Mini-me

Kun yhdeksän vuotta sitten syksyllä selvisi, että vatsassani kasvaa tyttö, olin aivan hyperinnoissani, että saan mini-me:n. Ostin Baby Diorilta Pariisista kamalan kalliin mekon, ja laskin päiviä siihen kun katseemme kohtaisivat. Nyt, tuo valkotukkainen sorja tyttö on kahdeksan vuotta. Hän on hyvin empaattinen, reilu ja kiltti eikä vahingoittaisi kärpästäkään. Hyvä jos puolustautuu, kun tempperampi pikkusisko mesoo. Välillä oikein ihmettelen hänen rauhallista asennettaan. Eipä ole ainakaan minulta periytynyt.

Kun lapset olivat pienempiä, kirjoitin heille joka vuosi kirjeen; miten he olivat kehittyneet ja miten olin päässyt äitinä kasvamaan ja kokemaan. Pelkäsin ihan kauheasti, että minulle sattuu jotain vakavaa, enkä ole itse kertomassa heille minkälaisia he olivat pieninä. Siksi säilytän myös aina käden ulottuvilla,  keittiön tasolla, Paulo Coelhon päiväkirja/muistikirjaa, johon olen jo vuosia kirjannut lasten hauskoja letkautuksia. Nyt on palattava kirjeiden kirjoittamiseen, lapset kasvavat ja kehittyvät niin nopeasti! Kirjeet aion antaa heille tulevaisuudessa lahjaksi, sitten joskus.

Osa syy kirjoittamiseen on se, ettei kaikkea hauskaa voi mitenkään muistaa ja toiseksi, että olen pikkusisko. Ensimmäisen lapsen jutut muistetaan aina, mutta auta armias toisen, saati sitten kolmannen...Mitä hauskaa minä tein? Vanhemmat vastaavat yleensä ympäripyöreästi, No, sinä nyt teit vaikka mitä hauskaa! Olen jo nyt, syyllistynyt tuohon itsekin....

Eräällä ystävättärelläni on useampi sisarus. Ensimmäisen vauvakirja, on niin täynnä, ettei kirja mene kiinni. Lehtileikkeitä ja vanhoja piirustuksia pursuaa välistä. Toisen kirja on jo litteämpi. Ei pursua mistään. Kolmannen kirjassa lukee nimi, syntymäpituus-ja paino ja yhdelle sivulle on teipattu hiuskiehkura. Että sillä tavalla. Me ollaan naurettu näille jutuille, mutta kyllä sitä välillä tuli aikuisiällä vähän hölmö olo. Eikö nuo omatkaan vanhemmat muista minusta mitään?

Vakuuttelen itselleni, että on ihan kiva, kun lapset kasvavat. Vaikkei ole yhtään kivaa. Mutta minkäs sille voi? Osaan kyllä arvostaa perheaikaa täällä, kun olen tehnyt vähemmän töitä kuin Suomessa. Sitä paitsi, minua ei haittaa yhtään, että me tytöt ollaan lähes aina yhdessä. Nytkin, kun ovat lomalla, olimme aamupäivällä kampaajalla ja pedikyyrissä. Kahdeksanvuotias pääsi ekaa kertaa varpaankynsien lakkaukseen kodin ulkopuolelle ja pieni tättähäärä siinä siivellä. Kertaakaan eivät valittaneet, vaikka piti odotella ja haisi väkrylle tärpätille;) Täällä me painellaan yhdessä menemään, kädet käsissä.

Illalla on luvassa kakkua ja illallinen tytön itse valitsemassa ravintolassa. Joskus tärkeisiin hetkiin täytyy pysähtyä, huokaista ihastuksesta, pyyhkästä kyynel ja ottaa paljon paljon valokuvia. Aurinkoiset terveiset.

Tataa!