enkä ikinä onnistu saamaan niistä hyvää kuvaa.  Lauantaina, tietenkin, istuessamme roseviiniä siemaillen, yksi surrasi siinä ihan pään yläpuolella koko ajan! Sain kuin sainkin napattua kännykällä yllä olevan kuvan. Jee! Pieniä onnistumisen hetkiä.

Be careful what you wish for

Sen voi tehdä mind mappaamalla tai ajatella vaan, suunnitella ihan salaa itsekseen, mutta kuitenkin aina tilanteen sattuessa olla vähän niinku hollilla. Voi hiljaa itsekseen päättää, että vielä joku päivä! Ensin ei uskalla ääneen sanoa, kun ei ole varma itsekään. Pelottaa. Sitten, kun vähän rohkaistuu ja sanoo asian ääneen ja koemahdollisuus koittaa, se on niin jännää, että siitä ei melkein selviäkään. Kädet tärisevät, kun iso ryhmä tuijottaa ja luottaa sinuun. Kun tilanne on ohi, kävelet noin puoli metriä maan pinnan päällä. Onnistuit sittenkin.

Puhun tietenkin zumbasta. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin jonkin verran, esim täällä ja täällä. Päätin siis pari vuotta sitten, ihan salaa itsekseen, että mitenköhän tuohonkin hommaan pääsisi, vaikuttaa tosi hauskalta. Olin löytänyt upean ohjaajan ja lähdin tunnilta aina sellaisissa endorfiineissa, että lajiin oli pakko tutustua paremmin. Olin siinä vaiheessa käynyt myös aika monen ohjaajan tunnilla todetakseni, että tunti voi olla todella hyvä ja hauska ilmankin, että ohjaajalta, tai osallistujilta, odotetaan käärmenaisen notkeutta ja taitavuutta. Jotkut ohjaajat olivat vaan kertakaikkiaan t-y-l-s-i-ä, joten sekin pani ajattelemaan, että pystyisin itse kyllä paljon parempaan;) (Vähänniinku kotona tietää Jeopardyn tai Onnenpyörän vastaukset paljon nopeammin ja paremmin kuin ne pelaajat. Paikan päällä onkin eri asia. Kokemuksen syvällä rintaäänellä.)

Parin certifikaatin suorittamisen, sijaiseksi palkkaamisen jälkeen ja muutamien mutkien (raskaus ja vauva ei ollut pienin mutka...)kautta se sitten tapahtui. Asiat loksahtivat paikoilleen;  minulle tarjottiin omaa tuntia. En oikeastaan edes empinyt, sanoin joo, ennen kuin ehdin asiaa ajatella. Tunti osui lauantaille, joten ihan pelkkää kiitosta ei kotoa kuulunut...

Nyt on sitten taas jännät paikat aika monestakin syystä; en ole vielä ihan parhaassa kestävyyskunnossa, elopainoakin on hiukan enemmän kuin soisi, mutta sijaistin vauva mahassa vielä seitsemännellä kuulla, joten pystyn kyllä ohjaamaan. Kunhan vauva siirtyy kokonaisuudessaan "ulkoruokailuun", aion ottaa jonkun tehokkaan syön terveellisemmin ja hoikistun -kauden, ehkä;). Toisaalta, en ole ainakaan intimitating fitness nainen - pelkkää luuta ja lihasta-kunnossa. Saliin on helppo tulla, kun näkee ohjaajan;)

Tällä ohjaajalla on makkaroita ja hikoilee ainakin yhtä paljon kuin kaikki muut, ellei enemmän;) minun on laitettava pohjameikkikin tunnille, etten näytä siltä, kirkkaantummanpunaisella naamalla ja valkoisella näävelillä, että kohta tuo ohjaaja pyörtyy;) Hymyilen ja painan menemään. Minun tavoitteeni on se, että tunnilta lähdetään hymyissä suin ja hikisenä.

Tähän mennessä kaikki on mennyt hyvin. Olen pyytänyt, sekä saanut palautetta, enimmäkseen tosi positiivista, mutta toki valituksenkin. ärsyttävä tyyppi;) Nyt, parin tunnin jälkeen, olen saanut myös pari uskollista seuraajaa. Sijaistin eilen illalla, nyt taistellen pikkuflunssaa vastaan,( jippii) ja siellä nämä pari rouvaa olivat taas asennossa eturivissä. Aika kivaa ja jokseenkin omituista.

Eiköhän kuntokin tästä pikkuhiljaa nouse, kun pääsen taas liikkumaan enemmän ja tämä omituinen on-off nuhakin helpottaa. Täytyy sanoa, että olen hirmu tyytyväinen siitä että harrastuksesta on tullut toinen pikkutyö. En tässä myöskään nuorru, joten jos tällä tavalla, vähänniinku pakolla, saisi itsensä taas hyvään kuntoonkin.

Jännittävintä ja ehkä haasteellisinta kaikessa on se, että on minun vastuullani tehdä tunnista kiva. Minun vastuullani, että ihmisillä on mukavaa ja että treeni tuntuu. Kunhan aikaa on mennyt kuukausi pari, nähdään kuinka paljon porukkaa paikalle viitsii. Tähän mennessä salissa viihtyy noin kolmekymmentä henkeä, mutta ehkä tulla tupsahtavat paikalle vielä vahingossa, luullen, että se vanha ohjaaja vielä vetää tuntia? Paras palaute on se, että ihmiset tulevat takaisin. Pitäkää minulle peukkuja.

Tämä on siis se pieni saavutukseni, kaiken muun kiireen päälle. Että sitten tämmöinen juttu. Ainakin saa hassutella kampauksien kanssa;) ja tämä työ kyllä antaakin energiaa. Kivaa viikonloppua! Huomenna taas ohjaamaan.

Tataa!


PS Olen myös lupautunut kouluttautua body flow-ohjaajaksi.  Siitä en hengissä selviä. Olen pökkelö kuin puunukke. Mutta, on oltava tavotteita ja astuttava oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Body flow ohjaajat ovat ihanan vahvan ja sutjakan näköisiä, eli siinäpä motivaatiota...mutta oikeesti - voihan nenä, että tulee olemaan vaikeeta. Kaikkeen sitä ihminen lupautuu...

Yläkuvassa Oprah meets Starbucks filosofiaa; You are here not to shrink down to less, but to blossom into more of who you really are. Näillä mennään.

Mothers' Day

Ripustaessani juuri pyykkäämiäni anopin kamppeita, mietin taas äitiyttä. Tällä kertaa äitiyttä ja vanhenemista. Voin ihan suoraan sanoa, etten ole ollut anoppini kanssa ikinä läheinen. Ihan kuten kenen tahansa ihmisen kanssa voi käydä, meillä ei vain kertakaikkiaan synkkaa. Minä väitän, että tämä johtuu osaksi siitä, että hänen poikansa, ja ainoa lapsensa, lähti neljätoista vuotta sitten eksoottiseen Suomeen vähän seikkailemaan, mutta meni sitten piruvie rakastumaan ja asettuikin asumaan kauas pohjoiseen. Äitiään näki vain kerran vuodessa lomillaan. Ja silloinkin oli mukana se omituisesti englantia puhuva nirppanokka blondi;)

Muistutan itseäni, että anoppi on mieheni äiti. Ei auta. Nyt ollaan kuitenkin siinä tilanteessa, että apuni on välttämätön. Tietenkin autan, mutten voi yhtäkkiä maagisesti lämmetä. En todellakaan ole mikään sisarhentovalko- tyyppinen ratkaisu, mutta minun on helppo auttaa. Meitä yhdistää hänen poikansa, äitiys ja naiseus. Hopeareunuksena, hänen sairastumisensa on hionut terävimmät kulmat erikoisesta luonteestaan.

Unelmatilanteessahan anoppi olisi "äidin korvike". Viisas vanhempi nainen, joka tukisi, jonka kanssa olisi mukava vaihtaa kuulumisia, kuulisi hauskoja juttuja miehen lapsuudesta ja nuoruudesta, voisi käydä kahvilla, juoda yhdessä vaikka joskus lasillisen viiniä. Jepjep. Olen joskus nähnyt tuollaisia suhteita elokuvissa. Minulle jaettiin erilaiset kortit.

Facebokissa kiersi hieno Rakastan sinua-juttu, jossa vanhan äidin rinnalla lepää jo keski-iän ylittänyt tytär. Tekstinä on tämä. Miksi media antaa äideistä ja äitiydestä sellaisen kuvan, että se on lapsuuden ajan juttu, jolloin äiti valvoo, väsyy, syöttää, siivoo, pukee, ostaa pampers vaippoja jne. Äiti tekee sen kaiken rakkaudesta ja se kaikki on pisara merestä. Sitä paitsi me emme muista siltä ajalta melkein mitään. Rakastamme äitiä, koska aikuisena ymmärrämme kaiken mitä hän on tehnyt ja yrittänyt tehdä meidän eteen ja ymmärrämme, että äitikin on ihminen. Lapsena, kun sairastuin kaikki nukkui paitsi äiti. Lääkärikäynnillä lääkäri kysyi minulta mikä minua vaivaa...olin hiljaa sillä tiesin, että äidistä tuntuu samalta ja hän osaa vastata. Äiti on äiti viimeiseen sekunttiin asti. Ketä muuta kiinostaa aidosti miten meidän elämä menee. Kenen sydän särkyy kun meidän särkyy. Kuka toivoo meille parasta ilman kateutta. Me emme ajattele asiaa sen syvemmälle ja äidit ei muistuta sen enempää niiden tunteista ja uhrauksista. Äidin tunteen ovat suuri korvaamaton lahja. Voimme muistaa sitä edes kerran vuodessa!  En pelkää kuolemaa vaan pelkään elämää ilman äitiä. Kosketti ja itketti. Hieno kirjoitus.

Tämän vuoden äitienpäivä pysäyttää. Olen huolestunut ja ehkä hiukan peloissani. Anopin vaihteleva kunto saa ajattelemaan omaa äitiä enemmän ja enemmän; hän ei saa vanheta eikä sairastua. Olin vähänniinku päättänyt, että omat vanhemmat ovat sitten terveitä, kun olen nyt niin kaukanakin. Iän tuomat pikkukrempat sallin, muita en kestä. Ei tää nyt oo niin paljon pyydetty, eihän?

Itse en ansaitse Vuoden Äiti-palkintoa tänäkään vuonna, mutta yritän olla kärsivällisempi ja enemmän läsnä. Kovaa kurinpitoa en höllennä, mutta aion ottaa lasten kanssa enemmän aikaa, vaan olla ja jutella. Pysähtyä. Haluan, että tyttäreni tietävät läpi elämänsä, että minulle voi kertoa kaiken, (ja pitääkin;)) ja että se on normi. Alkavat olla siinä iässä, että kerrottavaa, kysyttävää ja pohdittavaa riittää. Ihan järkeviäkin puhuvat, välillä;)

Kun minulta kysyttiin mitä haluan tänään tehdä vastasin, En halua tehdä mitään. Haluan vaan olla perheeni kanssa. Herkutella, uida, rentoutua, nuuhkia lasten auringolta tuoksuvaa ihoa. Nauttia hetkestä.(ja lukea uusimman Instylen ja People Style watchin;))

Äidiksi tulon jälkeen ymmärrän ja osaan arvostaa omaa äitäni enemmän. Kiitos äiti! En kestä uhrauksista puhumista, sillä äitiys antaa aina paljon enemmän kuin ottaa. Äitinä olen parempi ihminen. En olisi läheskään yhtä rohkea tai niin sinut itseni kanssa ilman lapsiani. Näissä kiitollisissa tunnelmissa vietin eilistä. Halatkaa äitejänne, jos voitte. Minä skypetin omalleni. Halataan sitten kesällä, oikein kunnolla;)

Tataa!

PS Anoppini naapuri, kahden pojan äiti, sanoi minulle yhtenä kesänä huokaillen, ole tyytyväinen, että sinulla on tyttöjä. "A son is a son till he takes a wife, a daughter's a daughter the rest of her life" Tokkopa tuossa on totuutta.