Pääkallon metsästys

Oli vieraita viime viikko, joten keskityin emännöimiseen ja nauttimiseen. Niin ihanaa, että ystävät tulevat oikeasti käymään, eivätkä suunnitelmat jää puheiden tasolle. Pääsee itsekin osittaiseen lomatunnelmaan nauttimaan seudun antimista ja puitteista. Siitä lisää myöhemmin. Nyt takaisin SoCal meininkeihin;

Piti päästä pääkallo-ostoksille. Se jäi niin vaivaamaan; siis Venice Beachille! Ensin syömään rannan ainoaan istuvaan ravintolaan;) ja sitten ostoksille. Lapsetkin olisivat halunneet omat kallonsa, mutta tyranniäitinä ostin vain itselleni. Siellä se nyt vihdoinkin komeilee korulipaston päällä.  (Taidan hakea joka kerta yhden ja aloittaa ainakin 3-5 kokoelman. Eri kokoisia ja värisiä, kiitos.) Siivoojat olivat stailanneet kaulakorulla...

Venice on aina kokemus. Kadulla kulkee jos jonkinlaista kulkijaa, on erilaisia esiintyjiä, kodittomia, superfitness-tyyppejä, kaikki sekaisin sulassa sovussa. Tällä kertaa parkkeerasimme hiukan kauemmas, joten kävelimme koko rannan oikeastaan päästä päähän ja ihailimme myös hiekan kupeessa olevia taloja. (varvas kiitti...) Venice canals on näkemisen arvoinen. Samantapainen alue löytyy myös Marina Del Reystä.

Iltapäiväksi siirryimme Huntington Beachille, Orange Countyyn, missä lapset pääsivät taas lautailemaan, kunnes rip tidet tulivat ja oli aika siirtyä mantereelle. Hassua kyllä, voisin joskus kuvitella asuvani esim Newport Beachilla, OCssa.

Losissa ajaminen on lapsista aina tosi jännää, sillä lentokoneita nousee ja laskeutuu koko ajan. LAX sijaitsee Santa Monican ja Manhattan Beachin välissä, eli tavallaan ihan keskellä kaupunkia.

Rannalla, minä seuraan tyttärieni touhuja ihan sydän syrjällään.  Olen niin huono aallokossa, meren virtauksissa, että olen just se olkaa-tosi-varovaisia-äiti, enkä se pitäkää-hauskaa-äiti. Mieheni, joka on puolikala, vakuuttaa, että on hyvä, että lapset oppivat, että joutuvat välillä aaltojen alle, kokevat miten meri käyttäytyy. Välillä esikoinen pyyhkäytyi alle, näkyi vain vilahdus polvesta tai kyynärpäästä, kunnes nousi ryvettyneenä, hymyillen, pinnalle. (Ihan hirveetä kattoo.) Mieheni vietti lapsena seitsemän kesää junior lifeguardeissa, joten aalloissa ja virtauksissa uiminen on tuttua hänelle. Toruu minua koko ajan sanomalla, etten saa siirtää pelkojani lapsille, Joojoo, mutku mutku siellä voi olla haitakin...

Tytöt ovat jo nyt paljon parempia ja rohkeampia uimareita kuin minä. Kroolaavat ja hengittävät oikein, pää veden alla. Minä räpiköin sammakkoa niska jäykkänä, pää hiukan täristen pinnan yläpuolella...Pitäisiköhän mennä jollekin tekniikkatunnille? tai sitten tyydyn istumaan märkäpuku päällä rannalla,  näyttäen siltä, että vesi on elementtini;) (ps antakaa vene tai vesiskootteri, tai jäädyttäkää tuo neste lumeksi, kiitos.)

Päivän päätteeksi siirryimme Anaheimiin. Olimme päättäneet vihdoin viettää päivän Disneylandissa. Argh. Sen sijaan, että olisimme maksaneet yhdestä yöstä Disney resortin hotellissa 300-400 dollaria, maksoimme vajaan satasen Super 8:ssa, johon minulla oli ihan kamalan negatiivinen ennakkosuhtautuminen, vaikka virallisesti väitän, että puhtaat lakanat ja siisti wc riittää,;) Tätä hotellia suositeltiin ja se oli kävelymatkan päässä Disneysta, aioimme viettää siellä vain yhden yön nukkuen, so who cares? Sinne siis.

Super8 oli todella positiivinen yllätys. Huoneemme oli valtava ! 2 queen bediä, kiva pieni istuma-alue, iso peseytymistila, siistit puitteet. Avot. (Lasten mielestä tosi hieno paikka!Olivat ihan innoissaan)Kun saavuimme sinne illalla, ehdimme juuri nauttia Disneyn jokailtaisesta aivan mahtavasta ilotulituksesta! Raketit paukkuivat suoraan hotellin yläpuolella puoli tuntia; aina kun luulin, että wow! tämä oli finaali, se ei ollutkaan ja entistä upeampaa räiskettä oli tulossa, huhhuh. Aloin itsekin innostua seuraavan päivän seikkailusta.

Hotelli sijaitsee n. puolen mailin päässä Disneystä, eli noin kilometrin päässä. Me olimme illalla niin poikki, ettemme lähteneet käymään edes Downtown Disneyssä, missä olisi päässyt tunnelmaan, ostoksille ja syömään, vaan haimme paikallisesta italialaisesta ruoat huoneeseen. Suosittelen lämpimästi; manicotti ja pizza veivät kielen mennessään! Hiilarikoomassa tuli uni aika nopeasti kaikille ja vauva (ja äiti) tarvitsi päivän päätteeksi vain paikallaan oloa, leikkiä ja sylittelyä.

Tataa!

PS perheemme toinen aikuinen halusi myös kallonsa. Tuo toimii mukina. Tulee varmasti tosi kovaan käyttöön.

Hippejä ja Heppoja

Meri-ilma ei ole ikinä tuntunut yhtä raikkaalta, kun meidän monituntisen matkamme jälkeen. AH. Majoittauduimme tähän mahtavaan viktoriaaniseen hotelliin. Asuimme Garden suites-osiossa. Huoneemme oli tilava ja siellä oli mm takka. Mieheni löysi hyvän diilin jostain travelzoosta.

Mendocinossa oli hankolainen tunnelma vanhoine puutaloineen,  tosin voimakkaalla grunge-twistillä. Paikallinen porukka oli vähintäänkin kirjavaa; vanhoja volkkaripakuja, pickuppeja, koiria, kajakkeja, tatuointeja, tupakkaa, takkutukkaa, taide-ja korugallerioita, kukkia, hassunvärisiä autoja, käsityöpajoja ja keramiikkaa. Eksoottisia hajuja.

Yhdessä kahvilassa luki: Are there many homeless people living in Mendocino or do they just look like it? Niin, ja Ei yhteyttä matkapuhelinverkkoon.

Illastimme ekana iltana täällä. Ruoka oli todella hyvää, samoin paikallinen viini, eikä tarjoilussakaan valittamista. Just what the doctor ordered.

Lauantaina heräilimme rauhassa ja yelppasimme itsellemme aamiaispaikan. Asiakaspalvelu oli kyseenalaista, ruoka ok. Eddien peräkonttiin rantalaukkua ja evästä ja suuntasimme pienimuotoiselle sightseeingille rantaan. Olimme ainoa auto, ilman surffilautaa tai kanoottia katolla..

Mikä supervaikuttava meren kohina, jylhät kalliot, upeutta. Ja heti, kun käänsin selkäni, mieheni oli matkalla alas kalliota kuopuksen kanssa. Eiku perään. Hirvitti. Olin liikkeellä rooalaissandaaleissa ja pelkäsin koko ajan pyllähtäväni takapuolelleni;)

Van Damme state parkin pygmimetsä oli seuraava stoppimme. Ei kuitenkaan Jean Claudea näkynyt;) Mikä totaalinen floppi; kävelimme metsään rakennetun puisen polun ja päästelimme naurun ohessa ooh ja wow- ääniä. Terve. Üüüübertylsää. Äkkiä siis rantaan hiekkaleikkeihin ja nauttimaan meren kohinasta. Mitkä ajopuu apajat, mutta liian isoja roudattaviksi. Hiekkalinnan rakentaminen taisi- taas- olla lasten mielestä yksi viikonlopun huippuhetkiä;)

Seuraava stoppi Point Cabrillon majakka. joo, toi kuva taas väärinpäin...Sattuipa niin, että oli majakan 104-vuotissynttärit, joten me pääsimme kiipeämään majakan huipulle ja saatiin kakkuakin. Näkymät olivat upeat. Korkeanpaikankammoiselle ei just se fantsuin elämys, mutta tulipahan tehtyä. Ja sattuipa niinkin, että vastakkaisella kielekkeellä oli häät aluillaan, joten pääsimme tirkistelemään ja kuuntelemaan säkkipillin soittoa ja näimme kuinka morsian matkasi kohti avioliiton satamaa huntu tuulessa lentäen. Aika mahtavat puitteet!

Lauantai-ilta seurasi perinteistä kaavaa, minä touhotin ja mies otti kunnon nokoset;) Sumu ja ilman koleus yllätti meidät matkalla päivälliselle, joten pujahdimme hotellille syömään. Ihan ok, mutta ylihinnoiteltua. Olisi pitänyt palata samaan ravintolaan kuin edellisenä iltana...

Sunnuntaina siirryimme pohjoiseen, kohti Glass Beachia ja Fort Braggia. Glass beachin tarina ei ole kovin romanttinen, mutta kiva nähdä livenä. Fort Braggissa meitä odotti hevosvaellus rannalla. Joo, just niin kuin leffoissa;) Paitsi, että päässä oli maailman urpoimman näköinen kypärä, eikä asunakaan ollut valkoinen tuulessa hulmuava mekko.

Hevosvaellus oli mahtava. Minä pelkäsin hiukan lasten puolesta; 5-vuotias näytti niiin pieneltä heppansa selässä, hyvä kun käsi ylsi suitsien ympärille. Oli helpottavaa, kun opas otti hänen hevosensa köyden päähän. Nämä hevoset olivat hyvin rauhallisia, mutta eihän ne silti mitään koneita ole. Yksi päätti heittäytyä rantahiekalle piehtaroimaan. Omalla kohdalla olisin toivonut reippaampaa menijää, mutta upea tummanruskea-valkokirjavaväritys teki jo sinällään vaikutuksen. Oli todella vaikuttavaa nauttia luonnosta hevosen selässä, meri kohisi, bongasimme hylkeitä, näimme maaoravia puuhissaan. Ilma oli raikas, ajatukset saivat levätä. Ratsastaminen on sitten kivaa puuhaa.

Parituntisen vaelluksen jälkeen oli aika suunnata kotiin. Jättimäinen jääkahvi seurana hyppäsin rattiin ja toin meidät kotiin suorinta tietä, ennätysajassa. Radiosta löytyi vielä joku kanava, joka soitti 80- ja 90-luvun ballaadeja. 3,5 tuntinen meni kuin siivillä. Oli minun vuoroni hoilottaa;)

Tataa!

PS huomisesta alkaen meillä on neljä aikuista ja viisi 5-9-vuotiasta lasta. Saattaa olla vähän meno päällä, joten palailen ensi viikon puolivälissä!

Another Road Trip

Ja taas ollaan monta kokemusta rikkaampia. Reissuun lähdettiin tällä kertaa perjantaina. Tarkoitus oli pakata rauhassa aamupäivällä ja karauttaa liikkeelle heti puoliltapäivin. Joo, ei sit lähetty.

Minä jumitin töiden kanssa.

Kun liikkeelle vihdoin päästiin mieheni oli kummallisen hyvällä tuulella. Oli salaa päättänyt, että tekisimme pikkupysähdyksiä matkalla ja ajaisimme pohjoiseen rannikkoa pitkin. EI!!!
Minä pidän reippaasta matkanteosta, kun ollaan menossa pisteestä A pisteeseen B sinne matkataan mieluiten vauhdilla. Sumuisen Golden Gaten ylityksen jälkeen mieheni siis kylmän viileästi ilmoitti, että me ajaisimme Stinson Beachin kautta ja jatkaisimme pitkin rantaa, kurvasi pikkuteille ja aloitimme kiemuranousun ..aarrgghhh. Minäkin kiemurtelin, istuimessani, kuin kissa pistoksissa, lapset tappelivat takapenkillä. Taisin hiukan valittaakin. Kirsikkana kakussa, huomasin ennen San Franciscoa, ettei mieheni autolaturi toimi ja puhelimeni akku piippasi koko ajan. Paniikki.

No, kurvailimme sitten ylös alas vuoria kohti Stinson beachia. Ei paljon maisemia nähty, oli sankka sumu. Taisin huomauttaa asiasta kerran tai, kaksi;) Tässä kuva Muir Beachin overlookista;)buhahaha.

Ei meillä mitään, vähän jo nauratti, mutta paikalle pöllähti hääpari ottamaan kuvia, no, tulipa ainakin tasaisen harmaa tausta..

Ennen Stinson Beachia alkoi takapenkiltä kuulua,  - Äiti, mulla on huono olo.
Ainiin, voi ei, olin täysin unohtanut, että lapsia vaivaa matkapahonvointi, kun kiemurrellaan vuoristoteillä. Arvatkaa vaan oliko pusseja mukana. Ei muuta kun tien poskeen yskimään. Ei jotenkin kuulunut nääs alunperin suunnitelmiin ajella pitkin kiemurateitä. Minä aloin olla hermo lopussa ja jännitin milloin lentää. Mieheni sanoi.  - We will have fun and that's just it. Aloitti pontevasti laulelemaan.

Yritin olla paremmalla tuulella, sillä on ihan kamalaa, kun on itse aivan innoissaan ja toiset ihan tympeinä. Minä taidankin olla tämän perheen kärsimättömin matkalainen. Lapset kinastelivat. En tiedä kuinka monta kertaa karjasin - Lopettakaa! takapenkin suuntaan. Mieheni hoilotti: "Why do birds suddenly appear Every time you are near?Just like me, they long to be Close to you." välillä oli Frankin vuoro. Minä ajattelin, että onkohan kaikkien perheiden automatkailu yhtä hullua vai matkustavatko muut perheet sulassa sovussa? Me ollaan kyllä varsinainen Kiljusen perhe.

Se lasten huono olo vaan jatkui ja hirveän nalkuttamisen jälkeen mieheni suostui palaamaan isolle moottoritielle. Me jouduimme tosin ajamaan vuorten yli toistamiseen, mutta sain ostettua matkalta jostain kyläpahasesta, taisi olla Point Reyes,  pahoinvointi pillereitä ja ehkä ne tehosivat. Meillä oli jäljellä noin 150 mailia ja keskinopeus oli 25-30 mph. Olisin tullut hulluksi sitä reittiä perille asti. Reitti ei nimittäin suinkaan koko ajan kulje vesirajassa, vaan pikkutie kiemurtelee läpi peltojen ja rähjäisien maatilojen. jippii...

Pysähdyimme Cloverdalessa. Sauna. Ulkona oli 101 Fahrenheitia ja asfaltti väreili. Joimme paikallisilla markkinoilla mukilliset home made lemonadea, söimme pienet välipalat  ja jatkoimme matkaa. Americanaa.

Loppumatka kiemurreltiin taas ja noustiin vuorten yli rannikolle. Ajoimme mm Anderson Valleyn lukuisien ja taas lukuisien viinitilojen ohi, tasting roomit olivat jo kiinni. Onneksi. Emme olisi muuten ikinä selvinneet perille asti. Lasten kikatus alkoi saada hysterian piirteitä. Mitäköhän niissä pillereissä oli...Parinkymmenen mailin matka läpi punapuumetsän ei ole ikinä tuntunut niin pitkältä, kuvassa olemme jo selviämässä takaisin päivänvaloon. Mieheni sanoi minulle, että jos hän alkaa nähdä ewokeja, on aika vaihtaa kuskia. Minua ei enää muuta kun naurattanut. Hiukan väsynyttä.

Perille päästyämme viikonloppu sujui ihanasti, siitä pian lisää.
Tataa!