Ystäville ja tuttaville on tapahtunut paljon; joillekin enemmän, joillekin vähemmän kivoja juttuja. Elämät muuttuvat. Joku ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Ja vaikkei kaikkia kerta kaikkiaan ehdi kasvotusten tavata, puhelin kävi kuumana. Ja mikäs sen mukavampaa kuin oikein kunnolla, tuntikaupalla juoruaminen, lasten jo nukahdettua. Kun aika on kortilla, siirrytään suoraan asiaan. Kaikenlainen vihjailu jää pois. Suits me. Korvaa kuumottaa vielä vartin puhelun jälkeenkin. Kunnon keskusteluja, ei mitään diipadaapaa.
Ollaan suorempia. Kun aika on kortilla, en itsekään lähde yhtään arpomaan, kysyn suoraan vaan. Oma valinta jos ei halua vastata. Väitän olevani enemmän perillä hyvien ystävien tilanteista nyt, kuin jos asuisin Suomessa ja me tavattaisiin useammin. Toimii.
Täältä vannon skypen nimeen. Toisille ajatus on vieras, mutta hei, se on ilmaista ja itse istun usein ilman meikkiä ihan kummituksena linjoilla. No pressure, eikä video ole pakko, voi soittaa ilman viideotakin;) You know who you are! Eiku nettiin. Jatketaan kesken jääneitä juttuja tai ihan pahimmassa tapauksessa aloitetaan uusia!;) Maailma on tosi pieni, kun niikseen tulee. Jos tekee mieli jutella, linjoille vaan. Täällä ollaan.
Istuin siis muutaman illan ravintoloissa. Niistä muutamia Le Bonk, Gaijin ja Savu. Käväisin kyllä Corona baarissakin erään erittäin viehättävän näyttelijätär ystävättäreni kanssa, mutta nautimme siinä Eerkinkadun varrella vain muutaman juoman keskusteluun syventyneinä.
Tässä recap; jos olet elävän musiikin ystävä, mene keskiviikkoiltana klo 19-21 Le Bonkin kattoterassille, Yrjönkadulle, nauttimaan Woodstock Wednesdaysta . Siellä esiintyy valtavan lahjakas ja karhumaisen mukava raspikurkku Mr Bryn Jones vielä elokuun loppuun. (Bryn on lead vocalist yhtyeessä Los Bastardos Finlandeses.) Terassilla vallitsee todella mukava tunnelma, pääsy on maksuton. Katutasonkin terassi on tosi kiva, lämpölamppuineen ja mukavine sohvineen. Sitä paitsi siellä voi bongata suomalaisia musiikkimaailman vaikuttajia;) Tykkään. Mieheni ainoa tuliainen on sieltä; Kiitos TP!
Gaijin; tyylikäs, tumma. Täydellinen treffeille, vaikka pöydät ovatkin tosi lähellä toisiaan.
Valitsimme Gaijinin klassisen tasting menun. Hinta oli 66 euroa ilman juomia. Mutta huhhuh; talk about food porn. Joka suupalalla elämys. Ainoa miinus tuli siitä, että ruokaa oli liikaa?! Jos tunnet minua yhtään, en syö kuin lintu, mutta kun eteen kannetaan kahdeksan eri ruokalajia, vaikka osa oli ihan pieniä suupaloja, vatsa täyttyy. Oli todella harmi, että kuudennen kohdalla jouduin kysymään, eihän ole enää paljon jäljellä? Eikä me syöty läheskään kaikkea mitä eteen tuotiin. Vihreät versokasat jätettiin suosiolla tarjoilulautaselle. Jälkiruoan kohdalla oli ähky. Ei ihan tyypillistä tämän tason ravintolalle. Tänne tuon mieheni, vaikka annokset ovat kauniita; kaksi ruohosipulia ristissä, ei jää ainakaan nälkä;)
Lopuksi Ravintola Savu. Olin ensin ajatellut jotain rentoa tuttua paikkaa, tyyliin Kappeli tai Teatteri, hetken mietin myös mutkatonta La Famigliaa, mutta päädyimme fiilistelemään kauniina ja lämpimänä kesäiltana Tervasaareen vanhempieni kanssa. Ou nou.
Positiivisena; lapsille oli tarjolla joko lohta tai lehtipihvi. Kokonaisuuteen kuului jätskipallo ja mansikoita. Oikein hyvä, ettei mitään nakit-ja ranskalaiset linjaa. Me päädyimme äidin kanssa kesämenuun. Alun halloumisalaatti oli hyvä ja lohen kanssa tarjottu fenkolisiemen anis-voikastike todella maukas.
Mutta, auta armias, kun kahdelle makealle persolle ihmiselle tarjoillaan jälkiruoka; Tervasaaren sorbet ja kauden tuoreita marjoja. Jotenkin virheellisesti ajattelin, että me saadaan jotain makeaa... Lautasella nökötti sorbetpallo, päälle oli roiskittu jotain ruskeaa kastiketta ja ympärille ripoteltu muutama mansikka ja mustikka. Pahaa aavistamatta otin ison lusikallisen suuhun.
Ilme oli kuulemma maksamisen arvoinen. Kun nostin päätäni, myös äitini näytti hiukan hämmästyneeltä pöydän toisella puolella. Minä istuin siinä kulmakarvat koholla, sieraimet höröllä ja mietin, pitäiskö tää nielasta vai pökläyttää takaisin lautaselle. Sitten me molemmat repesimme hirveään nauruun, eikä loppua tullut. Piti melkein korjata meikki sen röhötyksen jälkeen. Ai kauheeta, mitä hemmettiä tää on? Jälkiruoka oli todella kirpeää raparperisorbettia, jonka päälle oli kaadettu reilusti hyvin savuisen makuista tervasiirappia. Voi hyvää päivää. Harvoin voi sanoa, että olipa kerta kaikkiaan pahaa.
Makuyhdistelmä oli aivan hirveä, ellei brutaali. Siirappi ei ollut makeaa, joten se tervasavun voimakkuus ja raparperin kirpeys aiheutti todella järkyttävän maku-ja tuntoelämyksen suussa.
Lapset siinä lusikat ojossa, Saako maistaa? -Joo, ota niin paljon kuin lusikkaan mahtuu. Vahinko kiertämään, ja taas maksamisen arvoiset ilmeet ja kokovartalo puistatukset ja päälle hirveät naurut. Siis kauhean huonoa käytöstä, muttei me nyt itkeäkään voitu. Huumorilla vaan.
Ehkä kauheinta oli, ettei se maku meinannut lähteä suusta pois ollenkaan. Onneksi oli kotona vielä kasapäin suklaata, jolla sai suun neutralisoitua illan päätteeksi;) Toisaalta, unohtumaton elämys.
Tataa!
PS sitä suuremmalla syyllä haluan niitä Aarikan hirviserviettejä. Kun tarjoan tuota jälkiruokayhdistelmää, luvassa on mieletön kokemus; savuista sorbettia suussa ja kun Se sieraimet höröllä tuijottava hirvi tuijottaa tassilta samaan aikaan vastaan, on kuin peiliin katsoisi;) Hauskaa viikonlopun jatkoa!
No comments:
Post a Comment