Michigan

 

Heippa taas! Lillun upean ja samalla äärimmäisen omituisen pitkän viikonlopun jälkimainingeissa. Vietin sen Michiganissa, vaihto-oppilasperheeni kanssa, solona,  juhlien nuorimman sisareni häitä. What a trip! Kun aikoinaan lähdin kotiin, 17-vuotiaana, sanoin palaavani, ja kas, 24 vuoden jälkeen tämä toteutui. Palasin samalle lentokentälle. Perheen isä oli minua vastassa. Aika surrealistista.

Nykyään, aina ennen matkalle lähtöä, minut valtaa pieni ahdistus. Pelko. Halailen lapsia, erityisesti pienintä ja toivon salaa, että olisin jo takaisin kotona. Nyt, tunteeseen lisättiin omituinen odottava jännitys. Taantuisinkohan teiniksi? Minkäköhänlaisia perheen jäsenet olisivat? Mitä jos ne olisivat ihan kummallisia...oliko aika kullannut muistot?

Lennot menivät sujuvasti. Otin torkut! Luin kirjaa! halleluja, ihan luksusta. Ja pelasin tietty vähän Best Fiends:iä;) Kun laskeuduin Traverse Cityyn, aloin hiukan hermostua ja kutkuttikin. Miltäköhän "Dad" näyttäisi? Mutta holy cow - ei tarvinnut paljon arvailla- bongasin hänet jo kaukaa! Seisoi MSU paidassaan, farkuissaan, hymyilevänä aulassa. Sitten me molemmat heiluteltiin käsiä suurieleisesti suut auki, huutelimme HI:t jo kaukaa, kuin todelliset dorkat, halasimme lämpimästi ja totesimme, että ollaan ihan samannäköisiä, mitä nyt vanhempia ja lihavempia;)  hahaha.

Matkalla Traverse Citystä Cadillaciin ehdimme kerrata kaikkien ydinperheen jäsenten kuulumiset. Hienon uuden Chevy Silveradon cupholderissa komeili Diet Coke. Juoma, jota hän joi jo 90-luvun alussa 5 tölkkiä päivässä. Are you kidding me? You still drink that stuff? Mikään ei ole muuttunut. Voi, miten hauska automatka. Molempia nauratti koko ajan; ja mikä ruska!!! Nappailin kuvia suu soikeana. Kalifornian kuivuus on niin mälsää, sekä jatkuva kesäkeli. Kaipasin juuri tätä! Upeita värejä, raikasta ilmaa, vehreyttä. I have come to the right place!

Cadillaciin päästyämme ajelimme vielä pakollisen kierroksen, high school, main street, vanha kotitalomme ja Dad:in asianajotoimisto. Sitten oli aika tavata perheen Mom.

Kuten oman äitinikin kanssa, me olimme aika läheisiä. Mind you, vaihto-oppilaana ollessani minä olin 16-17v, hän vasta 39! Pientä kiljumista ja hirmu halaamista. On muuten hauska, että vaikka ihminen kuinka vanhenee ja muuttuu, jotkut olennaiset lausahdukset, äännähdykset, tapa nauraa, maneerit ja muut, ovat pysyviä. Mom:lla on tapana taputtaa jalalla. Jep. Sama setti jatkui. Kaikki tuntui niin tutulta.

Suunnistimme dinnerille vanhaan tuttuun tavernaan. En voinut uskoa, että sama Maggie's oli edelleen samalla paikalla pääkadun kulmassa. Tilasin tottuneesti hampurilaisen, cross cut fries ranch:in kanssa. Olikohan menukaan muuttunut matkan varrella;) Dinnerille tulivat myös nuorin siskoni tulevan aviomiehensä kanssa. Voi elämä. Siinä tuleva morsian nyt seisoi, aikuisena. Viimeksi kun me näimme, hän oli suloinen pieni 10-vuotias tyttö. Samanikäinen kuin oma esikoiseni nyt. huhhuh.

Minulla oli perheessä kolme nuorempaa sisarusta; kaksi vuotta nuorempi sisko, neljä vuotta nuorempi veli ja kuusi vuotta nuorempi sisko. Myös vanhin siskoista saapui torstai-iltana Cadillaciin perheineen, joten sain tavata hänetkin heti ekana päivänä. Mitä ihanaa jälleennäkemisen iloa.

En olisi melkein raaskinut mennä nukkumaan, mutta luvassa olisi mielenkiintoinen ja kiireinen hääviikonloppu.

jatkuu - Tataa!

What's stopping YOU?

Tiedätkö sen tyypin, joka on samaan aikaan jotenkin kaikkea? Näitä tyyppejä olen tavannut elämäni aikana muutamia; privaatisti ja työelämässä. Nuorempana päätin, että sitten kun minä olen iso, musta tulee just tollanen, kun katselin ihania tyylikkäitä rouvia eri kutsuilla. Äitiä ihailin reiälliset nahkaiset ajohanskat kädessä auton ratissa; tuoksui aina xylitol purkalta ja hajuvedeltä. Oli aina hyvällä tuulella ja energinen. Suitsait hoiteli asian jos toisenkin. Ikinä ei hösöttänyt eikä liiemmälti hermoillut. Ehken juuri siksi kestä neuroottisia hösöttäjiä yhtään. On jotenkin vieras käsite, kuten aikaansaamattomat ihmiset. gääg.

Veriside erikseen, voiko vierailta ihmisiltä napsia luonteenpiirteitä vai tapahtuuko se vahingossa? Voiko ihminen päättää millaiseksi hän kehittyy -  nature vs nurture. Jos joku on niin makee tyyppi, voiko sitä päättää, että mustakin tulee tollanen. Joo, jollain tasolla voi. Aikuisena tää on sitä itsensäkehittämistä, eiks je?

Kun aikoinaan hoipertelin autolle ekalta paikalliselta zumbatunnilta, olin henkihieverissä, mutta oli ollut tosi hauskaa ja haastavaa. Olin myös aivan mykistynyt vetäjästä. Mahtava energiapakkaus, melkein pelottava kone. Tuliko sille edes hiki? Mitä enemmän kävin tunnilla, kehityin itsekin ja hivuttauduin eteen juttelemaan. Vastaanotto ei ollut kovin lämmin.

Purnasin sitä miten hyvässä kunnossa joku toinen on ja miten itsellä ei ole aikaa eikä energiaa sellaiseen.  PT kysyi minulta joskus, kun palasin liikunnan pariin monen vuoden tauon jälkeen: Katsotko televisiota? vastasin siihen  - Onks tää joku kompa? Jos sinulla on aikaa katsoa televisiota, sinulla on aikaa urheilla. Piste.  - No mihin mä lapset laitan? Mutku emmä illalla enää jaksa...

Kun voin rytmittää itse vähän enemmän elämääni, pidän myös itsestäni paremmin huolta. Väitän kyllä, että mieheni hoitaisi lapsia mielellään iltaisin, jos haluaisin lähteä salille...Kunto on kohonnut, vointi on parempi. Ei musta ikinä tule sen vetäjän kaltaista fitness-mehustaja, gluteiiniton-karppaaja-elämäntapa tyyppiä, mutta me olemme ystävystyneet. (Minä olen edelleen hyvän ruoan ja viinin ystävä.)Hän onkin tosi hauska ja antaa tukea, kun yritän kehittyä ohjaajana. Hän on ollut inspiraationi koko ajan. Olisinkohan tänään tässä tilanteessa ilman häntä? We've come a long way.

Jos joku olisi sanonut minulle pari vuotta sitten, että haastavin työnhakuni tulee olemaan paikalliselle NMKYlle sijaiseksi, olisin saanut nauruhalvauksen. Just joo. Mutta nyt on sekin koettu. Suullinen haastattelu oli pala kakkua, koe-esiintyminen todella jännä. Tunnille osallistui ryhmäliikuntavastaava ja kaksi zumbaohjaajaa.(se toinen ohjaaja ei tykkää musta yhtään. on jotenkin tosi nyrpeä) Yhtäkkiä seisoin siellä edessä ja olin vastuussa muutaman kymmenen ihmisen ohjaamisesta ja siitä, että heillä on hauskaa. Jännitti pelkästään stereoiden käyttö..Samaan aikaan ihanaa ja kamalaa. HUI.

Aamu oli mennyt totaalipaniikissa, leposyke ylitti sadan, kädet tärisivät ja hikoilivat(!?) Mogailin pitkin tuntia ja suunnitellusti väläyttelin amerikkalaista irtohymyä perään. Huutelin muutamat Sorryt. Musiikki otti kuitenkin vallan heti alusta. Minulla oli hauskaa, ehkä se oma energia tarttui muihinkin. Loppuvenyttelyssä unohdin mikä on kantapää englanniksi ja nauroin taas, pää alaspäin.

Tunnin jälkeen sain hyvää palautetta; kehuja musiikkivalinnoista ja tanssien monipuolisuudesta. Jotkut tulivat vielä ikään kuin varmistamaan, että tämä oli vasta eka tuntini(!). Mahtavaa. Hymyilin hikisenä hölmönä. Jännin tilanne oli kuitenkin se odotus, kun ohjaajat vetäytyivät juttelemaan ja arvioimaan suoritustani.

Nyt on nimet paperissa. Minut esiteltiin porukalle uutena zumbaohjaajana. Pimeetä. Kuulosti tosi omituiselta. Ja nauratti. En jotenkin voi ollenkaan uskoa tuota, mutta tässä sitä ollaan. Ja tietääköhän ne nyt kenet ne on palkanneet? tihihi. Vuosi sitten ajattelin, että tää zumba on kivaa ja pitäisköhän käydä jollain kurssilla; tuumasta toimeen. Elämänhän pitää olla täynnä hauskuutta ja haasteita, eikö? Itselleen täytyy asettaa päämääriä.

Aika moni suunnittelee ja ajattelee tekevänsä jotain mikä kuulostaa hauskalta. Unelmoi, että sitten joskus. Miksei nyt? There is no time like present.  Ei ne kiireet huomenna hellitä. Zumbahaave toteutettu. Saisinpa aikaiseksi yhtä paljon oman startup idean suhteen, sillä nyt edistän vielä muiden ideoita. Kuka potkisi liikkeelle sen suhteen...pitää varmaan lukea Sheryl Sandbergin kirja. Bransonin Richard ei saa minua enää liikkeelle;)

Tataa!

Sinun aika, minun aika, meidän aika

Satuin "vilkaisemaan"  Real Housewives of Orange Countya;) Siinä, Heather, joka asuu Newport Beachin linnassaan plastiikkakirurgi-miehensä ja neljän lapsensa, (sekä kokkien, taloudenhoitajien, nannyjen  jne) kanssa, sanoi miehelleen, että tämä voisi urheilla aamuisin ja näin ollen viettää iltaisin enemmän perheaikaa. Mies närkästyi tästä kysyen, odotatko minun heräävän aamulla kello 5? Meinasi mennä vedet väärään kurkkuun. Mahtavaa! Just tuota keskustelua käytiin meillä taas viime viikonloppuna.

Vaikka väitänkin olevani moderni ja itsenäinen, minun on aina ollut jotenkin vaikea ottaa kuuluisaa omaa aikaa nimenomaan urheiluun. Kun lapset olivat pieniä, en raaskinut viedä heitä päiväkotipäivän päätteeksi kuntosalin lapsiparkkiin, joten en sitten ollut sutjakassa kunnossa. So what. Kaikkea ei voi saada. Sitä paitsi, nyt kun lapset ovat jo vähän isompia, olen onnellinen siitä, että olen viettänyt heidän kanssaan paljon paljon aikaa, ja vietän edelleen. Itse olen ollut, ja olen, oman äitini kanssa aina läheinen, joten yritän viljellä samaa. (Myönnettävä tosin on, että välillä on hermo ihan totaalisen loppu)

Olen yökyöpeli, en aamunvirkku. Silti, jos halusin urheilla, heräsin ollakseni kello 7 alkavalla spinning-tunnilla. Se oli ihanaa, vaikken siitä säännöllistä tapaa saanutkaan aikaiseksi, lämmin peitto oli liian kova vastus. Minä hain lapset päiväkodista, joten alkuillan jumppatunnit olivat pois laskuista. Viikonloppuisin minua ei saanut salille kirveelläkään. Viikonloppu oli perheaikaa.

Nykypäivään; jollen urheile aamuisin, en urheile ollenkaan. Joskus harvoin raahaan itseni iltatunnille, mutta normisti aika kuluu lasten läksyjen ja ruoan laiton parissa. Mieheni sen sijaan ei pysty urheilemaan aamuisin. Hän tulee kotiin alkuillasta ja paukkaa sitten salille tai pyörälenkilleen. "Onneksi" ei enää treenaa triatloni mielessä, silloin oli poissa aina monta tuntia kerralla.

Siitä se sitten lähti; Onko ok, että toinen on pitkän työpäivän päätteeksi illat urheilemassa? Montako kertaa viikossa tämä "pitää sallia"? Ja kuka minä olen liikuntaa kieltämäänkään, itsehän sporttailen päivällä, lasten ollessa koulussa. Se aika "ei ole keneltäkään pois." Mutta milloin toinen on kotona, perheen kanssa. Ja mitä se tarkoittaa? Mies kysyykin pragmaattisesti; mitä toivot minun tekevän täällä kotona? Haluan, että olet läsnä. Haluan, että olet täällä meidän kanssa. Ja toisaalta, eihän toisen liikunnasta voi suuttua. (voihan) Liikuntahan on hyväksi ja elää parempikuntoisena pidempään. En minä mitään rapakuntoista möhömahaa halua hoidettavaksi sitten, kun lapset ovat lentäneet pesästä. (hui mikä ajatus)

Silti. Tuntuu tosi tyhmältä suuttua toisen poissaolosta, vaikka toinen huolehtii hyvinvoinnistaan. Olenko minä siis tässä se itsekäs? Lauantaisin meillä on tapana paukata salille koko perhe. Siitä minä tykkään. Urheillaan samaan aikaan, eikä loppuperhe odottele yhden kotiinpaluuta.

Eli, itsestään huolenpito on tärkeää ja suositeltavaa. Sen on kuitenki tapahduttava ajalla, jolloin se ei vaikuta muun perheen mahdollisiin suunnitelmiin tai yhdessäoloon;) Aika selvää, eikö?hehehe

Takaisin Newport Beachille: Heatherin mies vastasi, mitä sinä odotat minun tekevän? Heräävän kello 5 aamulla? Teen muutenkin pitkää päivää töissä. Heather vastasi siihen, Kyllä! jos aiot urheilla usein, sinun on tehtävä valintoja ja joustettava. Sitä paitsi meillä on kuntosali kotona!

Positiivinen ongelma. Me vaimot haluamme viettää enemmän aikaa miestemme kanssa. Haluamme myös, että miehemme viettävät enemmän aikaa lasten kanssa ja me kaikki yhdessä! Haluamme oikeasti jakaa arkea, eikä vaan teoriassa;) Sitä paitsi joku muukin saisi joskus rakentaa legoilla, pelata muistipeliä, leikkiä barbeilla ja ratkoa tokaluokkalaisen matematiikkaa;)

Kivaa viikonloppua läheisten parissa.
Tataa!

PS Lapsilla on nyt loma. Se on visusti vietetty kotona, puuhastellen kaikenlaista mukavaa lähialueella. Keskiviikko-iltana mieheni lähti salille ja otti ipanat mukaan; minä halusin harjoitella koreografioita rauhassa. Lapsiparkin eteisessä kuopus sai kohtauksen. Itku ja niiskutus alkoi, eikä mieheni kymmenen minuutinkaan yrityksen jälkeen saanut ipanaa jäämään parkkiin. (tihihihihi) Sanoi, että on ikävä daddya eikä halua jäädä sinne ja miksei hänkin voi olla lomalla? (Taisin itsekin kommentoida jotain alkuviikosta..)No, simsalabim, nyt on perjantai putsattu kalenterista ja me suunnataan rannalle. Pakkaan mukaan hammasharjat ja pyyhkeet, jos satumme jäämään jonnekin yöksi, mitään varauksia ei ole tehty, joten mennään sinne minne nenä osoittaa. Jipiiiiiiii!!!!