Voin melkein väittää harrastavani elokuvia. Ja ihan amatöörinä, en ole koskaan käynyt yksin teatterissa. Joskus työmatkoilla olen miettinyt menoa, mutta tullut järkiini ja perunut aikeeni. Jotenkin minusta tuntuu, että kaikki(suomalaisittain) ajattelisivat, että "tolla ei oo kavereita", vaikka todennäköisesti kukaan ei edes huomaisi, että olen yksin. Parhaassa tapauksessa näyttäisin ihanan aikuiselta, joltain tyylikkäältä life coachilta. Hörppisin naisellisesti rooibos teetä ja söisin gojimarjoja ja olisin tullut katsomaan ranskalaista elokuvaa ja vaikuttaisi siltä, että olisin tullut viettämään omaa laatuaikaa; nauttimaan elokuvasta ilman keskeytyksiä? HMMMM, joo, ei tule toimimaan. Pälyilisin ympärilleni kuin orpo piru.
Käymme leffassa tosi usein ja valitsemme kutakuinkin vuorotellen illan flickin. Täällä ei muuten saa leffaan "sitä turvallista" paikkalippua ja minua inhottaa mennä edeltä. Pimeässä siristelen vapaita paikkoja ja kompastelen ison popcorntörpön kanssa; excuse me, Excuse me. Argh.
Immortals 3D on nähty jonkin aikaa sitten.(väkivallalla ja verellä mässäilyä, mutta pukusuunnittelijalla oli huumorintajua. Repeilin jumalien päähineille oikein olan takaa. Siitä ** ) Happy Feet Two 3D oli hauska(***), tosin hiukan liian pitkä ja aiheutti nelivuotiaalle "tailfeather shaking"-kohtauksen, joka on muuten hauskuttanut vielä kauan leffan jälkeenkin. Ihailen Pink:iä vieläkin enemmän. Rispekt.
Nyt kehun uusinta hömppää, New Year's Eveä(***). Kuten esim Valentine's Day ja Love Actually, tämäkin on ahdettu täyteen tähtösiä. Jos tykkää tästä vuodenajasta ja ikävöi sitä että nenä jäätyy ulkona, tästä saa hyvät fiilikset. Vaikka kaikki kliseet toteutuvat, lopussa pääsee yllättymään, kerta toisensa jälkeen. Ja liikuttumaan. Aina hyvä combo. Liian harvoin pääsee nauramaan pilalle menneille otoille, mutta tässä pääsee, eli pysy tuolissasi.
Aina eivät ole valinnat osuneet oikeaan, leffan ja leffaseuran suhteen;), mutta taitaa olla vain yksi elokuva, josta olisin ikinä kävellyt ulos. Normaalisti sinnittelen loppuun asti. Näin ei ole aina leffaseuran kohdalla:
Olin 90-luvun alussa treffeillä. Jodie Foster ja Liam Neeson olivat kovia nimiä. Elokuva oli Nell. Täytyy myöntää, ettei alku (keskiosa, tai loppu) ollut ihan hurjan mukaansatempaava, mutta kun olin tokaisemassa sitä seuralaiselleni, koin pienen yllätyksen. Hän oli nukahtanut suu ammollaan, pää roikkuen taaksepäin. Iso mies. Ja juuri, kun olin tökkäämässä häntä hereille, hänen suustaan kuului aivan kamala uniapneaa sairastavan virtahevon kuolonkorinaan verrattava hirveän kovaääninen kuorsaus. Koko leffateatteri kääntyi katsomaan ja minä pamautin tätä tyyppiä sumeilematta mahaan kädenselälläni. Kuorsaus loppui ja minä tarvitsin drinkin.
Nelliä en ole uudestaan katsonut, mutta eilen vuokrasimme Sarah's Key:n. Koskettava.(****) Täytynee seuraavaksi lukea pari kirjaa, ettei liiaksi amerikkalaistu;)
Tataa!
ps edellämainittu kuorsaaja sai pian kuorsata jonkun ihan muun seurassa
No comments:
Post a Comment