I'd rather be at home playing with my iPad

Olen siis omantoimenohella partiolaisryhmän johtaja. Tyttöjen Daisies-ryhmässä on kahdeksan jäsentä, i'iltään 5-6 vee. Viimeisimmät kokooontumisemme ovat olleet hiukan rauhattomia ja joukossa on, kuten aina,  yksi vapaan kasvatuksen helmi...

Kuten lapsille ja aikuisille lupasin, viettäisimme aikaa myös ulkoillen, vaellellen luonnossa. Tähän mennessä ulkoilumme on rajoittunut koulun ympäristöön, mutta eilen oli vuorossa off-site. Itse sonnustauduin koitokseen täydessä urheiluvarustuksessa; dryfit-trikoota ja fivefinger kenkää. Näiden ipanoiden kanssa tulee aina hiki;) Tässä lienee hyvä paikka kertoa, että tämänkertainen avustajani, yhden partiolaisen äiti, ilmestyi paikalle korkokengissä... Kävi sitten kuitenkin vaihtamassa jalkineensa ;) Ulkona oli kuuma, muttei onneksi pätsi, kuten aiempina päivinä. Olin laittanut viestiä vanhemmille, että pakkaavat mukaan hattua, aurinkosuojaa, mukavat kengät, eväitä ja juotavaa. Ja tietty autoistuimet matkaa varten. Kuten arvata saattaa, osalta puuttui turvaistuin, osalta eväät. Olin onneksi pakannut extrapulloja vettä ja oli mukana ylimääräinen istuinkin.

Autoihin pakkautuminen oli ensimmäinen säätö; kumpaan autoon ja kuka kenenkin viereen. Oma tyttäreni mökötti, kun ei päässyt parhaan kaverinsa viereen kolmannelle istuinriville, vaan joutui istumaan omalla istuimellaan. Maailmanloppu.

Matkalla auton desibelit nousivat sfääreihin. En kuullut tyttöjen kiljumiselta omia ajatuksiani. Taisin tosin heittää vettä myllyyn kurvaillessani Eddiellä mutkaista pikkutietä;) Tytöt nostivat kätensä ilmaan ja leikkivät olevansa vuoristoradassa?! Kun aurinkorasvat oli läträtty, lunchbagit ja vesipullot koottu, oli aika aloittaa vaellus. Ylämäkinousua olisi täällä luvassa sellaiset 0.8 mailia, eli vajaat puolitoista kilometriä.

Puolessavälissä matkaa, parin vesi- ja välipalapysähdyksen jälkeen mietin olinko sittenkin ottanut liian kunnianhimoisen tavoitteen, mutta hyvässä ryhmähengessä, (lue: one more climb, one more great effort and we will see the magnificient view and have lunch! Daisies don't quit!) päätimme nousta huipulle asti.

Yksi kerrallaan, noukin lapsilta heidän kantamuksensa, vedin perässäni kädestä pitäen, yritin puhua luonnon ihmeellisyydestä, bongata liskoja ja perhosia... Toimin vetojuhtana, muulina, you name it, ihan sama, kunhan sekalainen karavaanimme liikkui eteenpäin;)

Kun vihdoin saavutimme huipun, lapset olivat ihmeissään ja itsestään tosi ylpeitä. Yes, we can! Oli aika istua alas syömään eväitä, lukea tarina liittyen seuraavan merkin suorittamiseen. Eihän kukaan minua jaksanut kuunnella, perhosia pörräsi ympärillä, yksi iso haukkakin tuli moikkaamaan ja jättimäinen toukka oli tosi kiinnostava. Posket punaisina, silmät kiiltäen, hiukan hikisinä nauttivat saavutuksestaan! Mikä ilo.(ja helpotus)

Alastulo olikin toinen juttu. Ruoan ja levon jälkeen näissä ipanoissa riitti energiaa kuin pienessä kylässä. Minulta lähti ääni heitä paimentaessa...Eipähän ollut mountain lionin, puuman, kohtaamisesta vaaraa, sen verran meteliä pidimme. Yritin parhaani mukaan pitää ryhmän koossa, mutta karkailivat alas rinteitä juosten, lopputuloksena yhdet rikkinäiset housut, kolmet verta vuotavat polvet. Olisi pitänyt olla valjaat mukana, ja laastaria!(duh, ensi kerralla, ensi kerralla) Normaalisti lapset tottelevat, mutta ryhmän hellllmi, ei tottele mitään, ikinä. Joudun joka kerta sanomaan (napakalla äänellä), tämä koskee myös sinua XX. Kaikki muut kuuntelevat ja noudattavat ohjeita, ainakin suurin piirtein. Aika rasittavaa.

Metsäosiolla, polun reunassa lojui ISO lisko, nauttien lämmöstä. Koko ryhmä hiipi liskon ympärille ihmettelemään. Rohkeimmat tökkäsivät liskoa sormellaan ja juuri, kun sanoin, että lisko on kuollut, se ponkaisi hirveällä vauhdilla eteenpäin. Voi kiljumisen ja naurun määrää! Säikähdin itsekin, ja kesti hetken ennen kuin sain suoristettua selkäni käkättelyltä ja jatkettua matkaa.  Kertakaikkiaan mainio yhteinen kokemus.

Olisi ollut erityisen hauskaa, jos Google maps:in tyypit olisivat taas osuneet paikalle kameroineen ja olen äärimmäisen kiitollinen siitä, etten kuullut tätä; I need to go. Number two. Now. Huhhuh;)

Tällainen reissu.

Tataa!

PS matkalla  huipulle oli huomattavissa pientä vastustusta; millloin oli nälkä, jano, kuuma,väsy, en jaksa kävellä, on hiki. Yksi aina tosi totinen kiinalaistyttö tarpoi eteenpäin kiukun voimalla;) Kun kysyin, onko kivaa? Sain vastaukseksi -I would rather be at home playing with my iPad.

Matkalla alas kaikilla oli jo tosi kivaa ja retken päätyttyä kysyivät milloin mennään uudestaan. Jaa, jos ei nyt kuitenkaan ihan heti;)