Another Road Trip

Ja taas ollaan monta kokemusta rikkaampia. Reissuun lähdettiin tällä kertaa perjantaina. Tarkoitus oli pakata rauhassa aamupäivällä ja karauttaa liikkeelle heti puoliltapäivin. Joo, ei sit lähetty.

Minä jumitin töiden kanssa.

Kun liikkeelle vihdoin päästiin mieheni oli kummallisen hyvällä tuulella. Oli salaa päättänyt, että tekisimme pikkupysähdyksiä matkalla ja ajaisimme pohjoiseen rannikkoa pitkin. EI!!!
Minä pidän reippaasta matkanteosta, kun ollaan menossa pisteestä A pisteeseen B sinne matkataan mieluiten vauhdilla. Sumuisen Golden Gaten ylityksen jälkeen mieheni siis kylmän viileästi ilmoitti, että me ajaisimme Stinson Beachin kautta ja jatkaisimme pitkin rantaa, kurvasi pikkuteille ja aloitimme kiemuranousun ..aarrgghhh. Minäkin kiemurtelin, istuimessani, kuin kissa pistoksissa, lapset tappelivat takapenkillä. Taisin hiukan valittaakin. Kirsikkana kakussa, huomasin ennen San Franciscoa, ettei mieheni autolaturi toimi ja puhelimeni akku piippasi koko ajan. Paniikki.

No, kurvailimme sitten ylös alas vuoria kohti Stinson beachia. Ei paljon maisemia nähty, oli sankka sumu. Taisin huomauttaa asiasta kerran tai, kaksi;) Tässä kuva Muir Beachin overlookista;)buhahaha.

Ei meillä mitään, vähän jo nauratti, mutta paikalle pöllähti hääpari ottamaan kuvia, no, tulipa ainakin tasaisen harmaa tausta..

Ennen Stinson Beachia alkoi takapenkiltä kuulua,  - Äiti, mulla on huono olo.
Ainiin, voi ei, olin täysin unohtanut, että lapsia vaivaa matkapahonvointi, kun kiemurrellaan vuoristoteillä. Arvatkaa vaan oliko pusseja mukana. Ei muuta kun tien poskeen yskimään. Ei jotenkin kuulunut nääs alunperin suunnitelmiin ajella pitkin kiemurateitä. Minä aloin olla hermo lopussa ja jännitin milloin lentää. Mieheni sanoi.  - We will have fun and that's just it. Aloitti pontevasti laulelemaan.

Yritin olla paremmalla tuulella, sillä on ihan kamalaa, kun on itse aivan innoissaan ja toiset ihan tympeinä. Minä taidankin olla tämän perheen kärsimättömin matkalainen. Lapset kinastelivat. En tiedä kuinka monta kertaa karjasin - Lopettakaa! takapenkin suuntaan. Mieheni hoilotti: "Why do birds suddenly appear Every time you are near?Just like me, they long to be Close to you." välillä oli Frankin vuoro. Minä ajattelin, että onkohan kaikkien perheiden automatkailu yhtä hullua vai matkustavatko muut perheet sulassa sovussa? Me ollaan kyllä varsinainen Kiljusen perhe.

Se lasten huono olo vaan jatkui ja hirveän nalkuttamisen jälkeen mieheni suostui palaamaan isolle moottoritielle. Me jouduimme tosin ajamaan vuorten yli toistamiseen, mutta sain ostettua matkalta jostain kyläpahasesta, taisi olla Point Reyes,  pahoinvointi pillereitä ja ehkä ne tehosivat. Meillä oli jäljellä noin 150 mailia ja keskinopeus oli 25-30 mph. Olisin tullut hulluksi sitä reittiä perille asti. Reitti ei nimittäin suinkaan koko ajan kulje vesirajassa, vaan pikkutie kiemurtelee läpi peltojen ja rähjäisien maatilojen. jippii...

Pysähdyimme Cloverdalessa. Sauna. Ulkona oli 101 Fahrenheitia ja asfaltti väreili. Joimme paikallisilla markkinoilla mukilliset home made lemonadea, söimme pienet välipalat  ja jatkoimme matkaa. Americanaa.

Loppumatka kiemurreltiin taas ja noustiin vuorten yli rannikolle. Ajoimme mm Anderson Valleyn lukuisien ja taas lukuisien viinitilojen ohi, tasting roomit olivat jo kiinni. Onneksi. Emme olisi muuten ikinä selvinneet perille asti. Lasten kikatus alkoi saada hysterian piirteitä. Mitäköhän niissä pillereissä oli...Parinkymmenen mailin matka läpi punapuumetsän ei ole ikinä tuntunut niin pitkältä, kuvassa olemme jo selviämässä takaisin päivänvaloon. Mieheni sanoi minulle, että jos hän alkaa nähdä ewokeja, on aika vaihtaa kuskia. Minua ei enää muuta kun naurattanut. Hiukan väsynyttä.

Perille päästyämme viikonloppu sujui ihanasti, siitä pian lisää.
Tataa!