Suomi fiilistelyä

 Syksy on mennyt täällä jotenkin ihmeellisessä tilassa, niin ihmeellisessä, etten ihmetyksekseni ole edes tuntenut kovaa koti-ikävää. Koti-ikävä yllättää usein ilman, tuoksujen, tuttuuden muodossa. Tällä kertaa vasta marraskuun alun Ikean reissu aiheutti pientä ahdistusta, hyvällä tavalla. Olisin voinut jäädä sinne, lavastettujen olohuoneiden sohville istumaan.

Palaan siis vielä viime kesän Suomeen.

Mehän ollaan täällä toistaiseksi. Paluusuunnitelmia ei ole, muttei myöskään ole poissuljettua emmekö me joskus asuisi taas Suomessa. Tänä kesänä, jokin iski tosi kovasti tajuntaani Suomessa. Pysähdyin monta kertaa katselemaan ja haistelemaan, ihastelemaan, miettimään sitä, miten makea paikka Helsinki oikein onkaan, saati sitten Savonlinnan alue, jota kehun seuraavaksi. Olen ehkä ollut tarpeeksi kauan poissa, saadakseni etäisyyttä, nähdäkseni tutun paremmin, objektiivisemmin.  Eikä elämä täällä ole haasteetonta, joten ajatus Suomesta, tutusta, konstailemattomasta, turvallisesta Suomesta, oli aika ihana.

Tällä kertaa tämä oli parasta; Suomessa ihmisten huumori on parasta. Olin suorastaan häkeltyneen yllättynyt, miten hyviä tyyppejä tunnen. Kaikki ovat kivoja. Hurtti, musta, kuivakka huumori sarkastisine huomautuksineen nauratti ihan kamalasti. Naurattaa vieläkin.

Kaduilla haisi ohimennen tupakka. Lehtipuiden lehdet havisivat iltatuulessa, raitiovaunun kolina rauhoitti. Paikat ovat tuttuja, ihmiset näyttivät tutuilta. Käytännössä kaikki ruoka on puhdasta, lähiruokaa. Söin noin seitsemän perunaa joka aterialla;) en kyllästynyt graaviloheen, ruisleipään tai savukalaan. Lihapiirakoita kulutin myös; runsaalla sinapilla ja ketsupilla. Nami.

Miehet ovat komeita. Salskeita sinisilmäisiä urhoja.  Naiset ovat tosi laittautuneita, kauniita. Olisivat vielä kauniimpia ilman niitä-kauheita-ylipitkiä-tekoripsiä-ja hiusten-pidennyksiä ja liian vaalennettua tukkaa. Vaatetus oli kivan simppeliä, tyylikästä. Ulkonäöstä välitetään entistä enemmän. Avoautot olivat vallanneet katukuvan ja design-laukkuja keikkui joka toisen käsivarrella.

Lapset saivat liikkua yksin.

Design, arkkitehtuuri, kaikki on kaunista, suoraviivaista. Löylyn tuoreen puu tuoksu huumaasi.

Lista olisi loputon. Nämä jäivät päällimmäiseksi mieleen.

Että sillä lailla. Nyt on ikävä. Joulunalus aika on pahinta. Palaan pian.

Tataa!

PS kun olimme laskeutumassa Helsinkiin, esikoiseni parahti kovaan ääneen;  -Äiti, niiin paljon puita, kato äiti, niin paljon puita!! -Joo, kulta, niin on (minua ehkä hiukan huvitti). - Niin, mutta NIIN paljon puita!  Hei kanssamatkustajat; tyttäreni ei olekaan ennen nähnyt puita. Meillä Ameriikassa, kun ei ole puita. Tai ehkä on, mutta me emme niitä kovin usein näe. Asumme luolassa, aavikolla. Sillä lailla. Maailman ihmeitä. Ja siis onhan Suomessa nyt hienoja puita. Katso vaikka;)

Terveisiä Drumpflandiasta 11.11.

En normisti julista poliittisia mielipiteitäni täällä tai muissa sosiaalisen median kanavissa, mutta nyt on pakko. Enkä ihan lyhyesti avaudukaan. Bear with me - Karhu kanssani;)

Presidentinvaalikampanja on ollut täällä farssi. Ensin, Trumpin ehdokkuus nauratti. Tämähän on vitsi, eikö? Sitten, kun hän yhtäkkiä oli Republikaanien ehdokas, ei naurattanut enää yhtään, tai, no, nauratti silti vähän. Luultiin- ainakin omassa kuplassamme- ettei Trumpin valinta olisi mitenkään mahdollinen. Mitenkään. Joku uskalsi spekuloida, ettei Hillaryn hajanainen kannatus olisi tarpeeksi, mutta Bernie olisi paras vastaehdokas Trumpille. Todelliset vastakkaiset. No jaa, ajateltiin, tokkopa.

Hillary oli ainoa vaihtoehto. Ainoa. Usan historiassa, ei kukaan, siis ei kukaan aiemmista ehdokkaista ole ollut yhtä sopiva presidentiksi; kokemus, koulutus, viisaus, poliittinen ohjelma. Kaikki kohdallaan. Paperilla.

Mutta, Hillaryn kannattajilta puuttui palo. We didn't feel the BERN, niin kuin Bernien kannattajat tunsivat. Ja niin, Hillary ei ole "warm and fuzzy", mutta hyvää päivää, että osaa asiansa.

Kalifornia on osavaltiona perinteisesti demokraattinen. Liberaali. Piilaakson alueella Trump - Pence kyltti yksittäisen talon pihalla sai melkein ajamaan ojaan. Joku Hullu.  Oli ihan normaalia kysyä, että tunnetko sinä Trumpin kannattajia? Ja niin kuin odottaa voi- harva myöntää äänestävänsä seksististä valehtelevaa rasistia.

Debatit olivat karmeata katsottavaa. Huokailin, karjuin kotona, peräänkuuluttaen substanssia, Trumpin ohjelmaa, mitään ei tullut. Pelkästään hänen käyttämä tökkö-kielensä sai pyörittämään päätä. Tuo äijähän ei sano mitään. Haukkuu vaan muita  ja osoittelee sormella. Ei vaikuta kovin viisaalta. Karmeata katsottavaa. En edes viitsi toistaa hänen lausuntojaan naisista, muslimeista, meksikolaisista, aseista, naisten oikeuksista, ilmastonmuutoksen kieltämisestä jne jne.
BTW, katso elokuva Before The Flood lastesi kanssa!

SNL:n vitsit saivat ulvomaan naurusta, kunnes tajuttiin, että nämähän ovat suoria lainauksia Trumpin suusta. Pitäisikö tätä uhkaa alkaa ottaa tosissaan?

Kun vaali-ilta koitti, ajelin suomalaisen ystäväni järjestämiin vaalivalvojaisiin piipahtamaan, Woman-card lompakossani. Autossa juttelin 11-vuotiaalle tyttärelleni siitä, miten oli mahtavaa nähdä, miten maailma, jopa yltiö-konservatiivinen USA muuttuu. Ensin valittiin musta presidentti, seuraavaksi nainen. Nyt ollaan menossa oikeaan suuntaan.

Niin. Ensimmäinen shokki tapahtui, joskus seitsemän jälkeen illalla, kun eräs tuttavani näytti New York Timesin graffan. Siinä Trumpin valinnan todennäköisyys oli 80%:ssa. Ei voi olla totta. En halunnut uskoa todeksi, mutta veti todella vakavaksi. Ensimmäinen reaktio oli tietenkin asian kieltäminen.

Kotiin ajeltiin hiljaisissa tunnelmissa, ja hiljaisena jatkui. Istuin myöhään yöhön televisiota katsellen mieheni kanssa. Emme juuri puhuneet, vaan kaadoimme laseihin lisää viiniä. Ne vähäiset lauseemme menivät suurin piirtein näin; "This cannot be happening. How is this possible. I cannot even deal with this. It's not comprehensible. Change the channel. I do not want to wake up tomorrow. Imagine how Hillary feels now. What the hell is wrong with people? Should we pray for a miracle"

No, aurinko nousi kuitenkin seuraavanakin päivänä ja hengissä ollaan. Barely.
Koko keskiviikko meni sumussa. Päivittely jatkui vihana, suruna, shokki-reaktioina joka areenalla. Pälyilin ihmisiä ajatellen, ovatko nuokin salaa äänestäneet Trumpia?

Tässä sitä ollaan. Suututtaa ja pelottaa, ja me olemme valkoinen keskiluokkainen perhe Kaliforniassa... Tässä mustan tuttavani näkökanta asiaan. Please read.

On hyväksyttävä tosiasiat ja demokratia. Vaikka Hillarya sai enemmän yksittäisiä ääniä, Trump voitti oleelliset osa-valtiot ja sai puolelleen enemmistön valitsijamiehistä. Eniten harmittelen niitä, jotka eivät äänestäneet ollenkaan. Hävetkää. Äänestäminen on oikeus. Nyt spekuloidaan sillä, voisivatko valitsijamiehet vielä ratkaista asian Hillaryn hyväksi, mutta tuskin näin käy.  Koko maailma tuntuu kuitenkin olevan sekaisin tästä valinnasta. Paitsi Putin.

Tosiasiassa minua ei juurikaan kiinnostaisi jonkun 70-kymppisen omahyväisen mulkvistin sanomiset naisista, maahanmuuttajista tai ilmastonmuutoksesta, mutta kun kyseessä on tuleva USA:n presidentti, alkaa pelottamaan. Me emme kertakaikkiaan ymmärtäneet sitä, miten moni amerikkalainen äänioikeuden omaava valkoinen mies pystyi samaistumaan Drumpfiin. Emme myöskään ymmärtäneet sitä, kuinka voimakkaasti vähemmistöjen äänien kalastelu upposi keskilännen amerikkaiseen perusjamppaan. Kuka kalasteli heidän ääniään, KKK apunaan- no Drumpf tietysti. Emme myöskään ymmärrä median voimaa, sitä viestinnän kärkeä, jolla esimerkiksi Fox News asiat kertoo. Faktat muuttuvat kuin rikkinäinen puhelin, eikä perusjamppa kyseenalaista. Anteeksi karrikointini.

Minua pelottaa se pettymys mikä Trumpin äänestäjiä kohtaa. Ja miten nämä aseenkantajat tulevat asiaan reagoimaan. Tähän päivään mennessä, kukaan ei tiedä Trumpin poliittista ohjelmaa, lukuunottamatta suuren seinän rakentamista Meksikon rajalle, maahanmuuttajien karkottamista... asiat, jotka ovat suureksi osaksi vain uhoa. Trump ei myöskään ole selittänyt miten hän tulee kaiken kustantamaan, nostamatta veroja. Ei hyvältä näytä.

On vaikea selittää tätä valintaa lapsille, kun opetamme heille, ettei saa kiusata, käyttää haukkumanimiä, arvostella toista sukupuolen,  ihon värin tai uskonnon perusteella, olla aina reilu. And Now This. Jotkut tuttavieni lapset ovat itkeneet valintaa. Omani ovat vain olleet hyvin ymmällään.

Tätä asiaa voisi vatvoa ikuisuuksiin, mutta eiköhän tämä riitä. En siis kannata nykyistä valintaa presidentiksi. Olen edelleen lievässä shokissa ja toivon, ettemme joudu katsomaan häntä vallassa seuraavaa neljää vuotta. Totuus tulee julki, ja toivon, että hän tapansa mukaan mogailee oikein kunnolla ja joutuu luopumaan vallasta.

Sitä odotellessa on kuitenkin onniteltava valinnasta. Onnea- hänet valitsitte. Tässä pieni muistutus muutamista asioista, joista tuleva presidentti puhui kampanjansa aikana. Että miten meni noin niinku omasta mielestä?

Tataa, May The Force Be With Us ja mukavaa viikonloppua!

PS Kalifornia laittoi muovipussit pannaan ja laillisti marijuanan viihdekäytön. Taidetaan laittaa kukkanen korvan taakse, pössy huuleen ja hiihtää menemään ekokassi olalla, sanoen Fuck this shit. Don't even care. Peace!

Ainiin, muistinko sanoa, että on sit vähän koti-ikävä...

Kasviksia

Tämä kakku on niin järkyttävän hyvä, että taju lähtee. Olen tehnyt jo kahdesti alkuperäisen reseptin mukaan- mikä on jo sinänsä suuri ihme- mutta ensi kerralla on tehtävä tumma-valko-suklaa swirl. En tunnista sanontaa "liian makea," mutta tämä alkaa jo olla siinä rajoilla. Niin älyttömän huippuhyvää, että suorastaan syntistä. Ja helppo ja nopea tehdä. Ei melkein usko todeksikaan. Suklaan ystävän uusi paras kaveri;) Kuvassa, taustalla,  muuten näkyy toinen uusi himokkini; kookoskahvi. Nam. Juon aamuisin Bulletproof-kahvia omin reseptein, eli laitan sekaan myös kookoskahvia ja vähemmän voita.

Asiaan; No-bake Suklaatorttu

Pohja:
24 Oreo- tai Dominokeksiä murennettuna
4rkl -1/2 stick sulatettua voita
Sisällys:
170g- 1 cup tummaa suklaata (bittersweet)
170g - 1 cup maitosuklaata
240 ml - 1 cup kermaa, heavy cream
2 rkl - 1/4 cup voita

9 inch - 23cm vuoka

Pohjan teko: Murenna keksit pohjaa varten, lisää sulanut voi ja sekoita. Itse murskaan keksit käsin, mutta koneella saa tietenkin hienommaksi. Kun pohja-ainekset on sekoitettu, painele vuokaan, anna vetäytyä hetken. Suositus kuuluu; laita jääkaappiin tunniksi asettumaan, mutten tottele. (Jos haluat pohjasta crunchyn, voit laittaa uuniin noin 8 minuutiksi- 180 asteeseen C, 350 F. Jos laitat uuniin, anna jäähtyä kunnolla ennen suklaasisällön lisäämistä.)

Sisältö, eli suklaaganache:  Kaada suklaahiput, tai suht pieneksi murskattu suklaa, isoon sekoitusvuokaan. Ota pieni kattila ja lämmitä kerma ja voi kiehumispisteeseen. Kaada sitten kermavoi-sekoite suklaahippujen päälle ja anna seistä hetken. Sitten, sekoita silikonilastalla, kunnes ganache on sileä tahna. (yritä olla maistamatta;)) Kaada seuraavaksi ganache keksipohjan päälle ja laita jääkaappiin ainakin 4 tunniksi asettautumaan. Itse teen tortun yleensä aamupäivällä, jos tarjoan sen illalla, tai annan tortun olla jääkaapissa yön yli.

Tällaiselle suurpiirteiselle leipurille ihana torttu, sillä ganache sisällys, on sileä ja kaunis jo kaatamisvaiheessa, saati sitten kovettuessaan. Kertakaikkiaan kaunis. Joku tarjoaa sellaisenaan, joku toinen haluaa asetella päälle muutaman kirpeän marjan tai vadelmia. Ja hei, torttu kannattaa ottaa ajoissa, vaikka 20 minsaa ennen, huoneenlämpöön pehmenemään ennen tarjoilua. Varoitus; tähän jää koukkuun ja se on syöty molemmilla kerroilla niin nopeasti, etten ole saanut yhtään kuvaa valmiista kakusta;)

Ja sitten ihan sellainen Pirkka-vinkki. Jaan tämän silläkin uhalla, että kaikki jo tekevät näin, mutta itse tajusin asian vasta ihan äskettäin ja harmittelin omaa hölmöyttäni.

Meillä syödään paljon vihanneksia ja juureksia, varsinkin lihan kanssa. Ja me ollaan siis hc lihansyöjiä.

Tähän asti olen leikellyt erilaisia kurpitsoja ja muita juureksia suoraan uunipellille tai uunivuokaan, ripotellut päälle ja alle kookosöljyä, oliviiöljyä, voita suolaa, pippuria, you name it. Minua on aina kuitenkin ärsyttänyt se, etten saa "marinadia" tasaisesti esim bataattilohkojen päälle ja osa jämähtää aina peltiin kiinni. (joojoo, leivinpaperi auttaisi) Mieheni on marinoinut lihoja jo iät ajat ziploc-,paikallisissa minigrip,-pusseissa.  Asia, jonka olen jotenkin sivuuttanut, on mielestäni jotenkin  epäekologistakin. MUTTA, voi hyvää päivää miten kätevää!  Jos leikkelen vihannekset ja heivaan ne suoraan isoon pussiin, öljyt ja mausteet päälle, pienellä huljutuksella, ne marinoituvat ihan tasaisesti ja sukkelaan. Voi Rähmä! Suosittelen kokeilemaan, ellet jo harrasta tätä.

Meidän suosikkeihin kuuluu kaikkien squashien lisäksi, sweet potatoes, jamssit ja tavalliset pikkuperunat. Mitä värikkäämpi sekoitus sen parempi.

Näillä jatketaan.

Tataa!

PS uskokaa tai älkää, me oltiin viime vkonloppuna c(l)amping reissulla! Oli muuten tosi kivaa. Siitä lisää tuonnempana. Ja olemme ottaneet tavaksi käydä sunnuntaisin Farmers marketilla hakemassa ihania vihanneksia ja kukkia. Mukavaa. Mutta, nyt suklaatortun tekoon. Lapsikin osaa tämän.;) Enkä edelleenkään osaa ottaa kivoja kuvia, mutta koittakaa kestää. Keeping it real;)

Hejdå La Prairie

En nyt enää kaivele vanhoja, viime keväistä naisten ja lasten yhteistä pientä rantalomaa, mutta sen kautta palaan ihonhoitoon, ruiskeisiin ja pieniin neuloihin. Ja vaikka googlaan sormet sauhuten ja otsa rypyssä uusimpia, suht edullisia ihonjuotto- keinoja, olin tähän mennessä täysin missannut sen, että eihän kukaan itseään kunnioittava nainen mistään hoitolasta, lentokentältä, saati sitten tavaratalon kemppariosastolta(härreguud) mitään creemiä osta. Customoidut creemit haetaan apteekista, reseptit dermatologilta. Että sillä lailla. Moon niin pihalla ja jäljessä. Taas. Ja Ihan out.

Et mitäs jos lehdet ja artikkelit puhuisivatkin joskus totta? Ei tarttis ihmetellä, kun iho ei kuullakaan luvatulla tavalla, ja taas yhdellä purkilla heitetään vesilintua. Niin, se todennäköisyys, että Jennifer Garner ihan oikeasti käyttäisi Neutrogenaa...

Tämähän on loputon suo ja kaikilla on erilainen iho, erilaiset elämäntavat, geenit ja muut. Mutta, on suorastaan hämmästyttävää miten tuttujeni joukosta "yksi rikas, surullinen La Mer:in käyttäjä", ja muutama dermatologilta hiukan apua saanut, lue: väh kuuden kuukauden välein piikillä käyvä, ovatkin kääntyneet luonnontuotteisiin. Ha!  Ja sit taas toisaalta, jos kasvojen lihakset lamautetaan aina ja iho kuoritaan kemiallisesti, miksi edes käyttää superkalliita tuotteita? eiks se oo vähän turhaa, jos kuollut solukko hiotaan aina pois ja iho pakotetaan uudistumaan?

Niin, siis niistä luonnontuotteista. Ehkä olen taas jälkijunassa, mutta silläkin uhalla; Vahva EI kirotuille kemikaaleille ja parabeeneille, voimakas KYLLÄ luonnollisuudelle, vitamiineille ja hyraulonic hapolle. Nyt on aika läträtä vitamiiniseerumeilla. Ja huom nimenomaan seerumeilla. Ihoöljyt, nuo ihanuudet, jäävät kuulemma pinnalle kosteuttamaan ja se ei sit mitenkään riitä.

Nyt on sitten allekirjoittaneellakin varmaan viides pullo vitamiinilitkua menossa. Suosin tuota OZ merkkiä. Tilaan omani Amazonista tai ostan paikallisen farmers market tyyppisen kaupan luonnontuote-hyllystä. Siinä se hipiän pelastaja kulkee jauhelihan, kurkkujen ja omenoiden vieressä samalla hihnalla ruokakassiin;) Ja vaikka tyttöjen illoissa minulle on jo huomautettu, että jos noi sun otsarypyt pysäytettäisiin nyt, ei tilanne pääsisi ihan käsistä. En silti ole ottanut yhteyttä dermatologiin. Olen vaan kommentoinut, että "Niin", ja kulauttanut viiniä kurkusta alas.

Yhtä "operaatiota" mietin jatkuvasti ja aion sen myös toteuttaa; laserilla kainalokarvat pois. Täällä kuljetaan hihattomissa koko ajan ja saa olla jatkuvasti sheivaamassa. Alkais riittää. Jonkin verran kivulias toimenpide, eikä ihan halpaakaan, mutta loppuvuoden todo-listalla on. Tosi jännää.

Noniin, seuraavaksi on pakko jakaa yhden no bake suklaakakun ohje. Olen tehnyt sen jo kahdesti eikä loppua näy;)

Tataa!

PS eikä shampootakaan saisi enää käyttää. Eikä gögöä. Kainaloon sipaistaan kookosöljyä. Namaste.

MOI

Bloginkirjoitustauko, (voiko kaiken kirjoittaa yhteen;) on ollut niin pitkä, etten melkein kehdannut laittaa tätäkään. Mutta, kun täällä kuitenkin käy lukijoita, ajattelin taas vähän kirjoitella. Eli "MOI- sinne ruudun toiselle puolelle pitkästä aikaa. Olette olleet mielessäni aika paljonkin." Ja toisaalta, terapeuttistahan tämä oikeastaan on itsellekin, kun saa jäsenneltyä ajatuksia. Ehkä;)

Totuus on se, että mitä enemmän tekee, sitä enemmän tekee ja sit taas toisinpäin; vähemmän ja vähemmän. Eikä kyse ole edes tekemisestä, vaan aikaansaamisesta. Omien tuntemusten mukaan, vähänniinkuet millä tavalla sitä on hyödyllinen, tehokas ja kaikkea sellaista muuta, hyvin luterilaista ajatusta tässä on väännelty.

Olen ollut, ja tavallaan olen vieläkin, omituisessa limbossa, välitilassa, etsien oikeaa suuntaa. Etsin sellaista oikeaa, hyvän-ja omantuntuista olemista. Enkä puhu nyt ihan vähiten työminästä. Onnellista olotilaa, kodin ja työn tasapainoa, tervettä kiirettä, oman toteuttamista.

Mutta, ensin tärkeimmät, eli kesä ja perhe ja Suomi ja kaikki ihanat uudet paikat, joissa tuli piipahdettua ja muu hömppä. Niistä ensin. Sitten vasta vakaviin aiheisiin, omassa ihossa olemiseen ja tietty siihen, että lihoin Suomessa kahdessa viikossa neljä kiloa ja suunnittelen kovasti, että, kun koulut ja aikataulutetut päivät, tutut rutiinit ja muut alkavat, alan myös syödä terveellisesti. Puhdasta ruokaa. Sokeritkin vähennän minimiin. Paitsi, että ainiin, koulut alkoivat jo!Oho.

Tataa, palaan pian San Diegosta, Paso Roblesista, Lake Nacimientosta ja tietenkin Suomesta. Ah ihanasta Suomesta! (yläkuva)

PS ja siitä, että meillä on kotona mielenkiintoista; esikoinen aloitti middle schoolin, kuudennen luokan, ja muuttui yhdessä yössä, (yhtäkkiä puhutaan pojista, whaaaat?) ja keskimmäinen hakee paikkaansa eikä malttaisi olla pieni, kun sisko on olevinaan jo vähän iso, ja pienin, jota äiti lellii ja joka kakkaa edelleen housuun...

PPS ja on tässä muutama luonnos ihonhoidosta- apua ryppyjä -  ja todella yllättävästi olemme taas katselleet vähän tv-sarjojakin;)

Learn to Hate?

Luin tuossa Rosa Meriläisen kolumnin itseään vihaavista nuorista naisista. En yleensä ole ollut suuri Rosa-fani, mutta tämä juttu osui ja jäi vielä jotenkin kaivelemaan. Tässä vaiheessa lienee parasta sanoa, että seuraava avautuminen kannattaa ottaa ripauksella suolaa;)

On se kyllä kunnioitettavaa, että jaksaa tuijottaa ihan jokaista pikkuista yksityiskohtaa omassa kropassaan, saada siitä jotkut sävärit ja alkaa tosissaan tehdä asialla jotain. Tehdä asiasta elämän keskipiste, kuljettaa omia ruokia mukana joka paikkaan, laskea jokainen suupala, kieltäytyä kutsuista ja painella gymille. Siis Hats Off!

Olen vuosikausia yrittänyt vihata itseäni samalla pieteetillä, mutten kertakaikkiaan pysty.
Katson itseäni kuvissa ja olen aidosti järkyttynyt siitä, etten näytä parikymppiseltä, ja elopainoakin on nykyään kymmenen kiloa enemmän. Irvistän, ja unohdan asian samantien. Usein vain naurattaa.

Poseerattiin miehen kanssa hääpäivä- dinnerillä. Oltiin laitettu itsemme oikein näteiksi. Kun tarjoilija antoi puhelimen takaisin, me molemmat revettiin hirveään nauruun; Kato, me näytetään tosi läskeiltä. Muhahaha! Just. Ei just näin - NOUUU! Eikä edes pyydetty ottamaan uutta kuvaa, jostain korkealta ja kaukaa;) Skoolattiin vaan ja jatkettiin herkuttelua.

Entä sitten ruoka. Kun vatsa kurnii yhtäkkiä joskus kymmenen pintaan illalla, mitä tehdä? No hitto syödä! Eihän nälkäisenä voi mennä nukkumaan. Miksei minussa voisi asua edes pieni ruoanvihaaja tai miksen tekisi niin kuin joku viisas joskus sanoi: juo iso lasi vettä. Nälkään?Ei. Ei mulla jano ole, vaan nälkä.

Mutta hei, miksen suhtautuisi kroppaani fanaattisesti, edes viikon, joskus? Voi miten saisin jonkun itseä häiritsevän pikkudetaljin pysymään mielessäni jatkuvasti? Miksi se läskikuva ei tule mielensopukoista esille edes silloin, kun istun sohvalla lusikka Ben&Jerryssä. Oi Miksi?

Mutta siis ihan oikeasti. Minulla on ongelma. Olen sokeriaddikti. Turha sitä on kieltämään.
Tämän lisäksi teen ihania suunnitelmia, kuten, ensi viikolla menen joka toinen päivä urheilemaan. Merkkaan kalenteriin barrea, tanssituntia, joogaa ja muuta. Sitten iskee laiskuus. En vaan saa itseäni liikkeelle. En mene minnekään, paitsi puhkumaan omalle tunnille henkihieverissä lauantaina. Onneksi edes sinne.

Sokeririippuvuudesta olen lukenutkin aika paljon, ja tiedän sen olevan paha asia; kropalle, iholle, kaikelle(!), mutten saa mitään karkkilakkojakaan aikaan. Liikunnan puutteessa tokaisen, että on tässä elämässä niin paljon muutakin kuin oman takapuolen koon seuraaminen ja käyn yläkaapin karkkilaatikolla aina ohi kävellessä...

Eli, jos rakastan itseäni, olen laiska, mukavuudenhaluinen, mutta ehkä joskus hiukan tyytymätön. Jos vihaisin itseäni vähän, saisin ehkä tuloksia aikaan? kö? En vaan osaa vihata. Tällaisia ajatuksia tässä helteessä. Kun katsoin peilikuvaani ikkunasta kävellessäni ohi bikineissä menneenä viikonloppuna, ajattelin mielessäni, että jotain pitäis varmaan tehdä. Mutten tee.

Eli, eiku nauttimaan elämästä.

Tataa!

PS mun mielestä tuo ylhäällä oleva kuva on upea ja hyväntuulinen. Olen ihan varma, että tuo nainen on iloinen ja mukava ja muuten älyttömän naisellinen. Suukko!

Saako ahistaa

Iltaa istutaan ystävien kanssa ihan normaalisti; syödään hyvää ruokaa, nautiskellaan paikallisia viinejä, on kiva, leppoisa tunnelma. Sitten joku aloittaa sen, vahingossa, tai ihan tarkoituksella. Joskus keskustelu sikiää jonkun tuikiviattomasta (onkohan tuo oikea sana) sivulauseesta, mutta lopputulos on aina sama.

Ai mikä ahdistaa, no tämä; Kun nyt tässä ei kerran enää olla kakskymppisiä, nuoria aikuisia...Tulevaisuuden suunnitelmat, Eläkesäästöt, vakavat keskustelut siitä, missä voisi asua kun eläköityy. Eläköityy?! Voi pyhä sylvi. Säästä nyt, sulla on vaan 20 vuotta aikaa työelämässä. Tai kannattaako niin isoa taloa rakentaa, kun eivät lapsetkaan enää asu kotona kuin muutamia vuosia.., Mitä?! Mun pieni poika ainakin asuu kotona vielä kolmekymmentä vuotta, siellä peräkammarissa;) Haluan HUUTAA! ja joskus ulvahtelenkin äänekkäästi.

Eiks me voida elää vaan tässä ja nyt? Pitääkö aina suunnitella niin hirveästi? Ja eihän parhaat suunnitelmatkaan kuitenkaan välttämättä toteudu, elämä vie..

Onks mun ihan pakko osallistua näihin keskusteluihin, jos en ole niihin henkisesti valmis. Joskus nousenkin pöydästä, menen puuhastelemaan keittiöön;) Mies sanoo, että pitää suunnitella, ei asiaa voi kieltää tai vältellä. Voihan. Välillä jopa ihmettelen, miten minulla voi olla kolme lasta, joille olen äiti ja miten minua kikatuttaa niin hirveästi, kun me puhutaan naiseksi kasvamisesta esikoisen kanssa. Eletään todella hauskoja aikoja. Perjantaina käytiin rei'ittämässä korvat, iso askel.

Minulle riittää, että olen eläkesäästänyt Suomessa joka kuukausi jo vuosia. Pitääkö nyt oikeasti ruveta ajattelemaan vanhenemista ja muuta ihan tosissaan. Ihan kauheeta. Ahistaa. Ahisti jo se, kun löysin päästä harmaan hiuksen. Ahisti niin, etten henkeä meinannut saada. Tuli pieni kuolemanpelko ja etiäinen, etten näe lasteni kasvavan isoiksi. Että sillä lailla. Normaalisti, olen mielestäni aina hyvässä iässä, enkä paljon kriiseile.

Lapset kasvavat, mutta me ei vanheta, eihän? Täällä, yhteiskunnassa, jossa ei perinteisen pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan normeja, tukijärjestelmiä tunneta, pitäisi suunnitella ja säästää. Suunnitella ja säästää. Koko ajan ja jatkuvasti. Mutta, kun minä haluaisin vain elää ja katsoa mihin nokka vie.

Ehkä olen lapsellinen tai en halua katsoa totuutta silmiin, mutta kaikenlainen suunnittelu tekee elämästä jotenkin rajoitetun? For the lack of a better term. Joskus aikoinaan ahdisti parin vuoden päähän laaditut suunnitelmat, vaikken mikään sitoutumiskammoinen olekaan. Ja vaikken ehkä eläkään ikuisesti, en halua ruveta myöskään suunnittelemaan vanhenemista. Enkä tod eläköitymistä.

En myöskään pidä ajatuksesta, että vaan säästäisimme ja suunnittelisimme, sillä mehän elämme nyt. Lapset ovat pieniä, matkustamme perheenä, hankintoja on kamala määrä ja koko ajan, miksemme siis eläisi nyt? Ja totuuden nimissä, tällä kustannusrakenteella sitä mahdollisuutta ei kuitenkaan ole, että sekä eläisimme kivasti, että säästäisimme. Eli mitäpä sitä suunnittelemaan.

Ehkä sitten jossain vaiheessa, myöhemmin.  I'll think about it tomorrow.

Tällaisissa ajatuksissa tällä kertaa.

Tataa!

PS me juhlimme tulevaa hääpäiväämme jo viime lauantaina. Saatiin vuosien jälkeen ruhtinaalliset 24h kahdestaan, kun ystävämme ottivat lapsemme hellään hoiviinsa. Oli muuten aika kivaa.

Punk Rock

On ollut yhtä rocknrollia viimeiset pari viikkoa.  Tai siis jos rocknrolliin kuuluu omasta takaa smoky eye-pesukarhu-look yövalvomisineen, satunnainen oksentelu ja örveltäminen...

Let me rewind. Vielä pari viikkoa sitten riitti jännitystä, välillä hellettäkin ja suurta innostusta kohta alkavaan lasten spring breakiin. Ehkä kuitenkin suurimpana juttuna oli isovanhempien vuosittainen visiitti, joka osuu aina sekä esikoisen, että isäni synttärien aikaan. Taas mahtavat tuplajuhlat ja loma. Jee!

Loma koitti. Kaikki ihan täpinöissään. Ainoana pikkumiinuksena se, ettei sää näyttänyt parhaita puoliaan. Tulisi tuulisia, kylmiä sadepäiviä koko ekaksi viikonlopuksi, eikä seuraavankaan viikon ennuste pelkkää aurinkoa luvannut. No, päätimme hoitaa ostokset sadesäillä, pelata korttia, syödä hyvin, viettää kivaa perheaikaa yhdessä. Let's concentrate on the positive!

Tauti alkoi esikoisesta. Hän valitteli vatsakipua ja aloitti aamun oksulla. Olo tuntui siitä parantuvan, eikä kellään muulla ollut mitään, joten päätimme iltapäivästä toteuttaa pienen kotiseutu turneen joka tapauksessa. Lapsella ei ollut kuumetta, ei huonoa oloa, joten vesipullo ja crackereita mukaan ja menoksi. Reissu meni hyvin, potilas sai istua mukavilla tuoleilla ipadia pelaten. Olo tuntui kohentuvan. Jaksoi alkuillasta pelata Pictionaryakin, joten ajattelin, että ehkä tämä olikin vain joku mysteeripöpö, ehkä oli syönyt jotain omituista...
Niin.

No, kolme päivää ensimmäisen potilaan sairastumisen jälkeen (oppikirjaesimerkki), heräsin yöllä taaperon hysteeriseen itkuun. Ponkasin ylös, kohdatakseni hänet sängyssään, yltä päältä oksussa. Voi ei!Ei muuta kun lapsi kainaloon ja pesulle. Poika toipui hetkessä ja päätti sitten, pahan olon kadottua, ruveta riehumaan. Mikä ihana yö; hän halusi painia ja pomppia sängyssä puoli kahdesta puoli viiteen. En uskaltanut viedä takaisin omaan sänkyynsä(?), vaan yritin rauhoitella ja nukutella viereeni. Se tuntui jotenkin kauhean järkevältä ratkaisulta juuri silloin, kahdelta yöllä... voisko vatsatauti joskus alkaa päivällä, että vanhemmankin järki toimisi paremmin...

Seuraavana päivänä pienin oli sopivan sippi; nukkui on/off lähes koko päivän. Miten niin väsyttikin?Tässä vaiheessa alkoi myös pelko kiipeämään selkää pitkin; tämä on siis joku vatsatauti. Mitä jos me kaikki saadaan tämä? Kirsikkana kakussa; oli show-ilta.

Lasteni koulussa järjestetään joka vuosi Variety Show, jossa oppilaat esittävät laulu-tanssi-jms numeroitaan. Tänä vuonna olin koreografioinut tyttärilleni kivan kaksiminuuttisen tanssiesityksen Demi Lovaton Confident-kappaleeseen. Esitystä oli odotettu, asut ostettu, huulet punattu. Juuri ennen lähtöä, keskimmäinen alkoi yhtäkkiä valittamaan vatsaansa. Ei. Kertakaikkiaan Ei.

Huonon olon aalto tuli ja meni, joten keskimmäinen päätti lähteä esiintymään. Esitys meni hienosti. Olin heistä taas todella ylpeä. Kotiintultua piti vielä saada ruokaa ja jäätelöäkin, paha olo oli tiessään. Tai niin me luultiin.

No, menemättä into all the gory details, keskimmäinen lapseni aloitti oman sairastamisensa yöllä, kuinkas muutenkaan, kello 2. Tähän sanon vaan Manaaja. Manaaja yläsängystä joka puolelle. Ymmärtäköön ken ymmärtää. Tässä vaiheessa alkoi huumori loppua jo äidiltäkin ja tarjosin aamupalalla aikuisille ihan reteesti pakkojekut, kun ei Underbergiä tai Fernettiä sattunut olemaan tarjolla..

Siinä sitten parin seuraavan päivän pössis; sohvilla nuutuneina makaavia lapsia kertaa kaksi. Jägeriä pakkotarjoava väsynyt äiti. Taustalla jylläävä pesukone. Onneksi loman lopulla kaikki tuntuivat olevan kunnossa. Oli esikoiseni synttäripäivä. Hän oli tehnyt päivään oikein ohjelmankin muutaman tunnin tarkkuudella; aamukasista iltaseiskaan. Aloitimme päivän upealla voitolla softballissa, synttärisankari syötti ja pelasi upeasti. Sitten oli vuorossa ihana chocolate chip pancakes brunssi ja Warriorsien peli, uintia ja korvien rei'itys, dinneri, kakunleikkaus, lahjoja ja jacuzzi.

Niin, no. Joskus kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Umpire, softball "tuomari", kertoi, ettei korvakoruja saa käyttää, kuten ei koripallossakaan, joten me päätettiin siirtää rei'itys suosiolla kauden loppuun. Sitten, ettei elämä käy tylsäksi, kun olin föönaamassa tyttäreni hiuksia ennen illalliselle lähtöä, huomasin pienen mustan pisteen hänen päänahassaan. PUNKKI! Dinnerin sijaan mieheni lähti viemään tytärtäni lähimpään päivystykseen. Voi elämä.

Se ei sit ollutkaan punkki. Dinneri syötiin myöhään, tosin ihanasti ulkona, mukavan italialaisravintolan terassilla, lempeässä illassa. On onni, että kaikilla riitti huumoria, eihän siinä itkukaan olisi auttanut, ja ettei kukaan aikuisista saanut mahapöpöä.

Seuraavana yönä kukaan ei herännyt huutamaan äitiä kahden pintaan. Ja vaikka joku olisi huutanutkin, on hyvin paljon mahdollista, etten olisi herännyt siihen;)

Mukavaa viikonloppua! Meillä on luvassa Softball appreciation day lauantaina. Perhe on taas koossa mieheni työmatkan jälkeen ja terveenä(!), kop kop puuta.

Tataa!

PS Ainiin, muistinko sanoa, että äitini sairastui ärhäkkään flunssaan loman keskivaiheessa ja toipuu siitä vieläkin kotona Suomessa...

Scarred for Life

Lupalappu toimitettin kotiin allekirjoitettavaksi. Saisiko lapselle kertoa vartalon kehityksestä ja kasvusta. Tytöt ja pojat erotettaisiin eri ryhmiin ja tiloihin, luonnollisesti. Ihan hiukan nauratti, mutta tällaisena edistyksellisenä ja hyvinkin liberaalina äitinä, allekirjoitin luvan. Tyttärelleni saisi kertoa miten vartalo kehittyy. Eniten kyllä kiinnostaisi tietää, kuinka moni kieltää?

Totuuden nimissä, meillä on jo luettu kirjat The Care and Keeping of You 1 ja 2. (on olemassa on kuulemma myös poikien versiot) BTW -lämpimät suositukset(!) Ykkösosa on  tarkoitettu 8-10 vuotiaille, kakkonen 10-12 vuotiaille. Tuon "Knowing what to say":n ostin siksi, että draamaa riittää. Ystävät kääntävät yhtäkkiä selkänsä, tai joku sanoo rumasti. Esikoiseni on herkkä eikä osaa puolustaa itseään...Ehkä aiheesta joskus enemmänkin. . Kehitysasioista on meillä keskusteltu ja joskus tyttäreni sanookin- Äiti, oonko mä siinä iässä, että näista asioista pitää aaiiina puhua?-Olet. Minulla on hauskaa. Ilmeet ovat maksamisen arvoisia. ;)

Koulun opetussessio koitti. Hain tyttäreni koulusta ja hän vaikutti jotenkin jännältä. -No, miten meni? Kikatuttiko? - Ei. Me kaikki istuttiin siellä ihan kauhusta kankeana. -Ai, miksi? Eihän siellä ollut mitään uutta, vai oliko?- Joo, mä en halua HIVtä.

Lupalapun lisäksi paikallinen opetustoimi postasi presentaatiossa käytettävät slidet nettiin ja tulevaa varten järjestettiin myös erillinen informaatiosessio vanhemmille, jotta tietäisivät mitä kaikkea lapsille tullaan kertomaan. No, mä en sit menny sinne infosessioon, mutta kävin kyllä katsomassa slidet netissä.

Ehkä eniten yllätti se, miten asioista voidaan puhua sanomatta kuitenkaan mitään. Taito sinänsä. Esim; How you DON'T get HIV? HIV is not spread through casual, everyday contact HIV is NOT spread: Sharing telephones, computers, and pencils - Shaking hands, hugging, or social kissing. Mitään ei kuitenkaan sanota siitä, miten HIV:n voi saada. Siitä puhutaan vasta sex educationissa, seitsemännellä luokalla.

Pojille oli jaettu deodorantit, tytöille terveysside. Epistä. Enivei, illan koittaessa istuimme ruokapöytään ja kertasimme päivän tapahtumia. Tyttäreni halusi vähän kertoa mitä on puhuttu. Varmisti vielä, että tietääkö Daddy näistä asioista, ettei tule yllätyksiä, luvassa olisi aika heavysettiä. Pokka meinasi mennä jo tässä vaiheessa, mieheni pysyi kylmän viileänä.

Sitten alkoi illan mielenkiintoisin osuus. Tyttäreni selitti munasarjat ja miten vauva kasvaa, miten vauva ei kasvakaan mahassa, vaan siellä kohdussa, joka venyy. Ja missä vaiheessa tyttö on biologisesti valmis tulemaan äidiksi ja yäk, ja keskimmäiseni, 8-vuotiaan tyyliin pöllämistyneenä, istui pöydässä suurimmaksi osaksi suu auki järkytyksestä. Tässä vaiheessa tunsin jo kuinka se naurukohtaus väreilee vatsanpohjassa. Hytkytti jo. Tosi Aikuista.

Sitten jatkettiin kuinka niitä munia on ja se male sperm löytää munan, tai sitten ei. Ja jos löytää, alkaa vauva kasvaa. (tässä vaiheessa tirskahdin jo, ruoka meinasi mennä väärään kurkkuun, vilkaisin  miestäni kulmieni alta, hänen pokkansa piti.) Ja sitten tapahtui se, mitä pelkäsin. Repesin ihan hirveään nauruun. Käkätin vedet silmissä, kun joku täysin seonnut vajaaälyinen tyyppi. Keskimmäinen huudahti- Äiti! Pystyin käkätykseltäni sanomaan vain: -Anteeksi,  ja jatkoin huutonaurua. Piti oikein nousta pöydästä, kun se ulvova hohotus ei meinannut loppua ollenkaan.

Summa summarum. Koulussa on siis kerrottu kaikki tämä, ja paljon paljon muuta, mutta on sopivasti jätetty kertomatta, miten se male sperm pääsee sen munan luokse ja miten HIV tarttuu. Ja kun infopläjäys on ollut kuvineen kaikkineen niin massiivinen, eivät ole tulleet kysyneeksi.

Minä, äärimmäisen kypsänä aikuisena, kuuntelin tyttäreni esitelmää siis tyynen rauhallisesti... Odotin niin herkiämättä missä kohtaa totuus tulee julki, etten pystynyt pidättelemään mahassa hytkyvää naurukohtausta. Esimerkillistä toimintaa. Äitipisteitä. Moon niin lapsellinen, etten kestä itsekään..Illan pimetessä, lasten nukkuessa sanoin miehelleni, että nauti nyt näistä hetkistä. Kohta totuus on julki ja he eivät enää ikinä katso sinua samalla tavalla. Ohhoijaa.

On se kyllä sillä tavalla, että keskustelu on käytävä.

Että näissä tunnelmissa täällä. Hauskaa Viikonloppua,

Tataa!

PS Tuskin maltan odottaa tulevaa seiskaluokan Sex Ed- sessiota ja siitä kotona kerrottavaa yhteenvetoa. Omalla kohdalla biologian opettaja kertoi ensin asiasta kukin ja mehiläisin, asia, jota me naurettiin oikein porukalla, sillä kaikki jo tiesivät mistä oli oikeasti kyse. Kun asiasta sitten puhuttiin niiden omilla nimillä, istuin koulun pienessä auditorio-luokassa ja katselin niitä kauheita pikkutarkkoja läpileikkaus-kuvia. Kikatin niin, että silmät valuivat vettä, hikoilin, inhotti ja yökötti.

PPS  - Oletteko te puhuneet kavereiden kanssa vielä näistä asioista koululla, sen session jälkeen? - Joo. We are all scarred for life.

Life and Love

Ennen seuraavaa pidempää postausta on pakko kirjoittaa tänne ihan lyhyesti.

Silmiini osui noin pari vuotta sitten People magazinen, tai muun korkeakulttuuria edustavan nettijulkaisun, sivulla linkki tähän blogiin; This Life I Live. Satuin klikkaamaan sitä ja koukutuin. Countrymuusikko, Rory, kirjoitti siellä maaseutuelämästään vaimonsa Joeyn ja juuri syntyneen lapsensa kanssa. Unohdin blogin hetkeksi, mutta kun sitten palasin sinne, luin sitä itkien ja taas itkien. Luin vanhemmat postaukset, halusin tietää lisää, toivoin parasta, pelkäsin pahinta.

Luulen, että tarina kolahti a) sen takia, että lapsemme ovat melkein päivälleen saman ikäiset ja b) Rory kirjoittaa heidän elämästään niin kauniisti, etten voinut olla jatkamatta. Viime syksynä, kun itse jouduin miettimään isojakin asioita ja omaa terveyttä, vollotin oikein ääneen.

Mieheni istui illalla sohvalla vieressä ja sanoi toistamiseen, -Miksi sinä luet tuota, jos se saa sinut aina itkemään? 

Vastaus on, en tiedä. Ehkä odotin ihmettä. Halusin elää mukana, mukamas tukea jollain tavalla? Myötäelää, vaikka tunsin järjettömän suurta ahdistusta ajatuksesta, etten näkisi omien lapsieni kasvavan. En osaa selittää. Joku sanoisi, että hirveätä sosialipornoa. You decide.

Blogi on raskas ja kaunis. Lisäsin linkin listaani.

Palaan positiivisemmissa merkeissä.

Tataa

PS Fuck cancer

Rento Reissu

Suureksi ilokseni sai kuulla, että mieheni viettää lasten hiihtolomaviikon työmatkaillen. Voi miten mukavaa! Kirsikkana kakussa, lapset jäivät lomalle jo edellisen viikon torstaina. Jee, lisää aikaa kotona!

Tiedon saatuani päätin olla jättämättä mitään sattumanvaraan; hoitaisin meille tarkan aikataulun, ihan vaan yleisen viihtyvyyden nimissä... Tuumasta toimeen; ehdotin yhdelle eurooppalaiselle, rennonletkeälle ystävättärelleni, että jospa me vuokrattaisiin joku kiva beach house tästä läheltä ja karautettaisiin rannalle lasten kanssa päiväksi, pariksi? Ehdotus sai kannatusta, istuimme muutaman päivän päästä alas, lähetimme pari tarjouspyyntöä ja tsadam, beach cottage buukattiin. Mahtavan tehokasta ja helppoa. Tästä tulisi vielä hauskaa.

No, en ole aiemmin matkustanut juuri tämän ihmisen kanssa, mutta me olemme viettäneet muutamia iltoja yhdessä. Eurovision-porukkaamme kuuluu myös kaksi muuta jäsentä. Kysyinkin, josko haluaisimme sisällyttää myös bändin muita jäseniä matkaamme, mutta vastaukseksi sain, että ainakaan yksi jäsen ei varmaan innostuisi tällaisesta matkailusta. Asia selvä, mennään siis katraidemme kanssa kahdestaan. 

Sitten alkoi mennä mielenkiintoiseksi; ehkä jonkinlaiseksi yllätykseksi sain tyttäreltäni kuulla, että kolmannen jäsenen tytär oli ilmoittanut koulussa olevansa erittäin innoissaan tulevasta rantalomastamme. Tjaa? Niinkö...No, samapa tuo, mukavia ihmisiä kaikki. The more the merrier, eikö? EI.

Ja tässä miksi; me tapasimme muutama päivä ennen matkaa, jotta sopisimme kuka tuo mitäkin. Normaalioloissa keskustelu menisi sitä rataa, että kuka on vastuussa minkäkin illan ruoasta, kuka tuo aamupalatarvikkeita, onko ruoka-aineallergioita jms. Sellainen check list, jne. Jokainen toisi omia juomisiaan ja herkkujaan, kukin tapojensa mukaan. Eikö? EI. Tämä ei tällä kertaa sovi.

Keskustelu meni suurinpiirtein näin. -Tuon aamupalatarvikkeita -Kunhan kaikki tuomisesi ovat luomua - Tuon valkoviiniä ja kuoharia - Mitä merkkiä? Juon yleensä vain paikallisen viinitarhan valkoviinejä - Ottaisimmeko lapsille jotain herkkuja?- Meillä ei syödä sokeria. Tiedätkö mitä kaikkea pahaa sokeri aiheuttaa vartalollesi?

Me lähdemme matkaan huomenna. Mutta, jos suunnittelupalaverimme antaa yhtään osviittaa tulevasta, en tiedä mitä on tulossa. Tämä saattaa olla tämän bändin ensimmäinen ja viimeinen keikka. Pitäkää mulle peukkuja, että muistan huu-hengittää ja laskea vaikka sataan ensin. Kymmeneen ei riitä.

Tataa!

PS unohdin postata tämän ennen matkaa. Matka on nyt tehty. Kirjoitan siitä pian lisää. Kaikki ovat hengissä ja tervehdimme vielä toisiamme. Vielä ihan iloisestikin;)

#Showhole

Jos jollekin on jäänyt epäselväksi, totean tässä nyt vielä ihan rehellisesti, että meillä katsotaan televisiota. Tarkemmin, me binge watchataan, ihan jengissä. Ahmitaan sarjoja monta episodia kerralla (joskus koko sarja). Tähän aikaan vuodesta huomaan, että vauhti kiihtyy ja olinkin kirjoittanut samaisesta aiheesta aika tasan vuosi sitten;) Kamalinta koko hommassa on se tilanne, kun hyvä, ellei loistava (Peaky Blinders!) sarja on katsottu loppuun, eikä uutta kautta, saati sitten korvaavaa hyvää uutta sarjaa ole tiedossa. Putoaa ns showholeen, vapaasti suomennettuna sarjatyhjiöön.

Meidän kuvio menee yleensä suurinpiirtein näin: aloitamme katselun, mies nukahtaa, minä en pysty lopettamaan ja vaikka kuinka sanon itselleni, että et voi enää jatkaa katselua, pieni piru istuu olkapäällä ja kuiskaa, maybe one more?(nehän on vaan 45 minuuttisia episodeja...)  The Honorable Woman:in kohdalla kävi sellainen lapsus, että mies nukahti puoliltaöin, minä jumitin sydän tykyttäen telkkarin edessä aamukolmeen katsoen koko sarjan loppuun. Joo, ei järkevää. Aamulla sitten vähän hävetti...Tällainen virhe saattaa tapahtua lyhyiden, kuusi-tai kahdeksanosaisien (mini)sarjojen kohdalla helposti. Ne voin hotkaista kerralla. Ugh.

Paikallisille; luovuimme paikallisesta törkykalliista Xfinitystä, joka tarjoaa huiman määrän kanavia, ja siirryimme käyttämään Netflixiä, HBONowta, Apple TVtä ja Amazonin instant video -palvelua, joka tulee Prime-asiakkaille ilmaiseksi. Toimii. (Nyt litaniaan lisättiin Showtime)

Tässä siis alla muutamia suositeltavia tv-sarjoja, eivät missään nimessä ole paremmusjärjestyksessä, vaikka Peaky Blindersin pääosan esittäjä onkin to die for, juuri siinä roolissaan.  Netflix and Chill, netflix and chill.. tai sit vaan Netflix, crackereita, rasvaisia juustoja ja viiniä;)

Peaky Blinders(!!!!)*****, musiikki-cinematopraghy combo on ainutlaatuisen hieno. Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen tunnelma, kaupungin, elämän rouheus ja karheus ja piilevä, palava rakkaus. Ihan must. Saatoin rakastua hiukkasen.

Leftovers **** omituinen, mutta kiehtovan koukuttava. Vasta toinen kausi veti kunnolla mukaansa.

Fargo kaudet 1 & 2 ***** jos olet nähnyt elokuvan Fargo, you will LOVE this. Sama mainio tunnelma, mikä käsikirjoitus ja casting! Ihan helmiä molemmat kaudet. Ja jos Fargo on elokuvana katsomatta, nyt se on katsottava;)

True Detective kaudet 1***** & 2** Eka kausi käsittämättömän hieno. Iljettävän kauhea rikos, upeaa angstia ja näyttelijäntyötä. Toka kausi; selvittiin loppuun asti, kun ei keskenkään kehdannut jättää...

Narcos*** en ymmärrä hypetystä, enkä Golden Globe ehdokkuutta, mutta ihan katsomisen väärti setti.

The Man in the high castle ***, eteerinen kaunotar juoksentelee pitkin Nazi-Amerikan katuja suomalaisen näköisen nuoren miehen kanssa;) no ei, tämä on ihan jännä sarja. Mutta ekan kauden finaalin viimeinen kohtaus on ihan, että WTF, tuleeko jostain kohta alienit? Yrittääkö liikaa? Tjaa, uteliaisuus heräsi joka tapauksessa.

Transparent *** omassa genressään hyvä, mutta jos olet nähnyt lohduttoman masentavan,  August:Osage county, elokuvan, jossa kaikilla menee huonosti, tässä sarjassa tapaillaan samoja tunnelmia;) ja paljasta pintaa ei säästellä. Pääosan esittäjä on niin sukupuoleton roolissaan, että häntä ei osaa ajatella kuin ihmisenä, ei naisena, ei miehenä. (kaksi kautta plakkarissa)

The Affair kausi 1** kausi 2 **** en aluksi pitänyt pääosan esittäjistä, joten tämä meinasi jäädä kesken, mutta sitten jotain tapahtui ja tarina sai syvyyttä. Kakkoskauden puolivälissä tarinaa syvenee entisestään ja toteutus on kieltämättä kutkuttava; miten mies ja nainen kokevat saman tilanteen eri tavalla, miten myös asut muuttuvat riippuen kuvailijasta;).

Jessica Jones** pakosta katsoin kun ei ollut hyvää kirjaa tarjolla, eikä telkkarista tullut mitään. Marvel-meininkiä. Tosi deep. Not. Paikoittain ihan jännä.

Homeland***** kaudet 1-5. Huippu.

The Fall***** lyhyet kaudet 1 ja 2. "X-Files Gillian" on vakuuttava. Tykkäsin. Tosin raaka.
Tässä oli jotain samantapaista kamalaa, kuin sarjassa The Following, joka on karmaisevan raaka ja julma, mutta hyvä ja laadukas. Mahtava casting.  Kevin, kaikki kaudet katsottu.

The Honourable Woman***** Upea, monisäkeinen, mutta liian lyhyt;)  Maggie on mahtava. Ja nyt haluan mustia ja puuterinvärisiä silkkisiä yöpaitoja ja alushameita.

No huhhuh. Saatoin unohtaa jonkun, mutta eiköhän tuossa ole jo jotain, jos sattuu olemaan sarjatyhjiössä;)

American Horror Story:han on huippupalkittu ja kehuttu, mutta tämän suhteen olen totaalikieltäytyjä. En halua katsoa kauhua. MUTTA American Crime***** onkin sitten toinen juttu. Fantastinen toteutus. Ja toinen kausi alkoi viime viikolla. Jeee!

Tuli somessa sellainen fiilis, että nyt on kai pakko katsoa Making a Murdererkin, mutta ei oikein innostuttu. Niin kuin ei ennen Ray Donovanistakaan parin episodin jälkeen.

Saisi House of Cards jo alkaa, mutta pitää odottaa maaliskuuhun. Sitä ennen listalla Mr Robot. Mies katselee Shameless:ia joskus. Minä en oikein innostu kurjuuden maksimoinnista, vaikka se joskus sivusilmällä ihan hassu, kai? onkin.

Tataa!

PS Ellei juttu tempaise mukaan heti, siirrytään seuraavaan. Show me a hero:n ääreen nukahdettiin molemmat. Myös Wolf Hall pitäisi katsoa?  Että sillä lailla.

Näin meillä. Muuten ei kato pysy pop-kulttuurin aallonharjalla, eikä tiedä mistä ihmiset puhuu, enkä osaisi suositella muille - nääs ;) hehheh. Humpuukia. Humpuukia! Ja sit kohtahan on jo huhtikuu ja Silicon Valley, sekä Game of Thrones palaa ruutuun. hihihihi.

En muuten ole katsonut Breaking Badia. Enkä katso. Jotain periaatteita täytyy olla.

Pelottavan koreasti

Taas se aika vuodesta kun peilistä ei katso terveen päivityksen omaava hehkeä neito. Time to try something new, sillä vielä ei ole itseruskettavien aika. Se koittaa vasta helmikuussa;) Olen törmännyt super-ylistäviin juttuihin korealaisesta kauneudenhoidosta; heidän monivaiheisesta ihonhoitoprosessistaan ja upeista tuloksistaan. Eiku testaamaan. Ja ehkä olen jo jälkijunassa ja kaikki käyttävät jo näitä? mutta päätin kokeilla, nopeaa, yksinkertaistettua, lyhennettyä versiota.

 Olen maailman laiskin naamioiden käyttäjä. Olen ostanut niitä toki vuosikausia, mutta ladannut parin vuoden jälkeen käyttämättöminä roskiin. Oli kyseessä sitten kasvot tai hiukset. Olen myös todella laiska kasvohoidoissa kävijä, vaikka löysinkin täältä ihanan hydrafacial-hoidon, jossa olisi ilo maata vaikka kerran kuussa, jos malttaisi ja haluaisi maksaa itsensä kipeäksi. Suunnittelen käyväni neljä kertaa vuodessa, mutta selviydyn sinne rauhoittavien öljyjen tuoksuihin läträttäväksi yleensä kaksi kertaa vuodessa, oli se kuinka ihanan rentouttavaa tahansa. Eli, kun luin näistä maagisista, edullisista nopeavaikutteisista aineista, oli pakko testata.

Tilasin ensin TonyMolyn naamiosetin; tässä. Olen testannut niistä vasta yhden, avocado naamion, ah ihanuutta. Naamio liimautuu kasvoihin ja ainakin pintakuivan ihon omaavalla, tuntui, että iho oikein hotkien imaisi kaikki ravintoaineet. Vaikutusajan jälkeen, iho oli todella silkkisen tuntuinen ja pehmeä, sileän, ja kauniin tasaisen näköinen. Yöksi laitoin tosin vielä kosteusvoiteen päälle.

Not to mention, mikä mahtava monikäyttönaamio; olimme luvanneet lapsille perhe-elokuvan ja he halusivat katsoa viimeisen osan Harry Potter maratonista. (lupasimme, että kirjat luettuaan, voimme katsoa elokuvat) Minä en ole lukenut yhtään Potteria, joten päätin laittaa naamion testiin ja ottaa rauhassa lasin viiniä, ehkä vetäistä pitkäkseen lukeakseni Läckbergin Leijonankesyttäjää kaikessa rauhassa.

Pakkauksessa on siis muotoonleikattu naamio. Kuvassa. Can you see where this is going? Peilikuva melkein pelotti itseänikin. Tuli mieleen se teinileffojen kamaluus, tämä Jason. Sitten nauratti, kutkutti, iski pieni piru. Hiivin pimeän familyroomin oviaukolle ja säntäsin huutaen sisään. Mikä kiljuminen ja huuto, keskimmäinen pomppasi puoli metriä ilmaan. Epic! En voinut vastustaa. Lapsiparat. Taas meni Vuoden Äiti-palkinto sivu suun. Mutta kyllä nauratti. It was so worth it. Repeilen vieläkin koko jutulle.

Että eiku kokeilemaan. Omani tilasin niinkin eksoottisesta paikasta kuin Amazon.

Hyvää Tätä Vuotta. Tataa!

Anna minun

Good riddance 2015, tulkoon Ihana Uusi Vuosi! Minulla on pari pientä ajatusta ja toivetta

Anna minun pysähtyä hetkeen, tiedostaa ja nauttia
Anna minun lähteä urheilemaan aina, kun vähänkin siltä tuntuu
Anna minun avata lasten vessanpöntön kansi kiljahtamatta
Kovasti yritän, Anna minun onnistua
Auta olemaan positiivinen, näkemään selkeämmin
Auta ymmärtämään, että apua voi pyytää ja ottaa vastaan
Jos joku ei tunnu hyvältä, lopeta se; oli se sitten jooga-asento tai ihmissuhde
Anna minun olla kärsivällisempi ja huutaa vähemmän
Anna minun olla rohkea ja varma 
Anna minun olla rohkeasti heikko
Auta sanomaan Kyllä enemmän kuin Ei
Arvosta arkea, meluista, sotkuista ihanaa arkea
Anna arvoa terveydelle
Auta jaksamaan potatusvaihe
Anna minun nauttia lasten melusta, iloisesta melusta, kovasta naurusta ja kiljumisesta
Anna minun olla minä ja kuunnella sisintäni.

Anna minun pysähtyä hetkeen, tiedostaa ja nauttia tästä juuri nyt.
Nämä hetket eivät enää ikinä palaa.

Tai sitten ei. Mikään ei muutu; porhallan eteenpäin sivuille katsomatta, olen stressaantunut ja närvari on lopussa. Puen aamulla treenivaatteet päälle, jotta motivoituisin kokeilemaan sitä kamalaa PiYo-tuntia ja istun niissä kamoissa vielä iltapäivälläkin, juotuani jonkun 600 kalorin mokkafrappén. Karjun lapsille ja heittelen tavaroita. "voisitteko ystävällisesti vetää vessan käyntinne päätteeksi!!" Olen huonolla tuulella, hoidan kahdeksan asiaa samaan aikaan, mutten hakeudu miehen kainaloon, vaikka kosketus on terapeuttista ja tuntuisi niin hyvältä vaan hengittää toisen lämmössä silmät kiinni. Tuo maili on vielä lähetettävä tänään ja pyykit viikattava. "Paperi, kivi, sakset "- sun vuoro viedä potalle ja "Onko teidän ihan pakko koko ajan huutaa? eikö kukaan osaa puhua täällä normaalilla äänellä!?"

Tataa;)

PS joulunalusviikon vietimme tiukasti kotona, kaikki vuorollaan sairastaen mökkihöperyyden rajamailla, mutta tällä viikolla viiletimme kuin tuulispäät. Siitä pian lisää!

Vesi Vanhin Voitehista

Olin kirjoittanut FB statukseeni vuoden 2009 joulukuisena syntymäpäivänäni sloganin: Be brave. Even if you're not, pretend to be. No one can tell the difference. En enää muista miksi, mutta se osui ja upposi tänäkin vuonna. Nuo sanat ovat kantaneet läpi viimeisten viikkojen.

Omasta mielestäni olen terve kuin pukki, mutta kun lääkärit ovat toista mieltä, alkaa sitä huolettomampikin hulda herätä ajatukseen, että nyt kaikki ei sitten olekaan kunnossa.

Olen sellainen tyyppi, joka ei turhaan lääkärissä juokse. Minulla on kaksi flunssaa vuodessa ja ne kärvistelläään käsikauppalääkkeiden avulla kotona. (kuten juuri nyt) Jos kolottaa, mutta pystyn hoitamaan asiani normaalisti, viittaan kintaalla ja jatkan menoa. Kolotuksineen kaikkineen.

Nykyään, oireiden googlettaminen on erityisen mukavaa ja helppoa; ehkä yksi syy miksi päädyin varaamaan itselleni lääkärin. Se meni suurinpiirtein näin: lääkäri ohjasi neurologille, neurologi pelotteli kuoliaaksi, lähetti kardiologille, toiselle neurologille, erinäisiin tutkimuksiin ja kattaviin verikokeisiin. Että sillä lailla. Tässä vaiheessa huolettomuus muuttui huoleksi.

Muiden tutkimusten lomassa, jouduin aivojen ja niskan magneettikuviin. Kokemus, jonka olisin mieluiten jättänyt kokematta. Ahtaanpaikankammoiselle erityistä herkkua. Kidutuslaite oli varmaan jostain 70-luvulta. Ei kuulokkeita ei valoja, pelkkää ahdistusta ja hemmetin kovaa ääntä. Palautteena; synnytän kolmoset ilman kivunlievitystä ja joku saa samalla rassata muutaman juurihoidon, mutta takaisin en mene. Nyt tiedän, miltä paniikkikohtaus tuntuu.

Luulin, että kun makaan siellä putkessa, koen varmaan suuren valaistuksen, ajattelen syntyjä syviä, teen suuria lupauksia miten muutan elämäntapani ja kuuntelen kroppaani, hellin sieluani, rauhotun, ommmm, inner piece, namasteeee, ja kaikkea muuta tosi spirituaalista ja rauhottavaa. Tosiasiassa selvisin putkesta hengissä vain ja ainoastaan ajattelemalla lapsiani, sitä, miten he leikkivät yhdessä, sitä miten me illalla leipoisimme pipareita, miten halaisin kaikkia enkä huutaisi kenellekään(!). Ja sitä, että selviän tästä, Mind over Matter, tämä tutkimus on tehtävä, jotta pääsemme rajaamaan ulos pahimmat vaihtoehdot.

Ei siis kovin syvällistä, pelkkää selviytymistä.

Olen siitä onnekas, etten ole joutunut miettimään vakavia sairauksia ja sairastumista montaakaan kertaa. Ja mikä on tullut minulle suorastaan yllätyksenä, on tyyni suhtautumiseni asiaan. Olen kylmän faktuaalinen ja sopivan epäuskoinen. Etukäteen ei kannata huolestua tai sairastaa, ehdin sitten myöhemminkin, jos on tarpeen. Ja perinteinen; näin ei voi käydä minulle;)

Tässä on nyt kuitenkin pakko tunnustaa, että itku tuli monta kertaa. Suurin ahdistus tuli siitä, etten näkisi lapsieni kasvavan. Vetäsi vähän hiljaiseksi. Viikot tuntuivat pitkiltä, halusin vaan tuloksia. Oli mitä oli, me selviäisimme tästä.  En halunnut kertoa kenellekään mitään, paitsi muutamalle läheiselle. En kestä ihmisten spekulointia, enkä draamaa, yhtään. Oli ihan tarpeeksi vaikeaa teeskennellä, että kaikki on hyvin, vaikka teki mieli huutaa peloissaan.

Inhottavinta oli puhua asiasta ääneen, mutta olihan minun jotenkin pakko selittää miksi tarvitsin sijaisen, toistaiseksi, ohjaamalleni tunnille.(Tässä myös syy, miksen kilpailuviettisenä juossut Night nation run:issa, vaan hölköttelin ja kävelin ihan rauhassa)

No, nyt, kaikkien rönkkimisten jälkeen, saan taas liikkua ja elää ihan normaalisti. Mitään oleellista vikaa ei ole löytynyt. Terveen paperit. Hoitona, minua kehotettiin juomaan enemmän vettä. Vettä!


Mietin pitkään kirjoittaisinko edes asiasta mitään tänne, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa, sillä asia pysäytti ja vaivasi.  Kuten eräs lääkäri minulle sanoi;  sinun olisi pitänyt tulla minun luokseni 20 vuotta sitten. Olen 99,9% varma, ettei sinussa ole mitään vikaa, mutta, kun olemme Amerikassa, joudun teettämään sinulla kaikki nämä tutkimukset.

Monta kokemusta rikkaampana siis, ehkä hiukan viisaampana ja tiedostavampana jatketaan joulun odotusta ja valmisteluja. Innostunein odotuksin kohti uutta vuotta!

Wake up. Kick ass. Be kind. Repeat. Näillä mennään.

Tataa!

PS ja sitten taas toisaalta, on erittäin hyvä, että täällä tutkitaan kaikki kauheimmatkin vaihtoehdot ihan tosissaan. Eipä jää kysymyksiä ja spekuloitavaa. Kyynisempi voisi sanoa, että tämä on vain vakuutusyhtiöiden mahdollisuus taas laskuttaa aivan järkyttäviä summia...

Annual Run

Bongasin Night Nation Run- nimisen tapahtuman viime keväänä. Kuvissa iloisia ihmisiä, glow in the dark juttuja, strobovaloja, DJ:itä jms eli bilemeininkiä yhdistettynä 5k juoksuun;  Joo, tähän me lähdetään. Ja minähän en tunnetusti juokse, ellei ole viihdytysjoukkoja matkan varrella. Varasin kuitenkin siltä istumalta meille dateniten marraskuulle.

Meille on siunaantunut tänne yksi oikein hauska paikallinen ystäväpari. Ja sporttisia kun ovat, ja varsinkin rouva valmis aina tekemään kaikkea hauskaa, päätimme pyytää heidät mukaan, ja, Voilá doubledate oli sovittu!

Harvoin sitä juoksutapahtumaa ennen miettii mitä laittaisi taskumattiin tai kuinka isoksi saisi tupeerattua tukan;) (salmiakkikossua) No, tämä olisi just sellainen tapahtuma. Minulla oli vielä vähänniinku urheilukielto päällä, (siitä enemmän tuonnempana), joten tulisin hölkyttemään matkan hitaasti, alhaisella sykkeellä.

Voi sitä myhäilyä ja riemua, kun kävin Party Cityssä hankkimassa tilpehööriä; glow in the dark hairsprayta, tusinoittain glow sticksejä, hassunhauskoja töyhtöpantoja jne. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt miten tosissaan tuttavapariskuntamme oli omissa hankinnoissaan.

No, lauantai-ilta koitti. Tapasimme meillä, valmistautuisimme yhdessä illan koitokseen ja hyppäisimme siitä sitten illan rokkimobiiliin, heidän minivaniinsa,  ja suuntaisimme liikkeelle;)  Siinä me aikuiset ihmiset röhötimme, vedimme päälle värikkäitä polvisukkia ja vilkkuvalotutuja. Yhdellä oli vilkkuvalo irokeesiperuukkikin. Kaikkea sitä;) Ehkä illan paras oli kuitenkin kannettava välkkyvä diskovalo. Todellista välineurheilua. Väitän, että teini-ikäistä babysitteriämme touhu hiukan huvitti...

Osallistuimme innoissamme pre-party osioon, bogoilimme house musiikin tahdissa, kulautimme napaamme nopeat drinksut ja suuntasimme lähtöviivalle. Isoissa tapahtumissa on aina hyvä mieltäkohottava fiilis, mutta tällä kertaa saimme myös nauraa toistemme asuille, vilkkuville aurinkolaseille, (eihän nää päässä näe mitään, pitääkö juosta käsikopelolla muhahaha)ja sille, että olimme varmaan tapahtuman vanhimmat osallistujat;) Ja, paikalliseen tyyliin, toiset tulivat pimeään, erittäin meluisaan yöjuoksuun pienten lasten kanssa?! Ilmassa leijui höpöheinän makea tuoksu, ja ihmiset eivät tosiaan tulleet paikalle parantamaan personal bestiään. Tämä ei ole sellainen juoksu. Juu ei. Ei tosiaan.

Juoksu oli kokonaisuudessaan vain 5 kilometriä ja matkan varrella oli dj:tä, tanssipaikkoja, selfie stationeita ja muuta mukavaa. Nimensä mukaisesti: World's first running music festival. Taisi siellä olla yksi baarikin matkan varrella ja piiitkät vessajonot. Me pysähdyimme tanssimaan pari kertaa,  kävimme ottamassa ryhmäkuvan, jolkotimme hymyissä suin menemään.  Mieheni otti kaikesta ilon irti; kulautti pari redbullvodkaa koneeseen ja nousi yhdellä dance stopilla lavallekin heilumaan. Who are you and what have you done to my husband;)

After partyssa jaksoimme heilua vain alle tunnin; musiikki oli liian kovalla, eikä sitä kovin montaa tuntia jaksa moshata ja bogoilla, siinähän tulee niska kipeäksi;)Mummoilua.

Mutta kun minivan hurahti käyntiin, oli meillä taas ihan omat bileet. Pistettiin tanssijalalla koreasti vielä parkkipaikalla sen vilkkuvan diskovalon äärellä, ja minivanin äänentoisto oli hifistelty kuntoon. Kertakaikkiaan mahtavaa. Superpositiivista energiaa ja älyttömän hauskaa. Suomessa mieheni aina valitti, että miksi ihmiset vaan istuvat ja juovat viinaa, miksei tehtäis jotain aktiivista? No siis siksei, että tapaturmavaara kasvaa, ja, ja, ja, noniin.  Mutta tosiasiassa yhdessä tekeminen on kyllä hauskaa. Kunhan jaksetaan, järjestetään vielä keg softball peli ja kaikenmaailman settiä.;) Kunhan kaikki sitten allekirjoittavat waiverin, vapauttavat vastuusta, Ameriikan malliin;)

Ensi vuonna menemme isommalla porukalla, pidetään tailgate party ennen juoksua ja nautitaan. After partyksi hypätään meidän poreisiin hieromaan vanhoja lihaksia vetreiksi, laitetaan kostoksi saunakin päälle ja pakotetaan ihmiset kylmään altaaseen pimeänä syystalven iltana. Night nation runin viralliset after partyt olivat jossain night clubissa. Joo, terve. Sai olla.

Meille riitti muutamatuntinen reippailu ja kova jälkipuinti meillä yömyssyn äärellä.
Mahtava urheilusuoritus musiikin ja strobojen välkkeessä.

Hauskaa viikonloppua! Saving life from boredom, one event at a time
Tataa!

Pie Face!

Viikonloppuna oli tarkoitus viettää iltaa meidän paikallisten ystävien kanssa, suunnitellen tulevaa juoksutapahtumaamme. Ilmoitin mieheni ja minut mukaan jo keväällä ajatuksena "erilainen datenite", mutta päätimmekin tehdä illasta double daten ja rynnätä liikkeelle ystäväpariskunnan kanssa. Suunnitteilla siis huima 5 kilometrin koetus parin viikon kuluttua. Ja jos jollekin on vielä jäänyt epäselväksi, minä en juokse. Aion vetästä vitosen kylmiltään, sillä juoksu on samalla party- ja tanssitapahtuma.  My kinda run;)

Tässä vaiheessa lienee myös parasta todeta, että ystävämme ovat übersporttisia. Rouva vetää vapaa-ajan pelkissä treenivaatteissa. Ei vaan mukavuuden takia, vaan myös siksi, että on 99% varmasti juuri menossa tai tulossa joltain lenkiltä. Että sillä lailla. No, meidän suunnitelmamme olivat enimmäkseen mitä hassua laitetaan päälle ja kuka tuo mitäkin taskumatissaan... eli todellinen urheilusuoritus tulossa.

Zumbailun ja muun lauantaisen ohjelman jälkeen aloittelin ruokien preppausta. (Olen taas syksyiseen tapaani hurahtanut risottoihin) ja sitten se tapahtui. UPS mies toi paketin ovelle. Aina jännä tapahtuma. Yleensä hymyilevässä paketissa on jotain tylsää ja arkista; puuttuvia ladattavia pattereita, vitamiineja tms, mutta tällä kertaa paketti oli erityisen mieluisa. Uusi peli!!

Oli bongannut pelin jostain youtube-facebook-tyyppisestä ratkaisusta. Ja vaikka olen yleensä superallerginen sotkemiselle, tämä video sai minut nauramaan vedet silmissä ja haluamaan pelin meille. (Ja, kyllä, olen se äiti, joka kutsuu lapset muovailemaan, askartelemaan, maalaamaan vesiväreillä jne,  mutta vaxtuuki on varmasti pöydällä ja lapsilla essut päällä;) Yritin tilata kyseisen pelin muutama kuukausi sitten, mutta se oli loppuunmyyty. Nyt, se on taas saatavilla. Vink Vink.

Odotimme iltaa lapsellisen innoissamme- siis minä ja lapset. Mies kyseli, että aioinko ihan tosissaan tuoda pelin esille vieraiden täällä ollessa? No joo-o. Ihan varmasti aion. Hän epäili vahvasti vieraiden innostumisen tasoa.

No, vieraat tulivat, illanvietto lähti liikkeelle. Lapset kävivät koko ajan kinuamassa, kuiskuttamassa korvaan, mutta uskalsin kertoa pelistä vasta ruoan, ja parin viinilasillisen jälkeen;) Rouva innostui heti, joten soli sit siinä.

Voi sitä naurun räkätyksen määrää ja kiljumista! Pelattiin monta kierrosta, kermavaahto lässähti milloin kunkin naamaan. Miehet olivat liian aikuisia osallistuakseen, mutta me tytöt, ai että oli hauskaa.  Mikä yksinkertainen ja hauska idea. En osaa vieläkään sanoa kumpi on hauskempaa, jännittää milloin lässähtää, vai itse lässähtäminen. Tylsintä on tietty, jos selviää puhtaana;) ja kun varustautuu paketilla baby wipeseja, saa naamankin pyyhittyä puhtaaksi per heti. Nipottajat älkööt vaivautuko.

Tässä se video, joka motivoi minut tilaamaan. Ja varoitus kaikille paikallisille ystäville, jos tulette meille, on hyvin todennäköistä, että joudut pelaamaan. On se vaan niin lapsellisen hauska peli. Ja nyt tiedän pari perhettä, joiden joululahja-dilemma on selvitetty.

Tataa!

PS miehet rupesivat heti kehittelemään pelistä aikuisten versiota. Toimisiko tämä jotenkin juomapelinä? Jos käden päälle lataisi vaikka jelloshotin.. hmm, niin, täytynee kokeilla;) Hyvä öhtös. Money well spent. Taputan itseäni olalle. Eikä sotkuakaan tule niin paljon, eikä olekaan ihan niin ällöttävän epähygienistä kuin luulin;) ja vielä; jos alkoi Suomessa kiinnostamaan, löytynee ainakin täältä

Vaaleat mokkanilkkurit

Olipa kerran torstai-ilta. Perheen äiti laittoi itseään kaikessa rauhassa valmiiksi; oli ilmoittautunut yhteen verkottautumistilaisuuteen ja odotti sitä ihan innolla. Tällä kertaa oli myös varannut ihan kunnolla aikaa. Hiuksetkin ehti laittaa.  Jalkaan sujautti ihan lempparit; joka asuun sopivat vaaleat mokkanilkkurit.

Tilaisuuteen päästessään, huomasi jo ensimmäisen kymmenen minuutin aikana, että taisi tulla tehtyä turha reissu, mutta istui silti siellä aikuisten keskellä kuunnellen puolella korvalla viisauksia. Oli tietysti toivonut, että illan aikana kuulisi jotain, joka motivoisi tekemään pitkään suunnittelemaansa omaa juttuaan, mutta toisin kävi. Päätti lähteä aikaisin kotiin. Pettyneenä. Onneksi auringonlasku värjäsi iltataivaan tulenväriseksi kotimatkallaan.

Velvollisuudentuntoisena äitinä, laittoi heti viestiä miehelleen, joka oli jossain urheiluharjoituksissa koko katraan kanssa, että ei hätää kotiin tulossa jo näin aikaisin! Ei miehen tarvitsisi itse huolehtia ruokia pöytään ja kylvettää ja sen sellaista. Lisäsi vielä siihen viestiin, että voisi napata jotain puuttuvia ruoka-aineita, jotta saisi myöhäisen illallisen pöytään.

Kiirehti kiharat pomppien, korot kopisten kauppaan, ajoi kotiin ja aloitti ruoanlaitoin heti, vielä jakku päällä ja ne kengät jalassa. Talossa oli hiljaista. Koko katras oli kylvyssä, mies sohvalla. Sitten se alkoi;

Perheen tytöt huusivat hakemaan pienimmän pois. Äiti kuuli huudon keittiöön, mies istui sohvalla. Tytöt huusivat uudestaan, äiti huomautti asiasta ja muutaman lisäpyynnön ja pitkän tovin kuluttua mies sitten nousi ja meni hakemaan. Pienin oli tässä välissä ehtinyt kuupata runsaasti vettä kylpyammeesta lattialle. Äitiä jo hiukan hermostutti.

Pienin kiemurteli itsensä pyyhkeestä ja juoksi alasti hihkuen keittiöön. Ennen kuin äiti ehti sanoa kissa, poika asettui seisomaan hajareisin, taaperon tavoin maha vähän pömpöttäen, iso hymy huulillaan ja pissasi komeassa kaaressa parketille. -EI! Äiti huusi ja nappasi talouspaperia. Sillä siunaamalla hetkellä poika oli jo kumartunut läpsyttämään lattialla olevaa pissalätäkköa käsillään. -EI! ja ennen kuin äiti ehti tehdä mitään, poika nousi ylös ja suihkautti vielä toiset pissat. Tässä vaiheessa äiti jo karjaisi, että josko joku toisi vaikka vaipan?!  Pienimmällä oli hauskaa, niin, hauskaa, että päätti lähteä karkuun, ampaista liikkeelle, vaan kas! lattia olikin märkä ja liukas ja kaatua mätkähti mahalleen omaan pissaansa. Faaaaaantastic. Uudestaan pesulle.

Samaan aikaan kylpyhuoneesta kuuluu, että ei oo shampoota. Ei sitten missään. Sitä oli noustu ammeesta oikein etsimään ja koko kylpyhuoneen lattia lainehti. Äiti käveli kylpyhuoneeseen, liukas kiemurteleva pieni poika kainalossaan, avasi allaskaapin oven ja otti esille avaamattoman shampoopullon, joka jökötti hyllyn edessä ja keskellä, mutta jota oli ollut selkeästi mahdoton löytää.

Talossa oli kauhea meteli. Hiukset olivat lässähtäneet ja niiden vaaleiden mokkanilkkurien päällä oli pissaroiskeita. Ruoka kupli kasarissa. Oli jo melkein valmista.

Kun perhe vihdoin istui syömään, äiti nousi ylös pöydästä; ei sanonut kenellekään mitään, nousi vain ylös, käveli eteiseen, laittoi takin päälle, kengät jalkaansa, painoi oven perässään kiinni, eikä ikinä palannut.

No hehheh. Ei se äiti oikeasti lähtenyt minnekään. Istui perheen kanssa syömään ja ajatteli, että ensi kerralla, jos lähtee jostain tilaisuudesta aiemmin, ei kerro kenellekään mitään. Varastaa ajan itselleen; ajelee jonnekin vaikka viinilasilliselle tai menee rauhassa ikkunaostoksille;) Hoitakoon muut kylvetykset, muonituksen ja alasti juoksentelevat satunnaiset pissailijat. Hiuksetkin oli laitettu.

Tataa ja hauskaa viikonloppua!

Go Vikings!

Perjantai. Kylmä, tuulinen ja sateinen aamu Cadillacissa. Perheen muut naiset olivat lähteneet aamuvarhaisella kynsiään laitattamaan, minä jäin suosiolla nukkumaan. Mutta, kun nousin, tuli paniikinomainen kiire; olisi nähtävä kaikki tärkeät paikat, erityisesti koulu, josta valmistuin. Olisimme siirtymässä iltapäiväksi Traverse Cityyn, hotellille, jossa myös hääjuhla pidettäisiin lauantaina. Eiku liikkeelle.

Kihelmöinti tuntui vatsassa asti, kun ajelin tuttuja katuja koululle. Muistot, ja erityisesti tunnetilat ottivat vallan. Tuttuus itketti. Toistuvasti. Täällä huristelin perheen isolla vanilla 16-vuotiaana, dropaten ensin siskoni junior high:lle, eli middle schooliin, sitten vaihdoimme kuskeja lennossa Dad:in kanssa, ajettuani itseni ensin high schoolille. Tuossa on tuo pizzapaikka, tuossa koulun Math wing. Voi elämä.

Johtuen tarkoista turvallisuusmääräyksistä, en saanut mennä käytävää ja cafeteriaa pidemmälle, mutta päätin ottaa pari valokuvaa tutusta käytävästä ja kaappirivistöistä, blue lockers, joiden ovissa roikkui lukkoja. Ihan saman näköistä kuin silloin ennen. Kohta kulman takaa ilmestyisi hiuslakkapilven ympäröimänä pari popular permanentattua big hair tyttöä lumipestyissä, vyötäröille kurotuissa porkkanafarkuissaan, isoissa valkoisissa lenkkareissaan ja poolopaidoissaan. 

Siinä unelmoidessani, käytävälle tupsahti joku nainen, pysähtyi sitten viereeni ja kysyi; - Were you a student here?- Yeah, but only for a year, it was in....ja ennen kuin ehdin vastata hän sanoi: - 1990-1991! Hän sanoi minulle -That was my senior year. I remember you! You are from Finland. Voi hyvät hyssykät!! Menin melkein sanattomaksi- Oh, OMG, we were classmates? As it turns out, meitä vaihto-oppilaita oli sinä vuonna muutamia ja heilläkin oli ollut vaihto-oppilas. Hän, oli palannut kotikonnuilleen ja opetti nyt koulussa. Olin käynyt heidän kotonaan,  ja yhtäkkiä muistinkin leffailtamme! Ympyrä sulkeutuu. No, siinä me sitten halasimme jotenkin ihmeissämme ja toivotimme hyvät jatkot. Minua hymyilytti. What are the odds, right? Mikä mainio ajoitus. Pikkukaupungin meininkiä.

Siirryin fiilistelemään jalkapallokentälle. Tässä minut esiteltiin koko koululle; kävelin jonkun teiniangstisen nuoren miehen käsikynkässä jalkapallokentän läpi Homecoming pelin puoliajalla. Tapahtuma on videolla; minulla on päällä kokomusta asu, joku ihmeellinen isokauluksellinen lyhyt jakku, minihame ja aurinkolasit ja jauhan purkkaa. Apua. Asenne kohdallaan...

Kylmä tuuli ujelsi, aurinko paistoi kirkkaana, näpit jäätyivät  -  silloin ja nyt. Tuossa katsomossa hurrasin monet kotipelit ja tällä kentällä juoksin kilpaa 100m ja 200m matkaa koulun yleisurheilujoukkueessa. Vatsasta kouraisi taas. Minne vuodet ovat menneet? Missäköhän kaikki ihmiset ovat? Ovatkohan high schoolin jalkapallotähdet palanneet kasvattamaan perheitään tänne turvalliseen pieneen kaupunkiin? Ja kuinkakohan moni ei ikinä lähtenytkään täältä minnekään...

Jalkapallokenttä sijaitsee aivan järven rannalla, aivan upealla paikalla. Tajusinkohan sitä edes ikinä? Siellä minä nyt, vuosien jälkeen, patsastelin ja muistelin menneitä päätä pyöritellen. Otin kuvia ja taas kuvia. Seisoin paikoillani, haistelin ilmaa, liikutuin taas. Sitten tulikin kiire tapaamaan muuta naisväkeä.


jatkuu - Tataa!

PS kuten kuvista näkyy, sää vaihteli koko ajan. Välillä satoi, sitten taas paistoi. Tuli rakeita ja sitten taas paistoi. Raikasta ja ihanaa. Kunnon kirpakka syksy. Ihanaa.

Michigan

 

Heippa taas! Lillun upean ja samalla äärimmäisen omituisen pitkän viikonlopun jälkimainingeissa. Vietin sen Michiganissa, vaihto-oppilasperheeni kanssa, solona,  juhlien nuorimman sisareni häitä. What a trip! Kun aikoinaan lähdin kotiin, 17-vuotiaana, sanoin palaavani, ja kas, 24 vuoden jälkeen tämä toteutui. Palasin samalle lentokentälle. Perheen isä oli minua vastassa. Aika surrealistista.

Nykyään, aina ennen matkalle lähtöä, minut valtaa pieni ahdistus. Pelko. Halailen lapsia, erityisesti pienintä ja toivon salaa, että olisin jo takaisin kotona. Nyt, tunteeseen lisättiin omituinen odottava jännitys. Taantuisinkohan teiniksi? Minkäköhänlaisia perheen jäsenet olisivat? Mitä jos ne olisivat ihan kummallisia...oliko aika kullannut muistot?

Lennot menivät sujuvasti. Otin torkut! Luin kirjaa! halleluja, ihan luksusta. Ja pelasin tietty vähän Best Fiends:iä;) Kun laskeuduin Traverse Cityyn, aloin hiukan hermostua ja kutkuttikin. Miltäköhän "Dad" näyttäisi? Mutta holy cow - ei tarvinnut paljon arvailla- bongasin hänet jo kaukaa! Seisoi MSU paidassaan, farkuissaan, hymyilevänä aulassa. Sitten me molemmat heiluteltiin käsiä suurieleisesti suut auki, huutelimme HI:t jo kaukaa, kuin todelliset dorkat, halasimme lämpimästi ja totesimme, että ollaan ihan samannäköisiä, mitä nyt vanhempia ja lihavempia;)  hahaha.

Matkalla Traverse Citystä Cadillaciin ehdimme kerrata kaikkien ydinperheen jäsenten kuulumiset. Hienon uuden Chevy Silveradon cupholderissa komeili Diet Coke. Juoma, jota hän joi jo 90-luvun alussa 5 tölkkiä päivässä. Are you kidding me? You still drink that stuff? Mikään ei ole muuttunut. Voi, miten hauska automatka. Molempia nauratti koko ajan; ja mikä ruska!!! Nappailin kuvia suu soikeana. Kalifornian kuivuus on niin mälsää, sekä jatkuva kesäkeli. Kaipasin juuri tätä! Upeita värejä, raikasta ilmaa, vehreyttä. I have come to the right place!

Cadillaciin päästyämme ajelimme vielä pakollisen kierroksen, high school, main street, vanha kotitalomme ja Dad:in asianajotoimisto. Sitten oli aika tavata perheen Mom.

Kuten oman äitinikin kanssa, me olimme aika läheisiä. Mind you, vaihto-oppilaana ollessani minä olin 16-17v, hän vasta 39! Pientä kiljumista ja hirmu halaamista. On muuten hauska, että vaikka ihminen kuinka vanhenee ja muuttuu, jotkut olennaiset lausahdukset, äännähdykset, tapa nauraa, maneerit ja muut, ovat pysyviä. Mom:lla on tapana taputtaa jalalla. Jep. Sama setti jatkui. Kaikki tuntui niin tutulta.

Suunnistimme dinnerille vanhaan tuttuun tavernaan. En voinut uskoa, että sama Maggie's oli edelleen samalla paikalla pääkadun kulmassa. Tilasin tottuneesti hampurilaisen, cross cut fries ranch:in kanssa. Olikohan menukaan muuttunut matkan varrella;) Dinnerille tulivat myös nuorin siskoni tulevan aviomiehensä kanssa. Voi elämä. Siinä tuleva morsian nyt seisoi, aikuisena. Viimeksi kun me näimme, hän oli suloinen pieni 10-vuotias tyttö. Samanikäinen kuin oma esikoiseni nyt. huhhuh.

Minulla oli perheessä kolme nuorempaa sisarusta; kaksi vuotta nuorempi sisko, neljä vuotta nuorempi veli ja kuusi vuotta nuorempi sisko. Myös vanhin siskoista saapui torstai-iltana Cadillaciin perheineen, joten sain tavata hänetkin heti ekana päivänä. Mitä ihanaa jälleennäkemisen iloa.

En olisi melkein raaskinut mennä nukkumaan, mutta luvassa olisi mielenkiintoinen ja kiireinen hääviikonloppu.

jatkuu - Tataa!