Perillä, This is New York

Saavuin perille Isoon Omenaan. Ilma oli kuin lehmänhenkäys. Olin jotenkin ajatellut, että se meidän 30-40 astetta tuntuu samanlaiselta, onnistuneesti unohtaen ilman kosteuden itärannikolla ja sen, ettei ilma viilene illaksi. pläääh. Taksijonossa vaatteet liiskaantuivat ihoon, hiukset pongahtivat pörrökiharalle alta aikayksikön. Ne boyfriendit olivat liikaa.

Kun taksi ylitti Brooklyn Bridgen, tuntui vatsan pohjasta. Vau, ihana olla täällä, hello Manhattan! Alkuperäisistä työsuunnitelmista poiketen minulla oli yllättäen edessä vapaa ilta. Kamera laukkuun ja kohti kaupungin vilinää! Eka puristin käsilaukkua ihan mummona, mutta sitten rentouduin nauttimaan ihmismassasta. Hotellini oli Manhattanilla, Chelsean kaupunginosassa, samalla alueella, missä Katie ja Suri asuvat. Aika kiva lokaatio, 6th avenuen kulmassa; Time Square, Empire State building, Madison Square Garden, MOMA jne kivan lyhyen kävelymatkan päässä. Samoin hyvät shoppailumaastot niistä kiinnostuneille. Itse en jaksanut ostoksia edes ajatella, samat kaupat kun löytyvät kotoakin. Minua kiinnosti enemmän kaupungin vilinä, erikoisen näköinen porukka ja katumuoti.

Ensin suuntasin Time Squarelle. Vasta siinä valomainosten loisteessa tuntui oikeasti siltä, että olin saapunut perille. Tosin myös lukemattomat yellow cabit antoivat hyvän sysäyksen Nykin fiilikselle. Tuolla ylhäällä muuten olla möllöttää myös se pallo, joka laskeutuu uutena vuotena. Kadut ovat täynnä roskapinoja ja rottapopulaatio sen mukainen, samoin hajut. Lämpimän illan tuulahduksissa lemahti suurkaupungin tapaan erinäisiä eksoottisia sellaisia. Jaiks. 

Olin suunnitellut matkan asut tarkkaan, mätsännyt korkeakorkoisia kenkiä mekkoihin, paljettitoppeja boyfrendeihin, mutta kuten usein käy, puolet vaatteista, ja kengistä jäi käyttämättä... Oli tosi jännä huomata, ettei kukaan, siis kukaan, kävellyt koroissa kaduilla päivisin. Kaikki kipittivät menemään roomalaisissa tai varvastossuissa (!). Sovin roomalaisineni hyvin joukkoon;) Iltaisin oli niin kuuma, että hihattomassa pikkumekossa tuli nihkeä olo.

Olin työmatkalla, joten päivät menivät tiukasti töissä ja lanseerauksen valmistelussa. Kävelimme yhtenä päivänä yhteensä varmaan 50-60 korttelia, joten voin luottamuksellisesti kertoa, että jaloissa tuntui. Au. Suomalaisella sisulla ja startup meiningillä painettiin, sillä taksin käyttäminenhän olisi ollut aivan liian järkevää... Lanseeraus meni muuten aivan valtavan hyvin, tai no, pre-launch; saimme vain ja ainoastaan positiivista palautetta, pääsimme innovaatiokilpailun finalistiksi ja pääsimme antamaan muutaman TV-haastattelunkin. Ei huono.

Ground Zero oli nähtävä ihan lähietäisyydeltä. Uusi rakennus on todella kaunis ja iltaisin sen valot loistavat sini-puna-valkoisena, kuten kuvassa. (näytti minusta kaukaa ihan ranskanlipulta;)) Hudson joen varrella virtasi loputon määrä lenkkeilijöitä ja kun nousimme pari korttelia ylös, satuimme ravintolan kohdalle, jossa oli kuvattu Sopranosin ensimmäinen jakso, James Gandolfini oli kuulunut vakioasiakkaisiin. RIP. Hautajaisethan pidettiin torstaina ihan siinä hoodeilla, mutten päässyt kuokkimaan, tai edes julkkisbongailemaan, sillä olin töissä.

Kyllä New Yorkissa on oma tunnelmansa, sykkeensä. Olen käynyt siellä aiemminkin, joten mikään perusturistisetti ei jaksanut innostaa. Jos vapaa-aikaa olisi ollut enemmän, olisin ehdottomasti käynyt jossain showssa. Bette Midlerin -  I'll eat you last, Lion King, Book of Mormon tai Tom Hanksin -  Lucky Guy pelittivät siinä parin korttelin päässä, mutten sitten raaskinut maksaa 250 dollaria siitä, että olisin nukahtanut yleisöön päivän päätteeksi;)

Laitan sulan hattuuni siitä, että otin konferenssiin mukavat opentoet. Toisin kuin muutamat muut naiset, jotka läpsyttivät iltapäivällä menemään avojaloin, sinnittelin niissä kokonaiset 12 tuntia  - this one's for you SJP! On myönnettävä, että torstai-iltana kun vetäisin yhteen verkottautumis tilaisuuteen ei-niin-mukavat-korot jalkaan, noin tunnin kuluttua alkoi tunto katoamaan varpaista. My one hour shoes, literally.

Olimme Broadwaylla, ihan kivassa viinibaarissa. Matkalla illalliselle totesimme olevamme ihan hoodeilla, joten päätimme kävellä lämpimässä illassa (!) tuntokin oli hetkellisesti palannut varpaisiini. Yhtäkkiä alkoi tuuli nousta ja salama välähti. Ou nou. Sitten taivas halkesi. Kun juoksentelin sateessa pitkin Broadwayta, koin Carrie-fiiliksiä ;) Sade tuntui sitä paitsi ihanan raikastavalta siinä ahdistavassa kuumuudessa ja kamalan saasteisessa paksussa ilmassa. So New York.

Seuraavana aamuna oli aikainen lähtö. Lincoln towncar lipui aamuviideltä minua hakemaan. Sydän pysähtyi hetkeksi, kun kuski avasi takaoven- josko Mr Big istuisi siellä jo valmiiksi tummassa puvussaan?;) Höh, ei istunut. Kolme ja puolituntinen Sex and the City tourkin on käymättä. Ehkä palaan tänne pian tyttöporukalla, nauttimaan, juomaan Cosmoja, shoppaamaan Sohossa, syömään nuudeleita China Townissa, istumaan Manhattanilla jonkun hienon hotellin kattoterassilla, tanssimaan Meat Packing Disitrictin clubeissa, kävelemään Central parkiin jne jne.  New York on kyllä aika kiva paikka. No place in the world that can compare, kuten Alicia Keys laulaa. Till we meet again!

Tataa! 


PS, ellei Oprahin kenkälajittelu ole tuttu, se on tässä alhaalla. Niitä ei lajitella tai järjestellä kauden mukaan, vaan seuraavasti: Oprah Pain-o-meter;):

1. Indefinitely: Shoes that she can wear at home everyday, especially after a long day of being on her feet at work (for Oprah, it’s her Prada flats!)
2. All Day: Shoes that she can wear at work, all day (Oprah’s Manolo Blahniks)

3. One Hour: Shoes that she can wear for her entire show
4. Ten Minutes: Shoes that she can wear between commercial breaks while taping her show

5. One Minute: Shoes that can only be worn from the door to the car and then she has to sit down quickly

6. Zero Minutes: Shoes that hurt as soon as she put them on AND caused her so much pain that she had to see her doctor afterward

PPS löysin siis ennen matkaa täydelliset boyfriendit tehoisku-shoppausreissulla. Olin jo maksamassa 150 dollarin Joe's Jeanseja, kun päätin vielä koukata Old Navyn kautta(!). HA! sieltä tarttui mukaan mukavammat, vaaleammat, pienillä kulumilla ja hinta 40 dollaria. Ihan Joulu. Ja mikä säästö! 

Matkalla

Kotona, ihan räähkänä. Vaikka matkustaminen onkin aina yhtä mukavaa, ei itse matkustamisen takia, vaan uusien kokemusten takia, kotiin on ihana tulla. Tosin eilen, ehdin olla kotona kaksi tuntia, pyykäten ja töitä tehden, lasten kanssa puoli tuntia, jättäen heidät taas itkien kotiin, kun minä viiletin terveet elämäntavat- koulutukseen illaksi. Olin nukahtamispisteessä, herännyt kalifornian aikaan kello 02, ihan hirveässä päänsäryssä ja huonolla omallatunnolla. Ei järkevää, mutta zumbatyönantajani vaatii tiettyjä koulutuksia. Onneksi pääsimme suunniteltua aikataulua aiemmin kotiin, jotta ehdin antaa ja saada haliterapiaa.

Jouduin harmikseni toteamaan, että, kyllä, minulla on silmäpussit. Hirveetä kattoo.
Ja mikä muu on hirveetä kattoo ovat seuraavat asiat; nämä ovat minulle lentomatkustaessa ne todelliset horrorit, olematta hirveysjärjestyksessä;

Edessäni istuu useimmiten ihminen, jolla on likaiset hiukset. Raapii toistuvasti päänähkaansa kynsillään, raaps raaps. Makes my skin crawl!! Toinen suosikeistani on miehet, jotka matkustavat lyhyissä shortseissa. örk. Kolmas on täysin hoitamattomat jalat sandaaleissa, mieluiten keltaiset pitkät paksut kynnet. Neljäs on haju; ei siis sellainen, oho-dödöni-on-hiukan-pettänyt-haju, vaan en-ole-ikinä-käyttänyt-dödöä-ja kaikki-vaatteeni-haisevat-hielle, silmiä kirvelee, meinaan oksentaa. Yritän hengittää pelkästään suun kautta siinä kovin hyvin onnistumatta.

Ehkä hiukan pöpökammoisena käytän suht säännöllisesti käsidesiä. Ns lentokenttäkädet ovatkin minulle megakammo. Toinen ihanuus on raitiovaunun kaide, se pystykaide, josta pidetään kiinni, kun seisotaan, joka on vähän rasvaisen liukas. Kylmiä väreitä ja puistatuksia. Ajatus siitä, miten paljon pöpöjä asuu lentokenttien jokaisella pinnalla on lähes mahdoton. Siksi seuraava ihmistyyppi onkin minulle überhorror: Kynsienpurijat.

Sellainen istui käytävän toisella puolella Nykistä San Franciscoon. Antakee armooo! Peukalo tai etusormi oli koko ajan suussa, sitä jyrsittiin eri kulmista. Kun kynnet oli syöty ja naps naps lakkasi kuulumasta, söi varmaan kynsinauhansa vereslihalle. Istuin pää toiselle puolelle käännettynä kuulokkeet korvilla ja väitän silti, että kuulin sen maiskutuksen. Onneksi nukuin osan matkasta. Muistan aina, kun joku lääkäri sanoi minulle teininä; kynsien alla asuu enemmän bakteereja, kuin Euroopassa on asukkaita. Kiitos. Oma sormi ei mene suuhun.

Nyt kun sain purettua angstini, on myönnettävä, että New York on aika makea paikka, kirjoittelen siitä tosi pian. Hauskaa viikonlopun jatkoa,

Tataa!

Juhannus, mikä juhannus?

Juhannuksen huomaa täällä vain siitä, että naamakirja täyttyy mitä ihanimmista, mökkimaisema-, meri-, järvi-, ystäväporukka kokolla-, saunalla-, kukkaseppele- ja keskiyön aurinko-kuvista. Ne saivat kyllä ikävöimään kotikonnuille. Täällä painetaan eteenpäin ihan normaaliin tyyliin, tai itse asiassa vielä turbo boostilla ja myös viikonloppuna. Pitää vielä jaksaa painaa hullun lailla pari viikkoa ja sitten lennämme mekin Suomeen, osaksi jopa lomailemaan. Bliss.

Pidimme nyyttärityyliin pienet malja juhannukselle- iltamat meillä perjantaina, jolloin muutama ystäväperhe tuli meille uimaan ja grillailemaan. Emäntä oli vähän väsynyt, josta koen pientä huonoa omaatuntoa, mutta aina ei voi olla täynnä energiaa. Olen viimeiset viikot elänyt ja hengittänyt töitä, nähnyt niistä myös unia ja kieltämättä hiukan stressannut.

Lauantaina olimme aivan upeissa juhannusjuhlissa. Paljon pohjoismaalaisia ja muita paikallisia, ihanan rento tunnelma todella kauniissa puitteissa, hurmaavan perheen luona. Perunoiden ja tillin tuoksu oli huumaava, mansikoita, auringonkukkia, koivuja. Me tosin lähdimme ennen "kokkoa". Illan isäntä oli virittänyt ison screenin uima-altaan reunalle ja aikoi näyttää siinä projektorin kautta kunnon roihun. Mahtava idea! Meidän ipanat olivat valvoneet jo edellisenä iltana ja minulla on tänään edessä pakkausta, töitä, ensi viikon valmistelua, miehen ohjeistamista, kaupassa käymistä, lasten synttäreille roudaamista ja ehkä myös hiukan ansaittua lepoa; saisin luettua Hosseinin And the Mountains Echoed, loppuun.

Koneeni starttaa iloisesti huomen aamulla kello 6 kohti iki-ihanaa New Yorkia. Long time no see!Saan herätä aamuyöllä kello 3:30, ollakseni San Franciscon kentällä kello 4:30. Brutal.

Luvassa on kiireinen viikko; lanseerausta, iltaohjelmaa, journalisteja, heavy duty pitchaamista, amerikkalaisia irtohymyjä ja väsyneitä, turvonneita jalkoja. Tänään täytyy suunnitella matkan garderoobi. Positiivisen mielin asettelen mekkojen viereen upeita korkeita korkoja ja tiedän jo valmiiksi, että tulen tallaamaan roomalaisissa;) En minä loppujen lopuksi mikään Carrie ole;) Ajatustasolla korkkarit ovat hyvä juttu, mutta kymmenen tunnin päivän jälkeen en mielelläni kävelisi askeltakaan, saati sitten koroissa! Mummoilua tai ei. Ja sitä paitsi nykissähän kuuluu tallata paikasta toiseen lenkkareissa(hyi) ja vaihtaa kengät vasta määränpäässä...hmmmm

Nyt on siis taas mentävä, palaan pian, wish me luck, lupaan matkaraporttia mahdollisimman pian!
Tataa!

PS Kiire tai ei, täytyy ehkä kipaista hakemassa -  vihdoin - ne boyfriendit. Kaikki starat tuntuvat matkustavan niissä ja olin jotenkin visioinut itseni reissuun just tolla tyylillä.. ja yksi aivan ihana apilanvihreä Kate Spaden laukku sopisi käsivarrelle keikkumaan, kun astelen pitkin Manhattanin katuja. When in New York;)

Ystävyys

Melkein kaikilla meidän  hyvillä ystävillä on lapsia. Useimmiten näiden ihmisten, ja heidän jälkeläistensä, kanssa pystyy viettämään aikaa koko porukalla, muutamaa aivan horror esimerkkiä lukuunottamatta. Vuosien aikana on ollut tosi karseeta huomata miten eri arvoja kodeissa vaalitaan, eikä vaan arvoja vain myös kuria, tai siis sen puutetta. Minun on aina vaikea käsittää miten joidenkin fiksujen ja kivojen ihmisten lapset voivat olla ihan hirveitä, tottelemattomia kauhukakaroita. Ja näitä riittää.

Pienemmässä mittakaavassa on myös sääli, jos lasten hyvien kavereiden vanhemmat ovat tosi pönttöjä. Sellaisia, joiden kanssa pystyy just ja just juomaan kupin kahvia, mutta ei illastaisi mistään hinnasta. Se kuppi kahviakin tekee joskus tosi tiukkaa.

Meillä oli vieraita viimeiset viisi päivää. Yhteisiin vuosiimme mahtuu monta yhteistä ajanviettoa ja yhteensä viisi lasta. Luulenpa, että kaikkia hiukan jännitti miten yhteiselo sujuu kahden vuoden tauon jälkeen, mutta pelko oli turha.

Me aikuiset meinasimme pakahtua onnesta, kun seurasimme tätä 5-9 vuotiasta viisikkoa touhuissaan. Kaikki lapset hymyilivät ja nauroivat koko ajan. Kukaan ei ollut hetkeäkään paikoillaan, muttei myöskään kuriton. Joskus, tiettyjen lasten vierailujen aikana, käyn keittiössä mumisemassa  mantrana ”kunhan mitään ei mene rikki, aina voi siivota”, mutta tällä kertaa en ollut edes huolestunut. Eivät saaneet aikaan edes riitaa, paitsi nyt sisarusten välille pientä kinaa, ja sitä ei lasketa. Telmivät, uivat, leikkivät, pelasivat, piirsivät, nyhjäsivät kiinni toisissaan samanlaisissa marimekon raitayöpaidoissaan, nukkuivat samassa huoneessa sulassa sovussa, kai muutama suukkokin vaihdettiin. Hurjaa.

Aikuisetkaan eivät tapelleet;) Oli niin mahtava nähdä pitkästä aikaa ja todeta, että onpa kerta kaikkiaan kivaa ja mukavaa. Vaikka asutaan maailman toisella puolen eikä olla äärimmäisen säännöllisesti yhteydessä, ystävyys jatkuu just siitä mihin se on jäänyt. Me rouvat ollaan vaan tietty entistä upeampia;)  Sitä vaan on oma itsensä ja niin kotonaan kun on hyvä ystävä jonkun kanssa. Puhua voi mistä vaan, toiseen voi luottaa, aina ei tarvitse olla täysissä pukeissa, ei taidettu meikatakaan päivään, kahteen;)

Harvoin voi tiivisohjelmaisen viisipäiväisen rupeaman jälkeen sanoa, että olisittepa vielä muutaman päivän, mutta nyt jäi sellainen tunne. Ehdittiin viinitiloille, ukot pääsivät kukkuloille mountain bikeillaan lenkille, Santa Cruzin boardwalk tuli nähtyä, samoin Santana Row, premium outletit ja paikalliset shoppausparatiisit. Lapset saivat nauttia altaassa puljaamisesta oikein urakalla eikä pidetty kiirettä minkään kanssa. Me naiset päästiin shoppaamaan vasta viime metreillä; maut menevät yhteen, joten kivaa oli, vaikka tulos poikkesi ostoslistasta hiukan..

Parhaat ystävämme ovat vielä siis Suomesta. En tiedä kuinka kauan menee ennen kuin löydämme paikallisia korvikkeita, mutta eipä sitä jaksa enää samalla tavalla tutustuakaan. Kevyemmät versiot, kuten satunnaiset kahvittelut ja grillailut riittävät pitämään sosialisen elämän kunnossa.

Nyt ne vieraat ovat jo Suomessa ja minä istun taas hirveässä stressissä tietokoneen ääressä järjestellen yhden startupin ensi viikkoista lanseerausta. Miten aika lentääkin, kun on hauskaa! Muistoja on luotu, valokuvia otettu todisteeksi, liian vähän tosin. Ainoan ryhmäkuvan nappasi lähtöpäivänä airport shuttlen kuski, alakenosta tietty, kiitos kaksoisleuoista;) Kun eron aiheuttamat kyyneleet on pyyhitty, hauskojen päivien jättämissä tunnelmissa jaksaa taas arkea eteenpäin.

Kivaa viikkoa.
Tataa!

 

 

 

Hippejä ja Heppoja

Meri-ilma ei ole ikinä tuntunut yhtä raikkaalta, kun meidän monituntisen matkamme jälkeen. AH. Majoittauduimme tähän mahtavaan viktoriaaniseen hotelliin. Asuimme Garden suites-osiossa. Huoneemme oli tilava ja siellä oli mm takka. Mieheni löysi hyvän diilin jostain travelzoosta.

Mendocinossa oli hankolainen tunnelma vanhoine puutaloineen,  tosin voimakkaalla grunge-twistillä. Paikallinen porukka oli vähintäänkin kirjavaa; vanhoja volkkaripakuja, pickuppeja, koiria, kajakkeja, tatuointeja, tupakkaa, takkutukkaa, taide-ja korugallerioita, kukkia, hassunvärisiä autoja, käsityöpajoja ja keramiikkaa. Eksoottisia hajuja.

Yhdessä kahvilassa luki: Are there many homeless people living in Mendocino or do they just look like it? Niin, ja Ei yhteyttä matkapuhelinverkkoon.

Illastimme ekana iltana täällä. Ruoka oli todella hyvää, samoin paikallinen viini, eikä tarjoilussakaan valittamista. Just what the doctor ordered.

Lauantaina heräilimme rauhassa ja yelppasimme itsellemme aamiaispaikan. Asiakaspalvelu oli kyseenalaista, ruoka ok. Eddien peräkonttiin rantalaukkua ja evästä ja suuntasimme pienimuotoiselle sightseeingille rantaan. Olimme ainoa auto, ilman surffilautaa tai kanoottia katolla..

Mikä supervaikuttava meren kohina, jylhät kalliot, upeutta. Ja heti, kun käänsin selkäni, mieheni oli matkalla alas kalliota kuopuksen kanssa. Eiku perään. Hirvitti. Olin liikkeellä rooalaissandaaleissa ja pelkäsin koko ajan pyllähtäväni takapuolelleni;)

Van Damme state parkin pygmimetsä oli seuraava stoppimme. Ei kuitenkaan Jean Claudea näkynyt;) Mikä totaalinen floppi; kävelimme metsään rakennetun puisen polun ja päästelimme naurun ohessa ooh ja wow- ääniä. Terve. Üüüübertylsää. Äkkiä siis rantaan hiekkaleikkeihin ja nauttimaan meren kohinasta. Mitkä ajopuu apajat, mutta liian isoja roudattaviksi. Hiekkalinnan rakentaminen taisi- taas- olla lasten mielestä yksi viikonlopun huippuhetkiä;)

Seuraava stoppi Point Cabrillon majakka. joo, toi kuva taas väärinpäin...Sattuipa niin, että oli majakan 104-vuotissynttärit, joten me pääsimme kiipeämään majakan huipulle ja saatiin kakkuakin. Näkymät olivat upeat. Korkeanpaikankammoiselle ei just se fantsuin elämys, mutta tulipahan tehtyä. Ja sattuipa niinkin, että vastakkaisella kielekkeellä oli häät aluillaan, joten pääsimme tirkistelemään ja kuuntelemaan säkkipillin soittoa ja näimme kuinka morsian matkasi kohti avioliiton satamaa huntu tuulessa lentäen. Aika mahtavat puitteet!

Lauantai-ilta seurasi perinteistä kaavaa, minä touhotin ja mies otti kunnon nokoset;) Sumu ja ilman koleus yllätti meidät matkalla päivälliselle, joten pujahdimme hotellille syömään. Ihan ok, mutta ylihinnoiteltua. Olisi pitänyt palata samaan ravintolaan kuin edellisenä iltana...

Sunnuntaina siirryimme pohjoiseen, kohti Glass Beachia ja Fort Braggia. Glass beachin tarina ei ole kovin romanttinen, mutta kiva nähdä livenä. Fort Braggissa meitä odotti hevosvaellus rannalla. Joo, just niin kuin leffoissa;) Paitsi, että päässä oli maailman urpoimman näköinen kypärä, eikä asunakaan ollut valkoinen tuulessa hulmuava mekko.

Hevosvaellus oli mahtava. Minä pelkäsin hiukan lasten puolesta; 5-vuotias näytti niiin pieneltä heppansa selässä, hyvä kun käsi ylsi suitsien ympärille. Oli helpottavaa, kun opas otti hänen hevosensa köyden päähän. Nämä hevoset olivat hyvin rauhallisia, mutta eihän ne silti mitään koneita ole. Yksi päätti heittäytyä rantahiekalle piehtaroimaan. Omalla kohdalla olisin toivonut reippaampaa menijää, mutta upea tummanruskea-valkokirjavaväritys teki jo sinällään vaikutuksen. Oli todella vaikuttavaa nauttia luonnosta hevosen selässä, meri kohisi, bongasimme hylkeitä, näimme maaoravia puuhissaan. Ilma oli raikas, ajatukset saivat levätä. Ratsastaminen on sitten kivaa puuhaa.

Parituntisen vaelluksen jälkeen oli aika suunnata kotiin. Jättimäinen jääkahvi seurana hyppäsin rattiin ja toin meidät kotiin suorinta tietä, ennätysajassa. Radiosta löytyi vielä joku kanava, joka soitti 80- ja 90-luvun ballaadeja. 3,5 tuntinen meni kuin siivillä. Oli minun vuoroni hoilottaa;)

Tataa!

PS huomisesta alkaen meillä on neljä aikuista ja viisi 5-9-vuotiasta lasta. Saattaa olla vähän meno päällä, joten palailen ensi viikon puolivälissä!

Another Road Trip

Ja taas ollaan monta kokemusta rikkaampia. Reissuun lähdettiin tällä kertaa perjantaina. Tarkoitus oli pakata rauhassa aamupäivällä ja karauttaa liikkeelle heti puoliltapäivin. Joo, ei sit lähetty.

Minä jumitin töiden kanssa.

Kun liikkeelle vihdoin päästiin mieheni oli kummallisen hyvällä tuulella. Oli salaa päättänyt, että tekisimme pikkupysähdyksiä matkalla ja ajaisimme pohjoiseen rannikkoa pitkin. EI!!!
Minä pidän reippaasta matkanteosta, kun ollaan menossa pisteestä A pisteeseen B sinne matkataan mieluiten vauhdilla. Sumuisen Golden Gaten ylityksen jälkeen mieheni siis kylmän viileästi ilmoitti, että me ajaisimme Stinson Beachin kautta ja jatkaisimme pitkin rantaa, kurvasi pikkuteille ja aloitimme kiemuranousun ..aarrgghhh. Minäkin kiemurtelin, istuimessani, kuin kissa pistoksissa, lapset tappelivat takapenkillä. Taisin hiukan valittaakin. Kirsikkana kakussa, huomasin ennen San Franciscoa, ettei mieheni autolaturi toimi ja puhelimeni akku piippasi koko ajan. Paniikki.

No, kurvailimme sitten ylös alas vuoria kohti Stinson beachia. Ei paljon maisemia nähty, oli sankka sumu. Taisin huomauttaa asiasta kerran tai, kaksi;) Tässä kuva Muir Beachin overlookista;)buhahaha.

Ei meillä mitään, vähän jo nauratti, mutta paikalle pöllähti hääpari ottamaan kuvia, no, tulipa ainakin tasaisen harmaa tausta..

Ennen Stinson Beachia alkoi takapenkiltä kuulua,  - Äiti, mulla on huono olo.
Ainiin, voi ei, olin täysin unohtanut, että lapsia vaivaa matkapahonvointi, kun kiemurrellaan vuoristoteillä. Arvatkaa vaan oliko pusseja mukana. Ei muuta kun tien poskeen yskimään. Ei jotenkin kuulunut nääs alunperin suunnitelmiin ajella pitkin kiemurateitä. Minä aloin olla hermo lopussa ja jännitin milloin lentää. Mieheni sanoi.  - We will have fun and that's just it. Aloitti pontevasti laulelemaan.

Yritin olla paremmalla tuulella, sillä on ihan kamalaa, kun on itse aivan innoissaan ja toiset ihan tympeinä. Minä taidankin olla tämän perheen kärsimättömin matkalainen. Lapset kinastelivat. En tiedä kuinka monta kertaa karjasin - Lopettakaa! takapenkin suuntaan. Mieheni hoilotti: "Why do birds suddenly appear Every time you are near?Just like me, they long to be Close to you." välillä oli Frankin vuoro. Minä ajattelin, että onkohan kaikkien perheiden automatkailu yhtä hullua vai matkustavatko muut perheet sulassa sovussa? Me ollaan kyllä varsinainen Kiljusen perhe.

Se lasten huono olo vaan jatkui ja hirveän nalkuttamisen jälkeen mieheni suostui palaamaan isolle moottoritielle. Me jouduimme tosin ajamaan vuorten yli toistamiseen, mutta sain ostettua matkalta jostain kyläpahasesta, taisi olla Point Reyes,  pahoinvointi pillereitä ja ehkä ne tehosivat. Meillä oli jäljellä noin 150 mailia ja keskinopeus oli 25-30 mph. Olisin tullut hulluksi sitä reittiä perille asti. Reitti ei nimittäin suinkaan koko ajan kulje vesirajassa, vaan pikkutie kiemurtelee läpi peltojen ja rähjäisien maatilojen. jippii...

Pysähdyimme Cloverdalessa. Sauna. Ulkona oli 101 Fahrenheitia ja asfaltti väreili. Joimme paikallisilla markkinoilla mukilliset home made lemonadea, söimme pienet välipalat  ja jatkoimme matkaa. Americanaa.

Loppumatka kiemurreltiin taas ja noustiin vuorten yli rannikolle. Ajoimme mm Anderson Valleyn lukuisien ja taas lukuisien viinitilojen ohi, tasting roomit olivat jo kiinni. Onneksi. Emme olisi muuten ikinä selvinneet perille asti. Lasten kikatus alkoi saada hysterian piirteitä. Mitäköhän niissä pillereissä oli...Parinkymmenen mailin matka läpi punapuumetsän ei ole ikinä tuntunut niin pitkältä, kuvassa olemme jo selviämässä takaisin päivänvaloon. Mieheni sanoi minulle, että jos hän alkaa nähdä ewokeja, on aika vaihtaa kuskia. Minua ei enää muuta kun naurattanut. Hiukan väsynyttä.

Perille päästyämme viikonloppu sujui ihanasti, siitä pian lisää.
Tataa!

Turkoosia

Meille on taas tulossa vieraita. Ihanaa. Rakkaat ystävämme matkaavat omasta tämänhetkisestä kotimaastaan Suomeen lomalle, koukaten San Franciscon kautta. Kyllä meidän kelpaa. Vietimme heidän kanssaan lukemattomia hauskoja hetkiä, monen vuoden aikana, kun kaikki vielä asuimme Suomessa. Koko perhe odottaa koko perhettä. Historiamme on pitkä; olin perheen isän kanssa aikoinaan samassa perhepäivähoidossa, ollaan siis tunnettu ihan muutama vuosi.

Haluan, että meillä näyttää kivalta, tulevat meille ensimmäistä kertaa. Olohuoneen sisustus häiritsee, mutta siihen ei ole nyt ollut aikaa eikä rahaa keskittyä. Menköön, ei me siellä kuitenkaan aikaa vietetä.

Pihaan olen sen sijaan tällä hetkellä aika tyytyväinen, lempparini on allasalue. Sinne ei tuule melkein koskaan, on suojaisa keidas, aika pätsi.  Olen aloittanut turkoosin veden inspiroimana; visioni on mustan, valkoisen ja turkoosin yhdistelmä, katsotaan mihin se tuosta kehittyy. Seinään kaipaa jotain kivaa puista lifeguard tms kylttiä, mielellään puna-valko-turkooseissa sävyissä, mutta se on vielä hakusessa. Ja välillä täytyy muistaa, että olemme vuokralla. Sitäpä ei tiedä kuinka kauan tässä viihdytään, eli ihan huimia investointeja tätä taloa ajatellen ei kannata tehdä. Klassisia kalusteita ja pientä tilpehööriä, kuten uusia lamppuja toki kertyy, mutta ne muuttavat kätevästi paikasta toiseen ja asettuvat aina uusille paikoilleen.

Kiertelin viime viikolla, yhtenä puolipilvisenä aamuna, pihalla kahvikupin kanssa, fiiliksiä alla.  Luulen, että ystäväperheemme tulee viihtymään tällä alueella ihan hyvin.
Tataa!

PS Yritin kaikkeni, jotta olisin saanut kuvat ladattua oikein. menetin hermoni noin kymmeneen kertaan. Edes tämä ohje ei auttanut, joten kollaasini on todella pro. Meillä palmut kasvavat vaakasuoraan, aamukahvi on niin tujua, ettei se valu kupista ulos. Veden lämpömittari kelluu sivuttain ja päivänvarjo leijuu ilmassa. Huhhuh. Tänään alkaa lasten kesäloma, me suunnataan pohjoiseen rannikolle. Matkaraporttia ensi viikolla;) Se, että päätin silti julkaista nämä kuvat kertovat vain siitä, että olen tod tämän minibreakin tarpeessa! Kiitos ja anteeksi;) ja jos jolla kulla olisi tähän kuva-dilemmaan joku vinkki, olisi ihan äärimmäisen kiitollinen!


 



Töitä tukka putkella

On ollut vähän haipakkaa. Viimeisten päivien aikana olen suhannut San Franciscoon ja siitä pohjoiseen eestaas, herännyt iloisesti kello viisi, tehnyt töitä, töitä ja vielä kerran töitä. Sain tehdä ppt slideja sunnuntainkin ratoksi. Sydän hakkaa, on kiire. Miten minusta tuntuu, että Suomessa tämä työn ja kodin yhdistäminen oli helpompaa? Osasinkohan jättää työt paremmin työpaikalle, vaikka istuinkin iltoja tänne päin maailmaa konffapuheluissa. Superkiire on väliaikaista. Toivottavasti. Positiivisena asiana, että teen pretty much just sitä, mistä tykkään ja mikä on omaa ydinosaamista.

Olin tapaamassa sitä kaunista markkinointimiestä maanantaina, kuten aiemmin mainitsin, on elämäntapa wellness tyyppi.Vei minut heti mehubaariin. Yritin olla hassunhauska sanoen, että Now my life will change forever! mutta häntä ei naurattanut yhtään. Ihme tosikko;) On kuulemma nyt sellaisella dieetillä, jolla ei syö kuin kello 14 ja kello 20 välisenä aikana. Pitää kuulemma glukoositasot kohdallaan. Jep. Ainiin, hänen vaimonsa työpöytä on juoksumatto, jossa on taso tietokoneelle. Että sillälailla. Minun teki vetää koko ajan vatsaa ja poskia sisään. Tuli vähän punkero olo.

Golden gaten ylittäminen aamusumussa on melkein kello viiden heräämisen arvoista. Ehkä vielä joku päivä asun lähempänä tätä upeaa maamerkkiä. Olin ajoissa liikkeellä (alert the media!) joten pysähdyin vielä Sausalitoon aamukahville ja valmistelemaan haastattelukysymyksiäni. Söpö pikkukylä, jossa ihania ravintoloita, jäätelobaareja, antiikkiliikkeitä, hienoja veneitä; näkemisen arvoinen paikka. Ja jos haluaa tuntea itsensä tosi pieneksi, Muir Woods on siinä kivenheiton päässa ja tietty Stinson Beach.

Kuvasimme erästä suomalaista überihmistä; supermenestynyt yrittäjä ja huipputason triatlonisti ja tosi mukava tyyppi. Oli muuten mahtava kurvailla Mt Tamalpaisin huipulle, etsien korkeaa kohtaa, jossa mereltä tuleva usva olisi jo hälventynyt. Välillä eteen ei nähnyt kuin muutamia metrejä; mahtavat puitteet kauhuleffan kuvaukselle;) Minulla ei idioottina ollut kameraa mukana, mutta tässä puhelimella napattu kuva. Olimme pilvien yläpuolella, Tyyni valtameri on jossain tuolla alla.

 

Kuvaukset menivät putkeen, oli oikein hauskaa. Haastattelun jälkeen otettiin liikkuvaa kuvaa, jossa mösjöö kiitää vuorta alas ja nousee ylös roadbikellaan. Aloin epäillä, että pyörässä on suihkumoottori. Mies on kone. Huomasin taas vetäväni vatsaa sisään ja mietin, ettei se mehujuttu nyt niin paha olekaan, hehheh. Jos tässä vielä noin vuoden suunnittelee, ehkä vielä teen sen vihreän mönjän.

Olenko muistanut kertoa, etten ole päässyt työkiireiden takia lemppari jumppatunneilleni nyt viikkoon, eli selkää pakottaa ja on turpea olo. Siistii. Huomenna aamulla menen jollekin tympeälle bodypump tunnille, sillä muuten ei hyvä heilu, olen ollut väsynyt räähkä. Minulle huomautettiin asiasta eilen aika tiukkaan sävyyn kotona. Saatoin olla vähän  kireällä tuulella. Ehkä tähän väliin olis hyvä myös vetää joku salaliittoteoria..Mun eteen tuodaan koko ajan jotain superhyperfitness- tyyppejä, joojoo, ymmärrän yskän;)

Opin tältä maailmanluokan triatlonistilta yhden tärkeän jutun; toisin kuin olin ajatellut, pitkän stressaavan työpäivän jälkeen oloon auttaa kova treeni. EI. Stressi on stressi. Kroppa stressaantuu sekä työstressistä että kovasta treenistä. Siksi kovan työrupeaman päälle ei jaksa vetästä treeniä. Palautuminen on tosi tärkeää; vain palautumisen jälkeen jaksaa taas. Jaa, pitäs varmaan levätä kun väsyttää, eikä lähteä haukottelemaan kuntosalille. Ei pelkoa, sohva voittaa. There is always next week!

Hauskaa viikon jatkoa pitäkää huolta itsestänne.
Tataa!