Tuesday, May 1, 2012

Pieni Veneilymuisto

Mistäköhän tämäkin tarina tuli mieleen, ehkä siitä, että täällä on helle ja haluan merelle, ehkä siitä, että Eddiellä huristellessani katseeni jää, kuten olen ehkä jo muutamaan kertaan maininnut, avoautoihin. Ja viipyy. Kuvittelen itseni mustangien ja mersujen ratin taakse ja huokailen. Kateellisuus on turhaa, sillä aina on niitä, joilla on enemmän ja joilla vähemmän, mutta unelmia pitää olla. Ja päämääriä, joita kohti edetään tasaisen varmasti! Mieheni sanoo usein; be careful what you wish for, you might just get it.

Tulee mieleen veneilymme Suomessa. Diggailen 70-lukua, lähinnä ajatusmaailmaa ja atmosfääriä. En ole muuten mikään retroilija. Ostimme muutamia vuosia sitten päiväretkiveneen. Huolettoman Busterin. Ajatuksena se, kuinka romanttisesti kävisimme perheen kesken eväsretkillä lähisaaristossa, eri uimarannoilla ja jätskillä. (ja kuinka porhaltaisin Pentalaan Saaristoravintola Paveniin jonkun tyttökaverin kanssa kuoharille) Kerran, lilluimme Soukanrannan poukamassa,  Suvisaariston kupeessa. Olin juuri avannut piknikkorin ja ilmassa leijui voipaperista kuorittujen eväsleipien ihana, lapsuudesta tuttu tuoksu. Lapsille oli sekamehua niissä punaisissa retkipulloissa, joissa on valkoinen korkki ja se pikkukorva, josta sen saa roikkumaan vaikka reppuun. Me aikuiset taisimme juoda ruhtinaallisesti vettä. Siinä me lilluttiin ja paistateltiin päivää. Oli yksinkertaisen söpöä ja mukavaa, laineet liplattivat venettä vasten, aurinko kimmelsi aalloilla. Aika pysähtyi. Tuli oma lapsuus mieleen. Lämpimät kesät, jotka tuntuivat jatkuvan ikuisuuden. Ei ollut kiire minnekään. Silloin nautittiin, oltiin rannalla, pyöräiltiin, pelattiin kirkonrottaa ja pesistä.

Yhtäkkiä vastarannalta kuului kunnon murahdus ja iso, upeaakin upea varmaan 25-30 jalkainen ribbi, kumivene ampaisi plaaniin. Pulpetin takana seisoi ruskettuneina, uima-asuihin ja isoihin aurinkolaseihin sonnistautunut pariskunta. Heidän ylväät hiuksensa heiluivat tuulessa. Siinä me makkaravoileivät suussa iloisesti moikkailtiin, kun he ampuivat ohitsemme, jättäen meidät kiikkumaan hurjiin peräaaltoihinsa. Hymyilivät ylpeinä ohi porhaltaessaan. Sillon kyllä ajattelin, että voi äiti, tähänkö sitä on tultu. Me ei olla millään lailla cooleja. Ollaan se Kiljusen herrasväki- tyyppinen ratkaisu, joka matkustaa asuntoautolla ympäri Suomessa. Auton pysähtyessä sieltä purkautuu kamalan metelin saattelemana lasta ja koiraa, mummoa ja pappaa, ettei laskuissa mukana pysy. On eväsreppua, kantotuolia ja kylmälaukkua. Valtaavat lepopaikan isoimman pöydän ja jättävät jälkeensä vain kasan roskia ja muutaman ison ketsuppitahran. Ravintolassa tämä porukka ei syö koskaan;)

Nojoo, ehkei me olla vielä ihan tuossa pisteessä, vaikka asuntoautoreissua suunnittelenkin. Ja ehkä se ylväs, tyylikäs pariskunta oli yrityksistä huolimatta lapseton ja he katsoivat meitä toivoen olevansa eväsretkellä neonoransseihin jättipelastusliiveihin puettujen lasten kanssa. Ehkä?

Tataa!

ps erään kerran karkasin ystävättäreni kanssa kuoharille. Miehet ja lapset jäivät pitämään taloa pystyssä. Startin jälkeen vene sammui ja jäimme lillumaan lahdenpoukamaan. Olin äimänä. Yritin hullun lailla startata, ystävättäreni ehdotti jo merivartiostoa, minä mietin lähinnä sitä, miten noloa olisi soittaa jollekin naapurille, joka hinaisi meidät takaisin rantaan. Pääsimme lopulta jatkamaan matkaa; heti, kun äkkäsin laittaa bensaletkun kiinni ennen kuin ajelehdimme kaislikkoon. Ei muuten ollut eka kerta, mutta taatusti viimeinen. I'm so bloody blond sometimes.

No comments:

Post a Comment